MM-kisoja tasaisemmat EM-kisat ja muita faktoja arvokisojen pudotuspeleistä

[Josef K.]

Olet varmaankin oikeassa, silti en muista Inter- tai Chelsea-semeistä lukeneeni tai kuulleeni yhtään sellaista juttua, että "Barca oli liian passiivinen". Toki jos SirLoser nyt sitä esittää, se on piristävä poikkeus ja uskalias katse pintaa syvemmälle.

[SirLoser]

Niin, kysehän on siitä miten aktiivisuus ja passiivisuus määritellään. Perinteinen tapa on tietysti, että pallon pitäminen on automaattisesti aktiivisuutta ja toisin päin. Passiivisuus voidaan kuitenkin assosioida myös hitaaseen ja varmistelevaan ja aktiivinen nopeaan ja rohkeaan.

e. Ja siis kyse nimenomaan hyökkäyspelistä. Pitää erotella aktiivinen/passiivinen hyökkääminen ja puolustaminen.

[Josef K.]

Niin, itse en ainakaan mursupallosta ole muuta väittänytkään, Tsei Tsei puhui johtoasemassa pelaamisesta, mutta samaa neppailuhierontaahan se oli ottelujen alusta saakka, Mursu vain laski, että kyllä se yksi maali aina 90 minuuttiin tulee, ja kyllähän se sitten tulikin (Hollantia vastaan tosin 120 minuuttiin).

Itse putosin vähän kärryiltä sen suhteen, mistä tässä kinataan, se, miten menestytään (vaikka aktiivisuus vs. passiivisuus), ja viihdyttävyysjeesustelu ovat kuitenkin kaksi aivan eri asiaa. Sinänsä mieleenkiintoinen aihe, ehkä tuo pelitapaotsikko olisi kuitenkin se oikeampi paikka jatkaa tätä keskustelua.

[Puoliaika]

Vuoden 2008 EM-kisojen pudotuspeleissä Espanja teki kolmessa pelissä neljä maalia. Maaleista kolme syntyi välierässä Venäjää vastaan. Näiden lukujen valossa ei näitä siltä, että Espanja olisi juurikaan "passivoitunut" MM-kisoihin.

Tässä keskustelussa kannattaa ehkä ottaa huomioon, että alkulohkot ja pudotuspelit ovat eri maailmoja. Jääkiekon puolella puhutaan paljon runkosarjan ja pleijareiden erosta ja tietyllä tavalla sama pätee arvokisafutikseenkin. Alkulohkoissa on varaa yhteen lipsahdukseen, mutta vain sillä varauksella, että joukkue osaa tehdä maaleja. Vähämaaliset pelit eivät ole joukkueelle lohkovaiheessa hyväksi, koska ne eivät paranna maalieroa. Niukkamaalisten pelisen päälle ei tarvita kuin yksi lipsahdus ja jatkopaikka saattaa mennä maalieron tai tehtyjen maalien perusteella ohi.

Pudotuspeliottelut sen sijaan ovat jo luonnostaan vähämaalisempia. Vastus on kovempi, panokset ovat kovemmat ja paine on kovempi. Nämä ottelut ratkeavat hyvin usein toisella jaksolla tai jatkoajalla tulleeseen osumaan. Varsinkin mestarijoukkueet toimivat näin. Neljän viimeisen maailmanmestarijoukkueen finaalitie on murskaavaa luettavaa. Joukkueet tekivät matkallaan loppuotteluun yhteensä 17 maalia. Niistä 14 (82%) syntyi toisella jaksolla. (Maailmanmestareiden 17 maalia 12 pudotuspeliottelussa tarkoittaa muuten 1,4 osumaa per peli.)

Olisi mukava ajatella, että mestarijoukkueet jyräävät runsasmaalisesti pudotuspelistä toiseen, mutta totuus on toisenlainen. Suoraan sanottuna huomattavasti tylsempi, mutta se ei ole pelkästään voittavien joukkueiden vika. Lisäksi maalimäärät eivät kerro aukottomasti joukkueen aktiivisuudesta tai passiivisuudesta.

Saksa on tästä hyvä esimerkki. Joukkue on tehnyt kahdessa viime turnauksessa ennen Espanjan kohtaamista pelaamassaan neljässä pudotuspelissä yhteensä 14 maalia, mutta se on silti pelannut enimmäkseen reaktiivista jalkapalloa. Aloitteita tekevä joukkue saa pudotuspeleissä helposti vastaansa bussin. Saksa aikoo olla näissä kisoissa proaktiivisempi. Saa nähdä kuinka se vastaa bussihaasteeseen.

[Josef K.]

Niin, tätäkin käsiteltiin jo tuolla Espanja-otsikossa hiljan (ja aiemminkin), mutta juuri se, että pudotuspeleissä ei paljon tappioasemiin kannata joutua, on yksi syy tähän passiivisuuteen, Espanja varsinkaan ei halua jahtaajaksi joutua, koska silloin sitä samaa paskanjauhantapeliä ei voikaan enää pelata.

[Tsei Tsei]

Vuoden 2008 EM-kisojen pudotuspeleissä Espanja teki kolmessa pelissä neljä maalia. Maaleista kolme syntyi välierässä Venäjää vastaan. Näiden lukujen valossa ei näitä siltä, että Espanja olisi juurikaan "passivoitunut" MM-kisoihin.

Tässä keskustelussa kannattaa ehkä ottaa huomioon, että alkulohkot ja pudotuspelit ovat eri maailmoja. Jääkiekon puolella puhutaan paljon runkosarjan ja pleijareiden erosta ja tietyllä tavalla sama pätee arvokisafutikseenkin. Alkulohkoissa on varaa yhteen lipsahdukseen, mutta vain sillä varauksella, että joukkue osaa tehdä maaleja. Vähämaaliset pelit eivät ole joukkueelle lohkovaiheessa hyväksi, koska ne eivät paranna maalieroa. Niukkamaalisten pelisen päälle ei tarvita kuin yksi lipsahdus ja jatkopaikka saattaa mennä maalieron tai tehtyjen maalien perusteella ohi.

Pudotuspeliottelut sen sijaan ovat jo luonnostaan vähämaalisempia. Vastus on kovempi, panokset ovat kovemmat ja paine on kovempi. Nämä ottelut ratkeavat hyvin usein toisella jaksolla tai jatkoajalla tulleeseen osumaan. Varsinkin mestarijoukkueet toimivat näin. Neljän viimeisen maailmanmestarijoukkueen finaalitie on murskaavaa luettavaa. Joukkueet tekivät matkallaan loppuotteluun yhteensä 17 maalia. Niistä 14 (82%) syntyi toisella jaksolla. (Maailmanmestareiden 17 maalia 12 pudotuspeliottelussa tarkoittaa muuten 1,4 osumaa per peli.)

Olisi mukava ajatella, että mestarijoukkueet jyräävät runsasmaalisesti pudotuspelistä toiseen, mutta totuus on toisenlainen. Suoraan sanottuna huomattavasti tylsempi, mutta se ei ole pelkästään voittavien joukkueiden vika. Lisäksi maalimäärät eivät kerro aukottomasti joukkueen aktiivisuudesta tai passiivisuudesta.

Saksa on tästä hyvä esimerkki. Joukkue on tehnyt kahdessa viime turnauksessa ennen Espanjan kohtaamista pelaamassaan neljässä pudotuspelissä yhteensä 14 maalia, mutta se on silti pelannut enimmäkseen reaktiivista jalkapalloa. Aloitteita tekevä joukkue saa pudotuspeleissä helposti vastaansa bussin. Saksa aikoo olla näissä kisoissa proaktiivisempi. Saa nähdä kuinka se vastaa bussihaasteeseen.

Mielestäni Saksa on pelannut Löwin aikana hyvinkin aktiivista jalkapalloa, joten en oikein ymmärrä esimerkkiäsi. Mitä Espanjaan tulee, niin olihan joukkueen pelitapa jo 2008 aika tylsä, mutta tuo tapa hioutui huippuunsa 2010. Hieman harmittaa, että Espanja ei saanut todellista bussijoukkuetta vastaan kuin alkulohkossa.

Ymmärrän kyllä jatkopelien luenteen ja en odota mitään maalijuhlia. Tässä ketjussa kuitenkin puhuttiin, että mitkä joukkueet menestyvät mitäkin joukkueita vastaan jatkopeleissä ja Espanjan muutos oli mielestäni hyvä tuoda esiin tässä ketjussa. Tuo muutos kun on selvästi havaittavissa. Ja Espanja pelasi mielestäni tylsinsä mestarijoukkueen peliä sitten Kreikan 2004 ja tylsintä maailmanmestarin peliä mitä muistan. Onko tuo syöttöjauhanta sitten passiivista vai ei, lienee määrittelykysymys.

[Josef K.]

No, eihän se nyt aktiivista ainakaan "hehe, eihän ne osaa edes laskea, yrittävät vain tehdä mahdollisimman monta" -mielessä ole. Tarkoitushan ei kuitenkaan olekaan tehdä mahdollisimman montaa, vaan yksi enemmän kuin vastustaja, kuten joku viisas on joskus sanonut.

Viihdyttävyysmoralisointi toki Tsei Tseille ja muillekin sallittakoon, mutta Del Mursu palkattiin hommaansa voittamaan maailmanmestaruus, ja sen hän myös voitti, ja hän voitti sen peluuttamalla joukkuettaan sillä tavalla kuin uskoi todennäköisimmin tuovan tuloksen. Tämän seurauksena nimi jää MM-kunniatauluun elämään vielä kuoleman jälkeenkin ja jopa senkin jälkeen, kun tseitseit ja muut ette-tehneet-tarpeeksi-maaleja-piipittäjät ovat haudassa.

[Puoliaika]

Mielestäni Saksa on pelannut Löwin aikana hyvinkin aktiivista jalkapalloa, joten en oikein ymmärrä esimerkkiäsi. Mitä Espanjaan tulee, niin olihan joukkueen pelitapa jo 2008 aika tylsä, mutta tuo tapa hioutui huippuunsa 2010. Hieman harmittaa, että Espanja ei saanut todellista bussijoukkuetta vastaan kuin alkulohkossa.

Tässä on kyse siitä, mistä puhutaan. Viihdyttävä ja aktiivinen jalkapallo ovat eri asioita. On totta, että Espanjan pudotuspelifutis ei ole erityisen viihdyttävää. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi passiivista.

Reaktiivisuus ja proaktiivisuus ovat huonoa suomea, joten yritän avata nyt termejä hieman. Reaktiivisuus tarkoittaa reagoivaa futista, jossa joukkue odottaa vastustajan tekevän aloitteen ja pyrkii iskemään sitten sen virheistä. Proaktiivisuus taas on ennakointia ja kontrolliin pyrkimistä.

Veikkausliigassa proaktiivisella futiksella on parikin saarnamiestä, kuten Hongan Mika Lehkosuo ja Interin Job Dragtsma. ”We were waiting what will happen instead of making things to happen” on Dragtsman vakiomantra huonon pelin jälkeen. Hollantilaista Dragtsmaa ärsyttää, että monet joukkueet tulevat Turkuun pelaamaan reaktiivista futista ja voittavat Interin vastaiskuilla. (Täksi kevääksi Inter kehitty hieman reaktiivisuuttaan, ja kuinkas kävikään...)

Reaktiivistakin jalkapalloa on monenlaista. Esimerkiksi Saksa pelaa reagoivaa jalkapalloa. ”On hämmästyttävää, miten paljon ylistystä Saksa sai oletetun raikkaasta ja avoimesta pelistään vain siksi, että heillä on kolme neljän maalin peliä. Tämä Saksa on loistava vastahyökkäyksissä, ja Klosen, Müllerin, Podolskin ja Ozilin yhteispeli on parhaimmillaan hengästyttävän hienoa. Mutta se on silti reagoivaa jalkapalloa”, Jonathan Wilson kirjoitti MM-kisojen aikaan.

”Noissa kolmessa pelissä Saksa sai tehtyä nopean ensimmäisen maalin, Argentiina ja Englanti suorastaan lahjoittivat sen heille. Vastustajat jättivät tasoitusta jahdatessaan puolustukseensa paljon tilaa, jonka saksalaiset hyödynsivät armottomasti”, Wilson huomautti. ”Englanti, Argentiina ja Australia puolustivat idioottimaisesti, ja Saksa käytti sen hyväkseen. Muut joukkueet puolustivat fiksusti, ja niitä vastaan Saksa teki vain yhden maalin.”

Reaktiivisen jalkapallon huippuhetki oli vuosi 2004, jolloin Porto voitti Mestareiden liigan ja Kreikka EM-kisat. Jalkapallon pelättiin yleisesti passivoituvan Porton ja Kreikan esimerkkien myötä, mutta Espanja ja varsinkin Barcelona ovat tuoneet nurmikentille aivan toisenlaisen trendin.

Siinä peli perustuu lyhytsyöttöihin ja kolmiopeliin. Paras puolustus ei ole hyökkäys. Paras puolustus on pallonhallinta ilman vaarallisia pallonmenetyksiä.

Wilsonin juttu asiasta: http://www.guardian.co.uk/sport/blog/2010/jul/09/world-cup-2010-tactics-the-question

[Eiccu]

Onhan tuo Englannin saldo aika surullinen: viimeiseen 15 vuoteen on voitettu vain kaksi selvästi kevyempää maata, mitalistitason joukkueita vastaan on sataprosenttinen tappiosaldo. Aika pitkä matka tuosta on siihen, että voitettaisiin yhtäkkiä kolme tai neljä kovaa ottelua putkeen, joten "kestosuosikin" asema on aika tuulesta temmattu (vaikkei sellaista kai kukaan enää tosissaan asettelekaan).

Se, että Englanti häviää "fysiikassa" kuulostaa vielä hassummalta kuin suomalaisten kohdalla. Jos huono kunto on oikea selitys, se ei tietenkään ole "kirous", vaan joukkue ei ole tarpeeksi hyvällä yhdellä keskeisellä osa-alueella.

Englannin kannattaisi treenata rankkeja, sillä pelaamalla se on hävinnyt ainoastaan kahdesti, viime MM-kisoissa Saksalle ja 2002 Brasilialle. Rankeilla tuli lähtö 2004 ja 2006 Portugalia, 1998 Argentiinaa ja 1996 Saksaa vastaan.

Ei Englanti mikään suosikki tuolla korvienvälillä ole, mutta esimerkiksi 2002 se oli todella hyvä joukkue ja lähtö tuli silloin kisoissa varsin ylivoimaisesti esiintynyttä Brasiliaa vastaan suhteellisen niukasti Seamanin hörpättyä Ronaldinhon vaparin. Ehkä CL-menestys parantaa pelaajien paineensietokykykä ja Englanti joskus voittaa noita tiukkojakin pelejä - tai sitten ei.

[Josef K.]

Yritin vähän provota sakulaisia tuosta rankkariasiasta tuolla junnukisaotsikossa, mutta eivät ne perkeleet tarttuneet.

Jos Saksa olisi hävinnyt kaikki rankkarikisat vuodesta 1990 lähtien, sillä olisi neljäs arvokisamitalia. Tuossa tapauksessa Englannilla olisi jo kaksi mitalia automaattisesti. Ja jos lädeillä olisi käynyt saksamainen "tuuri" muutenkin, heillä olisi lisäksi kaksi välieräpaikkaa, ja noista kolmesta mitaliottelusta yhdenkin voittamalla olisi tullut jo kolmas mitali (plus lisäksi yksi puolivälieräpaikka). Eli ei se pelillinen ero niin kovin suuri ole.

Selvennykseksi todettakoon, että pelkkä tuuri ei todellakaan selitä Saksan menestystä ja Englannin päinvastaista tulosta rankkarikisoista pitkällä jaksolla. Ja toki jos "tietää" voittavansa rankkareilla, voi jatkoajallakin pelata asennoitumisen ja taktiikan puolesta ihan eri lailla.

Tuosta vuoden 2002 puolivälierästä kannattaa muistaa se, että Ronaldinho lensi ulos jo ennen tunnin peliä. Toki voi pitää niukkana putoamisena sitä, että juostaan tappioasemassa pallon perässä alivoimaista (ja toki toisessa mielessä ylivoimaista) vastustajaa vastaan Japanin kesäisessä helteessä, kun lumiukko-Svennis on jäätyneenä vaihtopenkilleen.

[Tsei Tsei]

Viihdyttävyysmoralisointi toki Tsei Tseille ja muillekin sallittakoon, mutta Del Mursu palkattiin hommaansa voittamaan maailmanmestaruus, ja sen hän myös voitti, ja hän voitti sen peluuttamalla joukkuettaan sillä tavalla kuin uskoi todennäköisimmin tuovan tuloksen. Tämän seurauksena nimi jää MM-kunniatauluun elämään vielä kuoleman jälkeenkin ja jopa senkin jälkeen, kun tseitseit ja muut ette-tehneet-tarpeeksi-maaleja-piipittäjät ovat haudassa.

Siis mitä vittua? Mikä tässä nyt hiertää, että pitää mennä henkilökohtaisuuksiin? Missään nimessä ei ollut tarkoitus sanoa, että väärin voitettu. Espanjahan nimenomaan on kehittänyt peliään niin, että on päässyt ikuisesta alisuorittajasta voittavaksi joukkueeksi. Nostin asian vaan esille, ettei nykyistä Espanjaa sotkettaisi menneiden vuosien Espanjaan. Tai puhuttaisi viihdyttävästi pelaavasta Espanjasta.

Tässä on kyse siitä, mistä puhutaan. Viihdyttävä ja aktiivinen jalkapallo ovat eri asioita. On totta, että Espanjan pudotuspelifutis ei ole erityisen viihdyttävää. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi passiivista.

Reaktiivisuus ja proaktiivisuus ovat huonoa suomea, joten yritän avata nyt termejä hieman. Reaktiivisuus tarkoittaa reagoivaa futista, jossa joukkue odottaa vastustajan tekevän aloitteen ja pyrkii iskemään sitten sen virheistä. Proaktiivisuus taas on ennakointia ja kontrolliin pyrkimistä.

Veikkausliigassa proaktiivisella futiksella on parikin saarnamiestä, kuten Hongan Mika Lehkosuo ja Interin Job Dragtsma. ”We were waiting what will happen instead of making things to happen” on Dragtsman vakiomantra huonon pelin jälkeen. Hollantilaista Dragtsmaa ärsyttää, että monet joukkueet tulevat Turkuun pelaamaan reaktiivista futista ja voittavat Interin vastaiskuilla. (Täksi kevääksi Inter kehitty hieman reaktiivisuuttaan, ja kuinkas kävikään...)

Reaktiivistakin jalkapalloa on monenlaista. Esimerkiksi Saksa pelaa reagoivaa jalkapalloa. ”On hämmästyttävää, miten paljon ylistystä Saksa sai oletetun raikkaasta ja avoimesta pelistään vain siksi, että heillä on kolme neljän maalin peliä. Tämä Saksa on loistava vastahyökkäyksissä, ja Klosen, Müllerin, Podolskin ja Ozilin yhteispeli on parhaimmillaan hengästyttävän hienoa. Mutta se on silti reagoivaa jalkapalloa”, Jonathan Wilson kirjoitti MM-kisojen aikaan.

”Noissa kolmessa pelissä Saksa sai tehtyä nopean ensimmäisen maalin, Argentiina ja Englanti suorastaan lahjoittivat sen heille. Vastustajat jättivät tasoitusta jahdatessaan puolustukseensa paljon tilaa, jonka saksalaiset hyödynsivät armottomasti”, Wilson huomautti. ”Englanti, Argentiina ja Australia puolustivat idioottimaisesti, ja Saksa käytti sen hyväkseen. Muut joukkueet puolustivat fiksusti, ja niitä vastaan Saksa teki vain yhden maalin.”

Reaktiivisen jalkapallon huippuhetki oli vuosi 2004, jolloin Porto voitti Mestareiden liigan ja Kreikka EM-kisat. Jalkapallon pelättiin yleisesti passivoituvan Porton ja Kreikan esimerkkien myötä, mutta Espanja ja varsinkin Barcelona ovat tuoneet nurmikentille aivan toisenlaisen trendin.

Siinä peli perustuu lyhytsyöttöihin ja kolmiopeliin. Paras puolustus ei ole hyökkäys. Paras puolustus on pallonhallinta ilman vaarallisia pallonmenetyksiä.

Ymmärrän kyllä, mitä tarkoitit reaktiivisuudella ja proaktiivisuudella. Termit passiivinen ja aktiivinen eivät myöskään kuvaa parhaalla mahdollisella tavalla pelejä. Proaktiivisuuden määritelmäkin kuulostaa vähän turhan räätälöidyltä. Ennakointi kuuluu kyllä saksalaistenkin peliin. Kontrollia voidaan pitää proaktiivisena, mutta jos pelitapoja halutaan määritellä, voitaisiin huomioida myös termi varovainen ja riskejä ottava. Tämähän ei ole mikään uusi keksintö pitää palloa joukkueen hallussa ja syötellä varmasti, vaan suhteellisen vanha keino hallita otteluita.

Barcelonan pelissä on mielestäni hienointa ollut prässin vieminen uudelle tasolle. Barcelona ei saa suurinta osaa paikoistaan jauhannalla, vaan nimenomaan pallonmenetyksen jälkeen riistämällä pallon takaisin. Barcelonalle tehokkain ase on vastaiskun vastaisku. Ja tämä tehdään vielä usein niin hyvin, että vastustaja ei pääse edes lähelle puolta kenttää. Onko tämä sitten reaktiivista vai proaktiivista?

Ja mitä tulee muuten Dragtsman Interiin, niin joukkue on ollut Jobin ekan kauden jälkeen ennen kaikkea vastahyökkäysjoukkue, koska joukkueen peliä vastaan keksittiin aseet. Dragtsma vastasi tähän vetämällä Interin pakan alas ja hyökkäämällä vastahyökkäyksin. Materiaalihan on/oli tuohon mitä sopivin, kun joukkueessa pelaa/pelasi Lehtonen, Ojala ja Furuholm.

Ehkä tämä termien määrittely ja kahtiajako on muutenkin vähän hölmöä. Ihmetyttää kyllä Wilsonin kommentit Saksan pelistä. Ilmeisesti briteillä on vieläkin vaikea antaa tunnustusta saksalaisille. Jos katsoo Saksan pelejä vuodesta 2006, niin joukkue on ottanut näissä useasti aloitteen itselleen. Se ei tarkoita etteikö joukkue pelaisi myös hyvää vastahöykkäyspeliä. Ja vaikka Saksan runsasmaaliset voitot johtuisivat aikaisista maaleista ja tämän jälkeisistä vastahyökkäyksistä, niin on sekin viihdyttävämpää ja mielestäni myös aktiivisempaa kuin se, että jäädään syöttelemään keskialueelle tai omaan päähän.

[Josef K.]

No ei ollut tarkoitus henkilökohtaisuuksiin mennä, olit vain se, joka Espanja-kritiikin tässä otsikossa esille nosti. Pointti oli lähinnä se, että tuskinpa Mursu ja kumppanimaailmanmestarit juuri pelitapakriitikoista välittävät, olivat nämä sitten Suomesta, Ecuadorista, Keniasta tai Vietnamista.

[Puoliaika]

Nyt se on tutkittu: B-lohko on kolme kertaa niin kova kuin A-lohko!
http://puoliaika.wordpress.com/2012/06/06/isantamaiden-suosiminen-synnytti-a-lohkon/

Jos joukkueiden kisamenestystä mitataan sillä, kuinka usein ne ovat päässeet alkulohkostaan jatkoon, EM-kisojen neljä heikoiten menestynyttä maata on laitettu samaan alkulohkoon.

[Josef K.]

Tässä vertailun vuoksi lohkojako isäntien ollessa oikeilla paikoillaan rankingin mukaan, arvontatulos siis korien sisäisten sijoitusten mukaan sama:

Hollanti (2/1)
Kreikka (4/2)
Ruotsi (2/3)
Ukraina (3/4)

Italia (4/1)
Englanti (1/2)
Tanska (3/3)
Tsekki (1/4)

Saksa (3/1)
Venäjä (2/2)
Portugali (1/3)
Puola (4/4)

Espanja (1/1)
Kroatia (3/2)
Ranska (4/3)
Irlanti (2/4)

Korien sisäisten sijoitusten keskiarvo eri lohkoissa vaihtelee välillä 2,25-2,75, eli itse arvonta meni tässä mielessä varsin tasaisesti.

Laitetaan vielä oikeiden lohkojen joukkueiden rankingien (Puola 16.) keskiarvo tasomittariksi:

A: 10,75
B: 6,25
C: 6,50
D: 10,50

Tässä isäntien lohkot erottuvat selvästi.

[Puoliaika]

Arvokisojen yllätysresepti on ollut viimeisen kymmenen vuoden ajan yksinkertainen: Menestysresepti on yksinkertainen: joukkueen pitää olla hyvin organisoitu, tiiviisti puolustava, terävästi vastaan iskevä ja erikoistilanteensa hyödyntävä.

Brittien korviin tuo kuulostaa kovasti Roy Hodgsonin Englannilta, mutta totuus on, ettei Englannista ole näiden kisojen jymy-yllättäjäksi. Pitkät ja perusteelliset perustelut löytyvät täältä:

http://puoliaika.wordpress.com/2012/06/15/englanti-ei-ole-naiden-kisojen-kreikka/