Viime kädessä se on aina seurajohdossa, mutta ainakin Kölnissä pyrkimykset niin taloudellisesti kuin pelillisestikin maltillisempaan ja pitkäjänteisempään kehitystyöhön ovat tupanneet kaatumaan parempaan tottuneiden fanien raivokkaaseen vastarintaan. Vasta Stögerillä on ollut munaa peluuttaa vuodesta toiseen juuri niin vittumaista futista mihin rahkeet antavat myöten.
Kölnin 'renesanssin' kannalta keskeisin hahmo ei tosin ole Stöger, vaan seuralegendaa ja dilettanttia Overathia seurapresidenttinä seurannut Werner Spinner sekä tietyllä tapaa myös hanoilaisidiootti Martin Kind. Spinnerin aikakauden ensimmäisiä isoja muutoksia oli Jörg Jakobsin hankinta seuran
Sportdirektoriksi tuolloin Hannoverissa yhä vaikuttaneen kaimansa Schmadtken alaisuudesta. Jakobsista keskeisen hahmon tekee paitsi Stögerin hakeminen Wienistä, myös väistyminen askeleen sivummalle Kindin lasautettua haulikolla omaan klabbiinsa ja käytännössä sysättyä Schmadtken kilipukkien syliin. (Tätä spekuloitiin aikanaan Jakobsin hankkimisenkin yhteydessä kölniläiskulissien takana.) Triumviraatti Spinner, Jakobs ja Schmadtke on saanut luotua seuraan tarpeeksi stabiilit olosuhteet työrauhan takaamiseksi Stögerille, vaikka itävaltalainenkin on saanut osansa kritiikistä valmennustaan kohtaan. Tämän lisäksi Schmadtken alaisuudessa on vähemmän yllättäen myös harrastettu älykästä hankintapolitiikkaa ilman Manichen tai Petit'n kaltaisia älyttömyyksiä. Siellä on haettu pääasiassa muista saksalaisseuroista osaavaa materiaalia. Risse tuli Mainzista pikkurahalla, samasta seurasta parin millin hintaan hilattu Ujah vaihdettiin myöhemmin rahallisessa mielessä päittäin Modesteen ja Zoller on lunastanut paikkansa vakiomiehistössä vaikean alun jälkeen. Tähän päälle luonnollisesti ne bittencourtit ja högerit balkanilaisturistien tilalla, plus iso hatunnosto Stögeriä edeltäneelle Stanislawskille uskalluksesta nostaa Timo Horn aikanaan ykkösmaalivahdiksi. Kun samaan aikaan on surutta laitettu lähtöhaluiset miehet Wimmeristä Gerhardtiin liikkeelle, on talouskin pysynyt hanskassa.
Välillä se kurssin kääntäminen ei vaadi mahdottoman suuria.
HSV lienee sentään säästynyt Kölnille ominaisesta messiaanisesta henkilökultista (milloin Podolski ja milloin Daum pelastaa kaiken), ja siksi sen ei ole vielä tarvinnut hakea vauhtia sarjaporrasta alempaa.
Hampurissakin on astuttu suohon oman kultin nimissä. Tai ehkä täytyisi puhua ideologiasta tai uskosta, sillä hampurilainen variantti ei koskaan henkilöitynyt yksittäisiin hahmoihin kuin välillisesti. Elben rannoilla podolskien ja daumien paikan vei menneen vuosikymmenen puolivälin taituttua unelma kabineteissa pyörivistä harmaista eminensseistä, paksulompakkoisista ja hyväntahtoisista [setä]miehistä rahoittamassa oikoväyläää onneen ja auvoisuuteen. Minä sanoisin HSVn syöksyn alkaneen siitä hetkestä, kun Hoffmannin aikakaudella alettiin nostaa panoksia ja luovuttiin Beiersdorferin pääasiassa menestyksekkäästä hankintapoliitikasta nuorten, breikkinsä kynnyksellä olleiden kavereiden ympärillä. (Boulahrouz, van Buyten, van der Vaart, de Jong, myöhemmin Jerome Boateng ja niin edelleen.) Nykyisen pysyvän kaaoksen taas sai aikaan Hoffmannin ja Beiersdorferin käymä valtataistelu, minkä myötä Hampurissa hyvästeltiin seurassa ainoana auttavasti palloilua ymmärtänyt mies Beiersdorferissa ja aloitettiin likimain legendaarinen, ikuisuuden vienyt haku seuraavan miehen perään. Tunnettuna tuloksenaan täystunari Arnesen.
... samoihin aikoihin alkoivat taloudelliset realiteetitkin hahmottua hampurilaisille. Se, mistä tälläkin palstalla oltiin kirjoiteltu ennakkoon - luonnollisesti vastineenaan verbaalisten kakkakikkareiden heittelyä lappeenrantalaisten ja hevosmiesten toimesta -, poiki lopulta sen, mistä Hampurissa oli haaveiltu vuosia. Toimiston oveltu kuului koputus ja sisään marssi hampurilaistaustainen veropakolainen Sveitsistä, Klaus-Michael Kühne. Vanhalta fabulta löytyi massia ja mies oli sitä valmis HSVnkin suuntaan laittamaan. Ei vaan kuitenkaan ehdoitta, mutta tässä[kään] vaiheessa hälytyskellot eivät kilkattaneet Hampurissa. Pääasia oli saada paksia ja laittaa se menemään. Siinä missä Kölnin täytyi myöhemmin muokata hankintapolitiikkaansa monta naksua maltillisempaan suuntaan, pohjoisessa painettiin vanhaan malliin. Miljoonia mancienneihin, jiracekeihin ja behrameihin ilman minkäänlaista
masterplania. Tärkeintä oli saada miehiä nimellä ja profiililla. Adlerin nostaisin yhtenä hyvänä esimerkkinä esiin. Vaikka ex-aspiriinipoika nousikin loukkaantumiseltaan takaisin hyvälle tasolle, niin Hampurilta löytyi valmiiksi saman tason ja selkeästi matalamman kustannustason Drobny. Adlerista ei saatu minkäänlaista olennaista parannusta seuran urheilulliseen ilmeeseen, mutta palkkakustannukset maalivahtiosastolla kyllä saatiin hilattua moninkertaisiksi. Lasogga on toisenlainen esimerkki kyseenalaisista hankinnoista. Hampurilta ei oikeasti löytynyt rahaa mieheen ja Hertha lätkäisi yhden hyvän kauden myötä tolkuttoman ylihintaisen lapun palloilullisesti äärimmäisen yksipuoliselle kaverille, mutta silti mies lunastettiin punahousuihin. Nyt mennään kolmatta kautta ja kasassa on kaksitoista (!) maalia. About milli per maali.
Hampurilaisten usko investorien kaikkivoipaisuuteen meni reisille samoin kuin kölniläisten vastaava Podolskiin tai Daumiin. Kölniläisten kannalta positiivisena asiana omasta 'uskosta' pystyttiin kuitenkin aina tarvittaessa luopumaan sysäämällä pöhköpoika tai kolanokka seuraavaan osoitteeseen ja aloittamaan puhtaalta pöydältä. Hampurissa tämä kortti heitettiin pari vuotta sitten triumfaalisin menoin roskakoriin. Kühne kaappasi seuran taskuunsa alihintaan monien hyödyllisten idioottien auttamana. Papparaisen masinoimana seurasta on heivattu valmentajia ja urheilutoimenjohtajia ulos nähdyin tuloksin. Tilalle on tuotu aikaisemmin valtavaa kansansuosiota nauttinut Beiersdorfer tanssimaan marionettina ja toteuttamaan niitä ideoita, mitkä Kühnen agenttiystävät tai se yksi itsensä muodottomaksi palloksi syönyt kääpiö tämän fabun päähän syöttävät. Hankinnoissa painotetaan yhä edelleen ennen kaikkea profiilia ja nimeä, sillä käppänältä ei löydy minkäänlaista ymmärrystä pelistä. HSVn hankintapolitiikassa ei ole minkäänlaista ideaa tai konseptia takana. On vain seminimekkäitä, toistensa kanssa yhteensopimattomia ja ylihintaisia palasia. Palapeliä on vaikea saada valmiiksi, mikäli yrittää työntää neliöitä pyöreisiin aukkoihin.
Parannusta ei kannata vartoa, sillä totuuden kertominen Kühnelle ei käy. Koska silloin lähtevät Kühnen rahat. Ja kun Kühnen rahat tänä päivänä lähtisivät, lähtisi myös HSVn töpseli seinästä.
... kun nyt aiheena oli osin HSVn ja Kölnin kurssin vertailu, niin mainittakoon Demirbayn ja Kloppon hengessä myös Schmadtken lähes päätyneen punahousuihin. Hampurilaiset älykkäinä onnistuivat kuitenkin toisaalla paljastamaan haluavansa ennemmin silloin Karslruhessa vaikuttaneen Kreuzerin. Schmadtke ilmoitti reaktiona tähän kiittävänsä kiinnostuksesta, mutta toivovansa hampurilaisten välttävän uusia yhteydenottoja - hän ei ole enää kiinnostunut.
Sachen gibt's.
P.S.
Tämä mies kieltäytyi aikanaan palkkaamasta Kloppia huonosti ajellun parran takia.
Oh, the irony.
Itse lisäisin kuitenkin vielä sen elementin, että tässä Hampurin konttaamisessa on kuitenkin jotain ainutlaatuista, joku sanoisi ehkä ylimaalliseksi. Tuntuu olevan ihan yhdentekevää keitä sieltä löytyy, tulokset vain jatkavat heikkenemistään.
Höpöhöpö.
