Tästä on tullut taitettua peistä aiemminkin, mutta sanottakoon vielä kerran: Fanien realistisuus ei ole kuin korkeintaan etäisessä suhteessa pelaajien asenteeseen. Itse olen suhtautunut aina realistisesti Suomen mahdollisuuksiin (ja ollut joka kerta oikeassa), mutta toisaalta tehnyt katsomossa juuri sitä mitä fanin pitääkin tehdä eli ääntä. Sen tuen joukkue tarvitsee ja osaa myös aika ajoin hyödyntää.
En hetkeäkään usko, että joku Hyypiä, Teme, Litti tms. pelaa mitenkään eri tavoin, jos minä täällä kirjoitan, että "materiaali on kapea". Katsomossa ääntely porukalla sitä vastoin tuottaa ihan tutkitustikin ns. kotiedun. Ja jos tuota "yleisön uskoa" nyt haluaa arvioida muitten maitten valossa, niin esim. Englannin jo legendaariseksi käynyt "this time we can go all the way" osoittanee osaltaan, ettei suurten kuvittelusta ole paljoa hyötyä.
Voihan tuon nähdä noinkin. Kerronpa kuitenkin muutaman esimerkin suomalaisesta asenteesta huippu-urheilua kohtaan ja siinä menestymiseen.
1) Jääkiekon MM-kisat 1992. Suomi on hallinnut kisoja suvereenisti voittaen alkulohkon ja etenee aina finaaliin asti, jossa vastaan asettuu luonnollisesti Ruotsi (joka kaatui alkulohkossa 6-3). Tilanne on historiallinen, koska koskaan aikaisemmin ei Suomi ole saanut edes mitalia MM-kisoista. Välieräpelin jälkeen joukkueen kapteenia Timo Jutilaa haastatellaan Yleisradion toimesta. Jutin mielestä nyt voitettu hopea on loistava saavutus. Siis mitä? Eihän finaalia olla edes pelattu vielä! Pistepörssiä dominoi suomalaiset pelaajat ja joukkue on ollut suorastaan ylivoimainen turnauksessa. Asenne oli kuitenkin tuo, että jo riitti pelkkä finaalipaikka, vaikka kultakin olisi ollut otettavissa. Finaalissa Ruotsi meni menojaan jo ekassa erässä ja johti sen jälkeen 4-0 (peli päättyi 5-2). Missä vika?
2) Curt Lindström tuli kääkkämaajoukkueen päävalmentaksi vuonna 1994. Hänen pääasiallinen antinsa oli henkisellä puolella, jonka hän itsekin eräässä haastattelussa myönsi. Hänen mukaansa suomalaisilla on se ongelma, etteivät he itse usko pärjäävänsä ja tähän puuttuminen on ollut hänen suurin haasteensa. Se myös tuotti tulosta seuraavana vuonna.
3) Liian monella suomalaisella yksilöurheilijalla on (julkisena) tavoitteena päästä "kymmenen joukkoon". Joillakin harvoilla se on sitten epämääräinen "mitali". Missä on ne urheilijat joiden tavoitteena on pelkästään voittaa? Ketä kiinnostaa oikeasti hopea tai pronssi puhumattakaan jostakin kahdeksannesta sijasta? Suomalaisia.
4) Richard Möller Nielsen sanoi myös suomalaisten jalkapalloilijoiden häviävän pelin pääkopassa. Hänkin yritti saada muutosta mentaalisella puolella. Lähellä oltiin silloin '97, mutta se yksi maali....
En väitä, että voitto on automaatio jos siihen uskoo, mutta todennäköisempi se kyllä on. Jos ei usko pystyvänsä voittamaan, voi jäädä kotiin, koska häviäminen nyt ei vaadi mitään ponnisteluja. Voiton peruslähtökohta on siihen uskominen, sen jälkeen pitää pyrkiä se myös toteuttamaan. Aina se ei voi onnistua, koska muutkin yrittävät samaa, mutta mahdollisuudet ovat paremmat kuin ilman uskoa.
Yksi perusongelma Suomessa on yleinen asenne voittajatyyppejä kohtaan. Suomessa ei ole totuttu siihen asenteeseen, että "minä olen paras ja pystyn mihin vaan", vaan sellaisia ääneen sanovia katsotaan leuhkoina ja halveksitaan tyyliin "kuka tuokin luulee olevansa?". Jos jotakin pitäisi oppia amerikkalaisilta, on se nimenomaan voittajan asenne niin urheilussa kuin muutenkin.
