Totta kai minä nyt yhden lipun Slovenia-Venäjä –matsiin saan hankittua. Stadikalle mahtuu 13 000 katsojaa, venäläisille menee reilu 1000 lippua, sponsoreille joku 7000 kappaletta ja faneille myydään 5000 lippua. Halukkaita ostajia on kymmeniä tuhansia ja osto-oikeus on vain Slovenian kansalaisilla. Mikä voisi mennä pieleen?
Liput tulivat myyntiin pari viikkoa ennen matsia ja ostaminen tapahtui äärimmäisen kankean nettisysteemin kautta siten, että jokainen halukas meni jalkapalloliiton sivuilla olevalle jonotuslistalle, josta sitten arvottiin sattumanvaraisesti onnekkaita itse ostotapahtumaan, johon oli aikaa 15 minuuttia. Siinä sitten oltiin eräänä kauniina maanantaisena keskipäivänä, minä kotikoneellani ja slovenialainen kaverini omallaan. Sovittiin, että molemmat yrittävät ostaa kaksi lippua (suurin sallittu määrä yhdelle ostajalle), jotka sitten tilataan kaverini osoitteeseen Sloveniassa. Täten oma epäilyksiä herättävä suomalainen nimeni ei tuota hankaluuksia lippuja noudettaessa, vaan liput postitetaan ilman suoraa ihmiskontaktia. Ainakin teoriassa.
Kello lyö 12 ja pääsen sisään jonotushuoneeseen. En ymmärrä sanaakaan mitä sivuilla lukee, mutta noin kahden minuutin jonotuksen jälkeen olen jo lippujentilaussivulla. Kääntäminen on hidasta ja tuskaista ja ennen kuin huomaankaan, on sallittu 15 minuuttia ylitetty. Perkele, ensimmäinen yritys epäonnistui. Kaverini pääsee sisään noin 20 minuutin odotuksen jälkeen ja näin kaksi lippua on ainakin varmistettu. Alan jo tsekkailla juna-aikatauluja Sloveniaan. Samassa, noin1,5 tunnin jonotuksen jälkeen, pääsen yllättäen itsekin toistamiseen sisään. Sivu tilttaa. Kolmannen kerran heti perään. Sivu tilttaa. Alan pikku hiljaa vittuuntumaan koko systeemiin, mutta neljäs kerta toden sanoo ja onnistun tilaamaan liput. Nyt meillä on kahteen pekkaan neljä lippua, eli myyntituotteita on hallussamme kaksi. Samaan aikaan tuhannet sloveenit täyttävät nettisivustot valituksillaan ettei lippuja saa millään hankittua, ensimmäiset liput alkavat ilmestyä myyntiin netissä noin 100 euron hintaan. Lippuni postitetaan aikanaan kaverini osoitteeseen, mutta kukaan ei ollut tuolloin kotona vastaanottamassa kirjattua kirjettä, joten naispuolinen kaverini joutui hakemaan liput postitoimistolta meikäläiseksi tekeytyen. Onneksi nimeni on sen verran perisuomalainen, että ulkomaalaiset eivät välttämättä pysty päättelemään sukupuolta siitä…
Postireissun päätyttyä onnellisesti päätämme kuitenkin myydä ylimääräiset lippumme kavereillemme nimellishintaa plus autokyytiä Mariboriin vastaan. Tämä kostautuu pelipäivänä… Tiistai 17.11. kello 11 aloitan pitkän junareissun kohti Škofja Lokaa, jossa yövyn ensimmäisen yön. Hieman ennen puoltayötä saavun vihdoin perille lopen uupuneena esimerkiksi junassa tuttavuutta tehneen italialaismummon jutteluihin (asui, perkele, 26 vuotta Australiassa, joten turha oli vakuutella italian kielen taidottomuutta). Joo, joo, on se tytär melkoinen pizzanpaistaja ja kyllä tyttärentyttären jo tuossa iässä pitäisi osata kävellä. Ja totta hemmetissä junayhteydet Slovenian puolella ovat poikki ja joudun menemään bussilla.
Ihan sama, pelipäivän aamu koittaa lopulta ja aamuvirkkuina heräämme tekstiviestin ääneen: ”Sori, auto ei ole käytettävissä Mariboriin mennessä, mutta takaisin saatte kyydin”. Ei paha ongelma, sillä juna Mariboriin on reilut 8€. Ensimmäiset venäläisetkin ovat jo hereillä, vodkanhuuruisissa tunnelmissa, kuinkas muutenkaan. Karvalakit valtaavat yhden vaunun junasta; päätämme siirtyä toiseen vaunuun. Mariborissa näitä velikultia löytyy sitten aika lailla lisää. Jokainen aukio, jokainen baari ja jokainen kadunkulma on täynnä Россия:a huutavaa läskikasaa ja näiden kolmen ruplan vaimoketta. Radiouutiset kertovat, että paikalla on satoja venäläisiä ilman lippua ja nämä uusmiljonäärit ovat valmiita maksamaan jopa tuhat euroa matsilipusta. Nyt alkaa pikku hiljaa vituttaa ihan tosissaan, että myytiin ylimääräiset piletit 40€:lla. Bisnesideana kuitenkin aika kuningasluokkaa alkaa käydä kiertämässä venäläisten vieraspelejä lippuja trokaten.
Matsi alkaa ihan kohta. Muutama rohkaisu-Laško mahaan ja kohti stadionia. Poliiseja näemme ehkä kymmenen kappaletta. Eivät varmaan ole kuulleet Mannerheimintien taistelusta täällä. Tosin venakotkin vaikuttavat yllättävän rauhallisilta. Tai humalaisilta. Piippua poltteleva puna-armeijahattuinen Sergei kaatuu naama edellä katuun. Liikakilot hytkyen naurava Dimitri auttaa verta vuotavan nuorukaisen ylös. Stadionilla luovutamme ylimääräiset lippumme kavereillemme ja jatkamme matkaamme omaan katsomonosaamme. Stadion on pieni, mutta tunnelmallinen. Tuntuu, että jokainen lipun saanut on paikalla kannustamassa maataan ihan tosissaan. Herätän pahennusta olemalla ulkomaalainen. Saan ensimmäiset uhkaukset: ”Jos kannustat Venäjää, hakkaamme sinut”. Joo, ei huolta moisesta. Yritän epätoivoisesti opetella kannustuschanttien sanoja. ”Kdor ne skače ni slovenc, hej hej hej ”. ”Se joka ei hypi, ei ole slovenialainen”… Mitäköhän tässä nyt pitäisi tehdä? Päätän valehdella ja pompahtelen mukana suutani suurpiirteisesti laulun mukana availlen. Koko stadion yhtyy hypähtelyyn; se onkin helppoa, sillä yksikään henkilö koko stadionilla ei istu sekunniksikaan matsin aikana. ”Malo vas je, malo vas je, pičkice” (”teitä ei ole niin paljon, pelkurit”), helvettiläinen, kuinka näitä muka pystyisi oppimaan korvakuulolla? Onneksi ”mi slovenci”- ja ”Slovenija šampijon” –chantit ovat ainakin helppoja. Selviän kansalliskiihkon vallassa olevien sloveenien keskellä suht huomaamatta, osittain kiitos Slovenija-huivini.
Itse matsi on Slovenian painostusta alusta alkaen. Novakovičilla on huono viimeistelypäivä, stadion pääsee huokaisemaan pettymyksestä useammin kuin vain kerran. Venäjä taas ei saa ensimmäisellä puoliajalla mitään aikaiseksi. Katsomo on jännittyneessä tilassa odottaen helpottavaa puoliaikavihellystä; Venäjä ei ainakaan saa tehdä maalia nyt. Birsa nappaa pallon oikealla puolella ja pistää keskityksen maalille. Peliä pelattu 44 minuuttia, nyt tai ei koskaan! Dedič ehtii pallolle ennen venäläispuolustajia ja törkkää pallon verkon perukoille. Yleisö katsahtaa sekunnin murto-osan ajan avustavaan erotuomariin, joka pitää lippunsa alhaalla. Ennennäkemätön juhlinta voi alkaa. Yleisö riehaantuu täysin ja moni kaatuu kuin Talvisodassa konsanaan. Edessäni oleva kaljupää moiskauttaa märän suudelman vieruskaverinsa poskelle. Puoliaikavihellys jättää yleisön jännityksen valtaan: pystyykö pieni Slovenia kestämään vielä 45 minuuttia valtaisan itäisen vallan oletettavaa painostusta Hiddinkin kärmeskeitosten jälkeen (hollantilainen ruoka on syystäkin huonomaineista).
Toisella puoliajalla Venäjä saakin hieman painostusta aikaiseksi ajoittain ja muutama vaarallinen tilanne saa näennäisesti puolueettomankin katsojan jalat tärisemään. Kerzhakov pallon kanssa maalin edustalla. Katsomonosaamme ei näy mitä siellä tapahtuu, mutta yhtäkkiä kentällä on taistelutanner. Jossain vilahtaa punainen kortti, kukaan yleisöstä ei tiedä kenelle se annettiin. Osa alkaa jo pelätä, että Handanovič olisi saanut sen, sen verran kuumana kun hän tilanteessa kävi. Vasta kun Kerzhakov alkaa kävellä hiljalleen kohti pukukoppia, yleisö räjähtää huikeisiin suosionosoituksiin.
Ottelu ei ole kuitenkaan vielä ohi. Venäjä luo edelleen vaarallisia paikkoja; tosin Sloveniallakin on omansa, mutta Novakovičilla on kengät tänään väärissä jaloissa, eikä sokea Dedičkään löydä jyvää kahta kertaa. Yleisö vaatii suursuosikki Pečnikiä kentälle näyttämään noille tunareille maalinteon mallia. Tämä pitkähiuksinen vaihtopelaaja on noussut lähes kansallissankariksi parin maalinsa ja hyvän asenteensa vuoksi. Lopulta valmentaja Kek pistääkin miehen kentälle raikuvien suosionosoitusten saattelemana. Ottelu lähestyy jo loppuaan, Venäjä saa jatkuvasti erikoistilanteita vaarallisista paikoista, eikä kolmasosa yleisöstä kykene enää katsomaan. Zhirkovin hölmöilyt vaihtopelaajan kanssa kuitenkin laukaisevat jännitystä hieman: ei Venäjäkään nyt kahden miehen alivoimalla pysty maalia tekemään. ”Fuck you Russia” –huudot seuraavat jokaista venäläisten rikettä ja ovat erityisen ironisia punaisten korttien jälkeen. Neljä minuuttia lisäaikaa. Miksei Kek ole käyttänyt kahta muuta vaihtoaan? Ja vihdoin, pitkän matkaa lisäajan puolella, Stevanovič vihdoin juoksee kentälle. Muutama sekunti tämän jälkeen norjalaistuomari Hauge puhaltaa pilliinsä kolmesti ja koko stadion menee täysin sekaisin. Pieni Slovenia on tehnyt mahdottomasti mahdollista ja lyönyt ennakkosuosikki Venäjän – ja vieläpä täysin ansaitusti. Juhlat stadionilla kestävät reilut puoli tuntia ja sen jälkeen Mariborin kaduilla ja kuppiloissa ties kuinka pitkään. Me kuitenkin hyppäämme autoon ja matkaamme saman tien takaisin kohti Ljubljanaa; huominen on työpäivä (muille kuin minulle).
Seuraavana päivänä Slovenian jalkapalloliitto on järjestänyt tilaisuuden Prešernov trgilla Ljubljanan keskustassa. Tapahtuma on selkeästi pistetty kasaan kiireellä ja tiedotus on heikkoa: tilaisuuden paikka ja aika ehtii vaihtua kolmesti 12 tunnin sisällä. Silti paikalle saapuu yli 10 000 kannattajaa, joidenkin tietojen mukaan jopa 20 000. Musiikkiesitysten ja kaupungin pormestarin perseennuolennan jälkeen itse joukkue saapuu paikalle laulattamaan ja tanssittamaan juhlakansaa noin tunnin ajaksi. Handanovič, Koren, Dedič ja tietenkin Pečnik saavat kukin yleisömassat hurmokseen vuorollaan. Näin lyhyellä varoitusajalla toteutetuksi tapahtumaksi kaikki sujuu hyvin, eivätkä bangerit tai soihdut, jotka syttyvät tiiviisti pakkautuneen massan keskellä, aiheuta nekään paniikkia tai muuta häiriötä.
Tapahtuman jälkeen on aika meikäläisen ottaa Ljubljanan yö haltuun.
Pr’Skelet –cocktail-baari on yksi kohteistamme. Maksa yksi, juo kaksi –periaattella toimiva todella omalaatuinen kellaribaari on yksi paikallisten suosimista kohteista. Georgialainen ravintola
Zlato Runo taas huolehti ruokapuolesta. Loistava paikka. Tästäpä tulikin mieleen, että autolla matkatessa Mariborista kohti Ljubljanaa, kannattaa poiketa
Trojanessa nappaamassa muutamat donitsit mukaan. Pelipäivinä donitsipuoti on auki pitkälle yöhön ja normaalipäivinäkin vähintään yhteentoista. Donitsit ovat äärimmäisen maukkaita ja tämä paikka onkin yksi paikallisten suosikeista.
Lauantai saapui hiljalleen ja heräilin totutusti joskus puolen päivän tienoilla. Olin katsellut etukäteen, että Ljubljanassa pelataan Slovenian liigan matsi Olimpija – Drava ja pitkän linjan Drava-fanina halusin tietysti mennä katsomaan peliä. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että Dravalla ei ole vähään aikaan ollut rahaa maksaa pelaajiensa palkkoja ja koko joukkue oli mennyt lakkoon, eikä kellään ollut varmaa tietoa pelataanko peliä lainkaan. Aamulla kuitenkin sain varmistuksen, että ottelu pelataan suunnitellusti – Drava vain peluuttaa junnujengiään. Krapulaoksennusta pidätellen ja edellisyön kroatialaisen laivavalaan tupakansekaista huulipunanmakua suussani maiskutellen kärsin läpi koko ottelun katsomon ylärivissä pikkuvanhan oloisen pienen pojan tuijottaessa darraista blondisuomalaista. Itse matsi päättyi 3-0 –kotivoittoon, eikä siitä todellakaan jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Joku muutama sata henkeä vaivautui Športni Park –stadionille seuraamaan miehet vastaan pojat –höntsää. Tämän jälkeen hyvät yöunet ja sunnuntaina reilu 10 tuntia taas junassa paluumatkalla kotiin. Kyllä silti kannatti, sillä ei joka päivä näe pienen jalkapallomaan riemua MM-kisoihin pääsyn seurauksena. Ehkäpä joku päivä vielä Suomessa.
