Vertaistukea futisisille

[Gambinamiäs]

Oman lapsen ikäluokasta vanhin on syntynyt 1.1. ja nuorin 29.12. Heillä on siis vuosi ikäeroa. Tuo vanhin on (yllätys, yllätys!) edustusjoukkueessa ja tuo nuorin haasteen puolella, vaikka pojat ovat harrastaneet lajia yhtä kauan. Sen verran historiaa voisi kertoa, että tuo 1.1. syntynyt oli vielä muutama vuosi sitten oikein hyvä, nyt moni voisi ajatella, että hänen paikkansa ei välttämättä olisi tuolla edustusjoukkueessa ollut enää ainakaan vuoteen. Mutta tuo jako kilpaan ja haasteeseen tehdään niin varhain, ja valmennus keskittyy pitkälti kilpaan. Ja toisaalta lapsen pudottaminen kilvasta haasteeseen aiheuttaisi sellaisen myrskyn lapsen vanhemmissa (etenkin tässä nimenomaisessa tapauksessa), että kynnys muutoksen tekemiseen on iso. Vanhemmille tuntuu yleisesti ottaen olevan tärkeämpää, että lapsi on tietyllä tasolla, vaikka istuisi siellä pääosin penkillä.

Hieno kirjoitus, kuin omasta kynästä. Jo ensimmäisessä kappaleessa kolme ongelmaa suomalaisessa juniorijalkapallossa.

[Nigel Kugelschfeir]

Joskus vuosi pari sitten kysyin VJS 2014 tyttöjen joukkueesta että onko poikkeuksellisen kova ja kommentti oli että parhaat pelaa pojissa. Silloin pieksivät ilveksen about 15-0 20min pelissä minkä näin. Myöhemmin VJS nähnyt ja ei taida olla sama nippu joka turnauksissa painaa. Täällä meillä päin ei ainakaan ole niin että parhaat pelaavat vain pojissa. Yksittäisiä pelaajia on, mutta kyllä ne parhaat vetää tytöissä. Toki myös toisinaan pojissa.

Varmaan ennenkin tänne saman kirjoittanut mutta meillä on tytöt treenanneet ja pelanneet poikien kanssa vuosia, mutta kyllä poikien parhaimmistolla on selvästi parempi pelikäsitys ja osalla tekniikka. Vaikka samat koutsit ovat koutsanneet samoissa sekaharjoituksissa. Minun arvio on että johtuu isolta osin siitä että pojat pelaavat jatkuvasti omalla ajalla toisin kuin tytöistä suurin osa ja osa poitsuista myös treenaa muutenkin omalla ajalla. Onhan se nyt selvä että silloin kehittyvät kun ei ne joukkuetreenit ihan samalla tapaa näitä asioita vaan ratkaise. Ja taas toisinpäin että kun osalla pojista on vähentynyt treeni omalla ajalla ja tytöillä osa herännyt siihen, niin ovat ottaneet kiinnikin.

Pojat myös katsoo urheilua ja jalkapalloa telkkarista tai katsomosta niin oppivat myös sitä kautta.

No huomenna lapsi menee pelaamaan Pirkkahalliturnaukseen niin näkee mikä meininki on PK-seudun ulkopuolella.

[Tino Asprilla]

Oman lapsen ikäluokasta vanhin on syntynyt 1.1. ja nuorin 29.12. Heillä on siis vuosi ikäeroa. Tuo vanhin on (yllätys, yllätys!) edustusjoukkueessa ja tuo nuorin haasteen puolella, vaikka pojat ovat harrastaneet lajia yhtä kauan. Sen verran historiaa voisi kertoa, että tuo 1.1. syntynyt oli vielä muutama vuosi sitten oikein hyvä, nyt moni voisi ajatella, että hänen paikkansa ei välttämättä olisi tuolla edustusjoukkueessa ollut enää ainakaan vuoteen. Mutta tuo jako kilpaan ja haasteeseen tehdään niin varhain, ja valmennus keskittyy pitkälti kilpaan. Ja toisaalta lapsen pudottaminen kilvasta haasteeseen aiheuttaisi sellaisen myrskyn lapsen vanhemmissa (etenkin tässä nimenomaisessa tapauksessa), että kynnys muutoksen tekemiseen on iso. Vanhemmille tuntuu yleisesti ottaen olevan tärkeämpää, että lapsi on tietyllä tasolla, vaikka istuisi siellä pääosin penkillä.

En tiedä näiden lasten motorisesta kehityksestä, mutta omat lapseni ovat lähteneet kävelemään n. 10 kk iässä. Näin ollen tuo vanhempi näistä pojista olisi kävellyt jo melkein kolmen kuukauden ajan, kun tuo toinen vasta syntyi. Eihän tämä ero VOI olla näkymättä lasten motorisessa kehityksessä vielä pitkään. Tuo 29.12. syntynyt ei ole ollut huonompi pelaaja tai heikompi, hän on yksinkertaisesti ollut vain NUOREMPI.

Luin jostain muutama vuosi sitten, että ennen lapsia syntyi eniten keväällä maalis-huhtikuussa. Nykyisin lapsia syntyy tuon lehtijutun mukaan eniten syys-lokakuussa. Nykyisin ainakin osa vanhemmista pystyy vähän suunnittelemaan, milloin perheenlisäyksen aika olisi. Ennen oli näitä ns. juhannuslapsia. En osaa sanoa, pitääkö tämä lehtijuttu paikkansa, mutta omat havainnot vähän sitä puoltavat.

Psykologia tuntee käsitteen positiivinen kierre, eli alkuvuoden lapsi saa todennäköisesti kehuja taitavuudestaan, hyvin peliaikaa, valmentajan huomiota ym. Tämä vahvistaa positiivista minäkuvaa pelaajana, lisää motivaatiota ja antaa lapselle pystyvyyden tunteen. Loppuvuoden lapsella tilanne voi olla toinen.

Ja muuten: ne, jotka väittävät, että huippupelaajat ovat olleet aina huippuja, ihan pikkulapsesta asti ja että varhainen karsiminen ja keskittyminen van näihin hyviin olisi oikea tie saada Suomi menestyväksi jalkapallomaaksi syyllistyvät kognitiiviseen vinoumaan, vahvistusharhaan. Tuollainen näkökulma ei ota huomioon niitä lapsitähtiä, joista ei tullut huippupelaajaa. Eikä toisaalta niitä esimerkiksi jostain akatemiasta niukasti karsiutuneita pelaajia, jotka olisivat saattaneet kehittyä akatemiavalmennuksessa huippupelaajiksi.

Mun kanta olisi, että mahdollisimman monia pelaajia pitäisi valmentaa mahdollisimman hyvin mahdollisimman pitkään. Ja toisaalta kannustaa ihan kaikkia perheitä liikkumaan enemmän ja tukemaan lasten liikunnallisuutta, viemään lapsia luistelemaan, hiihtämään, uimaan, urheilukentille. Viettämään aikaa lasten kanssa luonnossa, pyöräillä ym. Antaa lapsen liikkua, kulkea koulumatkat itsenäisesti. Ottaa lapsi mukaan pihatöihin, puutarhanhoitoon ym. Mielestäni tämmöinen monipuolinen arkiliikunta loisi parempaa pohjaa kuin lapsen vieminen harrastuksesta A harrastukseen B AUTOLLA. Näistä arkiliikunnan tunneista saisi hyvin helposti kasaan sen 20 h viikossa, joka alakouluikäisen lapsen olisi hyvä liikkua viikossa. Legendaarinen jääkiekkovalmentaja Tarasov sanoi aikoinaan, että hyvä jääkiekonpelaaja on hyvä urheilija. Monilla futispojilla on mun silmään paljonkin puutteita yleisessä liikunnallisuudessa. Kaikkia lajeja ei ole pakko varsinaisesti HARRASTAA, uimaan voi vanhempikin opettaa, eikä uimahallit paljon maksa. Yleisurheilukentillä saa urheilla ilmaiseksi, hiihtäminen tai luisteleminen ei maksa muuta kuin varusteiden verran, ja niitä saa kirppiksiltä hyvin halvalla.

Tämän lisäksi huippu-urheilijan pitäisi olla sitä tyyppiä, joka omasta tahdostaan rakastaa liikkumista. Sitä lapsimallia, joka pitää käytännössä kantaa pihaleikeistä sisälle syömään tai iltapuuhiin. Se nykymalli, jossa vanhemmat vievät lasta tunnille X, jossa kiva setä ohjaa lapsille humppaa, paikkaan Y, jossa mukava täti ohjaa lapsille pumppaa, ja sieltä paikkaan C, jossa on ohjattua humppapumppaa, ei minusta oikein tuota hyvää tulosta. Siinä vanhemman vaikutus on liian suuri, ja homma lopahtaa, kun lapsi alkaa päättää itse omista asioistaan. Olen lisäksi huolissani lasten yleistyvistä rasitusmurtumista. Oma tulkintani on, että liikunta on ollut liian yksipuolista.

Paljon hyvää pohdintaa. Meidän poitsu on alkuvuoden lapsia mutta on omannut motorisia haasteita ja temperamentiltaan on sellainen ettei haasteiden kanssa painiminen ole ollut kovin motivoivaa. Omaa vahvan pysyvyyden mindsetin joka onneksi on kehittymässä kohti kasvun mindsetia. Lisäksi on ollut todella hidas kasvamaan ja on aina ollut futispeleissä yksi pienimmistä niin pituuden kuin lihasmassan osalta.

Kovasti tuo silti on kehittynyt laadukkaassa valmennuksessa (vaikka itse sanonkin). Pienikokoisuus on koulinut omantyyppisen pelitavan (pallollisena hahmottaa pelaamisen tarvittaessa vähillä kosketuksilla, eli skannaa ympäristöään yllättävän fiksusti. Lisäksi yllättävän hyvä riistämään palloja)

Ainoa johon häntä olen kovasti tsempannut ja ollut tukena on pallotaidon kehittäminen. Ja siinä hän on ihan hyvä. Se on auttanut pelaamista ja tuonut onnistumisia.

Boldattuun sanon: oma motivaationi valmentamiseen on nimenomaan lähtenyt siitä että haluan katsoa mihin saakka näitä "unohdettuja" pelaajia voi kehittää. Omassa jengissä on nipullinen hyviä ja potentiaalisia poikia joihin uskon tosi vakaasti.

Suurin este isojen hatppausten ottamiseksi on ehkä siellä henkisellä puolella. Eli haluatko oikeasti ottaa seuraavan stepin ja alkaa ajattelemaan itseäsi kilpapelaajaksi vaikka vuoden päästä. Toisaalta kun näitä jamppoja ei ole liiemmin huomioitu esim seuran toimesta nappulaiässä, niin he ovat identifioineet itsensä harrastepelaajiksi. Ja tämän muuttaminen on mielenkiintoinen haaste minulle valmentajana.

Ja muuten boldattuun: noudatamme esim meidän poitsun kohdalla tuota monipuolista liikuntaa. Teemme paljon asioita yhdessä ja jonkin verran esim luistelee ja pelaa lätkää kavereiden kanssa. Olemme harrastaneet ihan tosi pienestä pitäen pitkiä luontoretkiä, ja huomaan kuinka pojalla on yllättävän kova kestävyyskunto ja kyky palautua.

Tarjoilen nyt motivaatiotason mukaista lisätreeniä, mutta mihinkään en voi ja ala pakottaa. Saa nähdä herääkö viimeinen kipinä panostaa lajiin koskaan. Siis sellainen kipinä, että haluaisi aidosti olla futari. Sama tilanne on muutamalla muulla joukkueen potentiaalisella pojalla.       

[KVilho]

Paljon hyvää pohdintaa. Meidän poitsu on alkuvuoden lapsia mutta on omannut motorisia haasteita ja temperamentiltaan on sellainen ettei haasteiden kanssa painiminen ole ollut kovin motivoivaa. Omaa vahvan pysyvyyden mindsetin joka onneksi on kehittymässä kohti kasvun mindsetia. Lisäksi on ollut todella hidas kasvamaan ja on aina ollut futispeleissä yksi pienimmistä niin pituuden kuin lihasmassan osalta.

Kovasti tuo silti on kehittynyt laadukkaassa valmennuksessa (vaikka itse sanonkin). Pienikokoisuus on koulinut omantyyppisen pelitavan (pallollisena hahmottaa pelaamisen tarvittaessa vähillä kosketuksilla, eli skannaa ympäristöään yllättävän fiksusti. Lisäksi yllättävän hyvä riistämään palloja)

Ainoa johon häntä olen kovasti tsempannut ja ollut tukena on pallotaidon kehittäminen. Ja siinä hän on ihan hyvä. Se on auttanut pelaamista ja tuonut onnistumisia.

Boldattuun sanon: oma motivaationi valmentamiseen on nimenomaan lähtenyt siitä että haluan katsoa mihin saakka näitä "unohdettuja" pelaajia voi kehittää. Omassa jengissä on nipullinen hyviä ja potentiaalisia poikia joihin uskon tosi vakaasti.

Suurin este isojen hatppausten ottamiseksi on ehkä siellä henkisellä puolella. Eli haluatko oikeasti ottaa seuraavan stepin ja alkaa ajattelemaan itseäsi kilpapelaajaksi vaikka vuoden päästä. Toisaalta kun näitä jamppoja ei ole liiemmin huomioitu esim seuran toimesta nappulaiässä, niin he ovat identifioineet itsensä harrastepelaajiksi. Ja tämän muuttaminen on mielenkiintoinen haaste minulle valmentajana.

Ja muuten boldattuun: noudatamme esim meidän poitsun kohdalla tuota monipuolista liikuntaa. Teemme paljon asioita yhdessä ja jonkin verran esim luistelee ja pelaa lätkää kavereiden kanssa. Olemme harrastaneet ihan tosi pienestä pitäen pitkiä luontoretkiä, ja huomaan kuinka pojalla on yllättävän kova kestävyyskunto ja kyky palautua.

Tarjoilen nyt motivaatiotason mukaista lisätreeniä, mutta mihinkään en voi ja ala pakottaa. Saa nähdä herääkö viimeinen kipinä panostaa lajiin koskaan. Siis sellainen kipinä, että haluaisi aidosti olla futari. Sama tilanne on muutamalla muulla joukkueen potentiaalisella pojalla.       

Hyvää pohdintaa ja mielestäni sopii erinomaisesti otsikon alle.

Kysyn varmaan taas tyhmiä mutta mitä tarkoitat tuolla että lapsen pitää ajatella itsensä kilpapelaajaksi?

Kun olen asiaa miettinyt joskus vuosia sitten, niin eikö kilpapelaajan ja harrastepelaajan ero ole harjoitusmäärissä ja siinä kuinka haastavassa ympäristössä hän harjoittelee? Jos tykkää jalkapallosta tarpeeksi ja saa mahdollisuuden treenata kilpatasolla, niin ei kait siihen muuta tarvita? Pitääkö lapsen tavallaan ajatella että nyt tehdään töitä eikä vain pidetä hauskaa jos harjoitusympäristö on kilpailullinen?

Poika ei ole koskaan tehnyt mitään mistä ei tykkää, paitsi tietysti harjoituksissa meininki on ollut melkoista ja sitä on opittu kestämään tai sitten on keskitytty hetki pihapeleihin. En usko että siinäkään tapauksessa on ajateltu työn tekemisenä vaan pakollisena osana hauskaa.

Ja ihan ilman sarvia ja hampaita tarkoitus esittää tämä kysymys.

[fingerström]

Hyvää pohdintaa ja mielestäni sopii erinomaisesti otsikon alle.

Kysyn varmaan taas tyhmiä mutta mitä tarkoitat tuolla että lapsen pitää ajatella itsensä kilpapelaajaksi?

Kun olen asiaa miettinyt joskus vuosia sitten, niin eikö kilpapelaajan ja harrastepelaajan ero ole harjoitusmäärissä ja siinä kuinka haastavassa ympäristössä hän harjoittelee? Jos tykkää jalkapallosta tarpeeksi ja saa mahdollisuuden treenata kilpatasolla, niin ei kait siihen muuta tarvita? Pitääkö lapsen tavallaan ajatella että nyt tehdään töitä eikä vain pidetä hauskaa jos harjoitusympäristö on kilpailullinen?

Poika ei ole koskaan tehnyt mitään mistä ei tykkää, paitsi tietysti harjoituksissa meininki on ollut melkoista ja sitä on opittu kestämään tai sitten on keskitytty hetki pihapeleihin. En usko että siinäkään tapauksessa on ajateltu työn tekemisenä vaan pakollisena osana hauskaa.

Ja ihan ilman sarvia ja hampaita tarkoitus esittää tämä kysymys.

Ilo kirjoittaa, että nyt sulla on kysymyksessäsi pointti. Se ei tosin taida hirveästi liittyä Tino A:n kirjoitukseen, mutta musta kysymys siitä, mikä on työtä ja miten se koetaan, on fundamentaalinen kysymys. Suomeenhan on jostain syystä juurtunut itsesäälinen käsitys siitä, että hyvä meininki johtaa tuhoon ja raskas työ on se, mihin pitää tottua, vaikkei se mihinkään johtaisikaan (tai no, ainahan se johonkin johtaa...). Futiksessa tämä näkyi konkreettisesti muutama vuosi sitten, kun Eerikkilästä kajahti, että piiptesteistä ei tosin ole lapsille mitään hyötyä, mutta niitä pitää tehdä, koska lasten on nähtävä jo ajoissa, kuinka vittumaista puuhaa futis on.

Pistä tohon sitten vertailukohdaksi jonkun Leo Messin, joka ei ole oman kertomansa mukaan koskaan tehnyt työtä.

Valmennuksen tärkein juttu ei ole suinkaan opettaa, vaan saada lapset innostumaan, että tämä homma on kivaa ja tässä voi keksiä kaikenlaista itsekin. Ammattilaistasolla sama pätee kaikkiin kutsumusammatteihin...myös negatiivisesti, eli kilpatasolla on myös opittava tunnistamaan, milloin ollaan menossa pöpelikköön. Tässä ollaan tekemisissä ihmisten kanssa eivätkä ihmiset ole koneita.

Tinon ajatus identiteeteistä on minusta todella huomion arvoinen. Ihmisten tietoisuus muodostuu kokemuksista ja niistä kertyneistä tavoista toimia. Ei ole olemassa mitään yleistä tietoa, jota ihminen sitten käyttäisi, vaan se tieto muodostuu tekemisen prosessissa. Jos se tekemisen prosessi on ollut se, että pelaaja on harrastelija, se määrää identiteetin. Ihminen määrittyy harrastelijaksi tai vaikkapa kielitaidottomaksi maahanmuuttajaksi riippumatta mahdollisista todellisista taidoista.

Käytännön esimerkkinä vuosien takaa tapaus, missä about 10-v tytöt pelasivat 8-9-v poikia vastaan. Olin nähnyt kummankin jengin lasten tekemistä aiemmin sen verran paljon, että tiesin tyttöjen olevan kaikessa edellä poikia. Kuitenkin itse pelissä jokaisessa tilanteessa tyttöpelaaja luovutti ja pojat veivät peliä miten halusivat. Kysyin tyttöjen valmentajalta, miksi. Hän vastasi "poikabasilli", mikä saattoi ollakin perussyy. Poikien kuuluu olla parempia ja siihen tilanteeseen päästään kun identifioidutaan siihen odotettuun rooliin.

[Tino Asprilla]

Edellä kyllä kirjoittaja tyhjensi pajatson aika kivasti. Kiitos siitä.

Mun mielestä pitää ymmärtää, että kun meillä Suomessa lukitaan ne kilpajengit aika usein siellä 7-8 vuoden iässä, niin siinä on se psykologinen kierre molempiin suuntiin. Se antaa positiivista kierrettä niille kilpapelaajille, mutta samalla se ikään kuin alistaa ne harrastepelaajat. Siihen kun pahimmassa tapauksessa lyödään sellainen tuloshakuinen koutsi joka antaa sen dynaamisen kilpapelaajan dominoida ja tehdä maaleja (kyllä, meidän kaupunginosissa nämä pojat pelaavat pienenä keskenäänkin), niin kyllähän kilpapelaajista muodostuu harrastepelaajille ikään kuin jumalasta seuraavia. Kuten pentinkulman paroonista paikallisille torppareille ja mäkitupalaisille.

Ihminen sosiaalisena olentona lokeroi todella helposti itsensä ja hierarkisoi laumansa jalkapallossa kyvykkyyden perustein. Samanlainen ilmiö on aikuisillakin.

Minä olen pitkään miettinyt mistä kaikista palasista se koostuu että koko futisuransa harrastepelaajana ollut 13-vuotias poika alkaisi identifioimaan itsensä siten, että minäkin kykenen, minä pystyn, minä vittu haluan. Esim meidän poitsu on ollut joitakin kertoja kilvan mukana pelaamassa ja saanut koutseilta hyvää palautetta. Liekki ei ole leimahtanut.  

Veikkaan että vertaispalautteella olisi itseasiassa se suurin yksittäinen merkitys.

---
Mun valmennuksen yksi filosofia on, että mä opetan nää pojat kunnioittamaan treenaamista. Ne ketkä meillä haluaa treenata kovaa ja laadukkaasti, saavat sen 6,5h viikossa joukkuetreeniä yhtä laadukkaasti kuin kilpapojat. Ajattelen niin että jos se liekki joku päivä leimahtaa, niin onpahan jonkinlaiset pohjat.

Sit tietty etenkin oman pojan kanssa otetaan pari kertaa viikkoon 1-2h omat treenit kun se tykkää yhdessä treenata. Siihen päälle vielä muu liikunta ja omatoimiset pallottelut, niin eipä se sinällään kilpapoikien treenivauhdille häviä ollenkaan. Saa pelata omassa jengissään kuitenkin sen 50-60 peliä vuoteen. Ei sinällään dominoi, koska ei ole fyysinen, niin näen että taso on oikein sopiva ja kehittävä. Jos joku asia tässä yhtälössä on hyvä, niin se, ettei häntä ainakaan ajeta loppuun liian nuorena vastikkeellisella treenillä. Motivaation pitkäkestoisuus on nimenomaan se seikka jonka ajattelen aina peruskiveksi.  

Hänen kohdallaan ajattelen niin että jos into kantaa 17-18 vuotiaaksi asti, niin siellä iässä pääsisi testaamaan ikäisiään vastaan tasoaan vasta tasavertaisesti. Ja se potentiaalinen lopullinen palo syttyisi viimeistään silloin. Mutta voi myös olla että joku muu asia ajaa mielenkiintona edelle. Antaa hänen itsensä päättää. Voisin kuitenkin kuvitella että pitkäaikaisen kaverin hänestä saan penkkiurheilun pariin ja se on hyvä se!

Eli olen tosiaan sitä mieltä että voi kun meillä olisi mahdollisuus tarjota isolle massalle laadukasta valmennusta mahdollisimman pitkään ja ymmärtäisimme nimenomaan kasvatuksen merkityksen kohti futariutta. Meiltä kun puuttuu intohimoinen futiskulttuuri joka itsessään kasvattaa lapsia esim etelä-euroopassa kohti jalkapallounelmia.  

Ja jos mulla on harrastejengissä 6-8 tosi potentiaalista kaveria, niin on niitä muillakin.

Edit: ja miettikää siis sitä ilmiötä kun paikallisjengit pelaa derbyjä maailmalla. Aika-ajoin toinen pääsee niskan päälle ja dominoi monta vuotta niitä pelejä. Toinen on alisteisessa roolissa. Pelaajat pelkäävät, fanit pelkäävät, valmentajalla on valtavat paineet. Sit toinen vetää ihan hurmostilassa ne matsit. Usein voi olla että toi kierre katkeaa vasta kun alisteisessa joukkueessa on uudet pelaajat ja uudet valmentajat jotka eivät koe historian painolastia. 

Mistä tää johtuu? Mun mielestä tossa on jotain samaa psykologisena ilmiönä kun tuollaisessa pelaajaksi kasvamisessa.   

[Kossi Agassa]

Oman lapsen ikäluokasta vanhin on syntynyt 1.1. ja nuorin 29.12. Heillä on siis vuosi ikäeroa. Tuo vanhin on (yllätys, yllätys!) edustusjoukkueessa ja tuo nuorin haasteen puolella, vaikka pojat ovat harrastaneet lajia yhtä kauan. Sen verran historiaa voisi kertoa, että tuo 1.1. syntynyt oli vielä muutama vuosi sitten oikein hyvä, nyt moni voisi ajatella, että hänen paikkansa ei välttämättä olisi tuolla edustusjoukkueessa ollut enää ainakaan vuoteen. Mutta tuo jako kilpaan ja haasteeseen tehdään niin varhain, ja valmennus keskittyy pitkälti kilpaan. Ja toisaalta lapsen pudottaminen kilvasta haasteeseen aiheuttaisi sellaisen myrskyn lapsen vanhemmissa (etenkin tässä nimenomaisessa tapauksessa), että kynnys muutoksen tekemiseen on iso. Vanhemmille tuntuu yleisesti ottaen olevan tärkeämpää, että lapsi on tietyllä tasolla, vaikka istuisi siellä pääosin penkillä.

En tiedä näiden lasten motorisesta kehityksestä, mutta omat lapseni ovat lähteneet kävelemään n. 10 kk iässä. Näin ollen tuo vanhempi näistä pojista olisi kävellyt jo melkein kolmen kuukauden ajan, kun tuo toinen vasta syntyi. Eihän tämä ero VOI olla näkymättä lasten motorisessa kehityksessä vielä pitkään. Tuo 29.12. syntynyt ei ole ollut huonompi pelaaja tai heikompi, hän on yksinkertaisesti ollut vain NUOREMPI.

Tämä varhain kilpajoukkueen lukitseminen on kyllä sellainen asia, joka pitäisi saada loppumaan. Joko se edari muodostetaan myöhemmin tai sitten pelaajat siirtyvät kilpajoukkueen ja haastejoukkueen välillä kylmästi pelaajien tason mukaan ja jos jollekin vanhemmalle tulee paha mieli, niin sitten tulee.

Ja tuossa pelaajan syntymäajassa tuntuu olevan pelaajan syntymävuosi ainoa mittari. Pojan joukkueessa on yksi yli-ikäinen pelaaja (syntynyt joulukuun puolessa välissä) ja tämä poika on joukkueen kärkipelaajia, niin kyllä siitä saa tasaisin väliajoin kuulla, että pitäisikö tuon pojan siirtyä oman ikäisiin. Ja sitten vuotta nuorempien joukkueesta siirtyi yksi yli-ikäinen (Myöskin joulukuussa syntynyt) nyt omaan ikäluokkaan, niin tämänkin pojan entinen valmentaja puhui, että parempi pelata oman ikäisissä, kun on vuotta vanhempi kuin muut. Ja tämän valmentajan oma poika on syntynyt ihan tammikuun alussa

Ja niinhän syntymäaika on Palloliiton säännöissäkin AM. Pelaaja on yli-ikäisyyssäännön perusteella saman arvoinen oli hän syntynyt 1.1 tai 31.12.

[bupa dukta]

Joo. Tuo on kyllä jännä että jalkapallossa ollaan usein aika varovaisia tuolta kilvasta pudottamisen kanssa. Omat lapset ovat toisessa lajissa kilparyhmässä ja siellä liikettä ryhmien välillä on jatkuvasti.

[KVilho]

Edellä kyllä kirjoittaja tyhjensi pajatson aika kivasti. Kiitos siitä.

Mun mielestä pitää ymmärtää, että kun meillä Suomessa lukitaan ne kilpajengit aika usein siellä 7-8 vuoden iässä, niin siinä on se psykologinen kierre molempiin suuntiin. Se antaa positiivista kierrettä niille kilpapelaajille, mutta samalla se ikään kuin alistaa ne harrastepelaajat. Siihen kun pahimmassa tapauksessa lyödään sellainen tuloshakuinen koutsi joka antaa sen dynaamisen kilpapelaajan dominoida ja tehdä maaleja (kyllä, meidän kaupunginosissa nämä pojat pelaavat pienenä keskenäänkin), niin kyllähän kilpapelaajista muodostuu harrastepelaajille ikään kuin jumalasta seuraavia. Kuten pentinkulman paroonista paikallisille torppareille ja mäkitupalaisille.

Ihminen sosiaalisena olentona lokeroi todella helposti itsensä ja hierarkisoi laumansa jalkapallossa kyvykkyyden perustein. Samanlainen ilmiö on aikuisillakin.

Minä olen pitkään miettinyt mistä kaikista palasista se koostuu että koko futisuransa harrastepelaajana ollut 13-vuotias poika alkaisi identifioimaan itsensä siten, että minäkin kykenen, minä pystyn, minä vittu haluan. Esim meidän poitsu on ollut joitakin kertoja kilvan mukana pelaamassa ja saanut koutseilta hyvää palautetta. Liekki ei ole leimahtanut.  

Veikkaan että vertaispalautteella olisi itseasiassa se suurin yksittäinen merkitys.

---
Mun valmennuksen yksi filosofia on, että mä opetan nää pojat kunnioittamaan treenaamista. Ne ketkä meillä haluaa treenata kovaa ja laadukkaasti, saavat sen 6,5h viikossa joukkuetreeniä yhtä laadukkaasti kuin kilpapojat. Ajattelen niin että jos se liekki joku päivä leimahtaa, niin onpahan jonkinlaiset pohjat.

Sit tietty etenkin oman pojan kanssa otetaan pari kertaa viikkoon 1-2h omat treenit kun se tykkää yhdessä treenata. Siihen päälle vielä muu liikunta ja omatoimiset pallottelut, niin eipä se sinällään kilpapoikien treenivauhdille häviä ollenkaan. Saa pelata omassa jengissään kuitenkin sen 50-60 peliä vuoteen. Ei sinällään dominoi, koska ei ole fyysinen, niin näen että taso on oikein sopiva ja kehittävä. Jos joku asia tässä yhtälössä on hyvä, niin se, ettei häntä ainakaan ajeta loppuun liian nuorena vastikkeellisella treenillä. Motivaation pitkäkestoisuus on nimenomaan se seikka jonka ajattelen aina peruskiveksi.  

Hänen kohdallaan ajattelen niin että jos into kantaa 17-18 vuotiaaksi asti, niin siellä iässä pääsisi testaamaan ikäisiään vastaan tasoaan vasta tasavertaisesti. Ja se potentiaalinen lopullinen palo syttyisi viimeistään silloin. Mutta voi myös olla että joku muu asia ajaa mielenkiintona edelle. Antaa hänen itsensä päättää. Voisin kuitenkin kuvitella että pitkäaikaisen kaverin hänestä saan penkkiurheilun pariin ja se on hyvä se!

Eli olen tosiaan sitä mieltä että voi kun meillä olisi mahdollisuus tarjota isolle massalle laadukasta valmennusta mahdollisimman pitkään ja ymmärtäisimme nimenomaan kasvatuksen merkityksen kohti futariutta. Meiltä kun puuttuu intohimoinen futiskulttuuri joka itsessään kasvattaa lapsia esim etelä-euroopassa kohti jalkapallounelmia.  

Ja jos mulla on harrastejengissä 6-8 tosi potentiaalista kaveria, niin on niitä muillakin.

Edit: ja miettikää siis sitä ilmiötä kun paikallisjengit pelaa derbyjä maailmalla. Aika-ajoin toinen pääsee niskan päälle ja dominoi monta vuotta niitä pelejä. Toinen on alisteisessa roolissa. Pelaajat pelkäävät, fanit pelkäävät, valmentajalla on valtavat paineet. Sit toinen vetää ihan hurmostilassa ne matsit. Usein voi olla että toi kierre katkeaa vasta kun alisteisessa joukkueessa on uudet pelaajat ja uudet valmentajat jotka eivät koe historian painolastia. 

Mistä tää johtuu? Mun mielestä tossa on jotain samaa psykologisena ilmiönä kun tuollaisessa pelaajaksi kasvamisessa.   

Okei. Tästä ilmiöstä oli siis kyse. Hyvinkin tuttua on.

Itse näkisin että vaikka lapset kyllä hyvinkin raa'asti ja realistisesti arvioivat toistensa paremmuuksia, niin tämä kilpa/harraste lokerointi on meidän aikuisten luoma, lasten maailmaan kuulumaton malli. Myös ajatus että poikien kuuluu voittaa tytöt, kuulostaa tällaiselta.

Oma poika lapsuusvaiheen hyppi moneen kertaan haasteen ja kilvan välillä. Joskus olen tännekin kirjoittanut vaiheesta jolloin ei omissa treeneissä (kilpa ja haaste treenasivat joskus keskenäänkin) uskaltanut mennä oikein edes oman ikäisten kilpapelaajalta yrittämään palloa pois. Samaan aikan sitten koulun pihalla pelatessaan saattoi saman seuran pari - kolme - vuottakin vanhemman kilpapelaajan kanssa vääntää ihan kunnolla ja meni siinä sakissa aivan hyvin mukana. Joskus tuli köniinkin, mutta sekään ei vastiikkeettomassa pelaamisessa haitannut, koska ei ollut aikuisten asettamia keinotekoisia lokeroita.

Aikaisempi kysymykseni liittyi tähän. Oliko ongelma tässä tapauksessa valmentajan luomassa keinotekoisessa lokeroinnissa vai siinä että poika ei identifioinut itseään kilpapelaajaksi? Hän kuitenkin tiesi että nämä pari vuotta vanhemmat pojat pihapeleissä kuitenkin olivat myös kilpapelaajia.

[Nigel Kugelschfeir]

Jatketaan nyt aiheesta, tyttö täyttää ensi viikolla 9 ja murrosikä alkaa painaa tosissaan päälle. K
Ja futikset sujuikin sitten loppukesästä eteenpäin hyvin ja verkko heiluu vastustajan päässä jos vaan viitsii tehdä. Nyt on enemmän innostunut maalissa olemisesta ja siellä pelirohkeus riittää pelaamaan myös pallon kanssa. On myös käynyt nyt säännöllisesti vuotta vanhempien treeneissä, ei ole valmentajan kanssa ollut puhetta siirtyykö sinne pelaamaan 8vs8 vai katsellaanko vielä miten pelit sujuu omassa ikäluokassa. Kaikkeen tekemiseen on tullut potkua tässä vuoden aikana sen verran että kunhan keskittyminen pysyy futiksessa niin pitäisi 8vs8:ssa olla hyvät eväät sitten, aloittaa nyt tai vasta syksyllä.

Tarinaan taas jatkoa, seurassa otettu ainakin tytön kehitys tosissaan ja saa käydä yhden kerran viikossa vuotta vanhempien treeneissä ja sitten poikien kanssa yhden kerran omien treenien päälle. Parin viikon päähän kutsuttiin "try out"-otteluun vuotta vanhempien porukkaan parin muun kanssa ja katsotaan siellä miten sujuu. Eihän siinä muuten mitään mutta jos keväällä on vuotta vanhempien peliryhmissä mukana niin pitäisi aloittaa 8vs8, tiedä sitten onko siinä jotain haasteita sitten jos aloittaa vuoden etuajassa? Mutta tosiaan kun pelaa vielä ringetteä tuohon päälle niin ei paljoa tarvii miettiä mitä tekee iltaisin tai viikonloppuisin.

[Nuorenanätti]

... onko siinä jotain haasteita sitten jos aloittaa vuoden etuajassa

Riippuu pelaajan kypsyydestä. Sen perusteella, mitä olet kirjoittanut työstäsi tänne, ongelmia tuskin on.

[Kossi Agassa]

Mutta tosiaan kun pelaa vielä ringetteä tuohon päälle niin ei paljoa tarvii miettiä mitä tekee iltaisin tai viikonloppuisin.

Montako tapahtumaa tuossa tulee jo per viikko?

Eli aika hurjalta määrältä alkaa jo kuulostaa, jos 9v lapsi jo valmiiksi harrastaa kahta lajia päällekkäin ja siihen päälle kahdet ylimääräiset treenit (ja mahdolliset pelitkin?).

[ginikettu]

Riippuu pelaajan kypsyydestä. Sen perusteella, mitä olet kirjoittanut työstäsi tänne, ongelmia tuskin on.

Ainakin pojissa meillä kävi halukkaita 5v5 kilpa-haaste pelaajia pelaamassa vuotta etukäteen 8v8 haaste-harraste pelejä hyvällä menestyksellä. Tosiaan varmaan pelaajan kypsyys ratkaisee miten hyvin osaa pelata joukkuepeliä.

[Jaakko]

Montako tapahtumaa tuossa tulee jo per viikko?

Eli aika hurjalta määrältä alkaa jo kuulostaa, jos 9v lapsi jo valmiiksi harrastaa kahta lajia päällekkäin ja siihen päälle kahdet ylimääräiset treenit (ja mahdolliset pelitkin?).

Omalla 9-vuotiaalla on noin 5-9 treeni-/pelitapahtumaa viikossa. Yksi vapaapäivä koitetaan aina pitää viikossa vähintään ja saa valita mitkä treenit missaa. Kyllähän tuo aika kovalta kuulostaa, mutta toki kavereiden kanssa suurin osa vapaa-ajassa kuluu kentällä, niin kai se urheilemisesta pitää.

[Ben]

Ainakin pojissa meillä kävi halukkaita 5v5 kilpa-haaste pelaajia pelaamassa vuotta etukäteen 8v8 haaste-harraste pelejä hyvällä menestyksellä. Tosiaan varmaan pelaajan kypsyys ratkaisee miten hyvin osaa pelata joukkuepeliä.

Niin ja kun kerran tammikuussa on syntynyt, niin onhan siellä "vuotta etukäteen" -sarjassa paljon käytännössä saman ikäisiäkin, eli ei eroa mitenkään loppuvuodesta syntyneen oman ikäluokan arjesta.

Itse olen päässyt hyvin tällä kaudella näkemään näitä eroja kun oma U14-poika on loppuvuodesta syntynyt, mutta harjoittelee myös U15 kanssa missä siis vanhimmat ovat melkein 2 vuotta vanhempia. Maanantaisin varsinkin kun on ensin U14-treenit ja heti perään U15-treenit.

Ja sitten vielä kolmantena lisäevidenssiä ikäluokkien eroista tuomassa, koska on yhtä ikäluokkaa alemmalla koululuokalla ja on futisluokalla niin kouluturnauksissa pelaa siis puolestaan U13-poikien kanssa, jossa on yhtäkkiä fyysisesti ylivoimainen. (tosin viime kouluturnauksesta joutui jäämään pois kun joku oli ujjuttanut ikäpykälän sääntöihin)

[KVilho]

Omalla 9-vuotiaalla on noin 5-9 treeni-/pelitapahtumaa viikossa. Yksi vapaapäivä koitetaan aina pitää viikossa vähintään ja saa valita mitkä treenit missaa. Kyllähän tuo aika kovalta kuulostaa, mutta toki kavereiden kanssa suurin osa vapaa-ajassa kuluu kentällä, niin kai se urheilemisesta pitää.

Vähän samoilla linjoilla. Jos lapsi tykkää siitä mitä tekee ja tekee sitä oikeasta syystä, niin ei kai isompikaan määrä treenejä haittaa. Mielestäni tämä vapaa-ajan käyttäminen vastiikkeettomaan hauskanpitoon kentällä kaveiden kanssa indikoi sitä asiaa.

[Valonheitin]

Ainakin pojissa meillä kävi halukkaita 5v5 kilpa-haaste pelaajia pelaamassa vuotta etukäteen 8v8 haaste-harraste pelejä hyvällä menestyksellä. Tosiaan varmaan pelaajan kypsyys ratkaisee miten hyvin osaa pelata joukkuepeliä.

Sama oli meillä viimeisen 5v5 kesän aikana, eikä pelaajilla ollut isompia vaikeuksia sopeutua peliin. Tietenkin viimeisenä vuotena osalle pelaajista 5v5 kenttä alkaakin olemaan jo vähän pieni.

[Jaakko]

Vähän samoilla linjoilla. Jos lapsi tykkää siitä mitä tekee ja tekee sitä oikeasta syystä, niin ei kai isompikaan määrä treenejä haittaa. Mielestäni tämä vapaa-ajan käyttäminen vastiikkeettomaan hauskanpitoon kentällä kaveiden kanssa indikoi sitä asiaa.

Kyllä ne itse osaa kertoa. Vaikka joskus voi olla vaikeaa saada lähtemään treeneihin, niin lähes aina on ollut kivaa kun jälkeenpäin kysyy ja usein jää vetelemään treenien jälkeen jos on tilaa.  

[erno]

Suomessa siirrytään 8-kentälle suurimman osan pelaajista osalta muutenkin liian aikaisin, niin en näe jalkapalloilullisesti varsinaista hyötyä tossa. Toki ymmärrän sen että tyttöjen puolella etenkin on tilanteita ja tilanteita, jolloin seuraorganisaatioiden heikkouden takia tuo voi olla ihan toimiva ratkaisu. Mutta jos siis arvioin sillai täysin rehellisesti niin vaikka 2014 ikäluokassa olen nähnyt noin 5 poikaa ja 2 tyttöä kaikki seurat huomioiden joista voi sanoa suoraan, että pelaajan edun mukaista olisi pelata vanhempien mukana (=oma ikäluokka ei tarjoa riittävää jatkuvaa haastetta).

Samanaikaisesti siis ymmärrän myös muita perusteita. Mimmin jengissä on ollu nuorempia mukana esimerkiksi logistisista syistä (peräkkäisinä vuosina syntyneet mimmit samassa perheessä esim.) ja treeniaikatauluihin liittyvistä syistä, eikä nuo ole aiheuttanut erityisiä ongelmia. Mutta se on sitten taas eri juttu kuin se että onko siitä ollut hyötyä.

[Nigel Kugelschfeir]

Kyllähän noita tapahtumia tulee mutta esim vuotta vanhempien treenit on noiden omien treenien perään niin samoilla höyryillä ne menee. Tytöissä on tosiaan monesti vähän se kierre että kun yhdestä ikäluokasta puuttuu pelaajia niin niitä otetaan sitten nuoremmista ja sitten taas se ikäluokka joutuu täydentämään omia rivejään. Monella on kuitenkin tuon futis+ringette kombon lisäksi vielä jotain yleisurheilua tai voimistelua. No jossain vaiheessa se joukkue pitää vakiinnuttaa jompaan kumpaan. Toisaalta tuon oman ikäisten sarjan taso vähän epäilyttää kun luultavasti muutkin seurat siirtelee noita parempia pelaajia 8vs8-sarjoihin.

[erno]

Mutta siis jos tilanne on se, että lapsi käy vetämässä kolmen eri jengin kanssa (omanikäiset tytöt, pojat ja vuotta vanhemmat tytöt), niin aika vaikea siitä on sanoa että tuo olisi millään tavalla lapsen etu tai lapsen kehittymisen etu. Se tarkoittaa myös kolmea eri valmennusta ja treenejä joiden pitäisi mennä keskenään sisällöllisesti hyvin erilaisilla tasoilla. Teillä taitaa myös siinä vuotta vanhemmissa olla tilanteensa se, että ikäluokassa on hikiseen 15 pelaajaa, niin pelkästään se vuotta vanhempien mukana on asia mitä ei kannata pitää minkäänlaisena itseisarvona. 15 pelaajan vuotta vanhempien ikäluokan laatu voi olla (ja luultavasti onkin) aika paljon heikompi kuin 40 pelaajaan vuotta nuorempien ikäluokan laatu, vaikka vanhempia ovatkin. Seuralle siitä toki on hyötyä, jos se vuotta vanhempien porukka saadaan pidettyä vielä kasassa, minkä voisi ajatella jonkinlaisena ajurina myös aloitteelle siitä että useampaa mimmiä ainakin harkitaan siirrettäväksi.

Mä edelleen miettisin ihan tosissani sitä, että jos teillä mimmi haluaa treenata futista sillai tosissaan, niin kattois siitä lähialueelta porukan mikä pystyy luultavasti monivuotisesti tarjoamaan riittävän ympäristön ihan omanikäisten mukana. Tyttöpuolella kun valitettava realiteetti on se, että valtaosalla seuroista ei riitä massaa järjellisen toiminnan pyörittämiseen.

[ginikettu]

Suomessa siirrytään 8-kentälle suurimman osan pelaajista osalta muutenkin liian aikaisin, niin en näe jalkapalloilullisesti varsinaista hyötyä tossa. Toki ymmärrän sen että tyttöjen puolella etenkin on tilanteita ja tilanteita, jolloin seuraorganisaatioiden heikkouden takia tuo voi olla ihan toimiva ratkaisu. Mutta jos siis arvioin sillai täysin rehellisesti niin vaikka 2014 ikäluokassa olen nähnyt noin 5 poikaa ja 2 tyttöä kaikki seurat huomioiden joista voi sanoa suoraan, että pelaajan edun mukaista olisi pelata vanhempien mukana (=oma ikäluokka ei tarjoa riittävää jatkuvaa haastetta).

Tästä samaa mieltä. Suuri osa 9v on nopeutensa ja voimiensa puolesta enemmän 8v8 kentälle sopivia, mutta henkisesti ja oppimisen kannalta (enemmän kosketusta palloon) melkein kaikille olisi vielä sopivampaa pelata 5v5 eli hyvin hankala tilanne. En tiedä mikä olisi optimaalisempaa.

[Jääpoiju]

Vaikka täällä on vain vertaistukiasiaa, eli kait lähinnä valitusta tai ongelmia pitäisi esitellä, mutta olipa hieno nähdä vihdoin järkevää pelaamista 8 vs. 8 pelaamisessa oman superjunnun joukkueelta. Ei vain kävelty, tai sitten koohotettu pallon kanssa, vaan haettiin syöttöpaikkoja. Ihanin tilanne oli, kun oli meidän maalipotku, pelaajat "paikoillaan" ja vastustaja piti miesvartiointia. MV hieman "liikutti" pelaajia esittämällä syöttösuuntaansa, ja samaan aikaan oma kärki laskeutui keskikentälle linjojen väliin pelattavaksi, johon MV antoi "no look" -syötön. Hyökkääjä kääntyi, kuljetti, syötti kaverille ja kaveri kuljetti rankkualueelle ja painoi hallitun vedon taka-alakulmaan.

Vierähti kyynel poskelle, kun kaikki tämä tapahtui luonnostaan ilman valmentajien ohjeistamista kentän laidalta.

Tällaisista hetkistä saa taas boostia jatkaa ainakin muutamien karikkojen yli.

[Nigel Kugelschfeir]

Mutta siis jos tilanne on se, että lapsi käy vetämässä kolmen eri jengin kanssa (omanikäiset tytöt, pojat ja vuotta vanhemmat tytöt), niin aika vaikea siitä on sanoa että tuo olisi millään tavalla lapsen etu tai lapsen kehittymisen etu. Se tarkoittaa myös kolmea eri valmennusta ja treenejä joiden pitäisi mennä keskenään sisällöllisesti hyvin erilaisilla tasoilla. Teillä taitaa myös siinä vuotta vanhemmissa olla tilanteensa se, että ikäluokassa on hikiseen 15 pelaajaa, niin pelkästään se vuotta vanhempien mukana on asia mitä ei kannata pitää minkäänlaisena itseisarvona. 15 pelaajan vuotta vanhempien ikäluokan laatu voi olla (ja luultavasti onkin) aika paljon heikompi kuin 40 pelaajaan vuotta nuorempien ikäluokan laatu, vaikka vanhempia ovatkin. Seuralle siitä toki on hyötyä, jos se vuotta vanhempien porukka saadaan pidettyä vielä kasassa, minkä voisi ajatella jonkinlaisena ajurina myös aloitteelle siitä että useampaa mimmiä ainakin harkitaan siirrettäväksi.

Mä edelleen miettisin ihan tosissani sitä, että jos teillä mimmi haluaa treenata futista sillai tosissaan, niin kattois siitä lähialueelta porukan mikä pystyy luultavasti monivuotisesti tarjoamaan riittävän ympäristön ihan omanikäisten mukana. Tyttöpuolella kun valitettava realiteetti on se, että valtaosalla seuroista ei riitä massaa järjellisen toiminnan pyörittämiseen.

Noilla tyttöjoukkueilla on sama valmentaja eikä niiden treenit eroa ihan kauheasti. Lapsen ikäluokasta lähti viime kauden päätteeksi kolmasosa pelaajista eli ei ole noin paljoa pelaajia. Ei me nyt ehkä ole mietitty niin paljoa mikä on optimaalista kunhan tyttö saa pelata ja menty sinne minne on pyydetty. Lähiseutujen seuroissa toiminta on paljon kalliimpaa mutta ei se nyt näytä paljoa sen kummemmalta kuin tässäkään. Toisaalta myös mietitty niin ettei ehkä tässä iässä olla sillä tasolla että alettaisiin pelkästään futiksen takia tekemään siirtoja kun kaverit on kuitenkin tuolla.

Mutta ei valmennus ole sanonut mitään mikä niiden suunnitelma on, aina tulee vaan pyyntöjä jäädä treeneihin tai peleihin. Mistä päästään taas siihen, onko muiden valmentajat antanut mitään palautetta lapsen pelaamisesta tai kehityksestä? Kun meille ei ole koskaan annettu mitään sen tarkempaa.

[bupa dukta]

Sitä täytyy varmaan erikseen pyytää jos kiinnostaa. Voi olla että jos toiminta on tavoitteellista niin sitten joku noheva valmentaja voi pitää kehityskeskustelut. Mutta jonkun Vantaan pikkulähiön harrasteseuran 8-9v tyttöjen joukkueessa ei välttämättä tule mieleen.

Oman lapsen joukkueen vanhempainillassa joku kyseli tuota niin valmentaja sanoi että palautekeskustelu järjestyy kyllä jos sellaisen haluaa. Ymmärrän kyllä ettei niitä lähtökohtaisesti lähdetä kalenteroimaan kolmellekymmenelle 10v tytölle joista ehkä viisi on erityisen kiinnittyneitä jalkapalloon. Muille se on yksi aktiviteetti monien muiden joukossa eikä vanhempiakaan taida niin paljon kiinnostaa. Kunhan lapsi viihtyy.

Lapsen toisessa lajissa näitä on pari kertaa vuodessa, mutta sietää tuohon hintaan ollakin.