Suomalainen juniorivalmennus tarvitsee ryhtiliikettä

[kilon_paino]

Tarkoitatko vaikka niin, että me vapaaehtoisvalkut (isivalkut) saisimme ne motivoituneet kilpapelaajat valmennettaviksi treeneissä, ja maksulliset koulutetut valmentajat treenaisivat "harrastepuolta", motivaatiotapauksia ja ns. jalkapalloesikoululaisia?

Kelpaisi kyllä minulle, koska vaativatkin treenit kiinnostavat, jossa pääsee vaikkapa useamman pelaajan interaktioita selittämään ja näyttämään. Harrastepuolella usealle jo 2 vs. 1 treenaaminen on hankalaa, vaikka ohjeet olisivat selvät, niin juostana hetki pallon kanssa ja vedetään täysillä yli.

Toivoni on siinä, että ryhmä pienenisi, ja että on useampi apuvalkku, jolloin pari voi olla koko ajan kaitsemassa, ja muutamat pitävät rasteja päävalkun kanssa.

Näissä tosiaan ehkä vähän menee sekaisin puhutaanko (pää)valmentajasta, joka ainakin meillä suunnittelee treenit, peluutukset yms., ja saa palkkaa ja on koulutettu, vaiko puhutaanko apuvalkuista, jotka auttavat treeneissä ja peleissä päävalkkua hänen ohjeidensa mukaisesti eivätkä saa mitään korvausta.

Ehkä ajattelin enemmän ideaalitapausta, eli joukkueella on ammattivalmentaja (saa palkkaa, seuralla direktio-oikeus). Eihän se tietenkään ole realistista kaikkialla. Niin paljon riippuu vanhempivalmentajien omasta motivaatiosta sekä mahdollisuudesta käyttää aikaa ja energiaa valmentamisen opiskeluun ja oman osaamisen kehittämiseen. Mutta, tämän sanottuani, niin kyllä ajattelen, että se mun perustoive pätee kaikkiin. Eli myös ne haaste- sekä harrastepelaajat saavat samaa osaamista ja intomhimoa mitä parhaat pelaajat saavat.

Olen siis nähnyt läheltä miten vanhempivalmentajat keskittyvtä ikäluokan parhaimpaan 8-10 pelaajaan jättäen muut oman onnensa tai just 17v apuvalkun hoteisiin. Jokainen toimintaan osallistuva lapsi/nuori on minusta oikeutettu saamaan innostavaa ja kehittävää valmennusta, oli tekijä sitten vanhempi, oto-valkku tai päätoiminen. Iso tekijä on just toi harjoitusryhmän koko, jota voi seuran tuella hallita, ideaalia olisi max 10 valmennettavaa per valmentaja.

[Eom92]

Ehkä ajattelin enemmän ideaalitapausta, eli joukkueella on ammattivalmentaja (saa palkkaa, seuralla direktio-oikeus). Eihän se tietenkään ole realistista kaikkialla. Niin paljon riippuu vanhempivalmentajien omasta motivaatiosta sekä mahdollisuudesta käyttää aikaa ja energiaa valmentamisen opiskeluun ja oman osaamisen kehittämiseen. Mutta, tämän sanottuani, niin kyllä ajattelen, että se mun perustoive pätee kaikkiin. Eli myös ne haaste- sekä harrastepelaajat saavat samaa osaamista ja intomhimoa mitä parhaat pelaajat saavat.

Olen siis nähnyt läheltä miten vanhempivalmentajat keskittyvtä ikäluokan parhaimpaan 8-10 pelaajaan jättäen muut oman onnensa tai just 17v apuvalkun hoteisiin. Jokainen toimintaan osallistuva lapsi/nuori on minusta oikeutettu saamaan innostavaa ja kehittävää valmennusta, oli tekijä sitten vanhempi, oto-valkku tai päätoiminen. Iso tekijä on just toi harjoitusryhmän koko, jota voi seuran tuella hallita, ideaalia olisi max 10 valmennettavaa per valmentaja.

Niin, vaikka paljon voisi olla sanottavaa vanhempivalmentajistakin, niin tottakai realismi on Suomessa, että resurssien mukaan mennään. Joku vetäjä on oltava, ja todellisuus on monessa paikkaa ettei sitä yhtä ainotta aina löydy. Johonkin sitten löytyy vaihtoehtoja, usein taustalla on juuri tämä, että kilparyhmiä ja lajissa pitemmälle ehtineitä, ehkä myös motivoituneita valmentamaan löytyy innokkaita.

Tästähän samasta tuossa jonkin aikaa sitten kirjoitin itsekin, sama toive toki, vaikka sitten oma tausta olisikin kilpapuolella...eli kaikille ihan kaikille hyvää toimintaa. Nämä siis koko Suomen tasolla mahdottomia. Mutta ehkä nämä menee eteenpäin.

[Eom92]

Suomessa on kohtalaisen hyvästi kuitenkin seuroilla ja joukkueilla asiat kunnossa tuolla sosiaalisella puolella ja keskimäärin toimintakin on aika hyvin organisoitua. Jos miettii muutamalla sanalla tätä toista puolta eli "valmiuksien saaminen hyvään elämään jalkapallon kautta" niin minusta tämä toteutuu melko hyvin. Tämän suhteenhan on käyty tässä näitä heikkouksia: miten ei löydy harrastepuolelle välttämättä yhtä paljon vetäjiä, tai suhtautumisessa ja joukkueiden toiminnassa vaikka kilpapuolen kanssa kehittämistä. Tämä puolikaan ei siis ole mitenkään valmis.

Kilpapuoli sitten, ja huippujen kehittäminen, jota erno ja Jortsukka ainakin sivusi aiemmin...tällä minuutilla ehkä olen hieman negatiivisella päällä mutta tuntuu, että isoista seuroista alkaen ollaan hirvittävällä takamatkalla. Jotkut joukkueet, ja toki seuratkin on pitemmällä esimerkiksi alle 10v kanssa mitä tulee huippupelaajapolulla, mutta kun koko Suomi otetaan, tilanne on hirvittävä.
Itse sanoisin, että asenteet on keskeisin este, toki laaduttoman toiminnan, ohella. Keskeisimpiä esteitä, oliko erno joka kirjoitti, näistä 10v pelaajista, miten karannut kärki..niin keskeisimpiä esteitä pitkin Suomea on vääränlainen asenne jalkapallon kannalta. Suomessa pienimmille ei tarkoituksellakaan haluta "liian vakavaa" tehdä, että "palavat loppuun". Tämä tarkoittaa sitten, että toiminnan suunnitteluun ja toteutukseen ei panosteta, vetäjiksi ei hankita laadukkaita vetäjiä, vaikka niitä voisi olla jne.

Koko asia on väärin ymmärretty siinä, että kyllä leikkimielistä tietenkin, mutta jollain kuitenkin jämäkkyydellä ja sapluunalla. Nythän kun mennään pienempiin junnuihin niin seuroissa yleisesti ajatellaan että sen pitää olla vain hauskaa eikä mitään saa vaatia, , ja pelata paljon. Pelata niin, että heitetään pallo, ja "kyllä ne siitä pelaa".

Seuroja myöten, ihan aasta ööhön, asenteet on kansainvälisten huippujen kehittämisen suhteen valovuosia siitä mitä pitäisi olla. Tähän yhdistät koko muun ympäristön niin onko ihme että tilanne on mitä on.

[inclusionExclusion]

Minä olen valmentanut kilvan takana kaupunginosassa ja harrastetasolla useamman vuoden. Aina on ollut saakelin iso ryhmä vedettävänä ja se on toisaalta vaatinut tosi jämyä otetta koko ajan.

Tää on nähdäkseni kokonaisuutena erinomainen kirjoitus. Myös nuo reflektio-osuudet siitä, miten murrosikä tuo omat haasteensa.

Yksittäisenä komppauksena tartun tuohon henkiseen puoleen, (mentaaliseen) läsnäoloon peleissä jne. Tää on todella tärkeää, ja näkisin että tätä kautta myös se into pallon kesyttämiseen luontevimmin syntyy. Halutaan saada pallo tottelemaan nimenomaan siksi, että pelitilanteessa karkailee ja se harmittaa, saa merkitystä nimenomaan tuon henkisen läsnäolon ja pärjäämisen tarpeen kautta. Jos tätä tarvetta ei ole, on melkein ihan sama, vaikka pallo ei tottelekaan.

Mutta sitten pienenä opponointina tuohon tavoitepuoleen... tai ei tää ehkä varsinainen opponointi ole, kuten itsekin sanot, "antaa niiden totaalisten harrastelijoiden vaikka vain pelata". Kuitenkin:

osa haluaa jalkapallolta varmasti muuta kuin meidän pitkät ja monipuoliset treenit -- aito into ja harrastepelaajamainen heittäytyminen harjoitteluun tai pelaamiseen on osan kohdalla haastava saavuttaa -- antaa niiden totaalisten harrastelijoiden vaikka vain pelata, mutta jos heitä on joskus treeneissä vaikka kaksi, niin heidät pitää integroida johonkin muuhun ryhmään

tavoitteellisuus ja laatu edellä pitäisi mennä ihan joka tasolla -- jos pelaaja haluaa vain pelailla, osaa hän tehdä sen omatoimisesti kavereiden kanssa.

Tosiaan ihan totaaliharrastajien voisi mielestäni antaa vain pelailla, jos näitä vain olisi riittävästi. Olen sinänsä samaa mieltä siitä, että "vain pelailussakin" on hyvä olla tiettyä tavoitteellisuutta ja vaatimustasoa, mutta näiden ei nähdäkseni enää tarvitse harraste-/kerhotasolla kohdistua pelaajan kehittymiseen suoraan vaan siihen, että hän vain osallistuu reippaasti peliin ja mahdollistaa näin kaikille hyvän pelikokemuksen (toki tämä välillisesti johtaa myös pelaajien kehittymiseen).

Ehkä ihannetilanne olisi tosiaan olisi se, että vain pelaamisesta kiinnostuneet voisivat pelailla kavereiden kanssa, mutta nähdäkseni tämä ei kyllä toteudu. Siksi pidän ihan perusteltuna, että seurat pystyisivät enenevissä määrin tarjoamaan jonkinlaisia "viikkopelien" kaltaisia kokemuksia myös näille pelaajille. Kyllä toisaalta jonkinlainen EasyFutis-toiminta onkin kai lievässä kasvussa.

Tällä palstalla on paljon puhetta huippupelaajakehityksen vaatimista ympäristöistä, mikä on varmastikin ihan perusteltua. Puolustaisin itse kuitenkin myös näitä ympäristöjä, missä "vain pelaillaan". Eikä näitä nähdäkseni kovin paljoa ole, vaikka tuossa yllä joku nimimerkki moittikin, että toiminnassa on liikaa tällaisia piirteitä. Ja vaikka näissä pelailuympäristöissä on mm. juuri yllä kuvatun kaltaisia haasteita ("jos [totaalisia harrastelijoita] on joskus treeneissä vaikka kaksi") ja tämä vaatii valmentajalta paljon osaamista, nähdäkseni myös tietty armollisuus ohjaajia kohtaan on tarpeen. Jos toiminnassa on terveet arvot ja ympäristö on turvallinen harrastaa, en hirveän paljoa panisi painoarvoa sille, kehitetäänkö pelaajia näissä ryhmissä optimaalisesti ikäluokan huippua kohti. Voi olla päinvastoin jopa parempi, että kaikille tehdään selväksi, että nyt ollaan pelailemassa, ja jos huippu kiinnostaa, tää toiminta ei tuu siihen riittämään. Näin vanhemmilla ja pelaajilla on selkeämmät perusteet harkita, mihin ryhmiin hakeutua.

Ja ettei nyt jäisi epäselväksi, niin en yhtään olisi viemässä mitään pois huippupelaajakehitykseen tähtäävältä toiminnalta. Päinvastoin. Nää pelailuhommat sitten lisä, jolla mahdollisesti saataisiin lisää harrastajia, ja aina sieltä pelailujen kautta joku innostuu myös palavammin futaamaan.

[inclusionExclusion]

haenkin tässä sellaista ammattiylpeyttä, kykyä ja halua sytyttää se kipinä myös "niihin muihin"

Jatkona edelliseen vielä tää näkökulma. Kyllä olen sinänsä ihan samaa mieltä, että tämä taito on kullan arvoinen ja tätä me nimenomaan haluttaisiin kautta linjan. Kuitenkin viitaten myös tuon äskeisen viestin "henkiseen puoleen", ja useammassa kirjoituksessa mainittuun vanhempien rooliin ja lapsuusajan tekemiseen vanhempien kanssa: on tässä syytä olla sillä tavalla realisti kuitenkin, että en pidä mahdollisena tilannetta jossa meillä näitä palavasieluisia innostajia riittäisi jokaiseen porukkaan raahaaman myös ne innottomimmat ja osaamattomimmat valon puolelle. Ja niin kauan kuin ei riitä, ei me saada jokaista sitoutumaan, puremaan hammasta ja kehittymään. Eihän vuosia opiskelleet luokanopettajatkaan kasvatuksen ammattilaisina saa kaikkia oppilaita innostumaan oppimisesta. Jossain määrin täytyy vain hyväksyä se, että omat (/oman valmennusryhmän) taidot ja voimavarat ei riitä liekin sytyttämiseen jokaisessa.

Jälleen, olen aivan samaa mieltä kilon_painon kanssa että tuo kaikkia innostava suunta olisi hyvä. Mutta kuten muussakin elämässä hyvät pyrkimykset toteutuu enimmäkseen vain osittain, mikä voi sekin olla ihan hyvä. Pointtina tässä ehkä ennen kaikkea se, että "täydellinen on hyvän pahin vihollinen", eikä meidän pidä liikaa lannistua tai jättää asioita tekemättä siksi, että 100% onnistumiseen ei päästä.

[Nigel Kugelschfeir]

”On menty suuntaan, jossa pelataan muodostelmassa tiiviissä viisikossa. Sillä voittaa pelejä, mutta se vähentää yksilön reaktiivisuutta. Suomalaiset ovat kurinalaisia ja hyviä viisikkopelaajia, mutta olen huolissani siitä, jos sellainen pelaaminen aloitetaan liian aikaisin”, kykyjenetsijä lataa.

Änäritopicista bongattua. Kyllähän tuo koskee futistakin että pyritään joukkuepelillä voittamaan ja unohdetaan yksilön kehitys. Ei se ole ihmekään jos ei tule pelaajia kummassakaan lajissa.

[Valonheitin]

On ihan mielenkiintoista pohtia, että onko peleissä liian paljon kurinalaisuutta ja tähtäin voittamisessa, vai onko harjoittelu edelleen liian drillimäistä, missä ei kouliinnu pelaajia oikeilla valmiuksilla.

Varmasti molempia, mutta varmasti ne isommat virheet tehdään treeneissä. Jääkiekosta en osaa sanoa mitään, en ole tainnut eläissäni nähdä yhtään harjoitusta kiekon puolelta.

[Jortsukka]

On ihan mielenkiintoista pohtia, että onko peleissä liian paljon kurinalaisuutta ja tähtäin voittamisessa, vai onko harjoittelu edelleen liian drillimäistä, missä ei kouliinnu pelaajia oikeilla valmiuksilla.

Varmasti molempia, mutta varmasti ne isommat virheet tehdään treeneissä. Jääkiekosta en osaa sanoa mitään, en ole tainnut eläissäni nähdä yhtään harjoitusta kiekon puolelta.

Harjoittelu on vaan huonoa. Jos menee katsomaan jotain keskimääräistä U9-U12 kilpajoukkuetta, niin siellä voi olla joillain joukkueella pelkkää pelailua, jollain pelkkiä drillejä ja jotain siltä väliltä, mutta kaikkinensa harjoittelu on vaan huonoa. Laiska tempo, vähän laadukkaita toistoja, ei juuri opettamista, jnejne.

[Eom92]

Harjoittelu on vaan huonoa. Jos menee katsomaan jotain keskimääräistä U9-U12 kilpajoukkuetta, niin siellä voi olla joillain joukkueella pelkkää pelailua, jollain pelkkiä drillejä ja jotain siltä väliltä, mutta kaikkinensa harjoittelu on vaan huonoa. Laiska tempo, vähän laadukkaita toistoja, ei juuri opettamista, jnejne.

Tähän kun kaikki muutkin joukkueet kaikissa seuroissa, niin keskiarvo on sillä tasolla, että niitä 10v huippuja ei ole ihmekään ettei löydy eikä tule jatkossakaan löytymään. Kaikki mukanaolijat hyötyisi eli oli se kasvatusnäkökulmakin ja sosiaalisuus se isoin hyöty niin myös sinne puolella toiminnan parantumisesta seuraisi hyötyjä.

Esimerkiksi voisi sanoa että kun ihan pienemmissä heitetään se pallo ja sanotaan että pelatkaa ja suurin osa ajasta näin. Niin parantuisihan tämä kun jollain tasolla tätä kontrolloitaisiin niin että kaikki saisivat tilanteeseensa sopivan haasteen ja onnistumisia.

Mutta tässäkin Suomessa koetaan, että "ei se niin vakavaa ole". Raportoivat ottaa liian vakavasti. Asiasta jää ymmärtämättä se, että täydellinen kontrollia vailla oleva toiminta ei palvele ketään. Leikkimielisyys onnistuu selkeässä raamissakin.

[Eom92]

Yleisesti ottaen kaikki taitaa koko suomalaisen jalkapallon suhteen tiivistyä liian vähäiseen intohimoon jalkapalloa kohtaan. Siitä seuraa kaikki vaatimustasosta puuttumattomuuteen. Pelaajien kohdalla harjoitteluun ja toimijoiden kohdalla suhtautumisessa toimimiseen. "Ei sillä ole niin väliä" sopisi suomalaiseen jalkapalloon motoksi- kärsijöinä kilpataso. Sosiaalipuoli toki selviää paremmin näin.

Osin tekemättömän edessä: yhteiskunta on mitä on, peliuraakaan ei tarvitse suunnitella täällä että pääsisi parempaan elämään.
Toisaalta pelien tuloksetkaan ei tuota samanlaisia reagointeja kuin monessa muussa maailman maassa...eli ylipäätään onko asia niiiiin tärkeä Suomessa.

[Tino Asprilla]

Yleisesti ottaen kaikki taitaa koko suomalaisen jalkapallon suhteen tiivistyä liian vähäiseen intohimoon jalkapalloa kohtaan.

Tää on kyllä varmaan aikalailla paikkansa pitävä näkökulma.

[Hegetsu]

Änäritopicista bongattua. Kyllähän tuo koskee futistakin että pyritään joukkuepelillä voittamaan ja unohdetaan yksilön kehitys. Ei se ole ihmekään jos ei tule pelaajia kummassakaan lajissa.

Joskus keräsin ylös mihin meidän seuran yhden vuoden B:n SM-karsintapelaajat olivat päätyneet myöhemmin, meillä B:n SM-karsintaan selviäminen on harvinaista herkkua ja koko B:n olemassa olokin vaihtelevaa mutta "back to the point" eli taisin kerätä datat tulospalvelusta siitä mihin pelaajat olivat päätyneet 4 vuoden päästä tuosta karsinnasta.

Lopputulema oli, että 2 pelaajaa oli silloin pelanneet yli 200 min (pidin 200 minuuttia rajana korkeimman tason suhteen) ykköstä, 2 pelaajaa kakkosta ja 3 pelaajaa 3-divaria. Se mikä itseni yllätti, vaikka oikeastaan selvä asia, oli se ettei 4 "pisimmälle päässeen" pelaajan joukossa ollut kuin yksi oma kasvatti vaan kolme (molemmat ykkösessä kokeilleet) olivat sellaisia jotka pelanneet vain tuon karsintakauden tai ainoastaan B-junnupätkän. Tilastollisesti tämä ei ole mikään otos, mutta voisi helposti ajatella että meidän oma runko oli rakennettu silloin toimivaksi systeemiksi hyvällä joukkuevalmennuksella ja se oli näin ehkä enemmän kuin osiensa summa. Toisaalta sitten muualta tulleet vahvistukset saattoivat olla saaneet aikanaan paremmin pelaajakehitystä tukevaa valmennusta ja täydensivät joukkuetta silloin hyvin ja omasivat ehkä paremmat edelletykset pärjätä myös tulevaisuudessa kun "oma tuttu" joukkue hajoaa ympäriltä.

Yleinen havainto oli myös se, että pelaajaringissä pyörineistä liki 40 pelaajasta yli puolella oli karsintakausi tai sitä seuraava jäänyt viimeiseksi mistä merkintöjä Tulospalvelussa ja suurin määrä pelaajista jotka tuossa kohtaa pelasivat olivat pelanneet 4 divarissa. Mielikuva datasta oli myös, että maalipörssin kärki ei ollut se joka oli tuossa kohtaa pisimmälle päässyt vaan siellä taisi olla pari lopettanutta mikä tuntui siinä kohtaa yllätykseltä mutta on ehkä ihan järkeen käypää kun miettii siirtymistä aikuisten sarjoihin.

[Valonheitin]

Keskustelin kerran erään keskikokoisen seuran B-junnujen valmentajan kanssa ja seuran joukkueet olivat normaalisti vahvaa ykkösen keskitasoa. Yksi ikäluokka oli kuitenkin lähellä nousua ja tämä tietenkin herätti paljon keskustelua ja kiinnostusta joukkueen ympärillä. Valmentajan näkemys kuitenkin oli, että nousu ei palvelisi pelaajakehitystä, sillä ryhmässä oli vain muutama selkeä SM-tason junnu. Muut olisivat olleet kentällä lähinnä selviytymässä.

Seuroilla saattaa välillä olla liiankin iso tarve pelata mahdollisimman korkealla tasolla, jolloin joudutaan väkisinkin nojaamaan vahvaan joukkuepeliin, eikä otteluissa ole oikein tilaa yksilöiden kehittämiselle. 

[KVilho]

Keskustelut täällä ja huomiot kevätkauden osalta saivat taas miettimään aikaisemminkin täällä nostamiani asioita. Pahoittelut taas tästäkin trollauksesta. Toisaalta aika kauan olen malttanut olla kirjoittamatta näistä jutuista 😊

Nyt kun ikäluokka rupeaa olemaan sellainen, että osa pojista ottaa ensiaskeleita jo miestenkin sarjoissa, niin painotus tuntuu ainoastaan voimistuvan nopeuden, voiman ja fyysisyyden puolelle. Vaikka sitä on tottakai iloinen että seurasta pääsee pelaajia majuun ja näyttäytymään ulkomaidenkin akatemioihin asti, niin ainakin näiden muutaman tietämäni pelaajan osalta mietityttää yksi seikka.

Nämä joukkueen potentiaalisimmat kaverit tekevät peleissä aivan hirveän määrän taktisesti huonoja ratkaisuja. Hirveällä määrällä tarkoitan suhteessa ei-potentiaalisiin pelaajiin. Virheet toistuvat samanlaisina pelistä toiseen ja onnistumiset ovat suhteessa yritysten määrään vähäisiä.

Koitan klassisen ehdollistumisen kautta kuvata mitä tarkoitan. Esimerkin ei siis ole tarkoituskaan olla psykologian kannalta oikein vaan lähinnä auttaa osoittamaan pointin.

Kaikki varmasti tietävät klassisen ehdollistumisen esimerkin rikkinäisestä suihkusta, jossa ennen yhtäkkisen kylmän veden tuloa syntyy ääni. Kerran - pari suihkussa oltuasi ääni saa sinut hypähtämään sivuun. Reaktio on hermostollisesti autonominen. Esimerkki on siinäkin mielessä varmasti huono, että pelissä reaktiot eivät ole yhtä voimakkaasti autonomisen hermoston tuottamia, mutta jotain saman suuntaista kuitenkin.

Jatketaan keittiöpsykologiaa ja mietitään miksi näin käy? Kylmä vesi on epämiellyttävä, ei hyvä juttu. Samalla lailla pelissä jonkun ratkaisun tekeminen tai huonojen ratkaisujen vaikutuksesta johonkin tilanteeseen ajautuminen, pitäisi tuottaa aivoissa samantyyppinen automaattinen reaktio.

Toisaalta jos valmentajan pitää sanoa, että jos kuulet tuon äänen niin hyppää sivuun, koska se on huono juttu, niin todennäköisesti joidenkin toistojen jälkeen suihkuttelija näin tekeekin. Tämä esimerkki mielestäni kuvaa myös eroa opetetun ja luontaisesti syntyneen hoksauksen / reaktion välillä. Mitä luulette kumman prosessin kautta oppiminen tarjoaa nopeamman mahdollisuuden reagoida ja muutenkin hyödyntää sitä laajemmin?

Toinen asiaa liittyvä kysymys on se, että miksi joku ei opi, vaan toistaa taktisesti tyhmää ratkaisua kerta toisensa jälkeen? Jos ajatellaan suihkuvertausta niin ainut vaihtoehto on, että suihkussa olijan mielestä se kylmä vesi ei ole huono juttu tai hän ei edes huomaa sitä.

Futiksessa tämä taas tarkoittaisi sitä, että pelaaja ei näe / koe että esimerkiksi pallon menetys kriittisessä tilanteessa ja siitä aiheutuva hyökkäyksen muuttuminen puolustamiseksi ja mahdollinen takaisku, tai ainakin joukkueen väsyminen, olisi mitenkään huono homma. Ja huonolla hommalla tarkoitan aivojen automaattista toimintaa, en tietoista. Sanoisin että tämä on klassinen esimerkki siitä, että pelaajan aivot eivät käsittele peliä. Pelaajaa kiinnostaa mahdollisesti vain se pallo tmv.

Jotenkin tämän tyyppisten asioiden huomioiminen jää täysin pimentoon nykymeikäläisessä toiminnassa. Tuntuu että se ei haittaa, vaikka ratkaisu on taktisesti huono, jos se vain tehdään kovalla nopeudella, teknisesti taidokkaasti, fyysisesti ja tsemppi on kova. Oma näkemykseni taas on, että vähemmän paha on, jos taktisesti oikea ratkaisu epäonnistuu teknisesti huonon suorituksen takia.

Muistuu tästä mieleen loistava esimerkki joku aika sitten. Yhdessä B SM sarjan pelissä joukkue oli selvästi huonompi ja häviöllä. Vastustajan kovan prässin takia peli jäi maalivahdin / topparin lyhyestä avauksesta puolustajalle oikeaan laitaan, eikä siitä päästy eteenpäin.

Pelin loppuvaiheissa oikean pakin paikalle vaihdettiin kooltaan pienempi ja juoksunopeudeltaan hitaampi poika, joka oli mukana kokeilemassa vanhempien poikien sarjassa. Yhtäkkiä se laita lähtikin vetämään. Ratkaisu oli yksinkertainen liike, joka toki tarvitsi rohkeutta, avasi syöttölinjoja kutospaikalle ja ylöspäin välikaistalle.

Uskon että ko. poika oli pelkästään katsoessaan toisen pelaajan ”kylmiä suihkuja” alitajuntaisesti ratkaissut ongelman jo etukäteen. Nyt kun olen tarkemmin seurannut hänen pelaamistaan myöhemmin, voidaan sanoa, että virheitä tulee, mutta ei koskaan samoja. Tämä kaveri ei ole pelkästään kiinnostunut pallosta, vaan aivot käsittelevät itse peliä, ja aivot toimivat intuitiivisesti sen mukaisesti.

Em. tyyppisiä pelaajia kaivattaisiin mielestäni enemmän.

Tämä psykologista klassikkoa väärin käyttävä esimerkki koittaa myös avata sitä mitä tarkoitan sillä, että jotain asioita ei voi opettaa tai että parasta olisi, että lapsi hoksaa ne itse. Optimaalisin reagointiprosessi jää toteutumatta, jos joku toinen sanoo että ”Kun suihku pitää tuollaisen äänen, niin hyppää sivuun!”

[Tino Asprilla]

Toi edellinenhän käy myös esimerkkinä siitä kuinka ehkä pienenmpikokoiset ja fyysisesti hitaammin kasvavat pelaajat kouliintuvat joissain määrin varmaan taktisesti erilaisiksi kuin isommat ja vahvemmat ikäisensä koska joutuvat kompensoimaan peliään. Näitäkin pelaajia pitää tietysti valmentaa, eivät he kaikkea opi itse.

[Nuorenanätti]

Harjoittelu on vaan huonoa.

Lisäksi harjoittelua on liian vähän ja hyvin harjoittelevia pelaajia on liian vähän.

Kaikki muut selitykset ovat epäolennaisia.

Mikään juniorivalmennuksen ratkaisu millään tasolla, joka ei lisää hyvin ja riittävän paljon treenaavien pelaajien määrää, ei ole ratkaisu ja pelkästään itsensä pettämistä.

[Hegetsu]

Seuroilla saattaa välillä olla liiankin iso tarve pelata mahdollisimman korkealla tasolla, jolloin joudutaan väkisinkin nojaamaan vahvaan joukkuepeliin, eikä otteluissa ole oikein tilaa yksilöiden kehittämiselle. 

Tämä usein totta, varsinkin jos seuralla harvoin mahdollisuudet esim ykköseen tai liigapaikkaan junnuissa.

Se on vain kova päätös jättää nousu tekemättä, jos paikka tulee. Kundin jengissä tuli aikanaan tilanne, että noustiin ykköseen juuri siinä kohtaa kun oli itse pelattu 8v8 kakkosta mutta ykkösessä pelattiinkin 11v11 peliä ja varsinkin jälkeenpäin katsottuna meillä ei ollut millään riittävästi pelaajia tuohon mutta toisaalta 8v8 jatkaminen kakkosessakin olisi ollut varsin hölmöä kun siellä oli pelattu ilman tappiota ja maaliero oli jotain 60-10 niin ei siitäkään olisi mitään saatu irti ainakaan samassa lohkossa. Parhaat olisivat jatkaneet matkaa muualle olisi tehty niin tai näin tuossa kohtaa.

Seuratasolla tietysti ainakin etelässä päätöksissä vaikuttaa myös vuorojen jakamisen menestyskrediitit jotka myöskin kannustavat mieluummin pelaamaan mahdollisimman korkealla tasolla aina kun mahdollista.

[KVilho]

Toi edellinenhän käy myös esimerkkinä siitä kuinka ehkä pienenmpikokoiset ja fyysisesti hitaammin kasvavat pelaajat kouliintuvat joissain määrin varmaan taktisesti erilaisiksi kuin isommat ja vahvemmat ikäisensä koska joutuvat kompensoimaan peliään. Näitäkin pelaajia pitää tietysti valmentaa, eivät he kaikkea opi itse.

Tämä pätee ehkäpä vastaaviin tilanteisiin jossa fyysisesti heikomman pelaajan huono ratkaisu ajaa tilanteeseen jossa pitää lähteä "painimaan" tmv.

Oli ehkä virhe mainita että tämä ongelman ratkaissut laitapuolustaja oli pienempikokoinen, koska avauspelaamiseen liittyvä ongelma ja sen ratkaisu eivät liittyneet fyysisyyteen. En ole myöskään huomannut että pelaajan fyysiset ominaisuudet tekisivät eron tämän tyyppisen oppimisen välillä. On myös isokokoisia ja fyysisiä pelaajia, jotka pystyvät tähän. Esimerkiksi tietyillä pelipaikoilla se näkyy kykynä rytmittää peliä ja kääntää pelin painopistettä. Toisella taas kykynä syöttää vielä kerran vaikka oltaisiinkin jo vastustajan boksissa ja maali näkyy.

Pointti ei ole se että pelaajia ei saisi valmentaa, vaan että huomattaisiin pelaajat joilta nämä asiat tulevat itsestään, koska se kertoo pelaajista ja heidän potentiaalista merkittävästi.

[Nigel Kugelschfeir]

Lisäksi harjoittelua on liian vähän ja hyvin harjoittelevia pelaajia on liian vähän.

Kaikki muut selitykset ovat epäolennaisia.

Mikään juniorivalmennuksen ratkaisu millään tasolla, joka ei lisää hyvin ja riittävän paljon treenaavien pelaajien määrää, ei ole ratkaisu ja pelkästään itsensä pettämistä.

Tässä on pointtia. Nytkin on vaikea saada porukkaa treeneihin kun on kesäloma ja viikonlopun peleihin pitää varmaan etsiä pelaajia kissojen ja koirien kanssa. Liitossakin ollaan tekemässä muutoksia että ainoastaan kilpatasoja pelataan jatkossa loma-aikana ja muut tasot aloitettaisiin jo huhtikuun alussa että saavat lomien alta pelit pois.

[Jumalin]

Mielestäni edellä on aika hyvää ja asiaan kokonaisvaltaisesti osuvaa keskustelua useammankin viestin verran. On melko älytöntä jauhaa jostakin pomputtelun hyödyistä tai haitoista sivutolkulla. Tässä muutamia pointteja, mitä itselleni on tullut kenttien laidalla seisoskellessa mieleen suomalaisen pelaajatuotannon tiimoilta:

1. Omanarvontunto, arvostus peliä kohtaan ja oma identiteetti
- Vähintään seuratasolla, mielellään valtakunnallisesti pitäisi löytää johtajuutta luoda lajille oma identiteetti. "Suomalainen pelaaja". Liian usein näkee, että joku junnukoutsi tykkää Barsseloonasta ja toinen 60-luvun Leedsistä ja touhu on sitten sitä tasoa. En ole valtakunnallisestikaan törmännyt mihinkään kunnolliseen sapluunaan pelaajien kehittämiseksi. Pitäisi määrittää, millainen on suomalainen pelaaja ja sitten vaan toteutetaan. Tai vaikka ensi alkuun, että millainen on "puuppolalainen pelaaja". Identiteetin luominen ei tarkoita sitä, että kaikki pakotetaan samaan muottiin, vaan sitä, että luodaan ennen kaikkea tavoitteet sille, mitä pelaajan pitää tietyssä vaiheessa harjoitella ja osata. Jos joku sitten on lahjakas erilainen pelaajatyyppi, olkoon. Mutta massoista pelaajakehitystä viime kädessä tehdään. Vaatii siis rohkeutta ja johtajuutta seura- ja kansallisella tasolla.

2. Pelaajapolku
- Lätkäseuroissa on monesti ihan pikkujunnusta alkaen varsinkin liigapaikkakunnilla ja lähialueilla melko selvää, että jos teet hommat, kuten pitää, ammattilaisuus on ainakin jollakin tasolla hyvinkin mahdollinen. Mites meillä futiksen puolella? Ensin unelmoidaan junnuna (aikuisten näkökulmasta läpällä) jostain v*tun Mänsöstöö Jeenitedistä ja Realista, jonka jälkeen päädytään enimmäkseen puulaakiin läpsyttelemään parikymppisenä. Seuroissa pitäisi olla melko nuoresta asti realistinen polku sille, mitä pelaajan pitää aidosti tehdä, että pääsee edariin pelaamaan ja niin edelleen. En ole ainakaan itse nähnyt, että vielä isommillakaan junnuilla olisi tätä polkua kovin monessa seurassa. Vaan liigaseuran edariin pääseminen on peruspelaajalle melko utopiaa. Henkistä kynnystä pitäisi madaltaa siten, että pelaajat tietävät, mitä pitää tehdä, että ovet mahdollisesti aukeavat. Tapahtuu taas seuratoiminnan sisällä toimintakulttuurin ja kenties edellä mainitun identiteetinkin luomisen kautta. Käytännössä nyt vaikka vaan ihan sillä, että viestitään pelaajille ne harjoittelun tavoitteet ja seurataan toteutumista.

3. Pelaajan henkilökohtaisten ominaisuuksien valmentaminen identiteetin kautta
- Luodaan ensin se identiteetti ja sen jälkeen valmennetaan yksilöitä muottiin (ja toivottavasti muotin ylikin).
- Näkisin, että keskeisiä juttuja modernin pelaajan identiteetissä olisivat:
   - Taidolliset perusvalmiudet: kuten kosketus, peliasento, syöttö, laukaus molemmilla jaloilla
   - Pelinopeus ja liikkuvuus: ovat modernissa futiksessa elinehto. Jotkut minuutin 1v1 -suojausväännöt treeneissä seisovilla jaloilla saavat ainakin meikäläisen lähinnä voimaan pahoin. Ei mitään käyttöä ikinä missään.
   - Päätöksenteko: valmennetaan nimenomaan pelaajan yksilökeskeisestä näkökulmasta, ei joukkuetoimintana ennen kuin vanhemmissa junnuissa.
   - Erityisominaisuudet: Nopeus, ohituskyky, hyvä laukaus jne. Keskitytään pelaajien poikkeuksellisiin ominaisuuksiin, jos sellaisia on. Toteutus tietysti lähinnä henkilökohtaisen motivoinnin kautta tai miksei joskus       joukkuetreeneissäkin. Olennainen osa erottumista massasta, jos haluaa eteenpäin.
- Jonkun joukkuepelin treenaaminen lapsena lienee ihan täyttä paskaa. "Meillä oli b-junnuissa suomen paras joukkue"-porukkaa on baarit täynnä. Jos on hyviä yksilöitä junnuissa, on hyvä joukkuekin ja toisin päin ei ole mitään hyötyä. Junnutoiminnan menestyksen mittarin tulisi olla edariin tuotettujen pelaajien määrä, eikä junnujengin sarjamenestys. Prässitreenille siis synkkä Ei.
- Kaikille pitää myös tarjota laadukas tuote, vaikka olisikin esim. 10-15 -vuotiaana vaan harrastamassa. On mahdollista toteuttaa niin, että motivaatio säilyy, kunhan se valmennus on nimenomaan tämän pelaajan näkökulmasta laadukasta. Kyse on sen lapsen henkilökohtaisesta kehityksestä ja motivaatiosta. Laadukkaaseen valmennukseen sisältyy myös kilpailullisuus pelaajalle sopivassa määrin. Tulee myös olla tasoryhmiä, mutta ne tulee toteuttaa siten, ettei sen systeemin dysfunktioita synny. Eli lähinnä hiukan häivyttäen ja joustavasti.

4. Toimintakulttuuri
- Linkittyy taas seuran identiteettiin. Kentän laidat ovat täynnä faijoja, joiden mielestä juuri niiden "Eino" on seuraava suurpelaaja, mutku toi koutsi on ihan paska. Kusipäät seisoskelevat ja haukkuvat seuratoimintaa sekä valmentajia. Ne vitun hanskat omaan käteen ja vastuu siitä omasta skidistä ja sen treenaamisesta sikäli kun sillä riittää intoa. Seuroille ulkoistamisen on loputtava. Tässä tietysti sen seuran tehtävä on osin ulkoistaa itsensä. Toteutetaan käytännössä valmentajien ja huoltajien yhteistyön kautta. Eli innostetaan myös taustajoukot ja pelaajat sen myötä treenaamaan myös omalla ajalla. Esimerkiksi joku laukaisuhaaste kotiläksynä jne jne. Seuran tehtävä on tietysti valmentaa mahdollisimman paljon, mutta jos haluaa pelaajaksi, perusduuni tehdään kyllä pitkälti kotona. Perusideana on luoda juuri siihen mun valmentamaan joukkueeseen yhteinen tekemisen ja treenaamisen kulttuuri. Junnut, valmentajat ja niiden vanhemmat käyttävät tähän touhuun oikeasti aika helvetisti aikaa joka viikko. Joten miksei me tehdä kaikki sitä kunnolla joka viikko?

Keskeisin juttu olisi mun mielestä yleisesti määrittää, mitä suomalaiselta futikselta ja pelaajalta halutaan, mitä tavoitteisiin pääsy vaatii, missä me ollaan jo hyviä, missä ei olla. Ja niin edelleen. Ja sitten luoda paikallisuuden kautta valtakunnallisesti se oma identiteetti ja ennen kaikkea pelaajakehitystä tukeva toimintakulttuuri. Käytännössä toteutetaan niin, että riittävän moni valmentaja riittävän monessa joukkueessa saa juonesta kiinni määrätietoisen viestinnän avulla ja alkaa toteuttaa sekä viestiä itse edelleen siinä omassa ympäristössään. Toistan edelleen, että ihan helvetin moni ihminen käyttää junnufutikseen ihan älyttömästi aikaa joka viikko. Ja silti me aika paljon vaan puuhastellaan tätä touhua itse kukin.

[mehico5]

1. Omanarvontunto, arvostus peliä kohtaan ja oma identiteetti
- Vähintään seuratasolla, mielellään valtakunnallisesti pitäisi löytää johtajuutta luoda lajille oma identiteetti. "Suomalainen pelaaja". Liian usein näkee, että joku junnukoutsi tykkää Barsseloonasta ja toinen 60-luvun Leedsistä ja touhu on sitten sitä tasoa. En ole valtakunnallisestikaan törmännyt mihinkään kunnolliseen sapluunaan pelaajien kehittämiseksi. Pitäisi määrittää, millainen on suomalainen pelaaja ja sitten vaan toteutetaan. Tai vaikka ensi alkuun, että millainen on "puuppolalainen pelaaja". Identiteetin luominen ei tarkoita sitä, että kaikki pakotetaan samaan muottiin, vaan sitä, että luodaan ennen kaikkea tavoitteet sille, mitä pelaajan pitää tietyssä vaiheessa harjoitella ja osata. Jos joku sitten on lahjakas erilainen pelaajatyyppi, olkoon. Mutta massoista pelaajakehitystä viime kädessä tehdään. Vaatii siis rohkeutta ja johtajuutta seura- ja kansallisella tasolla.

Voitko kertoa esim. minkälainen on Ruotsalainen pelaaja? Sieltä kuiten nousee nykyään valioliigaan ja nyt viimeisimpänä sinne parceloonaan

[Jumalin]

Voitko kertoa esim. minkälainen on Ruotsalainen pelaaja? Sieltä kuiten nousee nykyään valioliigaan ja nyt viimeisimpänä sinne parceloonaan

Ruotsalainen pelaaja on riittävällä taitotasolla, kovalla pelinopeudella ja usein myös poikkeusominaisuuksilla varustettu pelaaja, joka tulee kulttuurista, jossa fudiksella on omanarvontuntoa, identiteetti ja pelaajapolku. Viime vuosina kaiketi nimenomaan Allsvenskanin pelinopeus on ollut kova juttu euroseuroille. Ruotsissa lienee esimerkiksi niin, että jos olet vaikka AIK:n junnuissa riittävän pitkällä, tietyllä työmäärällä hyvä ammattilaisura siintää jo näköpiirissä.

Pointti ei ole tässä nyt, että suomalaisen pelaajan pitäisi olla erilainen kuin vaikka valioliigapelaajan. Mutta tunnistetaanko meillä ruohonjuuriduunissa, mitä juttuja pitäisi kehittää, jotta se suomalainen tai "valioliigapelaaja" täällä kasvaisi.

[Tino Asprilla]

Mitäs te olette mieltä, onko palkatuilla junnukoutseilla suomessa tarpeeksi kunnianhimoa kehittyä työssään. Onko heillä vaadittavaa intohimoa lajia kohtaan ja omanarvontuntoa luottaa siihen omaan juttuun?
Tai, onko heillä tarpeeksi resursseja tehdä sitä duunia tarpeeksi laadukkaasti?

Vai ovatko he keskimäärin vain töissä?

[Eom92]

Mitäs te olette mieltä, onko palkatuilla junnukoutseilla suomessa tarpeeksi kunnianhimoa kehittyä työssään. Onko heillä vaadittavaa intohimoa lajia kohtaan ja omanarvontuntoa luottaa siihen omaan juttuun?
Tai, onko heillä tarpeeksi resursseja tehdä sitä duunia tarpeeksi laadukkaasti?

Vai ovatko he keskimäärin vain töissä?

Nimenomaan palkatuissa on kyllä tasoa ja kaikkea keskimäärin sen verran, että tällä mentäs tasossa kyllä korkeammalle, jos tämä sama taso jne olisi joka puolella. Ongelmat on enemmilti muissa kuin näissä palkatuissa, mikä EI TARKOITA että nämäkään olisi riittävällä tasolla kilpahommiin nähden. Ettei tarvii saivarrella, niin tarkoitan näillä palkatuilla näitä, jotka on päätoimekseen hommissa, tai ainakin täysin eri hommissa kuin verkkaripalkkalaiset. Tähän lisäkaneetti ettei mitään turhaa vertailua myöskään kuka on arvokas tekijä jne. mutta kun tätä kysyit.

[Nigel Kugelschfeir]

En mä nyt sinänsä usko että varsinaisia leipävalkkuja on kun rahaa saa kyllä helpomminkin.