'Jalkapallo on sotaa', totesi Rinus Michels. Espanjassa jalkapallo on provokaatioon vastaamista, sotaa kentällä. Espanjassa jalkapallo on politiikan, kulttuurin, taiteen, historian ja uskonnon yhdistelmä, joka määrittelee vahvasti ihmisten identiteettiä. Jalkapallo yhdistää, erottaa, ennen kaikkea se
määrittää. Espanjalaisen jalkapallon syvin olemus on juuri sitä: Kannattamasi ja rakastamasi joukkue määrittelee identiteettiäsi, ajatteluasi ja uskomuksiasi. Ilot, surut, pettymykset. Tunne. Se
tunne, joka nousee pintaan erityisen vahvana tärkeän ottelun alla kylminä väreinä, kyyneleinä. Toivo on pahin pettäjä, epätoivo vielä pahempi. Pyydät apua ylhäältä, katsot horisonttiin, elät hetkessä.
El Clásico alkaa...
... Vicente Calderónin ja nykyään Wanda Metropolitanon lehtereillä pikku-Pedro kysyy isältään: 'Isä, miksi kannatamme Atléticoa?' Ensi lauantaina päivää ennen jouluaattoa Estadio Santiago Bernabéun lehtereillä ei ole pikku-Pedroa, vaan siellä istuu kaksi Pabloa sikarit suussaan ja ottelun aikaisen alkamisajankohdan vuoksi aurinkolasit päässään. Molemmat tietävät, miksi he kannattavat Real Madridia, maailman menestyneintä seurajoukkuetta, keskisen Espanjan lippulaivaa, suosituinta ja suurinta joukkuetta.
Tämän vuoksi. Pablot tietävät. Pablot myös tietävät, milloin kannattaminen tuntuu parhaalta. Tänään, tässä hetkessä, kun El Clásico pelataan ja ikuinen vihollinen raitapaitoineen astelee vihreälle nurmelle kannattamaasi seuraa vastaan.
Tunne kannattamaasi seuraa kohtaan on silloin voimakkaimmillaan. Kuitenkin mahdollisen tappion hetkellä kannattaminen näyttää kaksiteräisen miekkansa satuttavan puolen.
El Clásico ei kuiskaa, se
huutaa. El Clásico on ajaton, ikuinen. Se ei unohda. El Clásico symboloi vastakkainasettelua Espanjassa kokonaisuudessaan, ei pelkästään jalkapalloilullisessa mielessä, vaan myös kulttuurillisessa, poliittisessa ja kansallisessa mielessä. Vastakkainasettelu Real Madridin ja Barcelonan välillä on jatkuvaa, mutta se kulminoituu aina - vähintään - kahdesti vuodessa kahden Suurimman kohdatessa Santiago Bernabéulla ja Camp Noulla. El Clásico on elämys, joka pysäyttää; elämys, jota aina odottaa, vaikka lopputulos voi olla katkeran makuinen. El Clásico antaa culéille ja madridistoille aina kerta toisensa jälkeen elämän todellisen puolen avoimeen suojaamattomaan sydämeen raastaen, repien ja toisaalta parhaimmillaan samettisesti hivellen. El Clásico koskettaa culéilla ja madridistoilla syvällä sisimmässä.
El Clásico on kuin Mozart johtaisi orkesteriaan suoraan olohuoneessamme, kuin Picasso maalaisi suurinta taideteostaan silmiemme edessä, kuin don Quijote meitä paikallisessa viihdyttäisi tarinoillaan, kuin itse rakkauden jumalatar Venus meitä odottaisi makuuhuoneessa. Kun El Clásico pelataan, culét ja madridistat eivät näe tai kuule mitään muuta. Kaikki aistit ovat keskittyneet elämään ottelun, elämyksen, tuon spektaakkelin mukana. Ennen kaikkea se
tunne, jonka ottelu herättää, pitää ympäröivän maailman merkityksettömänä Suurta ottelua katsoessa. Sitä tunnetta ei kenties voi ymmärtää tai keinotekoisesti saavuttaa, jos ei ole aidosti
sisältään jompikumpi, culé tai madridista. El Clásicossa
barcelonismo ja
madridismo nostavat aina kaikkein voimakkaimmin päätään eikä kumpikaan olisi
mitään ilman toistaan.
Zidanen Real Madrid on ollut kaksi vuotta erittäin vahva joukkue. El Clásico määrittelee hyvin pitkälle sitä, mihin suuntaan Zidanen projekti jatkuu. Syksy liigassa on ollut pettymys, siitä ei pääse mihinkään. Jos Real Madrid häviää Klassikon, voi se pitää liigamestaruutta jo hyvin pitkälle hävittynä. Sikäli kotiedun ja sarjataulukon tilanteen puolesta Real Madridilla on Barcelonaa suurempi tarve voittaa tämä otteluista suurin ja kaunein.
Valverden Barcelonan projekti alkoi elokuussa kahdella tappiolla kovassa lennossa ollutta Real Madridia vastaan. Silloin Real Madrid oli selkeästi parempi joukkue. Sittemmin Blaugrana ei ole hävinnyt yhtään ottelua, joukkue on löytänyt loukkaantumisista huolimatta pelillisen tasapainon ja sikäli projekti on alkanut hyvin. Kuitenkin suuret ottelut määrittelevät aikakausia. Niistä aikakaudet ja projektit muistetaan mestaruuksien ohella. El Clásico on otteluista suurin ja kaunein. Eli vaikka sarjataulukon tilanteen puolesta Barcelonalla olisi varaa hävitäkin Bernabéulla ja siitä huolimatta jatkaa erinomaisista asetelmista kauden toiselle puoliskolle, ei siihen todellisuudessa ole koskaan varaa.
Kaksi Suurinta, kaksi Kauneinta joukkuetta. Ei pelkästään Espanjassa, mutta kun ne kohtaavat, koko Euroopassa. Ikuinen taistelu Real Madridin ja FC Barcelonan välillä saa jälleen uuden luvun, kun ensi lauantaina 34-vuotias murcialainen tuomari José María Sánchez Martínez viheltää pilliinsä, alkaa
käsittämättömästi 270. El Clásico koko jalkapallohistoriassa, 236. kilpailullinen Klassikko ja 175. joukkueiden välinen liigaottelu Espanjan pääsarjan historiassa. Bernabéu viheltää, se on varma, mutta kenelle se viheltää, siitä ei koskaan tiedä. Ottelun voittaja lähtee joulutauolle onnellisena, voimakas tunne paremmuudesta mukanaan. Häviäjä lähtee viettämään joulua pettyneenä. Onko joulu
valkoinen vai ottavatko katalaanit omansa tässä poliittisesti osuvaan mutta arkaan ajankohtaan pelattavassa spektaakkelissa?
Luis Enrique: "I like to play at El Bernabéu with Barça's shirt. It is where I feel more proud of being a Barça fan."
Ja jotta ei totuus unohtuisi,
klassinen teksti 13 vuoden takaa FF1:n ajoilta, jonka kirjoittajana toimi nimimerkki Conferenssi:
'Kun kuulen nimen Real Madrid niin minua alkaa oksettamaan. Lucifer enkelin asussa tosiaankin" - Stoichkov
"Tämä ei ole ottelu kahden joukkueen välillä. Tämä on sotaa Katalonian puolesta ja minä olen sotilas heidän armeijassaan" - Lineker
"En ikinä suostuisi pelaamaan Madridissa, en vaikka Perez rukoilisi polvillaan edessäni. Sielulle ei voi asettaa hintaa" - Kluivert
Muutama päivä sitten pelattiin ottelu, jonka lopputuloksen varmasti suurin osa jalkapallon ystävistä tietää. Mutta harvempi näistä faneista tietää tunteen, joka velloo El Classicoksi kutsutun väännön taustalla.
Kun Madridin pelaajat astelivat stadionille lauantaina, he hyppäsivät ajassa taaksepäin ja näkivät kymmenien tuhansien fanien toimesta menneisyyden haamut ja oman joukkueensa historian, jonka taakasta he eivät tule pääsemään eroon. He edustivat ottelussa Real Madridia, kuninkaallista pääkaupunkia ja Generalissimo Francon nationalistista ideologiaa, jonka henki tulee aina elämään valkoisessa paidassa. Vastapuolella taasen oli FC Barcelona, autonomisen Katalonian symboli, joka jälleen kerran asettui ylivoimaista vihollista ja häikäilemätöntä sortajaa vastaan.
Vaikka tunnelataus stadionin sisäpuolella on uskomaton niin turisti näkee sen yhtä vahvana myös NC:n ulkopuolella. Tuhannet julisteet sekä liput roikkuvat ihmisten parvekkeilla ja katujen seinillä. Miljoonat katalonialaiset katselevat ottelua baarien sekä omien kotiensa televisioista. Monet rukoilevat häviön välttämistä. "Katalonia ei ole Espanja" ja ideologinen voitto on tärkein.
Tämä kaikki on toistunut jo vuosikymmenten ajan. Se käynnistyi jo 1920-luvulla mutta sai todellisen alkunsa 68-vuotta sitten kun fasistinen Franco otti vallan Espanjassa ja julisti epävirallisen sodan Katalonian kanssa. Katalonian oma kieli, sen lippu ja kansallinen hymni kiellettiin Madridin sikarinsavuisissa pöydissä. Rikkomuksille asetettiin äärimmäisen kovat tuomiot, koska Franco inhosi nationalistina kaikkea sitä mitä katalonia edusti. Vastapuoli ei voinnut julkisesti protestoida keskushallintoa vastaan, joten he ottivat Barcan poliittiseksi välineeksi, jolla kansa ilmaisi mielipiteitään.
Fasistinen hallitus vastasi kaikuun. Johtajahan oli jalkapallomiehiä ja ymmärsi hyvin, että kansalaiset rakastivat lajia. Itse suunnitelma luotiin ja toteutettiin sodan aikana, rajoja resursseille ei asetettu. Kenraalit ottivat ensin haltuunsa useita seuroja ja perustivat SFA:n, jonka Fifa hyväksyi. Tämän jälkeen Franco kätyreineen perusti lehden nimeltä Marca, jonka päätarkoitus oli levittää oikeistolaista propagandaa ja halveksua vastapuolta. Marcahan vaikuttaa nykyisinkin.
Leikki jatkui sisällissodan jälkeen. Espanjan Cup muutettiin Generalissimo´s Cupiksi, diktaattorin mukaan. Barcelonan (joka juuri ja juuri selvisi sodan jälkilöylyissä) olo tehtiin samaan aikaan mahdollisimman tukalaksi. Nimi vaihdettiin ja seuran tilaisuuksia valvottiin Francon kätyreiden toimesta, koska vain espanjan kieli oli sallittu kokouksissa. Barca joutui myös muuttamaan tunnustaan, koska katalonian lippu julistettiin laittomaksi. Franco perusti myös katalonialaisen ryhmän, joka koostui luopioista. He valvoivat, että Barcaa ei ikinä käytettäisi poliittisena välineenä tulevaisuudessa. Ideaa ei vastustettu julkisesti, koska seurakset olisivat olleet kamalat. Seuran entinen presidenttihän, Josep Sunol, ja moni muu murhautettiin Francon toimesta. Uudeksi presidentiksi asetettiin nukkemies, joka ei ollut ikinä nähnyt jalkapallo-ottelua elämässään. Raiskaus oli suoritettu loppuun ja Katalonian ylpeys oli tallottu maan rakoon.
Samaan aikaan torvet soivat pääkaupungissa ja dynastiaa rakennettiin rakastetun johtajan toimesta. Real Madridista tuli virallisesti Francon oma joukkue. Otteluiden kohokohtia näytettiin loputtomiin kansallisessa televisiossa. Realista tuli Espanjan edustaja viimeistään sen jälkeen kun joukkue oli voittanut viisi perättäistä Euroopan Cupia. Menestyksen myötä Franco käytti Madridia ystävyyssuhteiden luomisessa. Hän totesi, että "Real on historiamme paras lähetystö". Ikonina toimi tietenkin Di Stefano, joka ryöstettiin Barcasta. Mieshän oli jo ehtinyt kirjoittamaan sopimuksen katalonialaisten kanssa mutta seuran presidentti, yllätys yllätys, käytännössä antoi miehen Francolle. Tapaus oli vain yksi monien joukossa. Madrid väärensi mm. passeja E-Amerikkalaisille pelaajille jatkuvalla syötöllä.
Mutta eipä silti, mitäpä joukkue olisi Di Stefanolla tehnytkään kun mestaruus oli sovittu aina ennen kauden alkua. Tuomarien viheltely oli kuin neuvostoaikojen Canada Cupeista. Ratkaisut olivat niin selviä, että ulkopuoliset turistit usein tiedustelivat otteluiden jälkeen, että miksi kävi näin. Ja kun yksipuoliset tuomiot eivät riittäneet niin Franco uhkasi murhauttaa pelaajia. Monet muistavat, että miksi Barca tipahti 40-luvun puolivälissä Generalissimo Cupista vaikka olivat voittaneet ensimmäisen ottelun 3-0. Salainen poliisi vieraili ennen toista ottelua vastapuolen pukuhuoneessa ja totesi : "Te häviätte ottelun tai osa teistä tulee häviämään ottelun jälkeen". Lopputulos 11-1 ja Madridistat juhlivat tulosta päiväkaupalla.
Hieman ennen Francon poistumista yleisö oli jo kyllästynyt tuomioihin niin paljon, että se alkoi näkymään katsomoissa. 1970-luvun alku on varmasti vielä monien mielessä. Yhdessä ottelussa tuomari vihelteli kaikki tilanteet valkoisille ja lopulta katsomo sekosi totaalisesti. Kymmenet tuhannet penkit lensivät kentälle ja katsomo meni totaaliseen remonttiin kun kaikki irtaimisto lähti liitelemään.
Vastaavat väkivaltaisuudet eivät toistuneet pidemmällä aikavälillä, koska Franco potkaisi tyhjää muutaman vuoden kuluttua. Kuoleman jälkeen katalonialaiset yhdistyivät ja järjestivät näyttävän mielenosoituksen. He salakuljettivat ison määrän katalonian lippuja El Classicoon ja juuri ennen ottelun alkua Nou Camp täyttyi punaisesta ja keltaisesta. Se oli ensimmäinen julkinen huuto sortovuosien jälkeen ja samassa ottelussa Barca teki viimeisellä minuutilla voittomaalin.
Nykyisin suhde näiden kahden joukkueen välillä on muokkautunut menneistä mutta tietyt asiat pysyvät muuttumattomina. Oikeus vastaan vääryys. Monet katalonialaisista näkevät Realin vielä fasismin perikuvana. Ja tottahan se on, että äärioikeistolaisuus pesii vielä vahvasti pääkaupungissa, US esimerkkinä. Toiset taasen näkevät heidät joukkueena, joka on siirtynyt entisestä sorrosta ylimieliseen korruptioon. Ihan miten vain sanoi Cule, koska Madridilla ei tule ikinä olemaan sielua. Heidän ristinsä on jalkapalloilevan maailman suurin ja likaisin.
Ajattelemisen aihetta antoi Conferenssi.
Visca el Barça!
'Oi Bernabéu, muistatko viime kevään välienselvittelyn, kun jumalhahmon asemaan Kataloniassa noussut jalkapalloilija päätti näyttää kuinka tätä lajia pelataan...'
