Stadionin ulkopuolella parveili ihmisiä ihan mukavasti ja nuoret pojat tyrkyttivät The Magia ja True Faithia. Meidän liput olivat Milburn Standin seitsemännelle tasolle, eli suomeksi pääkatsomon yläreunaan. Varsin jykevän portin jälkeen edessä oli seitsemän kerroksen verran betonisia portaita. Ravaamisen jälkeen pääsimme vihdoin katsomomme taakse.
Olutta ja pientä suolaista oli reilusti tarjolla, eikä ihmisiä ollut vielä jonoksi asti. Ennen virvoikkeita oli kuitenkin pakko päästä katsomaan sisään stadionille.
Upea fiilis, upea näkymä. Lähes tyhjä stadion kylpi kirkkaassa valossa. Sir John Hall -katsomo, eli korkeampi päätykatsomo, oli kerrassaan massiivisen näköinen. Oli hienoa nähdä myös "NEWCASTLE UNITED"-teksti East Standin katoksen reunassa. Sitten otettiin muutamat pakolliset valokuvat ja sitten takaisin sisälle, joissa näytettiin televisioissa valikoituja paloja kauden aiemmista otteluista. Erityisen maininnan ansaitsee myös Adidaksen mainosjuliste, jossa "Wor Al" tuulettaa Stadium of Lightilla ja alareunassa teksti: "Impossible is nothing".
Seuraavaksi oli katseltiin vähän lämmittelyä ja seurattiin stadionin täyttymistä. Jossain vaiheessa tuntui, että eihän tämä voi millään tulla täyteen, mutta niin se vain tuli. Joukkueet marssivat kentälle ja ottelu alkoi. Tai itse asiassa ennen ottelua annettiin minuutin mittaiset aplodit Motherwellin kapteenille, 35-vuotiaalle Phil O'Donnellille, joka kuoli sydänkohtaukseen kesken SPL-ottelun muutamaa päivää aiemmin.
Itse ottelusta en osaa sanoa juuri mitään järkevää. Kotikannatus oli melko laimeaa ensimmäiset 20 minuuttia, jonka jälkeen tunnelma alkoi selkeästi kohota. Ensimmäinen puoliaika oli Castlelta selkeästi parempi ja jossain vaiheessa vaikutti jopa hyvältä. Toinen puoliaika olikin sitten täysi fiasko, jota piristivät ainoastaan karanneet ilmapallot, joita herra Owen jahtasi pitkin kenttää.
En tiedä johtuiko akustiikasta vai olimmeko me niin paljon hiljaisempia, että stadionilla kuului lähinnä MANC-kannattajien laulu. Meikäläisten kannattajien pettymys ei niinkään kiteytynyt Big Samiin vaan koko joukkueeseen.
Siinä katsomossa, jossa me olimme, kannattajat suhtautuivat joukkueeseen ja ottelutapahtumiin kiihkeästi, mutta kaikesta paistoi läpi tietty rentous. Monet naureskelivat ja jutustelivat leppoisasti, vaikka oma joukkue oli tappiolla. Sellainen kuolemanvakavuus, johon usein itse kotisohvalla syyllistyy ei ollut läsnä. Ehkä täältä Suomesta käsin kannattaminen on jotenkin haurasta, kun se perustuu lähinnä sähköisiin välineisiin.
Newcastlessa kaikki on paljon todellisempaa, pysyvämpää. Nämä ihmiset ovat täällä huutamassa ja laulamassa seuraavassakin ottelussa. SJP ei katoa minnekään. Ja ehkä kaikkein tärkeintä on se, ettei tappionkaan kanssa tarvitse olla yksin vaan kaupunki ympärilllä jakaa samat surut ja ilot.
Ottelun jälkeen oli vaikuttavaa seurata (ja olla mukana), kun 50 000 ihmistä valuu yhdestä rakennuksesta kaupunkiin. Todellinen kriittinen massa, jolle ei yksikään auto mahtanut mitään. Tämän kun vielä saisi joskus kokea voitetun ottelun jälkeen.
Seuraavana päivänä taisvatelimme kaupungin keskustaa. Tyne-joki siltoineen on varsin hieno ja kaupunki on muutenkin sopivan kokoinen. Lämpötila oli noin +3 astetta ja koko päivän ajan sankat lumikuurot ja auringonpaiste vuorottelivat keskenään. China Townista löytyi muuten huokea kiinalainen buffet-ravintola, jossa oli varsin kattava valikoima erilaisia, enemmän tai vähemmän kiinalaisia ruokia.
Eipä Castlesta oikeastaan sen enempää ole sanottavaa. Lentoasemalle pääsi perjantaina kätevästi metrolla. Lentoasemalla hämmästelin urheilukaupan valikoimaa, jossa oli enemmän Liverpool/Manchester -tavaraa kuin oman kaupungin ylpeyden tuotteita. (Vielä hämmentävämpää oli matkan ensimmäisenä päivänä nähdä kuinka paljon mackem-krääsää myytiin Dublinin lentoasemalla.)
Viimeiset punnat käytin Castlen lentoasemalla ostamalla True Faithin, The Magin (jotka edelleen lukematta) sekä Billy Furiousin kirjan And they wonder why we drink. Tuo kirja oli muuten loisto-ostos, sillä Furious osoittautui yllättävän hyväksi kirjoittajaksi ja hänen päiväkirjamerkintöjään on ilo lukea. Kirja kertoo hänen (ja NUFC:n) elämästä vuosina 2003-2007.
Kirjaa saa Backpagesta (
www.backpagenewcastle.com), josta muuten tilasin hänen aiemman kirjansa A mag for all seasons.
Newcastlesta jatkoimme Dubliniin, jossa yövyimme Quality-hotellissa. Siellä säät olivat reissun parhaat, mutta paikka oli varmaan reissun tylsin tai ainakin ainoa, jonne en välttämättä halua uudestaan. Hotellin TV:stä katseltiin viimeisenä iltana ensimmäinen Stoke-pelin ja 7.1. olimmekin jo kotona.
Yhteenvetona koko reissusta voisi todeta, että ei ole ihan halpaa tuolla reissaaminen, kun mikään ei ole erityisen halpaa. Varovaisesti voisi arvioida, että tuo viikon reissu maksoi kahdelta hengeltä sellaiset 1500 euroa. Säät olivat odotettua paremmat ja ihmiset pääsääntöisesti mukavia.
Newcastleen haluan yhä lähteä, enemmän tänään kuin ennen tuota reissua. Toivottavasti Keegan kääntää kurssin taas ylös.
