Nyt kun jalkapallotoimintaa ollaan konkurssin jäljiltä aloittelemassa uudestaan, niin mieleen tuli Lenkon vajaan vuoden takainen, aivan loistava kirjoitus jyväskyläläisestä jalkapallokulttuurista ja sen kehittämisestä. Röyhkeästi copypastaan sen tähän ja samalla salaa toivon, että toimistolla joku lukisi tätä topiccia ja ottaisi näitä periaatteita käyttöön nyt uuden alun kynnyksellä, tässä on niin paljon hyviä ideoita aivan ilmaiseksi jaossa.
Ajatuksia JJK:sta ja jalkapallokulttuurista yleensäkin.
JJK on kaupungin ykkösseura, mutta seilaa milloin kenenkin alaisuudessa talousahdingosta toiseen. Markkinointi on olematonta ja perustiedottaminen puutteellista. Pelillisesti ja tuloksellisesti joukkue kompuroi (odotetusti) Ykkösdivarissakin. Medianäkyvyys on osin huonosti menneiden pelien vuoksi, mutta osin muutenkin apaattista. Tämä ei tuo lisää katsojia vaan karkottaa entisiäkin. Partajäärät kannattajat voivat olla ylpeitä siitä, että ovat pysyneet seuralle uskollisina syvissäkin vesissä, mutta uutta rahaa tai yritysyhteyksiä tervaskannot eivät tuo. Tarvitaan kannattajia ja katsojia laajemminkin. Riittävän hyvin menestyvä edustusseura on elävälle jalkapallokulttuurille elinehto. Tällä hetkellä sellaista ei ole.
Kaupungin asennoituminen jalkapalloon on pitkään ollut välinpitämätöntä. Vehkan kuplahallin kanssa taisteltiin pitkään ja korkealla tasolla, jotta se ylipäätään saatiin pystyyn. Kustannukset kaatuvat lyhentämättöminä seurojen päälle. JJK:n noustua viimeksi Veikkausliigaan Harjun remontti päätettiin toteuttaa sarjakauden aikana, mikä ei ainakaan helpottanut joukkueen tilannetta. Remontti ei juurikaan palvellut jalkapalloa vaan tuli toisten lajien ehdoilla. Varsinaista jalkapallostadionia kaupungista ei löydy. Ehkä paikallisen Tilapalvelun johdon vaihtuminen ja Hippos-hanke tuovat tähän helpotuksen.
JJK on valinnut ”omat pojat, toisten kakarat” –linjauksen. Kasvatetaan pelaajat itse, ei palkata halpoja palkkasotureita. Minusta tämä linjaus on parasta tämän hetken JJK:ssa ja erittäin tärkeä osa paikallisen jalkapallokulttuurin rakentamisessa. Linjaus nostaa junnutoiminnan ja kotikutoiset pelaajat keskiöön. Mukana saisi toki olla jokunen tähtistatuksen omaava ulkomaalainenkin, kunhan runko muodostuu omista pelaajista. Taloustilanne tosin määrää tällä hetkellä toisin.
Pelaajakasvatuksen ongelmana on ollut pitää pelaajia. Edustuksen runkopelaajat lähtivät muualle pelaamaan samaa sarjatasoa, vaikka JJK oli Veikkausliigassa. Sama toistuu alemmilla sarjatasoilla. Tänä vuonna ei saatu kasaan A-junioreita, kun keskeiset ikäluokat karkasivat ties minne pelaamaan. B-junnut pelaavat ykkösdivaria. Ihan kaikki ei siis ole toiminut JJK:n pelaajakasvatuksessa, mikä aiheuttaa sen, että koko omat pojat –linjaus uhkaa sakata.
Samalla, kun juniorityö on tuottanut Oskari Sallisen kaltaisia yksittäisiä helmiä, ei yleinen pelaajakasvatuksen taso riitä pitämään edustusjoukkuetta edes kunnolla hengissä. JJK:n junnukasvatuksen linjaus panostaa täysillä parhaaseen valiojoukkoon yhdistettynä siihen, että paikallinen junnuyhteistyö ei oikein millään tasolla toimi, aiheuttaa haasteita.
Ensinnäkin vain kärkeen panostaminen jo hyvin varhain tuottaa korkeintaan yhden, kaksi valmista pelaajaa. Suurin osa paljastuu tyhjiksi arvoiksi ja muut pudotetaan pelaajakarsinnalla kyydistä jo ennen murrosikää, kun kunnollista valmennusta tai harjoittelumahdollisuuksia ei ole kuin 10-15 lapselle. Olen sivusta seurannut nykyisten A-junnuikäluokkien kasvua. Jokaisessa ikäluokassa on seudulla ollut noin 200 jalkapalloa pelaavaa lasta, JJK:ssa noista noin 70-80. Nyt niistä 600 pelaajasta ei saada kasaan seudulle kuin yksi A-junnujoukkue (Komeetat). Kyse ei ole siitä, että murrosiässä alkavat kiinnostaa mopot ja pillu. Kyseessä on se, että lapsille ja nuorille osoitetaan seuratoiminnalla heidän riittämättömyytensä ja kelvottomuutensa jo hyvissä ajoin. Tunnen myös nykyisiä pikkujunnujen valmentajia, joilla ainakin lähtökohtaisesti lähestymistapa on erilainen. Ehkä tulevaisuus on erilainen, mutta nuo kasvatit kypsyvät sitten joskus, jos kypsyvät.
Toiseksi vain kärkeen panostaminen aiheuttaa sen, että ne loput 95% ikäluokasta ja heidän vanhemmistaan etsii muita harrastuksia, muita rakkauden kohteita. Sen seurauksen ei ole pelaajia, ei ole katsojia, ei ole kannattajia. Ei ole, ei tule. Uskotteko, että kyydistä 10-vuotiaana pudotetun lapsen vanhemmat tulevat katsomaan pelejä? Uskotteko, että hänen yrityksensä sponsoroi seuran edustusjoukkuetta? Uskotteko, että lapsi joskus aikuisena innostuu seurasta, joka on todennut hänet riittämättömäksi jo pitkän aikaa sitten. Menetelmällä syntyy enemmän katkeruutta kuin kannattajuutta. Laajapohjainen juniorityö olisi juuri se menetelmä, jolla rakennettaisiin seudullista jalkapallokulttuuria.
Ihan itse ei tarvitse kaikkea tehdä. JJK:lla eivät voimavarat riitä eikä ole tarpeenkaan riittää, mutta yhdistettynä hyvin kilpaorientoituneeseen valmennuslinjaukseen kykenemättömyys yhteistyöhön seudun muiden seurojen kanssa aiheuttaa JJK:lle ja seudulle lisää ongelmia. Seura ei herätä toiminnalla sympatiaa muissa seuroissa tai paikallisissa ihmisissä. Tämä ei voi olla heijastumatta myös katsomoihin ja sponsorointiin. Sama pitää ikävä kyllä paljon paikkansa myös muiden seurojen kanssa. Silti toivoisi JJK:lta seudun vahvimpana toimijana enemmän rakentavaa kuin hajottavaa roolia.
Tällä hetkellä ollaan pirullisessa oravanpyörässä, josta ulos astuminen vaatisi rohkeutta ja osaamista. Kyse ei ole vain edustusjoukkueesta, jolla silläkin on omat isot ongelmansa. Junioritoiminta värittää julkisuuskuvaa vähintään yhtä paljon kuin edustuksenkin toiminta. Minulla ei ole mitään esimerkiksi sitä vastaan, että kehittyneisiin panostetaan. Niin pitääkin tehdä. Paikallisen jalkapallokulttuurin synnyssä on lopulta kyse kuitenkin siitä, mitä kaikkien muiden kanssa tehdään. Kannattaa muistaa, että kun yhteen suuntaan kumartaa, toiseen pyllistää. Mitä syvempi kumarrus, sen avarampi pyllistys.
Minusta JJK on nyt aika tavalla samassa tilanteessa, samojen virheiden jälkeen kuin Oulun Kärpät oli 1990-luvun puolivälissä. Takana olivat liian suuret panostukset, valtava velkataakka ja rämpiminen nousutoiveiden ja -paineiden alla ykkösdivarissa. Pitkän koheltamisen jälkeen Kärpät teki harkitun konkurssin. Se aloitti puhtaalta pöydältä, uusin ajatuksin. Koko toiminta uudistettiin. Konkurssikauden jälkeen Kärpissä pelasi vain omia kasvatteja. Kaikki, jotka pystyivät lähtemään, lähtivät. Pelaajille ei juuri maksettu palkkaa. Katsojamäärä oli noin 2000, joista 1000 oli maksaneita. Budjetti oli 800 000 markkaa. Punainen peltinen kotihalli oli yhtä ruma ja remontoimaton kuin aina ennenkin.
Vajaa kymmenen vuotta tuosta Kärpät oli Suomen mittapuussa erittäin menestyvä jääkiekkojoukkue. Se voitti vuosina 2003-2009 neljä kultaa, kaksi hopeaa ja yhden pronssin. Ilman pohjakosketusta, ilman konkurssia, uutta alkua ja omiin kasvatteihin panostamista tuota tuskin olisi tapahtunut. Seura olisi jäänyt painimaan 6000000 markan velkojensa alle eikä olisi varmaan koskaan selvinnyt kunnolla edes lainojensa koroista.
Koko romahtamisella ja omiin poikiin panostamisella oli myös se seuraus, että uudistuneista Kärpistä kehittyi yksi maan eniten NHL pelaajia kasvattavista seuroista, joka houkuttelee junnupelaajia joukkueisiinsa ympäri Pohjois-Suomen.
Kuulostaisiko hyvältä tulevaisuudelta JJK:lle?
Paha palaa takaisin, mutta kovin helppoa se ei ole. Ensin pitää myöntää virheet, ottaa taka-askelia ja rakentaa asioita ennakkoluulottomasti uudelleen, vähän kuin Kärpät, joka vietti 11 vuotta I- ja II-divarissa ennen paluuta SM-sarjaan ja huipulle.
