Vaikka usein suosinkin sekä pelaaja- että valmentajavalinnoissa punakeltaista historiaa, en näe Ancelottia missään nimessä AS Roman tämän hetken tarpeisiin sopivimpana kandidaattina. Luis Enrique saattaisi olla huomattavasti istuvampi vaihtoehto Romalle.
Italialainen jalkapallo elää tietynlaista laskukautta, joka samaan aikaan on siirtymävaihe. Italialaisen jalkapallon vahvuus on ollut kyky mukautumiseen, vastaanottamiseen ulkopuolelta ja rakentamiseen vieraan pohjalta uutta ja omaa. Italiassa tiedostettiin jo aikaa sitten epävarma tulevaisuus, josta tänään puhutaan nykyaikana. Ilman maailmanmestaruuden rakentamia kulisseja saapasmaassa olisi jo aiemmin reagoitu esiripun takaa väistämättä paljastuneisiin ongelmiin.
Italialainen jalkapallo on herännyt uuteen aamuun ja siihen raakaan todellisuuteen, jossa sälekaihdinten raottaminen ei riitä. Kaikki ovet ja ikkunat on avattava, jotta uudet tuulet pääsevät puhaltamaan sisään. Murrosvaihe ja uusiutuminen kestävät pitkään, sillä rappeutumat ovat ulottaneet särönsä niin monelle jalkapalloa koskevalle alueelle. Itse asiassa Italiassa ei ole lähtökohtaisesti pelillistä tai valmennuksellista ongelmaa. Jokaisen särön alta kuoriutuvat infrastruktuuriin liittyvät seikat.
Nyt puhutaan kuitenkin valmennuksesta. Italialainen jalkapallo ei siis voi pahoin heikon valmennuksen laadun takia. Maa on edelleen edelläkävijöitä jalkapallovalmennuksessa. Italian kanssa valmennuksellisessa tiedossa ja taidossa samassa sarjassa painivat maat lasketaan yhden käden sormilla. Se ei kuitenkaan riitä. Ylhäinen yksinäinen huippu on ainoa tyydyttävä asemapaikka.
Tällä hetkellä kiistaton fakta on se, että Katalonia kantaa universaalia pelaajatuotannon kruunua. Barcelonan ja Espanyolin tekemästä pitkäjänteisestä työstä kannattaa tietenkin ottaa oppia, mutta Barcan organisaation tai edes seuran valmennuslinjan kopioiminen Roomaan ei onnistu yhden Luis Enriquen tai edes kahdenkymmenen katalonialaisvalmentajan voimin. Leikkaamiseen ja liimaamiseen ei ole mitään syytäkään.
Roma on tehnyt ja tekee edelleen huippulaadukasta juniorityötä koko Euroopan mittakaavassa. Seuran vetovoima, talous ja monet muut valmennuksesta pääosin irralliset – mutta siihen toki liittyvät – tekijät eivät ole mahdollistaneet punakeltaisen pelaajatehtaan kasvamista barcelonalaisiin mittoihin. Tässä tapauksessa espanjalaisiin verratessa Romaa tulisikin pelaajatuotannon osalta punnita yhdessä esimerkiksi Valencian, Sevillan ja Atletico Madridin kanssa.
Italiassa millään seuralla ei ole esittää samanlaista pelaajatuotannon jatkumoa kuin AS Romalla. Tällä hetkellä Roma on myös ainoa saapasmaan seuroista, joka on edelleen mukana mestaruustaistelussa Primavera-, Allievi- ja Giovanissimi-ikäluokissa. Huomioitavaa on myös se, että usein junioritasolla Roma operoi keski-iältä vastustajiaan nuoremmilla joukkueilla. 1988-1990-syntyneiden kohdalla punakeltainen juniorituotanto oli aallonpohjassa. Nyt Roman juniorijoukkueet ratsastavat jälleen aallonharjalla, mikä on avannut uusien omistajien lisäksi otollisen tilaisuuden toimintatapojen uusimiseen. Remontti ei tarkoita sitä, että kaikki aiemmin luotu poltettaisiin maan tasalle ja tuhkan päälle rakennettaisiin jotain täysin uutta. Roman junioritoiminta on vakaalla pohjalla, mutta kaipaa tiettyjä ehostuksia. Seuran toimintalinjauksiin on osoitettava selkeät tavoitteet, joiden saavuttamiseksi on vahvistettava toimintakulttuurin raameja ja luotava pitävät mallit kehityksen arvioimiseen. Tätä prosessia ei voi sysätä yhden miehen harteille, mutta näen sen voimavarana, jos yksi työtiimin jäsenistä tuntee läpikotaisen barcelonalaisen toimintamallin – sen heikkouksineen ja vahvuuksineen. Roma voi ostaa pelaajia Etelä-Amerikasta, Afrikasta, Espanjasta tai mistä hyvänsä. Seura voi kehittää ja vahvistaa pelaajatarkkailuaan, mutta roomalaisen pelitavan on edelleen synnyttävä Roomassa.
1992-syntyneistä alkaen punakeltaisten juniori-ikäluokkia on verrattu seuran kultaisiin sukupolviin, jotka ovat tuottaneet muun muassa tukun maailmanmestareita. Tätä katrasta ei voi olla huomioimatta, kun piirretään seuran tulevaisuudelle ääriviivoja. Oli punakeltaisen lippulaivan ruorissa jatkossa Luis Enrique tai kuka hyvänsä, Roman tulee palata juurilleen, vaikka se maksaisi muutaman UCL-paikan.
Jähmettyneet jälkeenjääneet italialaiset metodit saavat kyytiä ja mikä vastustajille pahinta hän vuorenvarmasti pyrkii hommaamaan pelaajia Espanjasta.
En nyt ihan tarkkaan tiedä, mitä tarkoitat jähmettyneillä ja jälkeenjääneillä italialaisilla metodeilla, mutta tuskin Luis Enrique saa koko maan jalkapallon rakenteita muutettua tai kulttuurista ja mentaliteetista syntyviä kuohuja tyynnytettyä. Italialaisen jalkapallon alennustila ei kuitenkaan ole lähtöisin valmentajista.
Montella ei hirveästi mitään uutta tuonut, vaan pitkälti vanhasta muistista (Spalletti) pyrki pelaamaan vain hyökkäävämpää jalkapalloa. Tämäkin siksi että Ranierin ajoista oli yksinkertaisesti pakko muuttua.
No eipä asia nyt ihan noinkaan ole. Montellalla on vahva oma ajatuksensa jalkapallosta. Vincenzon pelitapa ei ollut missään nimessä kopio Spallettin pelitavasta, ellei nyt puhuta pelkästä pelijärjestelmästä pelitapana. Montellahan toi pelitapansa lähes sellaisenaan suoraan Roman junnujoukkueesta. Yhteytenä Spallettiin ja erona Ranieriin oli se, että Montella ymmärsi hyödyntää Tottin vahvuuksia. Keskushyökkääjän roolin osaltahan pelitapa erosi Montellan aiemmin käyttämästä ja muistutti osittain Spallettin pelitapaa.
Kannattaa huomioida myös Italian maajoukkueen lähteneen tälle ristiretkelle Cesare Prandellin johdolla jo aiemmin.
Mille ihmeen ristiretkelle Prandelli on lähtenyt? Prandellin pelitapa on seurannut samaa punaista lankaa Parma-ajoista lähtien. Pelitavalla on lähes vahvimmat italialaiset juuret, joihin Sacchin lisäksi perimmäiset vaikutteet on kerätty Bergamosta. Ei italialainen pelitapa tarkoita puolustusvoittoisuutta kuin suomalaisten iltapäivälehtien sivuilla. Vaikka useat italialaiset valmentajat ovat vuosien saatossa nojanneet tiiviiseen joukkuepuolustamiseen, on saapasmaassa pelitapojen skaala aivan uskomattoman laaja. Yhdistävänä tekijänä on vahva taktinen organisointi ja automatisointi, mikä ei tarkoita puolustusvoittoisuutta tai missään nimessä ainakaan espanjalaisen pelitavan vastakohtaa.
Se, että nyt ollaan ottamassa käyttöön Barca-malli, jossa junnut pelaa samalla pelisysteemillä kuin edustusjoukkue, jotta porrasta saataisiin madallettua ja ollaan palkkaamassa valmentaja, joka osaa työskennellä nuorten kanssa on mielestäni käden ojennus omille nuorille.
Mitään uuttahan tässä mallissa ei ole Roomassakaan. Spallettin hypättyä Roman puikkoihin, seuran valmennukselliset linjaukset tarkastettiin ja punakeltaisten juniorijoukkueiden pelitavat synkronoitiin edustusjoukkueen kanssa. Spallettin lähtö ei ollut ongelma, mutta suurin virhe tapahtui siinä, että linjalla ei pysytty. Toivottavasti jatkossa katsotaan edes hieman kauemmas.
Nimenomaan ja varsinaisia "junnuja" mainitsemistani pelaajista on vain Montoya ja Romeu (molemmat -91).
Junnuja ja junnuja. Tällä kaudella Roman Primavera-joukkueen rungon ovat muodostaneet 1992- ja 1993-syntyneet. Ensi kaudella joukkue rakentunee 1993- ja 1994-syntyneistä. Ei tätä vanhempien juuri kannata Campionato Primaveraa pelata. Pitäisiköhän Luis Enriquen siis saunoa Roman B-joukkue toiseksi tai kolmanneksi ylimmälle sarjatasolle. Mies kun kuulemma helposti ratkaisee kaikki italialaisten ongelmat niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin.
