Lounasseuralainen
 Poissa
Suosikkijoukkue: Ykkösliiga
|
 |
: 10.11.2009 klo 16:31:24 |
|
Hertha BSC - Köln, Berliini 8.11.2009
Jumbofinaali on aina hieno tilaisuus, ja sellaista kannattaa lähteä katsomaan vaikka ei joukkueet kiinnostaisikaan. Berliner Kindlin voimin oli tankattu koko päivä pääkaupungin lukuisissa krouveissa, ja liput käytiin ostamassa vasta ennen matsia stadionilta. Carlsberg-tuoppi kyytiin ja paikkaa hakemaan. Vieressä istui paikallinen eläkepappa nahkalippis korvilla, ja käytiin siinä turinoimaan. Äijä oli vihainen kuin piru. Viime kausi meni hyvin, muutaman uuden hankinnan piti vaan parantaa joukkuetta valmiiksi todelliseen läpimurtoon. Pari hassua muutosta tälle kaudelle, ja äkkiä kaikki on hukassa. Juniorit ei ole tarpeeksi hyviä, ostopelaajat oli paskoja ja uudellakaan valmentajalla ei ole kykyä peluuttaa niitä kunnolla. Pappa oli tosi ärtynyt ja pessimistinen tulevaisuuden suhteen.
Äkkiä Albert Speerin suunnitteleman Berliinin olympiastadionin valot sammuvat sumuntäyteisessä syysillassa, fanien sytkärit ja mag-litet täyttävät kotipäädyn pimeyden tuhansilla valopisteillään. Hetkellinen odotuksen värinä tuntuu palleassa, ja silloin räjähtää; sadat valonheittimet karkottavat pimeyden ja työntävät nurmen vihreän kirkkauden verkkokalvoille, wagneriaaninen elokuvafanfaari täristää aivokoteloa kuin sähköiskusta ja Hertha Berlin astuu kentälle. Valtava pauhu Herthan päädystä, jossa sinivalkoisten huivien vellova meri kiihdyttää huutonsa äärimmilleen. Sumuverho taittaa illan pimeyttä ja valonheittäjien kirkkautta maagisempaan suuntaan, liikkuvat valomainokset sprinttaavat räikeinä pitkin sivurajoja. Lehtereillä 48 000 saksalaista huutaa kuorossa pelaajien nimiä ja minä istun kivenheiton päässä Adolf Hitlerin aitiosta. Tuntuu hyvin oudolta.
Alusta lähtien oli sietämättömän helppoa huomata miten syvällä Hertha kyntää. Joukkueella ei ollut minkäänlaista itseluottamusta pallon kanssa, vaan se sohittiin joko heti pois hirveällä hätäilyllä tai sitten sen kanssa kikkailtiin niin kauan että Köln noukki pallon pois. Keskikenttä ei saanut ruokituksi hyökkääjiä sitten millään. Ei niin, että Köln olisi ollut yhtään parempi. Hätäilyä ja roiskintaa. Ottelun tärkeys näkyi varmasti hermostuneisuutena. Varmoistakaan paikoista ei saatu maalia oman töppöilyn vuoksi.
Puoliaika, ja stadionin ikä näkyi vessajärjestelyissä. Normaalit Bundesligan jonotukset, mutta täällä pitikin mennä lauman seassa ovesta sisään, vielä rappusia alas, käytävää pitkin toisia rappusia alemmas ja siellä vasta normaalit laarit. Toinen jono oluttiskille, wurstit vielä mukaan ja toinen puoliaika olikin jo käynnissä.
Se tarjosi sitä samaa kuin ensimmäinenkin. Ilta alkoi kylmetä selvästi, ja viileä bisse vain lisäsi vilun tunnetta. Äkkiä jotain outoa, pelaajat lopettavat pelaamisen ja katsovat Kölnin maalille. Joku lippispäinen kaveri viuhtoo keskellä rankkarialuetta ihan munasillaan ja heiluttaa käsiään juostessaan pakoon onnettoman hitaita järkkäreitä. Neonliivejä tulee joka puolelta kunnes viuhahtaja ei pääse enää mihinkään suuntaan, ja sivurajalla muutama järkkäri jyrää kaverin nurmen pintaan.
Peli on tuskin päässyt jatkumaan, kun Köln saa oikeastaan ensimmäisen paikkansa koko pelissä ja Novakovic puskee pallon maaliin. Leuat loksahtavat ällistyksestä. Samassa jysähtää pommi juoksuradalla Herthan maalin takana. Vihainen vihellyskonsertti Herthan päädystä, ja järkkärien punahehkuinen kolonna rymistää välittömästi ilosta sekaisin olevan vieraskatsomon eteen. Nyt alkaa tapahtua: yleisö herää ja Hertha saa uutta puhtia.
Viimeiset 10 minuuttia olikin kaikkein viihdyttävintä katseltavaa koko pelissä. ”Vitut taktiikasta, nyt sohitaan palloa maaliin” tuntui olevan Herthan kantavana ajatuksena. Hulppeita tilanteita, taklauksia ja kompastelua sekä rankkarin vaatimista, ja lopussa jopa maalivahti Drobny nousee kärkeen. Mutta mikään ei auta. Taas kotitappio. Kohta menee Bundesligan kaikkien aikojen ennätys rikki. Kölniläiset taas ei voi uskoa tuuriaan, mutta henki kulkee heillä vähän helpommin.
U2 Ruhlebenistä Pankowiin lähtee kiikuttamaan sinivalkoista ihmismassaa stadionilta takaisin kaupunkiin sitä mukaa kun junat täyttyvät. Menen massan sisällä metroon, ja vaunu pakataan tavan mukaan niin täyteen kuin suinkin mahtuu. Seisomapaikalla ei tarvitse mitään kaiteita tai kahvoja kiinni pitämistä varten, kun hikisen ja haisevan lauman keskellä mihinkään suuntaan ei mahdu kaatumaan. Ensimmäisen aseman jälkeen koko vaunu aloittaa raikuvan laulun ”Wir sind Scheisse!", joka oli suomalaiselle erittäin helppo tunne ymmärtää. Me ollaan niin paskoja, mutta ylpeitä siitä.
|
