Näyttää kieltämättä puolitutulta. Luovanälykkään poikamiesihmisen koti; siivous kuuluu prioriteeteissa pohjamuta-alasijoille niillä suurilla ihmissieluilla, joilla on ehkä hieman yllättäen syvällinen sielunelämä ja joiden riippumaton äly operoi tieteen tai taiteen kohtalonkysymysten äärellä omasta mukavuudestaan välittämättä. Kunnioitamme näitä ihmishengen suuria ja huomaamme, että toisinaan "man cave" is just another word for a life well lived and accomplished. I mean it:
Einstein lived here. -- Kääntäen, ne jotka keskittävät tarmonsa asuntonsa ulkoiseen järjestykseen ja puhtauteen, eivät saavuta koskaan mitään merkittävää. Se on keskinkertaisen arkinen määritelmä: siivous.
On kaksi tietä sellaiseen suuruuteen, josta nyt puhumme ja johon itsekin kipunoiden pyrinnöimme kompromisseille ei sanovassa kirjallisessa työssämme: 1) Äärimmäinen asketismi. Esimerkiksi: Kulunut/vaatimaton pieni puinen pöytä, joka toimii sekä (askeettisen vegetaristisen) ruokailun että (kurinalaisen/omistautuneen) työskentelyn alttarina, karu puinen tuoli, mahdollisesti ilman istuinpehmusteita, tuskin kädensijoja, kevyt kenttävuode jos ei pelkkää patjaa lattialla; pöytälamppu, robusti, arkinen/teollinen, musta tai metallinvärinen. Yksi kuulakärkikynä,2-3 lyijykynää HB, teroitin, kumi, vihkoja ja kasa A4-liuskoja. (Ehkä kirjoituskone tai halvin laptop with a public domain pohjainen text editor. Tai sitten vain muistiinpanovihot.) Tällaisessa minimalistisessa paljaille funktionaalisille raja-arvoilleen pelkistetyssä ympäristössä myös abosluuttiset siisteysnormit on helppoa saavuuttaa ja ylläpitää ilman että se syö resursseja luovalta tai älylliseltä työltä. Yleisilme on todellakin askeettinen, kurinalainan, siisti, karu, miltei harras: "Ora et labora" sopisi huoneentauluksi. Ludwig Wittgenstein kuului tähän ehdottoman ankarien askeettiälykköjen heimoon (maustettuna mystiikkaa ja neuroosi/pakko-oireyhtymää lähentelevällä hengenelämän pieteetillä). --- Tai sitten: 2) Äärimmäinen, luovanboheemi, ehkä jopa skandaalimainen kaaos. Asunto on täynnä memorabiliaa, antiikkia, blyyshia, eksotiikkaa, taidetta, vinyylilevyjä, etikkaan tai alkoholiin säilöttyjä lepakoita, sisäelimiä, sianaivoja, seinillä suurpetojen klassikkotrophyt tuijottavat lasittunein silmin tyhjyyteen kuin todistaen ajan pysähtymistä tässä huoneessa - ja tietenkin kirjoja hyllymetreittäin, lattiasta katonrajaan, pöydät tulvillaan, nurkissa ja pahvilaatikoissa kasoisssa, pinossa, lomittain, hujan hajan kuten vaatteet, puhtaat ja likaiset vieri vieressä tai sikin sokin - ja pölyä paksuja kerroksia pölyä kirjojen, paperien ja pintojen päällä, mädäntyneitä hedelmiä vadeissa, viinirypäleitä, omenoita, päärynöitä, ilma imelänsakeana banaanikärpäsiä, tasot täynnä pesemättömiä astioita, syömättömiä tai puoliksi syötyjä ruoka-annoksia, viinipulloja, avattuja, kaatuneita, puoliksi juotuja ja tyhjiä kuten viinilasit joiden perusteella voisi kuvitella että asunnossa pidettiin suuret pirskeet edellisyönä ja ikkunasta kaikui swing ja niin tietysti pidettiinkin: yhden suuren miesneron päänsisällä, how clever. Toisaalta puolialaston, pikkuhousunsa riisunut kaunotar -"malli/muusa" - saattaa nukkua divaanilla pää viehkeästi täyteläisellä rinnalla --- retkottaen --- tai vastaavasti hänen, miesneromme, työhuoneensa, näettekö, valtoimenaan kirjakasoja, paperipinkkoja, yksittäisiä muistiinpanolappuja, kirjepostia, arkkeja, aikakauslehtiä lojumassa siellä täällä, työvälineitä, kyniä, pensseleitä, maalituubeja... ja kaiken maailman epämääräistä kirpputorisälää levinneenä sekasorron, siivottomuuden ja kaaoksen tunnusmerkistönä ympäriinsä kuin kosmisen alkuräjähdyksen jäljiltä. Kuka on malliesimerkkimme tästä boheemista , jopa ruokkoamattoman epäsiististä ja epäsovinnaisesta suurmiehestä, nerosta ja aikansa juhlitusta ja kirotusta edelläkävijästä ja ajanhengen airueesta? Ehkäpä helpointa olisi kaivaa kirjallisuudenhistoriasta joku raflaava ranskalaisnimi, miksei Charles Baudelaire, tuo mustaan pukeutunut, hiuksiaan vihreäksi värjännyt "goottien" esijumala, Pariisin porvaristoa järkyttänyt päihteiden - alkoholin ja oopiumin - oikeinkäyttäjä, boheemirunoilijan proto-, stereo- tai arkkityyppi herran armosta, emme osaa sanoa mikä niistä, it's so cliché, it's so splendid it's downright comical. Mutta esimerkkimme on "too lavish and too extravagant; too literal, depraved, lascivious and eccentric" - havainnollisempi ja sovinnollisempi - sekä rimmaavampi - edusmies sarjassa
"genius out of the destruction, disarray, clutter and chaos (dismay) of a man cave" on tietenkin the man, the myth and the legend himself, Albert Einstein.
So, we have two options to choose between. Asketismi ja tiptop-order versus bohemia ja luova kaaos? Which way are you gonna go? Sitä kysymme nyt myös me. Olemme on the crossroads; on the fence, kahden vaiheilla. Ulkoisesti työhuoneemme muistuttaa einsteinilaista kaaosta after his death:
https://rarehistoricalphotos.com/einsteins-desk-photographed-day-death/ -- Mutta epäilemme, että sellainen anti feng shui tukkii ajattelumme ja poetiikkamme hienovaraiset ja tarkkarajaiset nuotit: emme kuule emmekä näe
le seule mot justea vaan eksymme kielen ja kirjoittamisen kiusauksille ja harhanäyille aukeavaan labyrinttiin, jossa ero suuren mestarin ja halpahintaisen jaarittelijan välillä on avoveteen tai juoksuhiekkaan piirretty jälkikäteisarvio: toinen rantautuu juhlittuna voittajana kansan keskelle, toinen hukkuu epätoivoisen yrityksensä uuvuttamana, unohdettuna ja yksin.
That is the game, and those are the stakes. Could they possibly be any higher!? I doubt.
That is my gamble. Except deep down I feel I should pursue the external/internal austerity and rigour of Wittgensteinian stern piety in my surroundings, in my work space thus reflecting and imposing its geometric print in my so called headspace. But things are not that simple for multiple reasons. Since I have this
material mess anyway and I just cannot undo it. I lack the right spell. I cannot give, gift or even sell it, my beloved belongings, books and stuff away since they
are my soul anyway, my memory, my past, my joy and my sorrow, and my secret, half-lost identity. Period. --- Besides, have you ever read Wittgenstein? Is his language austere? Stern? Minimalistic? Clear-cut? I don't quite thinks so. - Doesn't it meander? Forming endless patterns of repetition and variation? Doesn't it evoke this continuous feeling of inexplicable depth and/or innocuous and inconspicuous complexity? The labyrinth we - as if - pass by without a notice even if we actually live and breathe it in every act and word we take. It is just that
you cannot make things too clear or they lose their exquisite reality and their ephemeral magic and vanish in the thin air of cheap tricks gone bad. -- That is our quest. Well, now you finally get it!
This is the Wittgensteinian work space we could call almost "holy":
https://cdn8.openculture.com/wp-content/uploads/2013/11/WittgensteinStudy1.png*While the Einsteinian study is like some shabby "drunken oblivion", time standing still; the Wittgensteinian work space comes across as a pious snap shot of eternity itself, the ethical rigour of practice sub specie aeternitatis.
---------------------
Ja sitten asiaan Re:rasisimi kaduillamme ja laitoksissamme. On ihan eri asia kohdistaa kriittinen huomio jälkimmäiseen (ensisijaisesti rakenteelliseen) epäkohtaan ja toimia asiassa kuin yrittää korjata edellistä valitettavaa asiaintilaa. Jälkimmäisessä funktiossa on suorat ja vakiintuneet menetelmät, kanavat, kriteerit ja lainsäädännön pohja. Asiaan voi puuttua. Puuttukaa siis. Älkää puutuko vaan puuttukaa, jos kerran rasisimi on agendalaistallanne korkealla, siis puuttuminen sen eri muotoihin. Puuttukaa ja jos puututte niin puuttukaa paremmin. Sen sijaan edellinen tapaus. Rasismi kaduilla ja katsomoissa. Siinä vastassanne on koko tämä likainen maailma ja kyseessä on siten taistelu tuulimyllyjä vastaan. Urhoollinen taistelu ehkä mutta de facto vain symbolinen ja seremoniallinen. Ja tässä nimenomaisesssa tapauksessa me olemme taas kerran haistavinamme tuohtumuksessanne
osaltaan myös moralismin pistävän luotaantyöntävän käryn. Ei niin, että rasisiminvastaisuus sinänsä olisi jotenkin "moralistinen teema", mutta se voi osin ainakin vaikutelmatasolla vääristyä sellaiseksi silloin kun koko juttu jää täällä kiivailuhuutelun tasolle. Yhtä hyvin voisitte silloin saarnata tanssimisen ja meikkaamisen synneistä kirkkokansalle kun ette asiassa tee mitään (muuta), kunhan kiillotatte omaa moraalikilpeänne. Pistäkää jotain addressia jonnekin nyt ensin siinä toisessa, "jälkimmäisessä", asiassa johon voitte jotenkin vaikuttaa, palataan sitten asiaan. Se on moro.
