Ajattelin kirjoittaa vähän tarkemmin joukkueen rakentamisesta. Varmaan tulee aika pitkä kirjoitus, joten taitetaan siltä kritiikkiä heti alkuun. Osa ajatuksista toistaa jo aiemmin esittämääni, mutta toivottavasti nyt on vähän selkeämpi kokonaisuus. Esitän reilusti vertailua muihin seuroihin, mutta korostan, että tämän tarkoitus ei ole selitellä omaa tekemistä, vaan tarkastella joukkueen rakentamista laajemmassa kontekstissa. Keskeinen väite on, että suomalaisessa futiskulttuurissa, tai pikemminkin sen puutteessa, on huutava tarve osaamiselle joukkueen rakentamisessa. Varsinainen kipinä tälle tekstille oli seuraava elinhon kommentti PK-35 Vantaan joukkueesta.
Kyllä pelaajahankinnoissa mentiin metsään varsinkin niiden kalliiden miesten osalta joiden parasta ennen oli jo auttamattomasti ohitse. Ostettiin ehkäpä enemmän nimiä kuin täsmäpelaajia. Aikoinaan koutsi Lappalainen ilmeisesti teki pelaajahankinnat ja puolet pienemmällä pelaajabudjetilla saatiin sama tulos ja Mikko itse ulos. Kyllä seurajohto saisi hieman katsella peiliin, mitä saatiin aikaan ja millä rahalla.
Koska elinho on aavistuksen kallellaan idän suuntaan, on hyvä verrata tätä kommenttia Viikkareihin. Lappalainen teki aika pitkälle sitä työtä, jota Jäntti tekee nyt Vuosaaressa. Joukkueessa on tietty runko kokeneita pelaajia, jota täydennetään junioreilla. PK:lla tämä tarkoitti ennen kaikkea Kayan maaleja ja McKennan pelastuksia, mutta siihen väliin ei aina mahtunut ihan yhtä hyvää ukkoa kentälle. Vantaalle muuton jälkeen PK-35:n ja Viikinkien talouden käyrät ikään kuin leikkasivat toisistaan riippumattomista syistä. Suuremmilla resursseilla operoinut Viikingit joutui luopumaan kokeneista runkopelaajista, monista juuri Vantaalle, ja tilalle piti ottaa halvempia junnuja. Siis toimia niillä resursseilla, joilla Lappaleinen hääräsi PK:ssa. Ei kumpikaan seura toteuttanut mitään ideologista junioreiden koulimista edustuksen pelaajiksi. Puhua voidaan mitä vaan ja visioita esitellä, mutta jos katsotaan niitä tekoja, jotka ratkaisevat. Molemmat haalivat kokeneita pelaajia, jos niihin oli varaa ja junnuja pääsi pääsi mukaan silloin kuin ei ollut varaa. Ja näinhän sen pitää olla kilpaurheilussa, jossa maksetaan palkkaa. Parhaat pelaavat ja seura yrittää hankkia parhaat mahdolliset pelaajat.
Kaikkein surullista tässä on se, että strategioiden välillä ei ole ollut merkittävää eroa tuloksissa. Viikingit ja PK ovat sijoittuneet aika samoille sijoille ykkösessä, vaikka vuorotellen kumpikin on polttanut kaksinkertaista määrää rahaa kaudessa. Okei, vähän kotiin päin vetoa, mutta suurinpiirtein. Ja elinhon kysymys PK:lle, ja lähes kaikille kahden ylimmän sarjatason seuroille, on täysin aiheellinen. Mitä tällä ylimääräisellä rahalla tehtiin, kun puolet halvemmalla toimiva kaveri pärjää yhtä hyvin? Miksi Suomessa menestys ei seuraa budjettia läheskään yhtä luotettavasti kuin euroopan suuremmissa liigoissa? Musta ainoa järkevä selitys tällä ilmiölle on oikean osaamisen ja kulttuurin puute läpi kahden ylimmän sarjatason. Jos seuralla on enemmän resursseja käytössä, ei niitä juurikaan osata käyttää järkevällä tavalla. Laitetaan tähän esimerkiksi vaikka Tamun monumentaalinen romahdus. Suomalaisessa futiksessa menestystarinat ovat aivan liian usein tätä olemattomilla resursseilla taistelua. Mutta ei meidän futis voi perustua siihen, että menestystarinat ovat Jipon kaltaisissa seuroissa. Tietenkin Korhonen tekee Jipossa hyvää työtä. Kaikki kunnia tälle työlle, kunhan jäävät taulokossa tällä kaudella taakse. Meidän futiskulttuuri on vain ollut sitä, että jostain raavitaan kasaan riittävät rahat ja pelaajat. Kaikki energia on mennyt tähän taisteluun eikä sen jälkeen ole juuri muuta saatu rannettua. Kulttuurin täytyy kuitenkin muuttua kädestä suuhun elämisestä pitkäjänteiseempään ja suunnitelmallisempaan suuntaa. Meiltä puuttuu käytännössä kokonaan osaaminen siitä kuinka rakennetaan menestyvä, ammattimainen ja toimiva seura. Väitän, että Suomessa ei ole yhtään tällaista seuraa. Esimerkiksi HJK:n topicissa oli tälläinen kirjoitus.
Saarnio ja joukkueen rakennus on ehdottomasti nimi, joka kaipaisi ammattimaisuutta. Kuten aiemmilla sivuilla on ollut, Klubin joukkueenrakennus perustuu liikaa sattumaan (kuka paluumuuttaja viimeistelee uraansa, mikä seura on talousvaikeuksissa), jolloin joukkue rakentuu oikeastaan pelaajien ympärille kun ammattimaisessa organisaatiossa pitäisi hankkia sellaisia pelaajia kuin joukkue tarvitsee. Joukkuetta pitäisi rakentaa pitkällä tähtäimellä, miettiä kuka pelaaja lähtee todennäköisesti minäkin vuonna ja hyvissä ajoin kartoittaa jo vaihtoehtoja tuleville vapautuville paikoille. Nyt mm. maalivahtitilanten ja oikean pakin kanssa ollaan jo toista vuotta putkeen paskat housussa.
Samanlaisia mielipiteitä on esitetty ainakin kymmenen vuoden ajan. Toki HJK:ssa on menty siinä määrin eteen päin, että käsittämättömän huonoja ulkomaanarpoja ei ole viime kausina hankittu. Tämä ei kuitenkaan ole ollut minkään suuren asiantuntemuksen seurausta, vaan pelaajamarkkinat ovat muuttuneet klubille suotuisammiksi ilman omaa tekemisen parantamista. Ulkomailta on alkanut palata uransa ehtoopuolella olleita legendoja ja uutta näyttöpaikkaa hakevia nuorempia kavereita. Näiden suhteen on tiedetty tasan tarkkaan mitä saadaan ja käsittämättömistä ulkkareista ollaan voitu luopua. Mutta varsinaisesta systemaattisesta joukkueen rakentamisesta ei ole tietoakaan edes klubissa. Pääty-TV:n haastattelussa Mursu kertoi nykyisestä toimenkuvastaan, johon sisältyi vahvasti pelaajatarkkailu. Kertoi tuntevansa liigapelaajat, jonkin verran ykkösen pelaajia eikä lainkaan junnuja. HJK:ssa on siis nyt ensimmäistä kertaa töissä kaveri, joka systemaattisesti kartoittaa suomalaisia pelaajia. Jos tähän on päästy klubissa vuonna 2013, koskakohan siihen päästään PK-35:ssä tai muissa suomalaisissa seuroissa? Ei HJK:n - tai PK:n - edustuksen valmentaja voi mennä säännöllisesti johonkin B-junnujen ja kakkosen matsiin ja tarkkailla vasenta laitapakkia sillä silmällä, että parin vuoden päästä edustuksessa samalla paikalla pelaava parikymppinen kaveri lähtee uralla eteen päin tai kolmevitosen rajaa lähestyvä kaveri lopettaa tai jäähdyttelee kohtapuolin. Tietenkin sitä tietoa pelaajista on kyseisissä joukkueissa ja siinä ympärillä pyörivillä henkilöillä, mutta jos mä olisin vaikka klubin C-junnujen kakkoskoutsi, varmasti mun mielestä ainakin puolet oman jengin avauksesta olis viiden vuoden päästä edustuksen kokoonpanossa. Tarvitaan ulkopuolisen näkemys. Vastuuvalmentaminen on niin intensiivistä hommaa, että ei siinä pysty keskittymään laajempaan kuvaan. Varsinkin kun suomalaiset koutsit toimii aika yksin työssään. Tarvittaisiin siis urheilutoimenjohtajia, mutta ei se tässä suomalaisessa futiskulttuurissa ole helppoa. Jos palkataan urheilutoimenjohtaja esimerkiksi PK:hon tai johonkin vastaavaan seuraan, sen ensimmäinen tehtävä on miettiä kuka runkopelaajista saa lähteä, että budjetti riittää urheilutoimenjohtajan palkkaan. Tämä saattaisi olla kannattava sijoitus, mutta vaara palloliiton tautiin sairastumisesta - resurssit kentältä kentän ulkopuolelle - on todellinen riski.
Kenellä sitten on valta ja vastuu joukkueen rakentamisesta? Seurajohdolla? Suomalaiset seurajohtajat ovat usein liike-elämässä menestyneitä henkilöitä, joilla on sydämen kohdalla seuran logolla tatuoitu jalkapallo. Ja vaikka tässä yhteiskunnassa vähän erilaista henkeä onkin, ei siellä yritysten omistajina ja johtopaikoilla rikastuta pelkällä olemisella. Seuran johtajien varsinainen työ tehdään aika kuluttavissa hommissa muualle. Futista pyöritetään tämän ohella, useimmiten ilman korvausta tai aivan olemattomalla korvauksella työmäärään nähden. Näiden ihmisten osaaminen ja/tai aika menee kuitenkin ensisijaisesti omaan yritystoimintaan, toissijaisesti seuran talouteen ja jos jotain jää, niin sitten sen vasemman pakin miettimiseen. Esimerkiksi Ari Lahtea on ihan Kupsin faneiksi ilmoittautuvien toimesta käsketty foorumilla saunan taakse, koska hän ei tuo riittävän hyviä pelaajia edustukseen. Mitä nyt on omilla rahoillaan pelastanut Kupsin konkurssilta, nostanut sen divarin syövereistä eurokentille ja ylipäätänsä taannut liigafutiksen yhdelle suomen perinteikkäimmistä seuroista. Pitäis tosiaan saada nämä Lahdet, Lyytikäiset ja Håkansit hiuksista vittuun suomalaisesta futiksesta. Tuolla klubin topicissa siis ihan oikeasti keskustellaan oiskohan se hyvä, jos Ollis luopuis seurasta. Sellasta. Näille herrasmiehille on oma, elintärkeä rooli suomalaisessa futiksessa. Taloutensa totaalisesti sössineitä seuroja kun löytyy ihan riittävästi. Mutta eihän joukkueen systemaattista, pitkäjänteistä rakentamista voi laittaa osaamisensa ja työnsä ensisijaisesti muualle tekeville henkilöille.
Seuran johtajat delegoivat käsittääkseni joukkueen rakentamisen aika pitkälle valmentajan harteille. Olen aina kritisoinut suomalaisen valmennuksen yleistä tasoa enkä voi käsittää valmentajilla maksettavaa palkkaa absoluuttisena lukuna tai suhteessa budjettiin/pelaajien palkkoihin. Osittain melko korkeat palkat selittynevät sillä, että valmentaja on käytännössä samalla urheilutoimenjohtaja. Tässä tulee armottomasti esiin seurojen organisaatioiden heikkous esille. Jos valmentaja on menossa metsään joukkueen rakentamisessa, kuka sitä tarkastelee kriittisesti? Tai kuka seurassa tarkastelee kriittisesti valmentajan valintaan? Klubilla ja Hakalla on varmasti tämän maan vahvimpia organisaatioita. Kuitenkin tälle kaudelle kumpikin palkkasi aivan käsittämättömän hudin vastuuvalmentajaksi. Mutta mistä niitä urheilutoimenjohtajia sitten löytyy? Mun käsittääkseni klubin ohella ainoastaan Seinäjoella on urheilutoimenjohtaja, tai mikä elämää suurempi titteli sillä Euro-Keijolla nyt onkin, joka ei samalla hoida talouspuolta. Keken kohdalla tämä tarkoittaa, aivan kuten klubissakin, ilmasillan avaamista. Meneeköhän kakskyt ulkkaria rikki tällä kaudella? Ei tämä nyt mitään pitkäjänteistä joukkueen rakentamista ainakaan ole. Lopetetaan tämä kirjoitus kylähulluun kemiläiseen, joka managerin tittelillä rakentaa joukkueensa ulkkareista huhtikuussa ja vaihtaa sen kesän aikana toisiin ulkkareihin. Suomalaista joukkueen rakentamista.
