Siellä ei vaan vieläkään tiedetä mitä tehdään, eikä julkaistavia soppareita ole.
Johtopäätös: Mitään syväluotaavaa, älyllisesti rehellistä analyysia ja self-reflektiota ei ole päättyneen kauden jatketuista vakavista virheistä saati johtamiskulttuurin patologioista tehty. UTJ ei ole selvillä siitäkään, millaisten strategis-operationaalisten periaatteiden pohjalle Klubin tuleva pelitapa pitäisi rakentaa. Pelifilosofiaa eikä siten -identiteettiä ole. Everything is in a flux: joustavaa, plastista, amorfista, fludia ja feebleä (häilyvää), ilman kiinteää rakennetta, ilman pysyvyyttä, muotoa tai substanssia: vaihdettavissa lennosta, muunneltavissa ääripäästä toiseen, retorisoitavissa ja retusoitavissa aina sen mukaan, mitä kaikkien eri johtamistasojen riemastuttavan täydellinen kyvyttömyys - kuolion tavoin leviävä halvaannus - ja siten jostain äkkiä eteen tupsahtava odottamaton, ei-toivottu
tilanne kulloinkin sanelee ja pakottaa (reagoimaan).
Mitään ei eksplisiittisesti tarkisteta tai täsmennetä, määritellä, selkiytetä tai edes julkilausuta sellaisten yleisperiaatteiden tasolla, jotka antaisivat seuralle uuden alun edellyttämää yksikäsitteistä organisatorista ja urheilullista erottuvuutta, koheesiota ja suuntaa. Visio on menettänyt kantokykynsä, uskottavuutensa, operationaalisen merkityksensä. Sitä ei ole enempää kuin Pallas Athenea Akropoliilla. On vain tyhjäpäisten amerikkalaisturistien virta temppelin kaksi ja puolituhatvuotisissa raunioissa (editor's note: me olemme kaikki amerikkalaisia)... --Miten, miten -- miten me haluamme hyökätä, luoda maalipaikkoja ja voittaa otteluita? Ääni kysyy pimeässä eikä kukaan vastaa? Pythia, Delphin oraakkeli on vaiennut.
Aivan. Kaikki on, peruuttamattomasti, myöhäistä. Vastaukset valuivat hiekkaan, murenivat esi-isiemme käsissä hienoksi pölyksi, haihtuivat kuin vainajat maanpoveen ja rovion liekkinieluun. Mysteeri lakkasi olemasta ja kutsumasta pyhyytensä yhteyteen. Ranta ja horisontti menettivät taianomaisen hohteensa. Nyt olemme roskakirjoja, paperkoreja, tunkioita, aerobisia tulipaloja tyhjiin käyneiden salaisuuksien hapertuneita papyruksia, kuoria ja kääröjä ilman Rosettan kiveä tai rukoukseen hopeahelmiä. Ehkä kukaan ei enää edes kysy. Kysymme vain banaaleja epäkysymyksiä. Amerikkalaisia kysymyksiä joiden arvo on spektaakkelissa ja katsojaluvuissa. Mutta kerran kuvittelimme kaiken, oi Argentina. Kaiken me kuvittelimme ja loput maalasimme uniemme kuumeisenkiihkeälle kankaalle. Kuinka me pelasimmekaan! Muistatteko! Muistatteko Strombolin polttavan laavahiekan jalkojemme alla?
Muistatteko?
Eräänä aamuna me heräsimme; heräsimme kylmään, kolkkoon aamuun. Ja maa oli autio ja tyhjä. Tyhjiin ryöstetty, poltettu, kajottu, rikottu. Historian lopusta vauhkoontunut hallavan hevonen, teknologian vulkaaninen hyöky oli käynyt ylitsemme kuin miljoona legioonaa silmät ahnaana palavaa tulikiveä, kipunoivat, sokeat tulisilmät, vihan ja halun liekeistä hurmioitunut amalgaami jolle annoimme jumalan oikeudet.
Niin me saavuimme vaatteet riekaleina ja iho palohaavoilla mykkien kivipaasien reunustamalle muinaiselle rannalle jota emme enää tunteneet ja meri kuohui edessämme ylittämättömänä valkoisena vallina. Niin tsunami kävi jälleen ylitsemme. Ja hukutti meidät menneisyyden menettäneeseen keinotulevaisuuteen ilman tulevaisuutta, ilman perpsektiiviä tai syvyyttä.
Ja niin me tunnemme tämän ajan. Vieraana. Myöhäisenä. Jälkikäteisenä. Hauntologisena. Aikana josta kaikki arvokas on jo tuhottu, pirstottu, kadotettu ja kadonnut ja jäljellä on enää pakollinen pantomiimi, melodraama ja itsepetos Ja niin me tunnemme nyt myös Klubin, seuran, joukkueen ja yhteisön. joka oli kerran retriittimme, viimeinen pakopaikkamme, tribaalis-ekspressiivinen juhlamme; Klubin: sokaistuneen, eksyneen, huonoja, huonoksi menneitä, tarinoita sepittävän henkipaton ajan kuvan.
Niin banaalia kuin se onkin. Tämä vertaus ja kaikki se mistä kirjoitamme. Emme me muuta esittäkään. Vain banaalin ajan banaalin anatomian. Se on tehtävämme, jota emme koskaan valinneet. Valintojen aika on - melkein - ohi.
