Jos joku keksisi sen taikakeinon millä saa lapsen rakastumaan lajiin ja sitä kautta potkimaan palloa yksin..
...
Ratkaisut toki varmaan enemmänkin tässä asiassa pitäisi olla yhteiskunnallisia kuin seurojen tai liittojen ratkottavia. Seurat voi toki etenkin pyrkiä mahdollistamaan erilaisia juttuja, mutta viime kädessä tyypillisesti seurojen ja liittojen ratkaisut on aika omaan napaan tuijottavia ja silloin jokainen toimia ratkoo näitä omasta näkökulmastaan... ja siten lopputulokset usein jonkinlaista osaoptimointia.
Tästä aiheesta oli monta hyvää viestiä. Ja nimenomaan tuo "rakastuminen" tai ehkä tavallaan jopa pakkomielteistyminen on ensinnäkin se, mitä tarvitaan. Mutta itse näkisin, että se ei (kuten ei mikään muutos) synny ohjelmilla tai strategioilla. Kaikkia kovia maita yhdistää about kaikissa lajeissa lajikulttuuri. Kaikki tietävät näitä esimerkkejä, mutta vaikkapa Uruguayssa on tunnetusti joku kolme miljoonaa asukasta ja "ihan kohtuullinen" pelaajatuotanto. Muut pohjoismaat myös tietty hyviä. Eikä nyt jaksa mennä siihen, että aivovammakeppisota vie meidän pelaajat, vaikka se yksi iso tekijä onkin. Keskitytään asioihin, joihin voimme vaikuttaa.
Strategia jalkautuu toimintakulttuurin kautta. Jos lajia ja lajiporukkaa ympäröivä humupilvi ei sakeudu tai muutu, on ihan turha jossain pöllöliiton katkarapuosastolla kilistellä uudelle pelaajakehitysohjelmalle tms. Miten se lajikulttuuri sitten humupilvistyy? Vastaus on mielestäni: Sinä. Seurat ja eritoten yksittäiset joukkueet lienevät aika hyviä kuplia, joissa lajikulttuurin voi antaa kehittyä, jos toiminnan vetäjät vaan tähän kykenevät. Yksittäisessä jengissä on varmasti ihan mahdollista esimerkiksi kyllästää ne pelaajat ja vanhempansa siihen, että omalla ajalla treenataan myös jne. Vaatii vaan niiltä vetäjiltä heittäytymistä ja vähän töitäkin. Joukkueet ovat, kuten tiedämme, tosi tiiviitä yhteisöjä.
Monet vanhemmat esimerkiksi tuntuvat luulevan, että seura jotenkin yksinään kasvattaa niitä pelaajia. Mielestäni vähän sama kuin että kiukuttelisi, ettei peruskoulu tehnyt meidän "Victoriá-Juliéttésta" juristia. Sitten kun pelaamisen ja tekemisen kulttuuri on juurrutettu, on mielestäni vähemmän tärkeää, että mitä siellä omalla ajalla tehdään. Toki jotain läksyjä ja juttuja voi olla. Mutta varmaan treeneissä opitun (pienpelit, futistennis jne jne..) hierominen on varmaan ihan hyvä.
Toki muissa pohjoismaissa taitaa olla myös systeemejä, joissa pelaajat viedään suoraan koulusta treenaamaan joka päivä jne. Mutta lajikulttuuri sielläkin on taustalla ja omalla ajalla treenaaminen tulee tietysti paljon halvemmaksi kuin isojen rakenteiden perustaminen. Ehkä me tosin "akatemiatasolla" tuotakin tarvittaisiin.
Tekisin itse jotenkin niin, että tekisin siinä omassa jengissä vanhemmille selväksi, mitä tässä aiotaan tehdä, sitouttaisin ne siihen ja sitten myrkyttäisin pelaajien mielet. Keskeistä on, että vaatii siltä vetäjältä aika paljon henkistä panostusta ja pitkäjänteisyyttä saada se kulttuuri aikaan. Kyse on lapsista, nehän "ostaa" ihan mitä tahansa niille myydään kotoa ja muista auktoriteeteistä käsin.
Äänestys
