Vuoteen ei ole näköjään tullut kukaan tähän otsikkoon kirjoittaneeksi. Jos nyt joku on sattunut Serie A:n sarjataulukkoa vilkaisemaan, on jollekulle saattanut tulla mieleen kysyä, että mitä ihmettä Fiorentinassa oikein tapahtuu.
Vastaus? Sen kun tietäisi. Tilanne tuntuu äkkiseltään järjenvastaiselta. Mutta tarkemman analyysin keinoin on helposti löydettävissä moniakin järjellisiä syitä siihen, miksi joukkueella ei ole yhdeksän kierroksen jälkeen ensimmäistäkään voittoa.
Fiorentina keräsi viime kaudella Serie A:ssa 65 pistettä ja sijoittui lopulta sarjataulukossa kuudenneksi. Viime kauden pelaajarunko suurimmaksi osaksi säilyi ja kesällä seura käytti yli 90 miljoonaa euroa pelaajahankintoihin. Valmentajaksi palkattiin scudetto-voittaja
Stefano Pioli yli 600 ottelun kokemuksella (ja 3 miljoonan nettovuosipalkalla). Keskiviikon Inter-tappion myötä Fiorentinan kauden aloitus on koko seuran 99-vuotisen historian surkein: koskaan aikaisemmin se ei ole pelannut yhdeksää ensimmäistä sarjakierrosta ilman voittoa. Neljä pistettä yhdeksästä ottelusta on tahti, joka koko kauden kestäessään johtaisi sarjan päättyessä selvästi alle 20 pisteen saldoon. Pomminvarma putoaja. Luultavasti hännänhuippu.
Normaaliolosuhteissa, italialaisesta jalkapallosta kun puhutaan, vähintään päävalmentaja olisi jo saanut kenkää. Johtoportaastakin olisi kenties joku pää pudonnut.
Fiorentinassa ei tapahdu mitään. Seuran tämänhetkistä tilannetta voisikin kuvailla yhdellä sanalla:
Paradoksaalinen on adjektiivi, joka kuvaa ilmiötä, joka on vastoin odotuksia tai järjellistä ajattelua.
Palladinon paradoksi(t)Objektiivisesti arvioituna, numeroiden valossa,
Raffaele Palladino onnistui Fiorentinassa erinomaisesti. Pistemäärä (65) oli paras sitten kauden 2013-14 (myös 65) ja sijoitus paras sitten kauden 2015-16 (5.). Syksyllä joukkue sivusi peräkkäisten sarjavoittojen seuraennätystä (8 voittoa putkeen 6.10.-8.12.2024). Mutta.
Kolmen Konferenssiliigassa vietetyn kauden jälkeen liljattujen aina tyytymättömät ja alati vaativat kannattajat odottivat askelta eteenpäin, vähintään Eurooppa-liigaan.
Commisson jokavuotinen tavoite ”paremmin kuin viime kaudella” voitiin viime kauteen lähtiessä myös tulkita konkreettisella tasolla näin. Edellisillä kausilla 65 pistettä olikin riittänyt Serie A:ssa EL-sijoitukseen, kuudes sija samaten. Viime kauden päätteeksi Italia kuitenkin menetti viidennen CL-paikan. Samalla kävi yllättäen niin, että Coppa Italian voittaja (Bologna) tulikin CL- ja EL-sijojen ulkopuolelta. Näin Fiorentinalle jäi neljättä vuotta putkeen ägäcup-paikka käteen. Se oli valtava antikliimaksi kaudelle, jonka aikana odotukset ehtivät ihan syystäkin käydä paljon korkeammalla. Fiorentina ei kyennyt hyödyntämään ”kaikkien aikojen tilaisuutta”, joka aukesi monien kärkiseurojen (esim. Lazio, Milan, Roma, Juve…) alisuorittamisella.
Palladinon toinen paradoksaalisuus liittyy peliesitysten ja pistetahdin epätasaisuuteen. Palladinon Fiorentina oli kovia joukkueita vastaan kova, mutta häntäpään sinnittelijöitä vastaan surkea. Sarjan kärkiyhdeksiköltä se keräsi 18 ottelussa vakuuttavat 29 pistettä – 1,8 pistettä per ottelu. Esimerkiksi Lazio kaatui kahdesti, Juvelta ja Milanilta 4 pistettä kummaltakin. Inter, Roma, Atalanta ja Bologna saivat kaikki poistua Franchilta tappio niskassaan. Vain Conten Napoli oli Palladinolle ylitsekäymätön vastustaja: scudettovoittajat eivät lipsauttaneet pistettäkään firenzeläisille. Vastaavasti sarjan viittä viimeistä joukkuetta vastaan Palladinon Viola oli suurissa vaikeuksissa. 14 pistettä 10 ottelussa (1,4 p / o) ei kerta kaikkiaan riitä. Ja kuusi näistä tuli Lecceltä. Lopullista sarjataulukkoa katsoessa on vatsaavääntävän katkeraa todeta, että konttaaminen etenkin Parmaa (2 p), Veneziaa (1 p) ja Monzaa (1 p) vastaan maksoi paikan kirkkaammissa valoissa. Ylipäätään Palladinon kausi oli yhtä vuoristorataa. Ensin neljä ottelua ilman voittoa, sitten kymmenen ilman tappiota, niiden jälkeen taas kuusi kierrosta ilman voittoa. Loppukaudesta pistetahti oli hyvä, mutta ratkaisuotteluissa esim. Betisiä ja Romaa vastaan joukkue oli ponneton. Venezia-vierastappio heti Betisin jälkeen oli kauden viimeinen pohjanoteeraus. Onneksi päätöskierroksella vastassa oli Coppa-krapulaa potenut Bologna, muuten olisi voinut jäädä Konferenssiliigakin haaveeksi. Myös Lazion viimeisen kierroksen itsetekeminen Lecceä vastaan oli suureksi avuksi.
Palladinon kolmas paradoksaalisuus liittyy ristiriitaisiin tunteisiin, joita hän Fiorentinan peräsimessä herätti. Pelaajien keskuudessa hän oli selvästi hyvin pidetty ja arvostettu mister. Sen sijaan urheilutoimenjohtaja
Daniele Pradé esitti usein julkisuudessa vain vaivoin verhottua kritiikkiä valmentajaa kohtaan. Napolia vastaan valittu puolustuslinja oli ”taktinen itsemurha”, tappiolliset vieraspelit Monzaa ja Veneziaa vastaan otteluita, joita ”ei voi hävitä”. Kun Commisso päätti jälkimmäisen Betis-ottelun alla yllättäen vahvistaa Palladinon 1+2-vuotisen sopimuksen jatko-option, uutinen tuli mediatietojen mukaan myös Pradélle salamana kirkkaalta taivaalta. Palladino selvästi itse koki, ettei hän nauttinut utj:n täyttä luottamusta.
Faneille mm. Venezian, Monzan ja Betisin tarjoilemat nöyryytykset painoivat lopulta vaakakupissa ylempänä mainittuja kiistattomia urotekoja enemmän. Lopulta, kauden viimeisen ottelun päätyttyä ja Konferenssiliiga-paikan varmistuttua, Curva Fiesolen tuomio oli jyrkkä:
Palladino-Pradé: häviäjien kaksikko - Häipykää tämän yhteisön hyväksiPalladinon paradokseista viimeinen ja mysteerisin on paradoksi jatkosopimuksen ja eroilmoituksen välillä. Pradé ja toimitusjohtaja
Alessandro Ferrari ehtivät jo kauden jälkeisessä lehdistötilaisuudessa vahvistaa Palladinon jatkon. Kaikki oli hyvin, kaikinpuolinen luottamus vallitsi, yhdessä suunniteltiin tulevaa kautta. Seuraavana päivänä päävalmentaja pamautti eroilmoituksen pöytään. Miksi Palladino lopulta lähti?
Tuoreessa haastattelussa Palladino kuvaili itseään valmentajana, jolle on tärkeää, että kaikki mahdolliset osa-alueet ovat kohdallaan. Fiorentinassa näin ei enää ollut, joten hänelle ainoa ratkaisu oli erota. Kuten jo mainitsin, hän todennäköisesti ei tuntenut nauttivansa Pradén täyttä luottamusta. Tiettävästi kaksikon välillä oli myös erimielisyyttä joukkueen rakentamisesta: ketkä pelaajat pidetään ja minkälaisia pelaajia hankitaan. Kannattajien avoin halveksunta oli sitten se viimeinen pisara, joka kaatoi maljakon pöydältä.
Pradén, Commisson ja seuran johtamisen paradoksi(t)
Näin lausui Fiorentinan urheilutoimenjohtaja Daniele Pradé parin viikon takaisen Milan-tappion jälkeen:
"I tifosi ci contestano, ma il responsabile sono io, che ho fatto le scelte: la società mi ha dato novanta milioni per costruire la squadra e gli obiettivi erano altri: con quello che ho speso la squadra doveva essere molto più in alto in classifica. Se c’è uno che oggi deve essere cacciato o dimettersi sono solo io, non Pioli. Lui è l'uomo giusto per noi. Non vedo colpevoli all'infuori di me."
”Kannattajat osoittavat meille mieltään, mutta todellinen vastuullinen olen minä, joka olen päätökset tehnyt. Seura antoi minulle yhdeksänkymmentä miljoonaa joukkueen rakentamiseen ja tavoitteemme olivat jotakin ihan muuta. Niillä rahoilla jotka olen käyttänyt, meidän pitäisi olla paljon korkeammalla sarjataulukossa. Jos jonkun pitäisi saada potkut tai erota, se olen minä, ei Pioli. Hän on oikea mies meille. En näe itseni lisäksi muita syyllisiä.”Daniele Pradén osalta suurin paradoksi on, miksi mies on ylipäätään enää seurassa. Hän on ollut Commisson urheilutoimenjohtaja, italialaisittain DS,
diesse, alusta asti, kuuden kauden ajan.
Pradén ongelma ei ole missään vaiheessa ollut, etteikö hänellä olisi joukkueen rakentamiseen rahaa käytössään. Rahaa on ollut, mutta hän on käyttänyt sitä huonosti. Pradén aikana seuran siirtoennätys on rikottu moneen kertaan (
Gonzalez,
Gudmundsson,
Piccoli) ja palkkabudjettia on hilattu tasaisesti ylöspäin. Ensi vuonna Fiorentina juhlii 100-vuotissynttäreitään, ja ilmeisesti sitä silmällä pitäen Commisso todella raotti kukkaronsa nyörejä viime kesän siirtoikkunassa. Kaikki avainpelaajat pidettiin, mm.
De Gealle,
Keanille sekä lopulta myös
Mandragoralle tuntuvat palkankorotukset, Gudmundssonin lunastus ja
Transfermarktin mukaan kaiken kaikkiaan 90,9 miljoonalla uusia pelaajia. Lähes 63 miljoonaa tuli toki sisäänkin, mutta voidaan silti puhua poikkeuksellisen kunnianhimoisesta siirtoikkunasta Commisson aikakaudella.
Pradén komennossa Fiorentinan strategia ei ole ollut hankkia Hollannin, Belgian ja Portugalin tai Skandinavian kaltaisista nousevien kykyjen liigoista edullisia ja kehityskelpoisia pelaajia, jotka olisivat seurassa jatkaneet nousuaan eurooppalaisen jalkapallon huipulle. Fiorentinaa ei tunneta huippulöytöjä naaraavasta kansainvälisestä kykyjenetsijäverkostosta (vaikka sellaista on ainakin nimellisesti yritetty rakentaa). Ei, Pradé on enimmäkseen luottanut hänelle entuudestaan tuttuihin pelaajiin ja ennen kaikkea tuttuihin pelaaja-agentteihin. Kolumnistit ovatkin irvailleet, että Pradé on ulkoistanut joukkueen rakentamisen aliurakoitsijoille. Ja tässä on vinha perä.
Tulokset puhuvat puolestaan. Pradén (ja Commisson) kuuden kauden aikana Atalanta on mennyt menojaan. Viimeisten kausien aikana myös Bologna on noussut rinnalle ja kenties ohikin. Como näyttää tekevän samoin. Fiorentinan sarjasijoitus on ollut hitaassa nousussa, mutta ratkaisevaa, todellista edistysaskelta edes Eurooppa-liigaan seura ei ole kyennyt ottamaan. Commisso puhuu kunnianhimosta, puhuu pokaalien voittamisesta ja Mestarien liigasta. Kauden alussa näitä ei koskaan aseteta virallisesti, julkisesti, tavoitteiksi. Tavoitteena on aina ”parantaa viime kaudesta”. Ja vaikka parannusta ei de facto olisikaan tullut, noh, aina keksitään selityksiä ja löydetään joku näkökulma, jonka mukaan kausi on kuitenkin ollut onnistunut. Kuulemma
Percassilla ja
Saputollakin meni niin ja niin monta vuotta, ennen kuin menestystä alkoi ropista.
Commisson suurin paradoksi onkin näennäinen kunnianhimo. Hänen suurin aikaansaannoksensa Firenzessä ei ole harjoituskeskus Viola Park, vaan näköalattoman ja tulosvastuuttoman johtamiskulttuurin luominen. Todellisen ammattitaido puutetta ei pelkästään siedetä, sitä ei edes huomata. Fiorentinan resursseilla sen pitäisi kehittää jonkinlainen kilpailuetu, jolla se pärjäisi siirtomarkkinoilla. Pradén johdolla sellaista ei ole tulossa. Toimitusjohtajaksi
Baronen kuoleman jälkeen ylennetyllä Alessandro Ferrarilla ei ole aikaisempaa kokemusta jalkapalloseuran johtamisesta. Mutta Roccolle kaikki ulkopuolelta tuleva kritiikki on kärpästen surinaa. Itse asiassa mitä enemmän kritiikkiä tulee, sitä härkäpäisemmin hän pitäytyy valitsemassaan toimintatavassa.
Commissoa vaivaa tyypillinen
self-made manin oireyhtymä. Koska hän on menestynyt yhdellä toimintatavalla yhdellä elämänalueella, hän ajattelee että hän menestyy samalla tavalla millä tahansa muullakin alalla. Kaapelimediayhtiö Mediacomin omistajana Commisson suurin ylpeydenaihe on hänen omien sanojensa mukaan se, että hän ei ole koskaan antanut potkuja kenellekään. Saman toimintatavan hän halusi tuoda myös Fiorentinaan. Päävalmentajista
Vincenzo Montella ja
Giuseppe Iachini ovat saaneet potkut, mutta muiden palkollisten räpiköintiä Rocco on seurannut kärsivällisesti kuin lempeä isä epämusikaalisen jälkikasvunsa viuluharjoituksia.
Ammattilaisjalkapallo ei ole liike-elämää. Kilpailu on luonteeltaan täysin erilaista. Eri lainalaisuudet. Erilainen dynamiikka. Bisneksessä yksi heikko vuosineljännes voi johtua täysin firman ulkoisista syistä, ja voi suotuisissa olosuhteissa hoitua ihan itsestään. Jalkapallossa tällainen heikko neljännes tuhoaa helposti koko kauden urheilulliset tavoitteet ja myrkyttää ilmapiirin pukuhuoneessa ja kaupungilla. Sellainen lamauttaa urheilujoukkueen, pysäyttää kehityksen. Varsinkin Firenzessä. Joskus tarvitaan ravistelua, herättelyä, jotta itseluottamuksensa ja kenties joukkuehenkensä menettänyt lammaslauma saadaan jälleen uskomaan itseensä ja puhaltamaan yhteen hiileen. Ja nyt jos koskaan Fiorentinassa tarvitaan tällainen shokki, sysäys,
una scossa.
Mutta Rocco Commisson, Alessandro Ferrarin ja Daniele Pradén Fiorentinassa ei tapahdu mitään. Seuran johdossa on pelkkiä jees-miehiä, ei ketään vaikkapa
Giancarlo Antognonin kaltaista suurta ja karismaattista jalkapallopersoonaa joka omalla jyrähdyksellään saisi sen tarvittavan reaktion aikaan. Tilalla on pelkkää hyssyttelyä. Kukaan ei ota oikeasti vastuuta. Kukaan ei varmaan edes tiedä, mitä pitäisi tehdä. Ja siksi tämäkin kriisi saa jatkua. Hiljaisena toivomuksena näyttää olevan, että kriisi ratkeaa itsestään.
Piolin paradoksi“Mi considero parte del problema, mi piace però pensare di essere la soluzione.”
Pureskelkaapa hetki tätä paradoksaalisuuden herkkupalaa, jonka Pioli tarjoili meille keskiviikkoiltana tuoreeltaan Inter-tappion jälkeen.
Koen olevani osa ongelmaa, mutta haluan ajatella olevani ratkaisu siihen. Tällaista paskaa eivät edes muinaiset kreikkalaiset keksineet.
Palladinon yllättävän eroilmoituksen jälkeen Pioli otettiin kannattajien toimesta avosylin vastaan.
Maurizio Sarri olisi tälläkin kertaa ollut fanien ykkösvalinta, mutta Piolin nimityskin nostatti innostusta. Vihdoin todellinen ammattilainen puuhastelijoiden joukkoon! Pubivisaknoppina mainittakoon, että edellisen kerran Fiorentina kiinnitti scudetton voittaneen valmentajan kaudella 1998-99, kun
Giovanni Trapattoni istui liljattujen penkin päähän. Commisson aikakaudella linja valmentajavalinnoissa oli ollut enemmänkin ”nuoria ja nousevia kykyjä”, joiden kokemattomuuden katsottiin maksaneen Fiorentinalle kalliita sarjapisteitä ja katkeria finaalitappioita. Seuran johtoporras kärsii ilmeisestä johtamis- ja osaamisvajeesta, ja kenties muutama käsiparikin lisää olisi sillä osastolla tarpeen. Pioli nähtiin seuran ex-kapteenina ja ex-päävalmentajana (tapaus
Davide Astorin aikoihin, vieläpä) kokeneena, piazzan tuntevana varmana valintana vaikeaan tilanteeseen. Rautaisena ammattilaisena. Vaatimustason nostajana. Fanien rauhoittajana. Varmana vakauttajana. Niin kuin
Ranieri Romassa.
Asiat ovat menneet hyvin pahasti pieleen hyvin lyhyessä ajassa. Jo muutaman pelatun ottelun jälkeen Pioli sanoi haastattelussa, että ”tiettyjen ajatusten” omaksuminen on ottanut joukkueelta pidemmän aikaa kuin hän odotti. Pioli on kokeillut neljän alakertaa, kolmen alakertaa, kahden miehen keskikenttää, kolmen miehen keskikenttää, kahta kärkeä, kahta kärkeä ja kymppiä, yksinäistä ysiä ja seconda puntaa. Sekoilua viikosta toiseen, ja kohta vedetään taas. Mikään ei toimi edellistä kokeilua paremmin, kuoppa vain syvenee. Pioli haluaisi joukkueen pelaavan enemmän maata pitkin, pitävän palloa, rakentavan hyökkäyksiä keskikaistan kautta. Edelleen peli näyttää kuitenkin siltä, että pitkä pallo Moiselle on ainoa ratkaisu joka tulee pelaajilta selkärangasta.
Kukaan ei tässä sekasortoisessa syväsukelluksessa enää tiedä, mikä on Piolin syytä, mikä Pradén syytä, missä asioissa pelaajien on syytä katsoa peiliin. Onko pukukopissa Palladinon ”leskiä”? Sekoittivatko Piolin heinäkuiset puheet Mestarien liigasta joidenkin pelaajien päät? Miksei pelin avaamisessa ole mitään tolkkua? Olisiko 30 miljoonaa – seuran ennätyssiirtosumma – kannattanut sijoittaa Moise Keanin varamiehen sijasta keskikentän liideriin? Mitä poloniumia
Robin Gosensin kalsareihin on laitettu, ja ketä pisalaista tästä voimme syyttää? Pitäisikö
Nicolò Fagiolin lopettaa ammattilaisfutis kokonaan ja siirtyä paineettomampaan ajanvietteeseen, kuten postimerkkien keräilyyn?
Toistaiseksi Pioli ei ole saamassa potkuja, koska Rocco ei ole potkuja antamassa. Commisso ei ole vielä ehtinyt tavata Piolia kasvotusten, iskiasleikkauksen takia hän ei ole käynyt Firenzessä huhtikuun jälkeen. Hänen tyylinsä tuntien hän ei halua tehdä tällaista päätöstä katsomatta ensin pelaajia, sitten Piolia silmiin. Jos silloinkaan. Todennäköisempää on, että Pioli jossakin vaiheessa vetää omat johtopäätöksensä.
Mutta toistaiseksi hän haluaa mieluummin ajatella olevansa ratkaisu.
EpilogiAntiikin kreikkalaiset ajattelivat, että paradoksin tutkiminen voi paljastaa pinnan alla piilevän syvemmän totuuden. Fiorentinan tapauksessa huomaamme, että sen ongelma on, että sillä ei ole vain yhtä ongelmaa, jonka ratkaiseminen pelastaa tilanteen. Ongelmia on pukuhuoneessa, valmenusryhmän toimistossa, seuran pukuportaassa ja Rocco Commisson jääräpäisyydessä.
Tiivistän Fiorentinan tilanteen
Merriam-Websterin verkkosanakirjasta löytämääni toisenlaiseen sivistyssanaan, jonka newjerseyläinen oman elämänsä seppäkin ymmärtää:
clusterfuck
noun
clus·ter·fuck ˈklə-stər-ˌfək
plural: clusterfucks
vulgar slang
: a complex and utterly disordered and mismanaged situation : a muddled mess
Sunnuntaina Lecce Franchilla. Hirveältä näyttää.
Forza Viola!
