Ricardo Leite ja Gilardino,
En jaksa ruveta uudelleen kirjoittamaan asiasta, joten copypastean ykköselle rustaamani:
Berlusconihan on jatkuvasti väittänyt, ettei tämän kauden pokaalimäärillä ole merkitystä, kun Milan-johto istuu keskustelemaan Carlo Ancelottin jatkosta. Huono valmentaja Ancelotti ei missään nimessä ole, muttei myöskään lukeutune maailman parhaidenkaan joukkoon. Siteet punamustiin ovat kuitenkin sen verran vahvat, että pidän hänen jatkamistaan Milanin peräsimessä melko varmana.
Mitä Milanin pelaamiseen tulee, niin pitkästä aikaa nautin siitä. Ancelottin ajatuksille Sacchi on kiistämättä antanut vahvoja vaikutteita. Carlo on pohjimmiltaan melko varovaisen ja puolustukseen nojaavan taktiikan miehiä. Se ei tosin missään nimessä sulje pois viihdyttävyyttä. Celticiä vastaan kaikki hyvä sai alkunsa siitä, että juuri puolustaminen toimi lähes täydellisesti. Pallo voitettiin omille niillä alueilla ja niissä asetelmissa, missä sen oli tarkoituskin tapahtua. Tämän johdosta peliä oli helppo jatkaa pallollisena joukkueena.
Uskon, että Ancelottin ihanne pelitavassa on nimenomaan yksi kärki, jonka takana pelaa nopea ja taitava pallon kuljettaja. Tähän rooliin Kaka’ soveltuu hyvin. Shevaa luotsi myös käytti hyvin samanlaiseen tarkoitukseen. Ongelma vain on siinä, ettei brassi ja ukrainalainen sovi yhtä aikaa tähän sapluunaan. Syynä on se, että Ancelotti haluaa mahdollisimman nopeasti kahdeksan miestä pallon alle, kun puolustetaan. Se ei onnistu, jos Kaka’ pelaa kahden hyökkääjän takana. Silloin brasilialaisen on osallistuttava puolustamiseen, mikä taas on miehen parhaiden ominaisuuksien hukkaan heittämistä. Ajoittainhan menneillä kausilla Milan pelasi ikään kuin 4-4-1-1-systeemillä myös niin, että Sheva oli piikissä ja Kaka’ hänen takanaan. Nykyisen Chelsea-flopin omin rooli ei kuitenkaan ole aivan hyökkäyksen kärjessä. Brasilialaisen tavoin hän haluaa hakea palloa alempaa ja päästä kääntymään. Kumpikaan ei osaa pelata selkä vastustajan maalia kohden.
Kaka’ ja Inzaghi sen sijaan soveltuvat yhteen siinä mielessä loistavasti, että Pippo haluaa pelata vastustajan puolustuslinjassa. Tämä väkisinkin raottaa vastustajan puolustuksen ja keskikentän väliä, mikä taas sopii brasilialaiselle täydellisesti. Celtic-pelissä vaakaraitapaidat tosin tekivät myös ihan itse Milanin ja erityisesti sen kymppipaikan pelaamisesta helppoa. Strachan oli halunnut viedä tilan Pirlolta ja voittaa pallot keskialueella. Tämä kaivoi maata skotlantilaisten omien nappulakenkien alta. Jos Pirlon peliin osallistumista haluaa vaikeuttaa, se tulee tehdä hyökkääjien – mieluiten jopa ylimmän pelaajan – avulla. Jos käyttää Pirlon tukahduttamiseen keskikenttää Celticin tavoin, puolustuslinjan tulisi pelata erittäin ylhäällä. Tämähän vaatisikin sitten jo nopeita toppareita tai saumatonta paitsiopelaamista. Kumpaakaan ei Celticin miehistöllä ollut käytössä.
En tiedä, miten Strachan voi tehdä näin alokasmaisen tunaroinnin. Uskon kuitenkin, että jos Celtic olisi kyennyt iskemään ensimmäisen osuman, puolustustapaa olisi muutettu. Skotithan sentään yrittivät muutakin kuin varjella omaa maaliaan. Joka tapauksessa taktinen virhe sai aikaan sen, että Celticin puolustuksen ja keskikentän väliin syntyi valtava aukko, josta Kaka’ sai nauttia. Mieshän on parhaimmillaan juuri silloin, kun saa juosta pallollisena suoraan puolustusta kohden. Tämä tapahtui niin kohtuuttoman monta kertaa, että osittain ihmetyttää myös se, miksei Strachan puuttunut asiaan jo puoliajalla. Ihmettelin myös sitä, miksi Kaka’ sortui niin usein laukomaan näissä tilanteissa, jonkalaisesta myös maali syntyi, kun malttia oli hieman enemmän.
Epäselvyyttä paremmasta joukkueesta ei missään nimessä jäänyt, mutta ottelu jätti paljon kysymysmerkkejä siitä, mitä Milanin leirissä nyt tapahtuu. Joukkueella on niin paljon niin tasokkaita kärkiä käytössään ja ironisesti 4-4-1-1 on se järjestelmä, jonka raameissa peliä toteutetaan parhaiten. Koska kerta toisensa jälkeen Ancelotti vetää tämän formaatin hihastaan, alan todella uskoa siihen, että Berlusconi on vaatinut Milanin perussysteemiin enemmän hyökkäysroolitettuja pelaajia. Jos näin on, ei Ancelottin jatkoa pohdittaessa menestyksen tulisikaan saada suurta painoarvoa.
-----------------------
Minulle taas ainoa oikea pelijärjestelmä on se 4-3-1-2 malli, jossa ancelottimainen pelitapa pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Pitkässä sarjassa 4-4-1-1:ssä maalinteko jää aivan liikaa kahden pelaajan yritysten varaan normaalin neljän sijasta, varsinkin kun Milanilla ei ole - onneksi - perinteisiä laitapelaajia käytössä, eikä edes maailman paras nousevien laitapakkien hyödyntäminen korvaa niitä, mutta täydentävät erinomaisesti 'alkuperäistä' roolitusta.
Nyt pitää jälleen muistaa, että puhumme vain numeroista, joiden merkitys koskee enemmänkin puolustuspelaamista. Ancelottin ihannepelitavassa on muutama pointti, joihin kannattaa ehkä kiinnittää huomio ennen numeroyhdistelmiä, jotka voi sitten rakentaa kukin haluamallaan tavalla näiden peruselementtien ympärille.
Ancelotti pelitavassa puolustuslinja koostuu neljästä pelaajasta, joiden edessä on yksi puhdas keskikentän pohjan pelaaja (flat for fun, sanottaisiin brasilialaisportugalilaisesti korostaen), jolta odotetaan vahvaa osallistumista pelin avaamiseen ja rakenteluun – myös silloin kun Pirlo on syystä tai toisesta sivussa. Laitapakit osallistuvat vahvasti hyökkäyksiin, mitä korostetaan juuri sillä, ettei keskikentällä ole puhtaita laitapelaajia. Pakin nousuille halutaan jättää tilaa. Hyökkäys muodostuu periaatteessa kahdesta pelaajasta, joista toinen liikkuu vastustajan puolustus- ja keskikenttälinjan välissä ja toinen paitsion rajamailla tai jopa paitsiossa, koska keskikentälle tarvitaan myös pelitilaa. Keskikentälle jää näin ollen 4 pelaajaa, joilla on velvollisuus palata pallon menetyksen jälkeen pelin alle mahdollisimman nopeasti, sillä puolustusperiaatteita ja -ihanteita ajatellessa, Ancelotti haluaa pelata melko puhdasta aluepeliä, jossa muodostetaan pallon alle kaksi neljän miehen linjaa. Toisin kuin usein kuvitellaan, Pirlo ei pelaa niinkään selkeässä ankkurin roolissa linjojen välillä, kuten esimerkiksi Makelele, vaan Ancelottilla on ideana lippimäisen neliöblokin rakentaminen kriittisimmälle alueelle. Tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, että kahden keskuspuolustajan eteen halutaan Pirlon viereen joku pelaaja kolmikosta Gattuso, Ambrosini, Brocchi.
Nämä perusihanteet mahdollistavat formaattitasolla 4-4-1-1:n, 4-3-2-1:n, 4-4-2:n ja 4-3-1-2:n käytön, mutta kahdessa viimeksi mainitussa vaihtoehdossa on omat ongelmansa. Puhtaaseen 4-4-2:een eivät pelaajatyypit oikein millään sovi. 4-3-1-2:ssa taas ongelman tuottaa ylimmän kolmikon roolitus. Inzaghista, Gilardinosta ja Ronaldosta kukaan ei hyvin sovellu pelaamaan linjojen välissä. Tällöin taktisesti sopivimman kärkiparin muodostaisi tästä triosta joku yhdessä Oliveiran kanssa, joka sitten taas on edellä mainittuihin verrattuna profiililtaan kakkosluokan mies. Hyökkääjien takana olevan pelaajan tulisi osallistua puolustamiseen ja pelata hyökättäessäkin alempana, sillä toinen kärjistä vie jo tilaa linjojen välistä. Kaka’ ei ole parhaimmillaan keskikentällä liian alhaalla, koska hän ei ole Rui Costan tyyppinen pelintekijä vaan enemmän nedvedmäinen tempopelaaja, suunnanmuuttaja ja pallon kuljettaja.
2003 ja 2004 voidaan nähdä Ancelottin parhaina vuosina. Tuolloinkin pääasiassa käytettiin 4-3-1-2-systeemiä, mutta näen syyn menestykseen ennemmin siinä, että joukkueen materiaali oli nykyistä vahvempi ja avainpelaajat paremmassa vireessä ja iässä. Itse asiassa sekin on huomioitava, että UCL:n mestaruuskaudella punamustat aloittivat 4-3-2-1-järjestelmällä kilpailun ja tekivätkin sen äärettömän vakuuttavasti. Muutos 4-3-1-2:eenn aiheutti ensimmäiset tappiot. Seuraavalla – scudettoon – johtaneella kaudella 4-3-1-2 oli selvä pääformaatti, mutta käytössä oli myös 4-4-2 ja 4-3-2-1, jotka eivät tainneet tuottaa Milanille yhtään tappiota. Tämän mainitsen siksi, ettei voitokkaita kausia ajatella liiaksi 4-3-1-2:n aikaansaannoksena.
Pitkässä sarjassa 4-4-1-1:ssä maalinteko jää aivan liikaa kahden pelaajan yritysten varaan normaalin neljän sijasta, varsinkin kun Milanilla ei ole - onneksi - perinteisiä laitapelaajia käytössä, eikä edes maailman paras nousevien laitapakkien hyödyntäminen korvaa niitä, mutta täydentävät erinomaisesti 'alkuperäistä' roolitusta.
On tietysti totta, että 4-4-1-1 vie kentältä yhden potentiaalisen maalintekijän, mutta pitää myös muistaa, että maalintekoon tarvitaan myös muutakin kuin loistavat viimeistelijät. Siihen tarvitaan pallo, jonka voittamiseen omalle joukkueelle tarvitaan puolustavia pelaajia. Pallo on lisäksi saatava viimeistelijöille sellaisille alueille, joista pelivälineen voi maaliin tyrkätä. Tähän tarkoitukseen tarvitaan omanlaisia pelaajia. Tietenkään 4-3-1-2:sta ei tarvitsisi kokonaan luopua, sillä 4-4-1-1 on hyödytön silloin kun vastustaja hyökkää vain parilla miehellä ja erikoistilanteilla. Nykysuuntaus on kuitenkin se, että Serie A:ssa yhä useampi joukkue pyrkii nimenomaan pelaamaan ja hyökkäämiseen osallistuu koko joukkue. Loppujen lopuksi Milanin suurin ongelmahan tällä kaudella ei ole ollut viimeistely vaan se, että palloa ei saada toistuvasti riittävän potentiaalisiin maalintekopaikkoihin. Pitää huomioida sekin, ettei kysymys muutenkaan ole siitä, osallistuuko hyökkäämiseen ja maalintekoon kaksi vai neljä pelaajaa. Kysymys on siitä, kuinka montaa pelaajaa vastaan nämä kaksi tai neljä joutuvat pelaamaan. Tasapaino on myös omien hyökkääjien suhdetta vastustajan puolustajiin. Toisaalta 2vs3-tilanne hyökkäyspäässä on huomattavasti parempi kuin 4vs6 tai jopa 4vs5.
Maailman paras nousevien pakkien hyödyntäminen nähtiin muuten viime kesän MM-kisoissa. Uskon, ettei edes tarvitse kertoa, kenen aikaansaannoksia tämä oli. Seurajoukkuetasolla puhuttaessa asia on tietysti eri, mutta en näe sielläkään Ancelottia mitenkään ehdottomasti korkeimmalla korokkeella – vaikka palkintopallilla tietenkin.
P.S. lainaukset, joihin vastailen ovat suuresti arvostamaltani nimimerkiltä, Camaleontelta.
