Älä kasvata pojastasi mieshuoraaMieti kahdesti ennen kuin ostat tulevaisuuden toivolle urheilukrääsää. Saatat nimittäin tehdä hänestä kapeakatseisen typeryksen.
On taas syksy. Koulut täyttyvät NHL-pipoista, repuista, penaaleista ja lippiksistä. Anaheim Ducks siellä, San Jose Sharks täällä. Kesäloman tullen rensselit vaihtuvat Englannin, Espanjan, Manchester Unitedin ja Real Madridin pelipaitoihin. Missä suomalainen jalkapallokenttä, siellä Ronaldo ja Rooney. Näin asia oli ainakin silloin kun minä olin vielä nuori. Ja nyt tämän sukupolven kasvettua jälki on sen mukaista.
Suomessa on tapana oppia jo varhain, että me itse emme ole mitään ja ainoastaan kaikki muut ovat jotain. Että elämme tässä kurjassa maapahasessa nimeltä Suomi, ja haikailemme elämään elämäämme ulkomailla, joissa maksetaan vähemmän veroja ja sää on aina kauniimpi. Mikään ei ole hyvin, ja vaikka sattuisikin olemaan, niin eiköhän sekin kohta huonoksi muutu.
Miten tämä kaikki sitten liittyy joukkueurheiluun ja lapsiin? Yksi tekijöistä, joka edellä mainittua käyttäytymismallia ruokkii, on tulevaisuuden toivojen verhoaminen ulkomaisten seurajoukkueiden fanikrääsään.
Useimmiten ratkaisevaa näissä tapauksissa on se, että rompetta ylipäätään on tarjolla paikallisissa urheiluliikkeissä sekä keski- ja alemman luokan suosimien peltomarkettien ostoshelveteissä, tai se että joukkueella on kivannäköinen logo ja värit.
Tässä vaiheessa herää kysymys: Onko tällaisissa valintaperusteissa mitään järkeä? Siinä, että tuote tarttuu kätevästi mukaan heti Crocs-hyllyn vierestä tai että maskotti muistuttaa tuttua sarjakuvahahmoa. Suosikkiseura valitaan mitättömän yksityiskohdan takia, eikä sen perusteella mitä joukkue merkitsee ja miten se on läsnä elämässä.
Pikkupojan sielunmaisemassa se yksi Sharks-lippis tai Barcelonan pelipaita kuitenkin aloittaa hataran innostumisen ja johtaa lopulta sitoutumiseen. Se opettaa, että hyvä on kaukana jossain. Suosikki on olemassa, vaikka ainoa käsin kosketeltava asia siitä on palanen rihkamaa. Pahimmillaan nämä krääsät ostetaan vieläpä etelän turistirysästä, jolloin ei edes tulla tukeneeksi kyseistä seuraa, vaan ainoastaan hyvinkarvoittunutta piraattimyyjää.
Kierteen loppupäässä hieman vanhempana tämä poika on enemmän sitoutunut maapallon toisella puolella pelaavien monimiljonäärien joukkueeseen kuin paikallisen yhteisönsä ylpeyteen. Tuulettaa sporttibaarissa Barcan maalia tai kyttää aamuyöstä silmät sumeana NHL-matsia, Seuraavana aamuna työpaikan kahvitauolla kuuluukin sitten arvostella ääneen paikallisen liigan tasoa.
Hän on rakastavinaan tuota seuraa tuolla jossain tuhansien kilometrien päässä, vaikka ei näe pelin peliä paikan päällä, pääse vaihtamaan sanaa yhdenkään pelaajan tai seuran työntekijän kanssa, saati että eläisi joukkueen kotikaupungissa ja hengittäisi sen ilmapiiriä.
Hän on olevinaan sitoutunut, vaikka heikolla hetkellä voi ainoastaan painaa punaista nappia kaukosäätimestä ja mennä nukkumaan.
Samaan aikaan kotimaisten seurojen katsomot kärsivät yleisönpuutteesta tai täyttyvät näistä epäluuloisista kerettiläisistä, joita mieshuoriksikin kannattajapiireissä kutsutaan. SM-liigasta he tunnistavat sen kuinka paljon taso on NHL:ää heikompi. Arvokisoissa ennustetaan kuinka paljon Suomi tällä kertaa häviää tai ollaan jopa vastustajan puolella.
Samaisen henkisen ilmaston läpikäyneiden junioripelaajien päästessä maajoukkueeseen takaraivossa hiippailee ajatus vastustajan ylivertaisuudesta, kun vastakkaisessa päädyssä seisovat Kanadan nuuskahuulet tai Englannin futismaajoukkueen vaimonpettäjänalut, jotka edustavat kaikkea sitä mitä on pienestä pitäen totuttu kritiikittömästi ihailemaan ja katsomaan ylöspäin. Televisiossakin Urheiluruudun täti puhuu NHL-ammattilaisista ja kotoisasta SM-liigasta.
Tässä kritiikittömän ihailun ilmastossa on mahdotonta saavuttaa samanlaista itseluottamusta ja vankkaa lajikulttuuria, joka heijastuu tuhansien kannattajien laulamista seurahymneistä, maajoukkueiden vakiintuneista pelityyleistä, kulmakuppiloiden sisustuksista ja kahvipöytäkeskusteluista ympäri maailmaa. Niistä säteilevä aito ylpeys omasta itsestään, edustamastaan seurasta ja yhteisöstä on jotain sellaista, jota ei voi korvata satelliittien kanavapaketeilla tai treenihallien tekniikkaradoilla. Ja se ylpeys on liian harvassa suomalaisessa sisäänrakennettuna.
Arjen kauneus
Ulkomaisten seurojen tähtikultti myy unelmia ja ylläpitää kulisseja, joiden ainoana tarkoituksena on ryöstää juniorit pilkkahintaan pieniltä kasvattajaseuroilta, toimia venäläisen öljypohatan pelilautana, nyhtää rahat paikallisilta faneilta ja sulloa ne lööppijulkkiksina paistattelevien upporikkaiden pelaajien taskuun. Erään lähteen mukaan Manchester Unitedin velkataakka on 1,1 miljardia puntaa. Tervettä toimintaa?
Vastapainona tälle päättömyydelle kotimaiset seurat tasapainoilevat järkevällä taloudenpidolla ja myyvät kiiltokuvien sijaan arkirealismia. Ohjaavat nuoria terveelliseen ajanviettoon ja pysymään poissa kaduilta, pyrkivät tekemään voittoa tai vähintään nollatuloksen, työllistävät paikallisia ihmisiä ja maksavat veroja omaan kuntaan, sekä kasvattavat junioreista ammattilaisia joita arvostetaan ulkomailla erinomaisina joukkuepelaajina ja tervepäisinä urheilijoina.
Viekää siis poikanne, tai tyttärenne, peltomarketin myyntihyllyjen sijaan paikallisen palloilujoukkueen otteluun kirpeänä syysiltana, oli joukkue sitten liigassa tai 2. divarissa. Ostakaa hänelle pussillinen karkkeja ja joukkueen kaulahuivi. Tuokaa hänet matsiin myös kahden viikon päästä ja antakaa joululahjaksi oman seuran pipo. Antakaa omalle seuralle anteeksi ja lähettäkää rakentavaa palautetta, jos fanituotteet ovat NHL:n vastaaviin verrattuna hieman vaatimattomampia, kalliimpia tai vaikeammin saatavissa.
Esitelkää tulevaisuuden toivolle kotikaupungin pelaajia, jotka ovat tehneet itsestään jotain suurta aivan samoista lähtökohdista kuin hänellä itsellään on. Tehkää hänestä yhteisönne täysiverinen jäsen, joka ajattelee ja ymmärtää kuka on ja mitä edustaa. Antakaa hänen elää ja hengittää paikallista urheilukulttuuria, jonka juuret ulottuvat arjen keskellä laajemmalle kuin usein tiedostetaankaan. Niin laajalle, että ne koskettavat tavalla tai toisella liki jokaista kadulla vastaantulijaa.
Tämän kirjoitan itse useita vuosia lievää NHL-tautia sairastaneena, siitä lopullisesti parantuneena, nykyisenä ja ylpeänä lahtelaisena Pelicansin kannattajana. Seuran, joka antaa joka viikko enemmän kuin kaikki 30 NHL-seuraa pystyisivät vuoden aikana maapallon toiselta laidalta tarjoamaan.
Musta ei tullu mieshuoraa, vaan ajatteleva ihminen. Realismi kasvattaa enemmän kuin kiiltokuvien perään haikailu.
Kannata paikallistasi.
