Tämänvuotinen Brasilian matkani käynnistyi lennolla Milanoon. Luonnollisesti olin jo sitä ennen matkaillut täältä pohjoisen Pirkanmaan perämetsistä Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Milanoon en ehtinyt tutustumaan, koska vaihtoaikaa oli parisen tuntia ennen lentoa Lissaboniin. Siellä minun piti tavata kaverini Harri, hänen brasilialainen avovaimonsa ja heidän lapsensa, joiden kanssa tulin samaa matkaa Helsinki-Vantaalle. He eivät ehtineetkään samalle lennolle minun kanssa, koska Frankfurtin kone oli myöhässä.
Loputtomalta tuntuneen istumisen jälkeen saavuin myöhään illalla Pernambucon osavaltion pääkaupunkiin, Recifeen. Lyon-legenda Juninho Pernambuco on syntynyt täällä ja siitä tulee hänen lisänimensä. Recifen kentällä minulla oli enemmänkin vastaanottajia. Harrin ja minun kaveri ”Rike”, joka asuu pienessä Ingan kylässä, odotteli saapuvien aulassa turhaan muita matkalaisia, joita hän oli tullut hakemaan. Tyttöystäväni Gloria oli myöskin paikalla.
Pari päivää meni Recifessä matkasta toipumiseen ja sen jälkeen siirryimme Glorian kotikaupunkiin Joao Pessoaan. Selvyyden vuoksi kerrottakoon, että Joao Pessoa sijaitsee aivan Brasilian koillisessa kulmauksessa. Joao Pessoassa pidin ”tukikohtaani” kaksi ja puoli viikkoa. Osan ajasta vietin kahdessa rantapaikassa, Pipassa ja Jacumassa. Myös Ingassa vierailin parin yön ajan.
Aitoa Brasilialaista elämää Ingassa Riken ja hänen perheensä pienehkö kotikylä Inga sijaitsee noin parin tunnin bussimatkan päässä Joao Pessoasta. Jos haluaa shoppailla ostoskeskuksissa, ostaa turistikrääsää, syödä ravintoloissa, joissa on valkoiset pöytäliinat ja yöpyä loistohotelleissa niin ei kannata mennä sinne laisinkaan. Näitä juttuja meikäläinen ei kaipaa, joten minä kyllä viihdyn siellä hyvin. Siellä ulkomaalainen turisti on suorastaan harvinaisuus, kaikki ketä siellä käy, on Riken tuttuja.
Kaverini Harri Ingan pääkadulla.
Vuohet kulkevat Ingassa keskellä päivää pääkadulla ja yöllä aasit jolkotteli meidän terassin vierestä. Harrin kertoman mukaan siellä on jopa jonkinlainen futisseurakin. Siitä ei ole kyllä mitään tietoa, mitä sarjaa tämä America pelaa. Ainakaan osavaltiosarjassa se ei ole mukana.
Ingassa asuu yksi todellinen Flamengo-fani. Minäkin tiedän kavereita, jotka ovat ottaneet suosikkiseuransa logon tatuoituna, mutta he ovat vielä amatöörejä fanittamisessa tämän kaverin rinnalla. Suomessa yleensä kylpyhuone laatoitetaan, mutta Brasiliassa laatoitusta käytetään paljon myös ulkoseinissä. Tämä tosifani on laatoittanut talonsa kadun puoleisen seinän Flamengon puna-musta väreillä.
Näistä pienistä kylistäkin voi tulla huippupelaajia. Ingan naapurikylä on Mogeiro. Muutama vuosi sitten Bundesliigan maalikuninkuuden voittanut Ailton on syntynyt siellä. Ailton pelaa edelleen Saksassa, mutta hänellä on myös hieno talo kotikylässään. Tulevia pelimiehiä varten hän on rakennuttanut futiskentän Mogeiroon.
Näissä pienemmissä kylissä ja kaupungeissa on itselle eduksi, jos tietää jonkun kyseisellä paikkakunnalla syntyneen pelimiehen. Sillä saa kunnioitusta paikallisten silmissä ja voipi vaikka saada kaljan pari. Aikoinaan istuttiin Natalissa jätkien kanssa samassa pöydässä jonkun futisfanin kanssa, joka osasi englantiakin. Siinä höpöttelin lajista äijän kanssa ja jostakin oli ”sattunut silmään”, että vuoden 1974 MM-kisapelaaja Marinho on syntynyt juuri Natalissa. Natalista ei suurpelaajia varmaan ole liiemmälti tullut, joten kaveri oli mielissään, kun ulkomaalainen turisti tiesi tämän hänen kotikaupunkinsa ex-tähtipelaajan. Kavereilleni hän totesi, ”tämä mies tietää paljon jalkapallosta”.
Brasiliassa pelataan lähes ympäri vuoden Monet kaverini ovat kyselleet, että minkä sarjan ja minkä tasoisia pelejä kävin katsomassa. Voin hieman kertoa brasilialaisista sarjoista, jotka pyörivät lähes ympäri vuoden joidenkin joukkueiden osalta. Kahdessa ylimmässä sarjassa (serie A ja B), jotka pelataan valtakunnallisesti, on molemmissa 20 joukkuetta. Serie C:ssä on neljä viiden joukkueen lohkoa ja serie D:ssä oli viime kaudella kymmenessä lohkossa yhteensä 39 joukkuetta. Näin ollen valtakunnan sarjoissa oli mukana kaikkiaan 99 seuraa.
Serie A pelattiin viimeksi 10.5.–6.12. välisenä ajanjaksona. Pienen huilaustauon ja lukuisien pelaajakauppojen jälkeen pyörähtävät käyntiin sitten osavaltioiden mestaruussarjat, joita on kaikkiaan 27. Esim. Rion alueen Carioca-sarja alkoi 16.1. ja loppuu 2.5., joten sarjapelejä on tarjolla lähes läpi vuoden.
Nämä pelit, mitä minä kävin katsomassa, olivat kaikki näitä osavaltioiden mestaruussarjojen pelejä. Suomessa näitä kutsuttaisiin vähättelevään sävyyn piirinmestaruussarjoiksi. Brasiliassa nämä ovat kuitenkin lähes yhtä arvokkaita pelejä kuin valtakunnansarjojen matsit. Kuka tätä ei usko, niin voi mennä paikan päälle toteamaan asian esim. johonkin Rion suurseurojen keskinäiseen matsiin.
400 henkeä 40.000 hengen stadionilla
Katsomossa oli kyllä hyvin tilaa...
Joao Pessoassa oli tarjolla aurinkoisena sunnuntaipäivänä Paraiban osavaltion mestaruussarjan kamppailu Auto Esporte vastaan Esporte de Patos. Tämä ottelu oli hyvä todiste, että ei futismatsit ole aina mitään suuria kansanjuhlia edes Brasiliassa. 20 realin (8e) liput ostettuamme menimme katsomoon. Meidän katsomonosa oli koko lailla toisen kenttäpuoliskon puolivälin kohdalla. Siinä katsomossa oli meidän lisäksi kolme miestä ja viisi poliisia, joten olo oli melko turvallinen. Ns. pääkatsomossa oli jotain 400 henkeä, mikä on käsittämättömän pieni määrä, koska kaupungissa on kuitenkin 675.000 asukasta.
Auto Esporte-Esporte de Patos
Poliiseja oli paikalla kuin isommassakin ottelussa
Joukkueiden tasosta kertoo jotain se, että kumpikaan ei kuulu näiden 99:n joukkoon, jotka pelaavat valtakunnan sarjoissa. Vuonna 1992 Auto Esporte on voittanut ainoan Paraiban mestaruutensa. Glorian serkku tiesi sen verran seuran historiaa, että alun alkaen taksikuskit ovat alkaneet pelaamaan jalkapalloa ja perustaneet tämän seuran. Melko vaisun kamppailun voitti kotijoukkue 3-1. Kymmenen joukkueen sarjassa molemmat ovat sijoittuneet puolen välin alapuolelle.
Pelin jälkeen jäimme stadionin ulkopuolelle olutkioskille istuskelemaan. Stadionin sisäpuolella olutta ei myyty. Epäilen vahvasti, että tämä on sellainen stadion, missä ei eurooppalaisia ja varsinkaan suomalaisia futisfaneja hirveän usein vieraile. Oudon kaverin havaittuaan paikalliset siinä kyseli innokkaasti, että mistä päin maailmaa muukalainen on. Ainakaan minua haastelleen kaverin kansainvälinen futistietämys ei ollut hirveän korkealla tasolla. Kansalaisuuteni kuultuaan hän kysyi välittömästi, että onko Suomi mukana MM-kisoissa? Glorian toimiessa tulkkina selitin ikävän tosiasian, että me emme ole koskaan olleet niissä ”karkeloissa” mukana.
Kallis lento huippuottelun takia Suomessa ollessani suunnittelin, että lähden viikolla Rioon. Silloin olisin ehtinyt nähdä pari peliä ja paikallinen kaverini Fabio olisi vienyt minut tutustumaan Vasco da Gaman stadionille sekä seuraamaan mahdollisesti joukkueen harjoittelua. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja lähdimme kolmeksi päiväksi Jacuman kylään Atlantin rannikolle. Glorian ystävä on töissä matkatoimistossa ja hän sai tehtäväkseen hankkia minulle lennon Rioon.
Vaihtoehtoja oli kaksi, lauantai-iltana lähtö ja silloin ehtisin paikalle sunnuntai-illan huippukamppailuun Fluminense-Flamengo. Toinen vaihtoehto olisi ollut lähteä maanantaina huomattavasti halvempaan hintaan. Pienen harkinnan jälkeen päädyin tähän aiempaan lähtöön.
Joao Pessoassakin on lentokenttä, mutta sieltä ei ollut mahdollista lentää Rioon. Lentoasema on kuulema hyvin pieni ja muistuttaa paremminkin linja-autoasemaa. Niimpä menimme sitten pariksi päiväksi takaisin Recifeen.
Lähtöä edeltävänä yönä olimme ”katubileissä”, missä oli tarjolla musiikkia, olutta ja vartaitakin oli myynnissä pienissä grilleissä. Näistä minua on kyllä varoitettu, mutta piti sitten pikkunälkään syödä kanavarras. Aamuyöstä alkoi sitten tulla kaikki ulos kahta eri ”väylää” pitkin. Pitkin päivää yritin juoda ja syödä jotain pientä, mutta mikään ei tuntunut pysyvän sisällä. Vasta illansuussa sain keittoruuan pysymään sisällä ja lähdin suht’koht turvallisin mielin kohti lentoasemaa. Lentokoneessa en välttämättä halua potea tätä tautia.
Lentoreittini oli Recife-Belo Horizonte-Rio de Janeiro. Välilaskun takia siinä meni koko yö ja minähän en ole koskaan osannut nukkua yläilmoissa. Aamupäivällä ilmoittauduin tulevaan majapaikkaani, Che Lagarto Hostelliin. Siinä olin edellisellä kerrallakin ja hyväksi havaittuani, päätin mennä sinne uudelleen. Valinta puoltivat hyvä sijainti (metroasema korttelin päässä ja rantakaan ei ole kaukana), sänkypaikat kohtuuhintaisia ja mukava henkilökunta. Tosin henkilökunta oli niin vaihtunut vuoden aikana, että jäljellä olivat vain yksi tyttö ”respassa” ja yövahtina toiminut vanhempi mies. Siinä tunsi itsensä tervetulleeksi sinne, kun tämä entuudestaan tuttu tyttö tuli minut nähtyään heti halaamaan ja totesi ”sinä olet tullut takaisin”. Vaikea kuvitella, että jossain esim. suomalaisessa hotellissa tapahtuisi vastaavaa ainakaan meikäläiselle. Brasilialaiset ihmiset ovat vain niin välittömiä ja ystävällisiä.
Aamupäivällä en saanut vielä sänkyäni haltuun, mutta sain jättää rinkkani ja reppuni takahuoneeseen. Lähdin välittömästi Copacabanalle ihastelemaan ”maisemia”. Rannan pituus on noin viisi kilometriä ja aurinkoisina sunnuntaipäivinä paikallisia ja turisteja on siellä tuhansittain. Kiloravintolassa syötyäni menin takaisin hostellille ja sain sänkypaikkani haltuuni. Välittömästi otin pienet päiväunet, koska kahtena edellisenä yönä olin nukkunut jotain kolmisen tuntia yhteensä. Nämä unet melkein tuhosivat haaveeni nähdä huippumatsi. Stadionille olisi kannattanut lähteä varmaan kolme tuntia ennen alkuvihellystä.
Ongelmia lipun saannissa Pari tuntia ennen matsin alkua lähdin metrolla kohti Maracanaa. Olin paikalla hyvissä ajoin, noin tunti ja vartti ennen pelin alkua. Maracanan metroasemalta lähdettäessä edessä on heti isohko kävelysilta ja sitten laskeudutaan stadionin edustalle. Kävelysillalla tuli heti vastaan mustan pörssin lipunmyyjiä. Fabio on varoittanut näistä, että liput saattavat olla väärennettyjä, ei kannata ostaa. Meikäläinen siinä käveli ”nokka pystyssä” näiden kauppiaiden ohitse.
Suunnistin välittömästi lippuluukulle, jonka sijainnin tiesin entuudestaan. Ihmettelin jo kaukaa, että mitenkä siellä on noin ”kuollutta”. Siellä oli luukut kiinni. Joltakin stadionin virkailijalta sain selvitettyä, että lippuja ei myydä enää. Sitten iski pienoinen paniikki, näin lähellä mutta silti niin kaukana huippuottelusta.
Tein pikaisen analyysin, että minulla on kaksi vaihtoehtoa, a) yrittää pinnata oteluun tai b) ottaa riski ja ostaa lippu mustasta pörssistä. Stadionin ulkopuolella pyöriviä riskin näköisiä poliiseja katseltuani hylkäsin vaihtoehdon a, ei todellakaan houkuttanut jäädä heidän käsiinsä, jos olisin kärähtänyt pinnaamisestani. Palasin nöyränä takaisin kävelysillalle ja melko pian joku heppu bongasi meikäläisen. Tosin se nyt ei vaatinut hirveän paljon huomiokykyä, että tällaisen vaalean hieman hukassa olevan näköisen kaverin löysi. Taskustaan hän kaivoi lipun, joka oikeutti sisäänpääsyyn Fluminensen fanikatsomoon. Hinta ei ollut mikään hirveä, vain 50 realia (20e). Päätin ottaa riskin, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut.
Jännittynein mielin hiivin stadionille ja annoin lippuni virkailijalle, joka syötti sen viivakoodinlukijaan. Riemu oli suuri, kun se oli aito ja sain jatkaa etenemistäni. Oman katsomonosani löysin helposti ja sain ihan hyvän paikan kaarteesta.
Aiemmilla Maracanan vierailuilla olin ollut joko lehdistökatsomossa tai takasuoralla sinisillä penkeillä. Siinä katsomonosassa on sekaisin molempien joukkueiden faneja ja meno on huomattavasti rauhallisempaa, kuin fanikatsomossa. Nyt pääsin tänne fanikatsomoon ikään kuin puolivahingossa, koska lippuluukulta olisi ostanut lipun takasuoran katsomoon.
Ensimmäinen puoliaika Fluminensen juhlaa
Fluminense-Flamengo alkamassa
Ennen peliä pidin Flamengoa vahvempana joukkueena, sillä onhan se Brasilian hallitseva mestari ja heidän kokoonpanossaan oli selvästi enemmän minulle tuttuja nimiä. Avausjakso oli kuitenkin Fluminensen juhlaa. Meidän katsomossa oli kova meno päällä, kun kolme kertaa vastakkaisessa päädyssä verkko heilui Fluminensen maalin merkiksi. Porukka ei malttanut istua penkeillään ja niimpä minunkin oli seistävä vaikka olin istumapaikalla. Tosin ei siellä kyllä muita olekaan. Vieressäni istunut äijä löi aina ylävitosta meikäläisen kanssa kun Fluminense onnistui maalinteossa.
Tässä vaiheessa elämä oli yhtä juhlaa Fluminensen faneille
Adrianon rankkarilla Flamengo pysyi vielä pelissä mukana ja tauolle poistuttiin 3-1 numeroissa.
Fluminensen fanit lauloivat kovasti omia kannatuslaulujaan ja välillä he hoilasivat ”favelaa, favelaa”. Minulla oli tästä omat epäilykseni ja olin oikeassa. Seuraavana päivänä Fabio selitti, että he herjasivat Flamengon faneja, koska monet heistä asuvat näissä faveloissa (slummeissa). Fabio itse ei ehtinyt Maracanalle, koska hän oli töissä Bangun ottelussa. Hän on kyseisen seuran jonkinlainen tiedotusvastaava ja asioiden hoitaja
Hänen mukaansa oli hyvä, että olin nimenomaan Fluminensen fanien seassa, koska he ovat ”parempia” ihmisiä. Tällä hän tarkoitti sitä, että mahdollisuus joutua ongelmiin oli siellä päässä pienempi. Myös Botafogon fanit ovat kuulemma ”hyviä ihmisiä”, mutta Vascon faneista ei voi sanoa samaa.
Tauolla lähdin kävelemään käytävälle ja haeskelemaan juotavaa. Myyntipiste oli kyllä täysi katastrofi. Tällaista myyntitoimintaa voisi odottaa näkevänsä Suomessa jossain alasarjan matsissa, missä väkeä on 150 henkeä. Oheispalvelujen puolesta usein puhunut Hjallis Harkimo olisi kyllä nähnyt punaista Maracanalla. Kaksi naista myi tynnyristä jäiden seasta alkoholitonta olutta, kolaa ja guaranaa. Jono oli näille asiakkaille aivan tuntematon käsite, kaikki vain tungeksivat tynnyrin ympärillä. Myyjien vaihtokassana toimi vyölaukku. Sieltä he sitten laukun uumenista aina etsiskelivät sopivat vaihtorahat. Pienillä muutoksilla homman olisi saanut paljon toimivammaksi. Takasuoran katsomossa oli kyllä pitkä myyntitiski ja homma toimi niin kuin pitääkin tällaisissa otteluissa.
Fluminensen fanikatsomo hiljeni Toisen jakson alkaessa meidän katsomonosassa oli henki korkealla. Tytöt tanssivat portailla ja fanaattisimmat kannattajat varmasti miettivät, että monellako maalilla tänään murskataan Flamengo. Voitto Flamengosta toisi vähän lohtua serie A:ssa tulleelle pettymykselle. Fluminensehan säilytti sarjapaikkansa nippa nappa kovan loppukirin ansiosta.
Siinä vaiheessa Fluminensen fanit eivät muistaneet, että toisinaan jalkapallo on ”julmaa” ja tänään se päivä osuisi heidän kohdalleen. Toisella jaksolla kentällä oli vain yksi ”joukkue” ja se oli puna-mustissaan jyrännyt Flamengo. Nopeilla syötöillään Fla:n pelaajat repivät muutaman kerran Flu:n puolustuksen auki ja maalinteko näytti avopaikoista melko helpolta.
Venäjän liigan maalitykki, välillä Palmeirasissa pelannut Vagner Love kavensi tilanteeksi 3-2, vuoden 2002 maailmanmestari Kleberson tasoitti ja Adriano vei Fla:n 3-4 johtoon. Siinä vaiheessa alkoi jo monen kanssakatsojani kasvoilla näkyä epäuskoa, varsinkin, kun Flu:n oma hyökkäyspeli oli aivan ”jäässä”. Pelin lopussa Flu haki tasoitusta riskillä ja se kostautui. Adriano pääsi keskialueelta karkuteille ja maalivahdin kanssa kahden päästyään sinetöi loppunumeroiksi sensaatiomaiset 3-5. Tämän maalin jälkeen Flu:n faneista moni lähti vetäytymään pois katsomosta ”häntä koipien välissä”. Kukaan ei laulanut enää ”favelaa, favelaa” laulua. Synkkä toinen puoliaika oli vienyt kaikki lauluhalut pois.
Sitä en vieläkään ymmärrä, miksi lipunmyynti oli lopetettu niin aikaisin. Sen näki jo silmillään, ettei Maracana ollut läheskään täysi. Erään futissivuston mukaan paikalla oli 51.233 henkeä. No, minä olin kuitenkin ihan tyytyväinen iltaani. Sain lipun elämää sykkivään katsomoon ja näin kahdeksan maalia, joista tosin vain yksi syntyi meidän päätyyn.
Matsin jälkeen väki täytti metroaseman, missä oli pienimuotoinen kaaos. Itse olin tehnyt kerrankin viisaasti ja ostanut metrolipun paluumatkalle valmiiksi, niin vältin jonottamisen luukulle. Metrolla liikkuminen on edullista Riossa, vähän päälle eurolla saa lipun yhteen suuntaan.
Fabion kanssa tutustumaan Banguun Kaverini Fabio saapui hostellille maanantaina aamupäivällä ja kysyi, olenko kiinnostunut lähtemään Bangun vierailulle. Fabiosta kerrottakoon sen verran, että hän on futismies henkeen ja vereen, mutta ei minkään yhden seuran fanaattinen kannattaja. Hän on viettänyt paljon aikaa myös Euroopassa ja ehkäpä siitä johtuen hän osaa myös kritisoida Brasiliaa koskevia asioita. Hänellä on lakimiehen koulutus ja toinen työ on jalkapallotoimittaja. Fabiosta on juttua kirjassa ”Futebol, Brasilialainen elämäntapa” sivulta 26 alkaen.
Ensin menimme linja-autolla lähimmälle rautatieasemalle ja siitä oli joku 45 minuutin matka Banguun, mikä sijaitsee Rion kaupungin laitamilla. Vaunu muistutti paremminkin jotain kaupunkibussia sisustukseltaan. Penkit olivat raiteiden suuntaisesti ja niitä ei riittänyt läheskään kaikille. Koko matkan me seisoskelimme tangosta kiinni pitäen ja futiksesta keskustellen. Fabion kanssa juttelu on minulle helppoa, koska hän puhuu englantia tarpeeksi hitaasti eikä käytä mitään ”ihmeellisiä” sanoja.
Edellinen pysähdys ennen Bangun asemaa oli Vila Vintemissa. Se on kuulemma erittäin vaarallista aluetta, kuten nämä favelat ovat useasti. Myös Bangu on vaarallista seutua, vaikkakaan minä en sitä päiväsaikaan kokenut mitenkään pelottavana. Bangua pidetään Rion kaupungin kuumimpana alueena jostain syystä ja nytkin siellä oli yli 40 astetta. Tämä päivä oli kyllä kaikkien aikojen kuumin meikäläisen elämässä.
Bangun pienehkö stadion Rion laitakaupungilla
Auringon porottaessa kävelimme Bangun stadionille ja seuran toimistolle. Pienellä seuralla on vaatimattomat puitteet, pienessä huoneessa istuskeli joukkueen valmentaja, joitain muita seuran työntekijöitä ja muutama pelaaja. Seinällä oli viirejä ja seuran voittamia pokaaleja. Fabio esitteli minut heille suomalaiseksi jalkapallomieheksi. Kuultuaan että olen kaukaa Pohjolasta, he heti kyselivät meidän ilmastosta, ”paljonko siellä on nyt asteita?” Vastasin muistaakseni, että -25. Luulempa, että siinä joukossa oli vain yksi kaveri, kuka voi ymmärtää tämän lukeman merkityksen. Hän oli pelannut aiemmin Färsaarilla, joten hän ehkä oli vähän hajulla tällaisista lukemista.
Seuran toimistolla
Bangu ei pelaa valtakunnan sarjassa laisinkaan, ainoastaan Cariocassa.
. Eikä tästä seurasta siirrytä mihinkään Valioliigaan tai La Ligaan. Seuran suurimmat saavutukset ovat jo varsin varhaisilta ajoilta, vuosina -33 ja -66 se on voittanut Carioca-sarjan. Stadionin alueella pienen hiekkakentän takana oli kiviseinä, mihinkä oli maalattu seurasta lähteneiden kuuluisimpien pelaajien nimet. Arsenalissa pelaava Eduardo asui ja pelasi Bangussa aina 16-vuotiaaksi asti, ennen kuin lähti Kroatiaan ja tämä Flamengon tähtihyökkääjä Vagner Love on myös Bangusta lähtöisin. Fabion hyvä kaveri Marcao, pelaa nyt Bangussa, oli myös saanut nimensä seinään. Hän on pelannut kolmeenkin otteeseen Fluminensessa.
Tältä seinältä löytyvät kaikki Bangusta lähteneet kovat pelimiehet
Fabio on toiminut myös pelaaja-agenttina ja -90 luvun alussa hän neuvotteli Marcaon siirtymisestä erääseen Veikkaus-liiga seuraan. Yllättäen palkkapyyntö ja seuran tarjoama summa olivat liian kaukana toisistaan. Fabion Suomeen välittämistä pelaajista mainittakoon Jazz:ssa pelannut Marcelo Cardozo ja maalikuninkuuden TPV:ssa voittanut Dionisio. Hänen nykyinen seuransa on Carioca-sarjan II-divisioonassa pelaava Ceres FC, jonka kotipaikka on Bangu. Käsittääkseni Fabio avusti myös Piracaian ja Luiz Antonion siirroissa Suomeen monia vuosia sitten.
Bangun alueella asuu noin 250.000 ihmistä, mutta Moca Bonitan stadionille peliin saattaa saapua heistä vain 250 henkeä. Bangu FC on kuitenkin ammattilaisseura ja joukkueen parhaiten tienaava pelaaja saa euroissa 6000 kuussa. Kysyinkin Fabiolta, että mistä he oikein saavat rahansa toiminnan pyörittämiseen. Jos yhden pelin lipputulot ovat 2000e, niin ei niillä rahoilla paljoa ”juhlita”. Fabion mukaan suurimmat tulonlähteet ovat televisioyhtiö, Rion jalkapalloliitto ja muutamat sponsorit.
Pienet yleisömäärät selittyvät ehkä sillä, että Riossa on neljä huippuseuraa ja on varmasti mukavampaa olla niistä jonkun fani. Silloin voi päästä joskus juhlimaan Cariocan voittoakin. Kotipelinsä Flamengoa vastaan Bangu pelasi Olympico Joao Havelange stadionilla lähempänä Rion keskustaa. He pitivät mestareita kovilla häviten vain 1-2 ja yleisöäkin oli yli 17.000 henkeä. Yksi syy pelin siirtämiseen oli turvallisuusseikat. Matkalla rautatieasemalta stadionille oli jonkun puretun rakennuksen jäänteitä ja siellä oli sellaisia ”sopivan kokoisia” betonin kappaleita. Oli ollut epäilyksiä, että Flamengon fanit voivat ottaa niitä mukaansa ja myöhemmin luopua niistä heittämällä aivan väärään paikkaan.
Kaveri saapuu Rioon Ensimmäiset kolme viikkoa olin melkoisessa ”kielikylvyssä”, mutta nyt tilanteeseen oli tulossa muutos. Ingan vierailua lukuun ottamatta olin joutunut tulemaan koko ajan toimeen englannilla, mikä ei todellakaan ole mikään meikäläisen vahva laji. Glorialle puolestaan englannin puhuminen oli helppoa, koska hän on opettanut sitä yliopistolla vuosikausia. Brasiliassahan englantia puhutaan yleisesti ottaen todella vähän. Hostellien henkilökunta kyllä osaa sitä, mutta kaikilla reissullani olen tavannut yhden ainoan taksikuskin, joka puhui englantia.
Maanantai-iltana kaverini Kai saapui elämänsä ensimmäiselle Brasilian vierailulle. Meillä on pitkä yhteinen tausta. Valmensin häntä muutaman vuoden hänen pelatessaan Mäntän Valon C-A-junioreissa. Aikuisiällä hän soitti kerran minua yritykseensä ajamaan traktoria pariksi viikoksi ja lopulta se venähti lähes viideksi vuodeksi. Myös kaukalopallossa touhuttiin samassa jengissä.
Hyppäsin taksiin ja lähdin Kaitsua vastaan lentokentälle. Kuski oli innokas kaveri puhumaan, tosin pelkkää portugalia. Itse osaan jotain vajaat sataa sanaa kyseistä kieltä, mutta kyllä me kaverin kanssa koko ajan jotain höpötettiin. En osaa muodostaa mitään järkeviä lauseita, mutta laitoin vain osaamiani sanoja peräkkäin, niin kyllä hän tajusi jutun juonen. Siitähän meikäläisen pisteet nousi, kun selitin olleeni Maracanalla ja nähneeni Flamengon voiton. Kuski sattui olemaan Flamengon kannattaja. Vielä kun heitin brassien paljon käyttämän sanonnan ”Flamengo muito bom” (=erittäin hyvä), niin äijä oli mielissään.
Kai toi mukanaan yhden säkillisen suomalaisten seurojen pelipaitoja Fabiolle annettavaksi. Näin tämä homma meni hyvin, ettei minun tarvinnut kanniskella niitä koko alkumatkaani. Fabiolla on luultavasti yksi maailman suurimpia pelipaitakokoelmia. Kokoelmista löytyy noin 800 aitoa pelipaitaa ympäri maailman. ”Aito” tarkoittaa sitä, että paidoilla on pelattu. Oman maan paitoja on luonnollisesti eniten, mutta minun ja hänen muiden suomalaisten ystäviensä ansiosta Suomi on tilaston kakkosena jollain viidelläkymmenellä paidalla. Nyt tällaiset seurat kuin Paperilaakson Pallo Jämsänkoskelta, Korpilahden Martti, Parolan Visa, KuFu-98 Kuopiosta, Toivalan Urheilijat, RoPS, NiceFutis ja Riverball Joensuusta ovat uusina seuroina edustettuina tässä varsin huomattavassa kokoelmassa. Lisäksi hän sai muutaman Mäntän Valon paidan vaihtokauppoja varten ja eräs Palloliiton kaveri lähetti hänelle maajoukkuepaitoja. Sain myös takaisinpäin omaan kokoelmaani joitain paitoja, kuten esim. Gremio ja Atletico Paranaense.
Paitojen keräämisen Fabio on aloittanut jo pikkupoikana vuonna 1979. Hänen isänsä on myös tunnettu mies jalkapallopiireissä ja hän on omilla suhteillaan avustanut häntä. Kokoelmasta löytyy esim. pelaajista Pelen, Ronaldon ja Romarion käyttämät paidat. Nimekkäimpiä seuroja ovat Bayern Munchen, AC Milan, Chelsea, Lyon ja molemmat Manchesterin porukat. Vastaavasti on lukuisia paitoja pienemmistä maista ja tuntemattomista seuroista.
Paidat vasemmalta lukien, Markku Saarinen Mäntän Valo, Suomen maajoukkuepaita ja Pele Brasilian maajoukkue
Yksi Fabion paitakaapeista
Vaikka Kai ei seuraa kansainvälistä futista, on hän kuitenkin ”alan miehiä”, koska pelaa Valon ikämiehissä. Pitihän hänellekin sitten esitellä maineikas Maracana. Vahinko vain, että hänen kohdalleen ei sattunut Fla-Flu kaltaista huippuottelua. Menimme seuraamaan ottelua Flamengo-Olaria. Ennalta kyseinen kamppailu ei suuria lupaillut, Brasilian mestari vastaan joukkue, mikä ei pelaa missään valtakunnan neljästä sarjasta. Näissä osavaltioiden mestaruussarjoissahan pelaavat kaikki joukkueet sekaisin. Suomessa tällainen systeemi ei olisi välttämättä mielekäs, mutta Brasiliassa taso on niin leveä, että ottelut voivat olla hyvinkin tiukkoja ja jännittäviä. Meidän onneksi tällainen matsi osui meidän kohdalle.
Saimme todistaa yllätystuloksen 3-3 (1-1) syntymistä ja Olaria hukkasi vielä yhden ”rankkarinkin”. Kerroin Kaitsulle Adrianosta, että hän voi pelata ensi kesänä MM-kisoissakin. Kaverini seuraili jonkin aikaa Adrianon peliä ja totesi, etteihän se tee kentällä yhtään mitään. Osittain hän oli oikeassa, Adriano ei paljoa tee töitä viheriöllä, mutta maaleja hän kyllä osaa tehdä. Nyt syntyi yksi ja Vagner Love osui kahdesti.
Meidän lisäksi stadionilla oli vain 6552 katsojaa, joten tunnelma oli kaukana sunnuntaisesta ottelusta. Pelin aikana meille tuli väittelyä katsojien määrästä ja Kaitsun mielestä paikalla oli yli 10.000 henkeä. Asiastahan piti lyödä vetoa ja olin kyllä melko varma voitostani jo ennen yleisömäärän ilmestymistä valotaululle.
Torstai-iltana kävin vielä yksistäni seuraamassa ottelun Madureira-Botafogo 1-4 (0-1). Koko ajan alakynnessä ollut Madureira onnistui kaventamaan 81. minuutilla, mutta lopussa serie A:ssa pelaava Botafogo maalasi kahdesti. Myöhemmin selvisi, että Botafogo tulee sarjan päätyttyä pelaamaan Rion mestaruudesta.
Rion mestaruus ratkaistaan hieman erikoisella tavalla. Ensin pelataan Taca Guanabaran voitosta, jonka juuri Botafogo voitti. Sen jälkeen taistellaan Taca Rion voitosta ja näiden kahdensarjan voittajat pelaavat sitten Carioca-sarjan mestaruudesta.
Argentiina, Paraguay, Florianopolis Viikonloppuna olisi ollut tarjolla pelejä yllin kyllin, mutta meidän ennalta varattu lento kohti Iguascun putouksia ja Argentiinaa lähti lauantaina. Putouksiin tutustuimme sekä Brasilian että Argentiinan puolelta. Ne ovat kyllä näkemisen arvoiset. Lisäksi vierailimme Paraguayn puolella ja kävimme ihmettelemässä mahtavaa Itaipun patoa.
Meillä oli Kaitsun kanssa 20 euron veto, kumpi ensin ”bongaa” suomalaisen turistin. Putouksilla se sitten ratkesi. Kaitsun pyöriessä videokameransa kanssa, kaksi suomalaista tyttöä tuli juttusille, kun olivat jo aiemmin havainneet meidät. Neljä viikko meni minulta ilman suomalaisturistin tapaamista.
Meidän piti matkustaa Iguasculta maan toiselle puolelle Florianopolikseen tiistain-perjantain välisenä aikana ja yöpyen summassa valituissa pienemmissä paikoissa. Ne olisivat olleet sellaisia paikkoja, joihin turisteja ei varmaan useasti eksy. Kaitsu ei ollut suunnitelmasta järin innostunut, mutta minä suorastaan puhkuin intoa syöksyä kohti uusia paikkoja ja seikkailuja. Heitin vielä ”vettä kiukaalle” sanomalla hänelle, ”kyllä ne ensimmäisen illan antaa meidän olla hengissä.” Gloriasta tuli sitten Kaitsun ”pelastava enkeli” ja hän välttyi tältä maaseutukierrokselta, jota hän hieman pelkäsi.
Glorialta tuli tekstiviesti, että hänkin lentää Florianopolikseen keskiviikkona. Siinä tuli sitten suunnitelmiin muutos ja päätimme kokeilla uutta elämystä, ”leitoa” eli yöbussia. Näissä linja-autoissa penkit ovat pehmoiset, jalkatilaa on runsaasti ja selkänojat kääntyvät normaalia enemmän taaksepäin. Ideana on, että niissä voi nukkua. Suosittuja ne tuntuvat olevan, koska tiistaina aamupäivällä oli enään neljä paikkaa vapaana meidän haluamalle linjalle.
Nousimme yöbussiin tiistai-iltana klo 18 ja yli 800 km:n taivallus alkoi. Me olimme ilmeisesti jossain ykkösluokassa alakerrassa, koska siellä oli vain kolme penkkiä rinnakkain ja yläkerrassa oli normaalit neljä. Bussissa pystyi hyvin nukkumaan ja kerran heräsin siihen, kun bussi pysähtyi toiselle tauolle matkakeitaan pihaan. Kävin karttani kanssa kyselemässä kuskeilta, että missä kohtaa ollaan menossa. Eivät hekään osanneet sitä näyttää kartalta ja pyysivät jonkun paikallisen sitten osoittamaan oikean kohdan. Pitihän siinä sitten esitellä itsensäkin, ”bussikuski Suomesta”. Florianopoliksen linja-autoasemalla seistessäni kollega vielä morjesteli ratin takaa. Perillä olimme aamulla klo 9. Vaikka takana oli15 tunnin etappi, fiilis oli sellainen, että matka olisi voinut vaikka jatkua pidemmällekin. Kokemus oli positiivinen ja tätä tietoa voi hyödyntää uusia seikkailuja suunnitellessa.
Olimme juuri sambakarnevaalien aikaan Florianopoliksessa. Olihan sielläkin jotain menoa kaupungilla, mutta aika pientä se oli näihin kolmeen karnevaalien pääpaikkaan verrattuna. Rion ohella karnevaalimeno on kovimmillaan Olindassa ja Salvadorissa. Meille oli tilaa hostellissa vain kahdeksi ensimmäiseksi yöksi. Lähdin sitten Glorian kanssa etsiskelemään uutta yöpaikkaa. Kadulla seisoskeli heppu, kenellä oli edessään mainos ”asuntoja vuokrataan”. Hänen kanssaan kävimme katsomassa kaikkiaan neljää kämppää ja lopulta pääsimme sopimukseen neljän päivän vuokra-ajasta. Kuultuaan, että olen Suomesta, tämä välittäjä alkoi selittämään, että hänen kaverinsa pelaa Suomessa maalivahtina. Siitä en saanut selvyyttä, että missä seurassa. Itse en tiedä ”brassivahteja” Suomessa kuin Viikinkien Luis Fernandon. Voipi olla, että kaveri puheli ihan lämpimikseenkin.
Minulla oli suunnitelmissa mennä katsomaan Avain peliä Florianopoliksessa, mutta se vaihtui sitten pieneen risteilyyn. Meidän porukkaan liittyi uruguaylainen Graziella ja hänelle kävi vain tämä päivä, koska seuraavana päivänä hän jo poistui maasta. Florianopoliksen rantoja monet kehuivat matkani varrella ja puheet kyllä pitivät paikkansa. Viimeiset päivät ennen kotiinlähtöä menivätkin rantaelämän parissa.
Joku Ronaldinhon fani oli taiteillut tämän miesten vessan oveen hostellissa.
Kai, Gloria ja meikäläinen tutustumassa baarielämään Florianopoliksessa
Viiden viikon kiertueen päätteeksi oli tullut aika lähteä pitkälle kotimatkalle Etelä-Brasiliasta. Koskaan aiemmin en ollut lähtenyt näin kaukaa. Lensimme kolmestaan ensin Sao Pauloon. Sieltä minä ja Kai jatkoimme Lissabonin kautta lumiseen ja jäiseen Suomeen.
Kaksi vuotta sitten kirjoittelin edellisen matkaraportin ja siitä puuttuivat kuvat. Tässä on joitain otoksia tähän liittyen
http://futisforum2.org/index.php?topic=48998.msg1925897#msg1925897
Brasilialainen vessapaperi käy tällaiseen paremmin, kuin siihen itse asiaan. Kotijoukkue America saapuu viheriölle.
Taulu Maracanan alakerrassa. Maailman kaikkien aikojen parhaat ei-brasilialaiset pelaajat. Oli pakko kysyä kaveriltani, "where is Jari Litmanen?"
Vuoden 1970 maailmanmestari ja Pelen pelikaveri Gerson. Pituusero selittyy sillä, että hän oli alemmalla rappusella.
Junior, yksi vuosien 1982 ja -86 joukkueiden tähtipelaajista
Soihdut kuuluvat asiaan Maracanalla.
Maracanan lehdistökatsomo. Naisia oli yllättävän paljon toimittajissa.
Flamengon Leonardo Moura lehdistön tentissä Copa Libertadoresin pelin jälkeen.
Ronaldon ensimmäisen ammattilaisseuran Sao Cristovaon stadion oli melko vaatimaton ja pieni.
Madureiran stadion on sen verran sivussa, että sinne ei juuri eurooppalaisia turisteja eksy.
