...taustalla on useimmiten vaan tahtotila saada siitä omasta jengistä parempi...
Tämähän se on aina eikä se edes ole väärin. Jokainen valmentaja haluaa omasta jengistään paremman.
YJ-kuvio vaan pitää nähdä laajemmin tai lieveilmiöt ja haitat kasvavat suuremmiksi kuin lyhyen tähtäimen hyödyt.
*
Meillä taas tytöissä tilanne että uusia pelaajia tulee tässä 10-12v iässä ja noh kaikki tietää mitä se tarkoittaa... Meillä ei käännytetä pelaajia tietenkään pois. Vanhempiin tyttöihin tuli joku 15 pelaajaa vuodessa joista 1 kpl on ns. peluri ja muut valitettavasti menevät toistaiseksi puujalkakategoriaan.
No joo, tuli meillekin viime syksynä (U12) viisi uutta pelaajaa, joista kaikki aloittavat harrastetason pallottelijoina. Ei näitä ovelta käännytetä, ei vaikka meillä, ihan niin kuin muillakin, on joukkueessa poikkeuksellisia huippuyksilöitä ja suomalaisen jalkapallon tulevaisuus. Suomessa ei pienellä pelaajamäärällä vain ole varaa jättää innostuneita pihalle, ei meillä, ei muilla.
Eihän näistä tietysti mitään tule. Ei 12-vuotiaana voi aloittaa futista ja menestyä, eihän?
Mitä jos on liikunnallisia taipumuksia, 97% treeniaktiivisuus, intoa pallon kanssa myös omalla ajalla, toisesta lajista 8 vuoden urheilutausta (viimeinen vuosi treenejä 7 kertaa viikossa), selkeää liikunnallista lahjakkuutta, kykyä kuunnella ja oppia, kilpailullisuutta, rohkeutta, tahtoa ja tavoitteellisuutta, jne. Lapsi on 12-vuotiaana henkeen ja vereen urheilija, ehkä jopa enemmän kuin kukaan muu joukkueessa. Ainoa puute on, että ei osaa pelata jalkapalloa. Nyt ei mahdu millään kilpaporukan treeneihin, saatika peleihin. Minun arvaukseni on, että silti kolkuttelee b-junnuna nuorisomaajoukkueen ovia. Kerron myöhemmin, miten käy.
Toinen tullut pelaaja on ylipainoinen eikä kovin liikunnallinen - ehkä melko tyypillinen tapaus, erittäin innostunut jalkapallosta kuitenkin. Hän ei osaa pelata, ei edes sitä vähää kuin ensimmäinen. Hänestä ei kuuna päivänä tule huippu-urheilijaa, ei noilla lahjoilla, sen pystyn jo sanomaan.
Jos pitäisi elämää arvata, hän innostuu jalkapallosta, saa kavereita ja hyviä kokemuksia, pelaa harrastuksena vielä alasarjoissa, lukee itselleen yliopistotutkinnon, tekee hyvän uran esim. yritystalouden parissa ja tuo joskus lapsensa pelaamaan rakastamaansa seuraan.
Tai sitten sanon hänelle, että ei mahdu joukkueeseen ja voi etsiä itselleen harrastuksen jostain muualta.
Mitenpä arvaatte, kuinka innostunut hän olisi lopun ikänsä jalkapallosta sen jälkeen, kun seura lyö 12-vuotiaana oven kiinni nenän edestä, vilauttaa oven raosta keskisormea ja sanoo, että et meille kelpaa.
Onko silti parempi ottaa mukaan ja antaa rakastua jalkapalloon ja seuraan, vaikka kyseessä onkin ikäluokassa Suomen Top 5 joukkue? Syntyykö jalkapallokulttuuria siitä, että kuuluu perheeseen vai siitä, että haistatetaan vitut?
Ja noista uusista puujaloista huolimatta olen luvannut ja lupaan yhä, että joukkueesta tulee kolme nuorisomaajoukkuepelaajaa. En tiedä vielä ketä, mutta yksi ehkä noista puujaloista.
Anteeksi pitkä paatos. Vähän fokus karkasi.
