Suomalainen juniorivalmennus tarvitsee ryhtiliikettä

[Siperia]

Tästä olen eri mieltä. Tietenkin voi teettää kehittäviä harjoitteita vaikkapa mainitsemillasi malleilla, mutta olisiko ympäristö yhtä kehittävä kuin sellainen jossa kanssapelaajat ja vastustajat prosessoivat peliä nopeammin, liikkuvat paremmin, käsittelevät palloa laadukkaammin jne? Kun nämä erot ovat todellisia viikosta ja vuodesta toiseen, kumuloituu siinä jo aika hemmetin suuri määrä tunteja, joissa suoritteita on tehty eri temmolla ja vaatimuksilla kuin vaihtohtoisessa mallissa.

Niin, itse näen, että kehittävämpi ympäristö on juurikin semmoinen missä alussa on isot erot ja nämä erot ehkä tasoittuvat iän myötä, jos tasoittuvat. Näen varsinkin lapsuudessa tärkeänä sen, ettei kaikki toiminta ole liian laadukasta muiden pelaajien osalta tai ettei esimerkiksi alusta ole täysin optimaalinen, jotta lapsi saa erilaisia ärsykkeitä. Ja lapsi oppii mielestäni tunnistamaan erilaisia tilanteita, jos kaikki ei aina menekkään nappiin, eli pelaamaan ja kehittämään pelisilmäänsä.

Ja ihan lapsen henkiselle kasvulle järkevää oppia pelaamaan eri tasoisten pelaajien kanssa.

Uskon myös, että lapsi kun on riittävästi pallon kanssa tekemisissä, niin lapsi adaptoituu myöhemminkin kovempaan tempoon yllättävän helposti.

Tästä oon täysin samaa mieltä. Sanon tosin myös sen, että mun mielestä tuo riittävän laadukas toimintaympäristö toteutuu 5v5 maailmassa jo siinä kohtaa, jos joukkueessa on 4-6 about samantasoista pelaajaa, koska tuota isompaa pienryhmää ei harjoittelussa tarvita. Loput voi olla mitä vaan räkää kaivavien hiekkakakun rakentajien ja ihan ok tason haastepelaajien väliltä.

Ja tähän vielä, niin mielestäni 5v5 ikäisenä on ihan sama, kunhan lapsilla on kivaa. Hiekkakakkujen tekeminen tuossa iässä on ihan fine eikä vaikuta siihen tuleeko kenestäkään ammattailaista vai ei.

[Keynes]

Tarkennuksena uskon itsekin siihen, että varsinkin lapsivaiheessa tärkeintä, myös kehittymiselle, on että lapsella on kivaa. En kuitenkaan usko asioiden olevan toisiaan poisulkevia, lapsilla voi olla kivaa vaikka pelaisivat tasoryhmässä/edustusjoukkueessa.

Noin muuten en itsekään alkaisi ennen 8v8 -vaihetta muodostamaan edustusjoukkueita, tasoryhmiä kylläkin. 5v5 -pelissä on niin vähän pelaajia, että tasoryhmään riittää monessa joukkueessa ~sopiva määrä pelaajia. Realiteetit vain muuttuvat kun yhtäkkiä pitäisi sen ~puolen tusinan pelaajien lisäksi löytää toinen mokoma päälle.

Ja toinen huomio liittyy niihin haaste- ja varsinkin harrastetason pelajiin ja heidän harrastuksen mielekkyyteen. Kuinka motivoivaa heille on vetää sekajoukkueessa, jossa parhaat pelaajat ovat niin paljon kovempia että hädintuskin pääsevät palloon koskemaan?

[Manselainen]

Niin, itse näen, että kehittävämpi ympäristö on juurikin semmoinen missä alussa on isot erot ja nämä erot ehkä tasoittuvat iän myötä, jos tasoittuvat.

Jos erot tasoittuvat, niin silloin ei ole tehty kärjen osalta asioita niin hyvin kuin voisi. Laadukkaassa valmennuksessa, joka huomioi jokaisen yksilöllisesti parhaalla mahdollisella tavalla, tasoerot ääripäiden välillä kasvavat, koska innokkaimmat tekevät aina enemmän ja paremmin.

Laadukas valmennus toki tarkoittaa tasoerojen kasvamisesta huolimatta sitä, että se huonoinkin pelaaja on parempi kuin aiemmin. Paras on sit vaan paljon parempi kuin aiemmin.

[Siperia]

Jos erot tasoittuvat, niin silloin ei ole tehty kärjen osalta asioita niin hyvin kuin voisi. Laadukkaassa valmennuksessa, joka huomioi jokaisen yksilöllisesti parhaalla mahdollisella tavalla, tasoerot ääripäiden välillä kasvavat, koska innokkaimmat tekevät aina enemmän ja paremmin.

Laadukas valmennus toki tarkoittaa tasoerojen kasvamisesta huolimatta sitä, että se huonoinkin pelaaja on parempi kuin aiemmin. Paras on sit vaan paljon parempi kuin aiemmin.

Haastetaan ajatusta. Ollaanko siitä samaa mieltä, että kehitys ei ole lineaarista? Voiko lasten motivaation taso vaihdella? Ja kumpi on helpompaa, kiriä eroa kiinni, vai kasvattaa eroa?

Ja toinen huomio liittyy niihin haaste- ja varsinkin harrastetason pelajiin ja heidän harrastuksen mielekkyyteen. Kuinka motivoivaa heille on vetää sekajoukkueessa, jossa parhaat pelaajat ovat niin paljon kovempia että hädintuskin pääsevät palloon koskemaan?

Onko mahdollista vai mahdotonta luoda ympäristö, missä kilvan ja harrastetason pelaajat pystyvät harjoittelemaan samassa harjoitteessa, niin, että toiminta on kaikille mielekästä? Ainakin oma kokemus on, että a) on mahdollista, vielä 13-16 vuotiaillekin ja b) ainoa ongelma on vanhat uskomukset, mitkä pinttyneet pelaajien ja vanhempien päähän, että pitää olla tasoryhmät.

[Manselainen]

Ja toinen huomio liittyy niihin haaste- ja varsinkin harrastetason pelajiin ja heidän harrastuksen mielekkyyteen. Kuinka motivoivaa heille on vetää sekajoukkueessa, jossa parhaat pelaajat ovat niin paljon kovempia että hädintuskin pääsevät palloon koskemaan?

Tää kai riippuu sekajoukkueen koosta. Jos on riittävän iso, niin en näe tuossa kauheasti ongelmia. Mulla on vähän reilu parikymmentä 9-10 vuotiasta, jotka on aina jaettu vähintään kolmeen, usein neljään ryhmään, jolloin kuvaamaasi tilannetta ei pääse syntymään.

Oheisharjoittelu, alkulämpät ja henk.koht. tekniikkaosiot yms. yksin tehtävät jutut tehdään yhtenä joukkueena, muuten ollaan tasoryhmissä niin, että kaikille tulee onnistumisia ja haastetta. Yksittäisiä harjoituskertoja tietysti tulee, kun joku on täysin väärässä ryhmässä, mutta aika harvoin.

[Manselainen]

Haastetaan ajatusta. Ollaanko siitä samaa mieltä, että kehitys ei ole lineaarista? Voiko lasten motivaation taso vaihdella? Ja kumpi on helpompaa, kiriä eroa kiinni, vai kasvattaa eroa?

Ollaan samaa mieltä, että kehitys ei ole lineaarista. Yksittäinen pelaaja voi tottakai kehittyä ja kiriä, samoin kuin yksittäinen pelaaja voi taantuakin. Joukkuekontekstissa tarkasteltuna laadukas yksilöllinen valmennus kuitenkin kasvattaa tasoeroja, vaikka paras ja heikoin pelaaja saattaakin vaihtua matkan varrella.

[Siperia]

Ollaan samaa mieltä, että kehitys ei ole lineaarista. Yksittäinen pelaaja voi tottakai kehittyä ja kiriä, samoin kuin yksittäinen pelaaja voi taantuakin. Joukkuekontekstissa tarkasteltuna laadukas yksilöllinen valmennus kuitenkin kasvattaa tasoeroja, vaikka paras ja heikoin pelaaja saattaakin vaihtua matkan varrella.

Mihin sun väite perustuu? Silloin toki kasvaa, jos valmennus tehdään noin, että nuoresta pitäen tasoryhmät, mutta onko sulla jotain näyttöjä, että näin kannattaa tehdä?

Edit mä väitän, että liian nuorena tasoryhmien tekeminen pitää lattian matalalla, mutta ei myöskään nosta kattoa niin paljon, kun olisi mahdollista nostaa.

Edit 2 lisättäkööt, että jos tasoryhmiä alle 12 vuotiaissa tehdään, niin toivottavasti lapset sentään itse saavat päättää, mihin ryhmään menevät.

[Keynes]

Onko mahdollista vai mahdotonta luoda ympäristö, missä kilvan ja harrastetason pelaajat pystyvät harjoittelemaan samassa harjoitteessa, niin, että toiminta on kaikille mielekästä? Ainakin oma kokemus on, että a) on mahdollista, vielä 13-16 vuotiaillekin ja b) ainoa ongelma on vanhat uskomukset, mitkä pinttyneet pelaajien ja vanhempien päähän, että pitää olla tasoryhmät.

On mahdollista. Onko riittävän mielekästä on taas toinen kysymys. Ja onko siis tarkoitus, että nämä myös pelaavat pelejä samassa porukassa vain vain harjoittelisivat?

Pk-seudulla realiteetti saattaa tosiaan olla se, että 5v5 -vaiheen kärkipään kilpapelaaja voittaa yksin kokonaisen harrastetason kentällisen. Tällaisessa kontekstissa tuntuisi täysin järjettömältä päätyä johtopäätökseen että tasoryhmiin jaottelu on vain vanhoihin uskomuksiin perustuvaa höpöhöpöä.

Tää kai riippuu sekajoukkueen koosta. Jos on riittävän iso, niin en näe tuossa kauheasti ongelmia. Mulla on vähän reilu parikymmentä 9-10 vuotiasta, jotka on aina jaettu vähintään kolmeen, usein neljään ryhmään, jolloin kuvaamaasi tilannetta ei pääse syntymään.

No tässähän on tasoryhmät, eli tuota ongelmaa ei pääse syntymään.

[Manselainen]

Mihin sun väite perustuu? Silloin toki kasvaa, jos valmennus tehdään noin, että nuoresta pitäen tasoryhmät, mutta onko sulla jotain näyttöjä, että näin kannattaa tehdä?

Edit mä väitän, että liian nuorena tasoryhmien tekeminen pitää lattian matalalla, mutta ei myöskään nosta kattoa niin paljon, kun olisi mahdollista nostaa.

Edit 2 lisättäkööt, että jos tasoryhmiä alle 12 vuotiaissa tehdään, niin toivottavasti lapset sentään itse saavat päättää, mihin ryhmään menevät.

Ihan oppimispsykologian tutkimuksiin, joiden mukaan uuden oppiminen lisää intoa uuden oppimiseen onnistumisten myötä tapahtuvan itseluottamuksen ja minäpystyvyyden kehittymisen kautta ja mitä enemmän oppii sitä nopeammin nuo kehittyvät -> halu oppia, jota motivaatioksikin kutsutaan kasvaa nopeammin niillä, jotka ovat siinä kohtaa kulkeneet polkua pidemmälle. Ei tarkoita, etteikö joku voisi ajan kanssa ihan hyvin edetä omalla polullaan vielä pidemmälle, mutta kiinni saaminen vaatii sen edellä olevan harhautumista omalta polultaan.

Koulukontekstissa on tullut myös vastaan tutkimuksia, joiden mukaan esimerkiksi matematiikassa parhaat oppilaat oppivat paremmin/nopeammin, jos ovat keskenään ja samaten heikoimmat myöskin keskenään. Keskitason oppilaille paremmin toimiva ryhmä riippui persoonallisuudesta ja syystä miksi oltiin keskitasolla.

Ja mähän en ole tekemässä tasojoukkueita enkä edes kiinteitä tasoryhmiä. Kaikki samalle vuorolle reenaamaan ja yksilötaito-osiot yhtenä joukkueena. Mutta kyllä mä pistän muihin yksittäisiin harjoitteisiin mahdollisuuksien mukaan samantasoiset keskenään tekemään. Luontaisestihan tuossa sit ryhmät elää joka kerta moneenkin suuntaan.

[TexMex]

Haastetaan ajatusta. Ollaanko siitä samaa mieltä, että kehitys ei ole lineaarista? Voiko lasten motivaation taso vaihdella? Ja kumpi on helpompaa, kiriä eroa kiinni, vai kasvattaa eroa?

Meinaatko tosissaan, että nuo erot syntyvät joukkueharjoitusten kautta? Aika moinen valmennusguru saa olla, jos kuroo erot kiinni lapsella joka treenaa päivittäin vs. lapsella joka ei koske vapaa-ajalla koskaan palloon.

[Hegetsu]

Tasoryhmä asia on todella vaikea koska siinä tulee väkisinkin osoittain itseään toteuttava asia eli ne jotka ovat "kilparyhmässä" menestyvät paremmin kuin ne jotka ovat "harrasteryhmässä". Toisaalta tosiasia on, että kilparyhmässä olevat tekevät saman 20 minuutin ajanjaksolla paljon enemmän toistoja kuin ne jotka ovat harrasteryhmässä vaikka kummassakin olisi yhtä monta pelaajaa ja pystyvät omaksumaan monimutkaisemmat harjoitteet nopeammin eli miksi sotkea näitä koska se johtaa siihen että harjoitteiden pitää olla liian helppoja "kilpapelaajille" ja liian vaikeita harrastepelaajille.

Joskus kauan sitten kun joukkueeseen tuli uusi valmentaja, niin kauden alussa pelattiin sekoitetuilla peliryhmillä ihan joukkueen kesken 8v8 peliä ja itse seurasin siinä ryhmää missä oma lapsi pelasi ja ryhmässä oli maalivahti haasteryhmästä, oikea laitapakki kilparyhmästä ja oikea laitahyökkääjä kilparyhmästä ja sitten koko vasenlaita, toppari sekä keskikenttä oli harrastepuolen pelaajia ja kärki haasteesta. Peliä kun oli pelattu muutama minuutti niin kuvio oli aina se, että maalivahti avasi oikean puoleiselle laitapakille joka nosti palloa ja oikea laita tai kärki teki maalin (toinen joukkue oli ehkä pelkästää haaste/harraste pelaajia). Maalivahti ei avannut enää vasemmalle puolelle kun se johti vain pallon menetykseen eli lapset oppivat pelaamaan tilanteen mukaan nopeasti ja jopa ne pelaajat jotka jäivät tässä hyvin vähälle osallistumiselle hehkuttivat maaleja kun oma joukkue voitti. Tällaisen pelaamisen voisi ajatella olevan ns. tasoryhmätöntä mutta mitä hyötyä tällaisesta on kenellekkään mukana olevalle on sitten toinen asia.

Se on selvää, että kovin aikaisin tehty ryhmäjako, varsinkin jos se johtaa selviin eroihin valmennuksen tasossa, on huono asia koska pelaajien valinnassa tasoryhmiin peruste on usein se kuinka pitkään on pelannut ja varmasti on selvää eroa jos Mikko pelannut 5 vuotiaasta ja Tero aloittanut koulussa vaikka molemmat olisivat yhtä urheilullisia jos valinta tehdää P9 vaiheessa. Ja jos jossain seurassa olisi sellaine guru, joka tuossa kohtaa tunnistaa sen kenestä voi tulla jalkapalloilija ja kenestä ei niin meidän maju olisi varmaan säännöllisesti arvokisoissa mukana.

[Manselainen]

Tasoryhmä asia on todella vaikea koska siinä tulee väkisinkin osoittain itseään toteuttava asia eli ne jotka ovat "kilparyhmässä" menestyvät paremmin kuin ne jotka ovat "harrasteryhmässä". Toisaalta tosiasia on, että kilparyhmässä olevat tekevät saman 20 minuutin ajanjaksolla paljon enemmän toistoja kuin ne jotka ovat harrasteryhmässä vaikka kummassakin olisi yhtä monta pelaajaa ja pystyvät omaksumaan monimutkaisemmat harjoitteet nopeammin eli miksi sotkea näitä koska se johtaa siihen että harjoitteiden pitää olla liian helppoja "kilpapelaajille" ja liian vaikeita harrastepelaajille.

Ongelmia tulee siinä kohtaa, kun harrasteryhmään päätyminen tarkoittaa sitä, että valmennus on kasa höyryävää. Jos on yksi yhteinen valmennus kaikilla ryhmillä, niin kehitystä tapahtuu.

Moneen kertaan on omien joukkueiden kanssa tullut todistettua, että omat harrasteryhmän pelaajat kehittyvät naapuriseurojen haasteryhmien tasolle ja omat haastepelaajat naapuriseurojen kilparyhmien tasolle tekemällä asioita laadukkaasti omassa harjoitusryhmässään. Kun sieltä kentältä puuttuu ne taitavammat yksilöt, niin väistämättä on pakko olla rohkea pallon kanssa ja opetella tekemään peliä edistäviä asioita, koska kukaan muu ei niitä tee. Ja kun niitä oppii tekemään, pääsee välillä hakemaan haastetta korkeammalta tasolta ja on taas jonkun muun vuoro ottaa roolia.

Mun kokemuksen mukaan tuossa haaste-/harrasteryhmäjaossa isoin ongelmakohta on se, että tyypillisesti sinne dumpataan valmentaja, joka ei osaa ja jota ei kiinnosta tai sitten niihin peleihin otetaan mukaan 1-2 vauhdikkaampaa pelaajaa näyttämään esimerkkiä ja "jotta pelissä on jotain järkeä". Ensimmäinen tarkoittaa, ettei kukaan ole kehittämässä pelaajia ja jälkimmäinen sitä, ettei kenenkään tarvitse kehittyä/kenelläkään ei ole mahdollisuutta kehittyä. Itse käyn aina alemman tason mukana, kun on päällekkäinen tapahtuma, koska osaavat isä-/äitivalkut kyllä toimivat ihan tarpeeksi laadukkaasti ylempien tasojen kanssa.

[TexMex]

Meillä on varmasti ollut hyvin poikkeuksellinen tilanne, kun harrasteryhmässä on ollut aina huomattavasti laadukkaampi ja parempi valmennus kuin kilparyhmässä. Tämä johtuu siitä, että vapaaehtoisia ei ole, niin todella osaava valmennuspäällikkö on vetänyt harrasteen valmennusta alusta alkaen. Vapaaehtoiset sitten siellä missä saatavilla, eli kilvassa. Eroissa ei ole valitettavasti tapahtunut mitään positiivista muutosta, vaan ne ovat ainoastaan kasvaneet vuosi vuodelta. Koska kaikki lapset tulevat samasta koulusta, ei ole varmaan kovin vaikea arvata ketkä siellä pelaavat fudista välitunnista toiseen.

[Valonheitin]

Tää kai riippuu sekajoukkueen koosta. Jos on riittävän iso, niin en näe tuossa kauheasti ongelmia. Mulla on vähän reilu parikymmentä 9-10 vuotiasta, jotka on aina jaettu vähintään kolmeen, usein neljään ryhmään, jolloin kuvaamaasi tilannetta ei pääse syntymään.

Oheisharjoittelu, alkulämpät ja henk.koht. tekniikkaosiot yms. yksin tehtävät jutut tehdään yhtenä joukkueena, muuten ollaan tasoryhmissä niin, että kaikille tulee onnistumisia ja haastetta. Yksittäisiä harjoituskertoja tietysti tulee, kun joku on täysin väärässä ryhmässä, mutta aika harvoin.

Itse suunnittelin treenit aikoinaan aika samalla periaatteella. Alkulämpöjen yms. jälkeen jaoin joukkueen kolmeen ryhmään. A ja C pelaajat eivät koskaan ollut samassa ryhmässä, mutta muuten liikettä oli A-B ja B-C välillä aika paljonkin.

[Mikaeli]

Kun täälläkin on hehkutettu tuota Frölundan mallia, niin sehän perustuu puhtaasti joukkueharjoitusten vähentämiseen ja omatoimisen/vapaamuotoisen harjoittelun lisäämiseen. Jos vaikka ajatellaan tuota omaa 11-vuotiasta, niin hänen treenitunnit ovat vaihdelleet 700-800 tunnin välillä viimeiset kolme vuotta. 5vs5-vaiheessa joukkuetoiminnasta tuli noin 250h per vuosi ja 8vs8/7vs7 vaiheessa noin 300-350h. Noihin jalkapallon treenituntien päälle n 5h viikossa välitunti- ja muita vapaamuotoisia pelejä ja ehkä 100 - 150h muita lajeja. Tuosta jo näkee, että se joukkuetoiminnan osuus kokonaisuudesta olla sen verran pieni, että sillä ei lopulta ole ihan hirveästi merkitystä. Niinpä motivaation kannalta väittäisin olevan parasta, että se tapahtuu suunnilleen saman tasoisten pelaajien kanssa.

[Natte]

Täällähän ollaan ns. asian ytimessä. Siperialle

Hyvin samantyyppisiä ajatuksia itsellä. Tiksan kirjoitus Science-lehteen liittyen resonoi myös hyvin.

Lapsuus- ja nuoruusiän tehtävä on rakentaa monipuolisia valmiuksia ja mahdollistaa oppiminen ja uuden kokeileminen. Tätä valmennettavuutta / harjoitettavuutta pystytään hyödyntämään sitten kun sen erikoistumisen aika tulee.

Se on valitettavasti usein ihan lajien tai muuten vain aikuisten keksimää että on "liian myöhäistä" oppia joku asia kun puhutaan vielä oikeasti tosi nuorista urheiljoista. Herkkyyskausia on toki, mutta ne liittyy motorisiin perustaitoihin ja esim. nopeuden hermotukseen yms. Niitäkin voi silti oppia myös myöhemmällä iällä.

Vahva suositus myös: Yle Areena - Leikin Loppu

[Natte]

Varmasti näin on, koska ryhmätvalinnat ja ns. talentin tunnistaminenhan on Suomessa todella heikkoa.

Talentin tunnistaminen on kaikkialla heikkoa, koska se on lapsen / nuoren urheilijan osalta lajissa x ihan tasan tarkkaan nopanheittoa lähes joka kerta. Välillä osuu, mutta niin osuisi arvallakin.

Syitä tälle onkin topikissa viime aikoina ruodittu aikalailla huolella. Lapset kehittyvät eri tahtiin, ympäristö vaikuttaa, monipuolisuus, koti yms. Suuri osa näistä asioita jotka lisäksi muuttuvat ajank funktiona. Myös persoonallisuus saattaa ajan myötä muuttua ja sellainen kilpailullisuus herätä vasta myöhemmin.

Jos me rakennamme ympäristöjä joissa aikuiset valitsee nuoren puolesta ja syödään pois pohja laaja-alaiselta oppimiselta ja mahdollisuuksilta löytää se oma juttu, on se kaikilta pois - myös suomifutikselta.

Erikoistumalla aikaisin, saadaan urheiljoita jotka erottuvat ikäluokassa poikkeuksellisen hyvinä aikaisin. Vähemmän yllättäen siinä mitä tekee tosi paljon saattaa tulle nopeasti aika hyväksi verrattuna niihin jotka tekee sitä vähemmän, mutta se ei välttämättä kanna sitten kuitenkaan kovin pitkälle.

[Manselainen]

Täällähän ollaan ns. asian ytimessä. Siperialle

Hyvin samantyyppisiä ajatuksia itsellä. Tiksan kirjoitus Science-lehteen liittyen resonoi myös hyvin.

Lapsuus- ja nuoruusiän tehtävä on rakentaa monipuolisia valmiuksia ja mahdollistaa oppiminen ja uuden kokeileminen. Tätä valmennettavuutta / harjoitettavuutta pystytään hyödyntämään sitten kun sen erikoistumisen aika tulee.

Se on valitettavasti usein ihan lajien tai muuten vain aikuisten keksimää että on "liian myöhäistä" oppia joku asia kun puhutaan vielä oikeasti tosi nuorista urheiljoista. Herkkyyskausia on toki, mutta ne liittyy motorisiin perustaitoihin ja esim. nopeuden hermotukseen yms. Niitäkin voi silti oppia myös myöhemmällä iällä.

Vahva suositus myös: Yle Areena - Leikin Loppu

Montakohan kertaa näihin pitää vastata niillä jalkapallospesifeillä tutkimuksilla, jotka selvästi osoittavat jalkapallon olevan varhaisen erikoistumisen laji ja tien huipulle vaativan tarpeeksi pallon kanssa vietettyjä tunteja lapsuudesta lähtien.

Jos halutaan etsiä omaa mielenkiinnon kohdetta ja kokeilla eri lajeja, niin se eittämättä lisää todennäköisyyttä päätyä huipulle jossakin lajissa (siis jossakin muussa kuin jalkapallossa). Todennäköisyys päästä huipulle nimenomaan jalkapallossa sit puolestaan korreloi hyvin vahvasti pallon kanssa vietettyjen tuntien kanssa.

[Jortsukka]

Talentin tunnistaminen on kaikkialla heikkoa, koska se on lapsen / nuoren urheilijan osalta lajissa x ihan tasan tarkkaan nopanheittoa lähes joka kerta. Välillä osuu, mutta niin osuisi arvallakin.

Syitä tälle onkin topikissa viime aikoina ruodittu aikalailla huolella. Lapset kehittyvät eri tahtiin, ympäristö vaikuttaa, monipuolisuus, koti yms. Suuri osa näistä asioita jotka lisäksi muuttuvat ajank funktiona. Myös persoonallisuus saattaa ajan myötä muuttua ja sellainen kilpailullisuus herätä vasta myöhemmin.

Jos me rakennamme ympäristöjä joissa aikuiset valitsee nuoren puolesta ja syödään pois pohja laaja-alaiselta oppimiselta ja mahdollisuuksilta löytää se oma juttu, on se kaikilta pois - myös suomifutikselta.

Erikoistumalla aikaisin, saadaan urheiljoita jotka erottuvat ikäluokassa poikkeuksellisen hyvinä aikaisin. Vähemmän yllättäen siinä mitä tekee tosi paljon saattaa tulle nopeasti aika hyväksi verrattuna niihin jotka tekee sitä vähemmän, mutta se ei välttämättä kanna sitten kuitenkaan kovin pitkälle.

Olet monessa asiassa oikeassa, mutta ratkaisu ei ole "joskus myöhemmin ehtii", koska myöhemmin ei ehdi, jos lapsena ei aloita riittävää jalkapalloharjoittelua. Kaikki tutkimukset tukee tätä väittämää ja omat empiiriset kokemuksetkin, kun läheltä seurannut n.20 nuorisomaajoukkuepelaajaa ja kaikilla oli taustalla paljon jalkapalloa jo hyvinkin lapsena. Sehän se ongelma Suomessa on, että riittävästi ei ole lapsia jotka olisit pallon kanssa riittävästi. Sen takia täälläkin vielä kuulee edelleen näitä ajatuksia, että "myöhemmin ehtii", vaikka meillä jo U11 vaiheessa on 95% pelaajista tippunut kelkasta josta voisi päästä kv kentille.

Kendo vie parhaat eikä kilpajoukkueissa katsota hyvällä, jos tahkoat toista 16h viikossa treenaavaa lajia?

Aiemmat ikäluokat ovat kuitenkin hyvin pärjänneet ja olleet Suomen kärkeä. Jos katsoo Ilveksen esim. 05-08 ikäluokkia niin kaikki olivat top-5 Suomessa ja osa noista top-3 ihan tuloksellisesti ja maajoukkue edustusten perusteellakin.

[Mikaeli]

Niin, se suurin ongelma meillä tosiaan on, että riittävästi harjoittelevia pelaajia on lapsuus- ja nuoruusvaiheessa aivan liian vähän. Aika laajasti suomalaista junnufutiskenttää viime vuodet seuranneena suurin haaste on nimenomaan siinä, että miten saadaan enemmän massaa treenaamaan tavoitteellisia määriä. Se, että meidän haastetason pelaajat ovat hivenen parempia ei valitettavasti ole ratkaisu meidän pelaajakehityksen haasteisiin. Meidän harrastefutarithan on jo tällä hetkellä varmaan maailman parhaita.

[Natte]

Olet monessa asiassa oikeassa, mutta ratkaisu ei ole "joskus myöhemmin ehtii", koska myöhemmin ei ehdi, jos lapsena ei aloita riittävää jalkapalloharjoittelua. Kaikki tutkimukset tukee tätä väittämää ja omat empiiriset kokemuksetkin, kun läheltä seurannut n.20 nuorisomaajoukkuepelaajaa ja kaikilla oli taustalla paljon jalkapalloa jo hyvinkin lapsena. Sehän se ongelma Suomessa on, että riittävästi ei ole lapsia jotka olisit pallon kanssa riittävästi. Sen takia täälläkin vielä kuulee edelleen näitä ajatuksia, että "myöhemmin ehtii", vaikka meillä jo U11 vaiheessa on 95% pelaajista tippunut kelkasta josta voisi päästä kv kentille.

Ymmärrän pointtisi, mutta ei meidän järjestelmä millään tasolla mahdollista että pystyisimme edes näkemään mitä tapahtuu jos monipuolinen motorisesti taitava ja vahvan harjoitettavuuden / valmennattavuuden omaava tuodaan lajin pariin myöhemmin. Väitän siis että kyse on enemmänkin tavallaan siitä että emme tiedä voisiko tuota kaulaa kuroa merkittävästikin umpeen laadukkaassa ympäristössä vaikka tämä "riittävä jalkapalloharjoittelu" ei olisikaan taustalla.

Se lienee kuitenkin melko varmaan että urheiluun / motoriikkaan / fysiikkaan on pitänyt panostaa joka tapauksessa riittävästi.

Vähän ohi aiheen tämä linkki, mutta laitetaan nyt kuitenkin: https://yle.fi/a/20-178422

Ja toki tällainen tapaus on äärimmäinen kärjistys. Pointtini on lähinnä että meidän järjestelmä sulkee käytännössä todella paljon massaa pois myös vain sen takia että yhtälailla vaikkapa toisen lajin mustasukkaisuuden takia on joutunut jättämään futiksen jossain kohtaa.

Väitän siis että futiksen ja monen muun joukkuelajin osalta "aikaisen erikoistumisen lajin myytti" on itse rakennettu ja ei välttämättä pidä paikkaansa jos järjestelmä mahdollistaisi toisenlaisen tavan toimia.

[Manselainen]

Väitän siis että futiksen ja monen muun joukkuelajin osalta "aikaisen erikoistumisen lajin myytti" on itse rakennettu ja ei välttämättä pidä paikkaansa jos järjestelmä mahdollistaisi toisenlaisen tavan toimia.

Jalkapallo eroaa noista muista joukkuelajeista siinä, että pelivälineen hallinta tapahtuu jaloilla. Nykyään myös maalivahtina painottuu ennen kaikkea kyky pelata palloa jaloin. Silmän ja jalan välinen koordinaatio kehittyy noin kymmenen kertaa hitaammin kuin silmän ja käden. Lisäksi silmä-käsi koordinaatiota harjoitellaan jatkuvasti lähes missä tahansa liikunnassa, mistä saadaan siirtovaikutuskin mukavasti sit valittuun lajiin. Jalkojen osalta vastaavaa ei juuri ole ja siten siirtovaikutusta jalkapalloon ei ole eikä tule.

Muihin valtavirtaan kuuluviin joukkuepalloilulajeihin tuo väitteesi siis eittämättä pätee, mutta jalkapallon osalta kuuluminen aikaisen erikoistumisen lajeihin on kyllä ihan lajiin perehtyneessä tieteellisessä kirjallisuudessa osoitettu fakta.

[Natte]

Todennäköisyys päästä huipulle nimenomaan jalkapallossa sit puolestaan korreloi hyvin vahvasti pallon kanssa vietettyjen tuntien kanssa.

Tottakai korreloi koska käytännössä järjestelmä vaatii tätä. Jos järjestelmässä on käytännössä portteja jotka pitää läpäistä aikaisessa vaiheessa jotta pääsee eteepäin ja ne portit nojaavat siihen kuinka hyvä on pallon kanssa sillä hetkellä eivätkä huomattavasti enemmän avoimempaan viitekehykseen niin tottakai lopputulema on tuo.

[Natte]

Jalkapallo eroaa noista muista joukkuelajeista siinä, että pelivälineen hallinta tapahtuu jaloilla. Nykyään myös maalivahtina painottuu ennen kaikkea kyky pelata palloa jaloin. Silmän ja jalan välinen koordinaatio kehittyy noin kymmenen kertaa hitaammin kuin silmän ja käden. Lisäksi silmä-käsi koordinaatiota harjoitellaan jatkuvasti lähes missä tahansa liikunnassa, mistä saadaan siirtovaikutuskin mukavasti sit valittuun lajiin. Jalkojen osalta vastaavaa ei juuri ole ja siten siirtovaikutusta jalkapalloon ei ole eikä tule.

Muihin valtavirtaan kuuluviin joukkuepalloilulajeihin tuo väitteesi siis eittämättä pätee, mutta jalkapallon osalta kuuluminen aikaisen erikoistumisen lajeihin on kyllä ihan lajiin perehtyneessä tieteellisessä kirjallisuudessa osoitettu fakta.

Ok, fair point - voi olla näin, mutta tekisi mieli sanoa että puuta heinää jos motoriikka ja liikunnalliset taidot on kehitetty muulla liikunnalla / urheilulla riittävälle tasolle.

Useimmiten myös sekä silmä-käsi että jalka-käsi koordinaatiosta puhuminen urheilussa menee hieman sivuraiteille, koska yhtälö on huomattavan paljon kompleksisempi etenkin kun puhutaan tilanteista jotka tapahtuvat kovassa vauhdissa pelissä. Esim. pallon potkaiseminen ei tuolloin perustu enää todellakaan mihinkään silmä-jalka koordinaatioon.

Lisäksi 11vs11 jalkapallopelissä on tilaa hyvin erilaisille pelaajille. Absoluuttista huippua yhdistää keskimäärin se että pelaajalla on joku supervoima.

Mutta tämä menee jo toki sivuraiteelle. Mitään tarvetta tunnistaa jalkapallotalenttia vaikkapa 9-vuotiaana tai edes 11-vuotiaana ei tosiasiassa kuitenkaan ole.

[TexMex]

Keskustelusta saa sen kuvan, että meillä on harrastejoukkueissa jotain liikunnallisia ja motorisia talentteja, kun todellisuudessa harjoitellaan takaperin juoksua ja kuperkeikkoja läpi skaalan. Liikunnallisilla lapsilla ei edelleenkään ole kovin vaikeaa päästä kilpajoukkueisiin niin halutessaan.