Odotan, ja lähes vaadin el blancolta pientä novellia ennen h-hetkeä!
Tilaustyö. Mitoitettu tarkasti ja hartaasti. Riimitelty ja sommiteltu. Ja jo nyt kirjoitettu.
Invierno on ohitse, Madrid odottelee
infiernoa, mutta suloinen
la primavera on hento, kuiskiva ja täydellinen. Se on hellä ja vienosti viettelevä, lempeä kuin äiti ja notkea kuin paras rakastajatar. Ja siitä puhuvat kaikki: Gran Vían Armani-pukuiset liikemiehet, Casa de Campon huorat, eteläisten
barrioiden
gitanot, Chuecan iloisen värikkäät
maricónit, Atochan huumediilerit, las Ventasin
torerot, elämänfilosofiaansa kertailevat taksikuskit...
Kevät tuo tuodessaan Suuren Ottelun. Idästä nousevat tuulet ujeltavat Kastilian lakeuksilta ja vuorilta öisen Chamartínin kaduille, ja pyhä valkoinen temppeli odottaa kiiman kasvaessa hiljaa tuhlaamatta energiaansa ennen kauneinta. Yön pimeyden ja sen valojen välkkeen alla kohtaavat jälleen toisensa Real Madrid ja FC Barcelona. Taistelu, joka totisesti jatkuu ikuisesti.
Paseo de la Castellanan liikennehumun keskellä ei aina välttämättä kuule edes omia ajatuksiaan. Mutta miksi niitä pitäisi kuulla? Ei niitä kuule kukaan
madridista tai
culé, kun on
el Clásicon aika. Se ei välttämättä johdu ulkoisesta maailmasta, vaan tunteesta, jonka ottelu saa aikaan. Sitä tunnetta on turha metsästää keinotekoisesti, jos ei ole aidosti jompikumpi, mutta kukapa meistä ei joskus houkkamaisuuteen olisi sortunut?
Vaikka Real Madrid edustaa monelle suurta mätäpaisetta nykyaikaisen jalkapalloilun maailmassa, edustaa se myös jotain muuta, ja aina Klassikon alla 'se jokin muu' nostaa päätään. Se on jäänne, mutta se ei ole taakka todelliselle romantikolle. Se on tie ja totuus. Se on kuin kirveen säälimätön isku ja viimeinen lause ennen hyppyä. Se on kuin ajelehtiva purjelaiva, jonka miehistö on hyljännyt historian aavoille merille.
Los hijos de Franco -
siempre el Madrid, siempre fascistas.
"... arriba, arriba.
Arriba con ese balón,
qué Juanito lo prepara,
qué Juanito lo prepara
y Santillana mete gol."Ja todellakin: 'Nimeään hänen huudetaan minuutilla seitsemän. Häneen turvaudutaan synkkinä hetkinä, häneen sitoudutaan toivon aikoina, häneen liitetään uho ja raivo, hänen iloiset kasvonsa meitä kannustavat ja häntä me suutelemme voiton hetkellä.' Näin he sanoisivat meille painokkain sanoin. Näin he huutaisivat megafoniin ja näin he maalaisivat seinillemme. Jos sortuisimme epäilykseen. Jos emme tietäisi. Tai mikä pahinta: Jos olisimme unohtaneet perinnön ja todellisuuden nykyajan rappion vuoksi. Heille se olisi kuin unohtaisi sielun.
Mutta liene jo kaikki mahdollinen sanottu. Romanttisen maalailevasti, tilkkutäkkimäisen hulluttelevasti, lukuisilla brassailevilla espanjankielisillä sanoilla, kerraten vanhaa, purkaen sisintään, yrittäen vangita tunteen, jonka
el Clásico aiheuttaa romantikon mielen kiharoissa nauraen pyrkimyksille luoda jonkinlaista 'taidetta'.
Mutta todelliset esittäjät, taiteilijat, näyttelijät, veistäjät ja kirjailijat ovat tässä. Me olemme pelkkää tomua ja mutaa, me emme tiedä mitään, sillä he tietävät..
Luis Figo. Ikuinen petturi. Hän tietää, miltä tuntuu mennä antamaan kulmapotkua vihasta ratkeavalla Camp Noulla.
Luis Enrique. Ikuinen petturi. Hän tietää, miltä tuntuu kuulla kannattajien painokelvoton pilkka entisellä kotistadionilla.
Samuel Eto'o. Mies, joka teki
cabrón-sanasta tunnetun ympäri maailman. Hän tietää, miltä tuntuu olla nuori neekeripoika yksin Barajasilla.
Raúl. Valkoisen Legioonan Kapteeni. Hän tietää, miltä tuntuu hiljentää 100 000 katalaania.
Carles Puyol (oikealla).
Blaugranan kapteeni. Hän tietää, miltä tuntuu painaa päänsä Rijkaardin (vasemmalla) kainaloon, joka ei tarjoa vastauksia, vaan lisää kysymyksiä.
Ronaldinho. Naurava kulkuri, iloinen taikuri. Bernabéun valojen sammuttaja, aplodien vastaanottaja. Hän tietää, miltä tuntuu vilkaista Bernabéun lehtereitä ja nähdä herrasmiesten nousevan seisomaan tehden kunniaa.
Johan Cruijff. Mies, joka tietää kaikesta kaiken. Hän tietää.
Alfredo di Stéfano. Vaalea Nuoli. Legendoista suurin. Legendoista kaunein. Hän tietää, miltä tuntuu onnistua täydellisesti ensimmäisessä Klassikossaan.
Guti. Vaalea Taitelija. Tyyli-ikoni. Legenda. Oma kasvatti. Puhdas
madridista ja
madrileño. Mies, joka ei kysy vaan nussii. Mies, joka ei kumarra vaan rappaa. Mies, joka ottaa osumaa jokaisessa ottelussa. Mies, joka saa pilkkaa kaikilla stadioneilla. Mies, joka saattaa loistaa vain pari kertaa kaudessa, mutta silloin hän onkin Maailman Paras - dominoiva nero, pelätty ja tarkka kuin Michelangelo. Hän tietää kaikenlaista.
Xavi. Kotonaan asuva koulukiusattu mammanpoika. Vain maailmanmestaruus puuttuu. Sen hän tietää.
Oleguer. Poliittinen persoonallisuus. Lähtenyt jo aikoja sitten maanpakoon. Hän tietää liikaakin.
Mutta merkittävin pääosan esittäjä - tahtomattaan ja tahtonsa vuoksi - on itse arvon kenraalidiktaattori Francisco Franco, Euroopan menestynein diktaattori, taitava kenraali ja rojalisti:
He ovat vain muutamia nimiä tässä hulluudessa. Liikaa tuhlautuisi aikaa ja kirjaimia kaikkien merkittävien persoonien luettelointiin. Mutta se ei vähennä heidän merkitystään, kunniaansa tai häpeäänsä. Uusia sankareita, myyttejä ja roistoja nousee esille koko ajan. Mutta ehkä olemme vain liian sokeita nähdäksemme heidät. Tai olemme liian innokkaita muka huomatassamme heidät.
Mutta älkäämme heittäytykö itsesääliin, kun tunnistamme itsemme statisteiksi. Meillä on ihme nimeltä internet, meillä on ff2, meillä on marca.com, meillä on satelliittikanavat, meillä kaikki eväät nauttia tapahtumasta parhaalla katsomallamme tavalla.
Kaikki muu voi olla katoavaista. Paitsi
el Clásico.
