(omistettu Laukaisukoneenkuljettajalle)
Ja silti. Kaikesta tästä kylmästä vedestä, kaikista varoituksista, giljotiineista, insinöörilaskelmista ja romantiikan ruumiinavauksista huolimatta. Juuri nyt on se hetki, jolloin annamme sydämen ottaa askeleen edelle järkeä. Ei siksi, että se olisi viisasta, vaan siksi että se on välttämätöntä.
Genk kaatui. Ei vahingossa, ei lipsahtaen, vaan sillä ikiaikaisella, vaarallisella ja kauniilla tavalla, jolla nuoruus joskus yllättää historian. Ja nyt vastassa on Manchester City. Ei enää maakuntien keskinäinen mittelö, vaan imperiumi. Sininen koneisto. Öljytty dynastia. Algoritmien, akatemioiden ja globaalin rekrytointikoneen kiteytymä. Aivan. Juuri siksi.
Töölö ei ole valmis tähän. Ja juuri siksi sen on oltava. Töölön on värähdettävä, resonoitava, avauduttava kuin vanha amfiteatteri, joka muistaa yhä gladiaattorien huudot ja yleisön kollektiivisen hengenvedon ennen iskua. HJK Youth ei tule pyytämään lupaa. Se tulee ottamaan tilansa. Kentältä. Katsomosta. Kaupungista.
Vallatkaa Töölö. Ei turistiesitteiden Töölöä, vaan se toinen: kivinen, kylmä, sateinen, itsepäinen. Se Töölö, joka ei kumarra nimeä paidassa vaan katsoo silmiin ja kysyy: kestätkö? Vallatkaa se huudoilla, jotka eivät ole koreografioita vaan vaistoja. Lauluilla, jotka eivät ole sävelpuhtaita vaan totta. Täyttäkää Curva Sud kuin antiikin oraakkelin kita, josta ei tule vastauksia vaan käskyjä: juokse, taistele, usko.
Ja kun Manchester kutsuu, älkää menkö sinne nöyrinä. Menkää sinne kuten nuoruus aina menee: tietämättä täysin, mihin on ryhtymässä, ja siksi valmiina kaikkeen. Manchester ei ole vain kaupunki, se on symboli. Ja symbolit kaatuvat vain yhdellä tavalla. Tulemalla naurettaviksi. Juoksemalla ohi. Riistämällä hetki. Tekemällä mahdottomasta arkista.
Ja jos tie vie pidemmälle, jos Eurooppa avautuu kuin kartta, jota ei ole tarkoitettu luettavaksi vaan revittäväksi. Menkää. Ottakaa se. Ei omistukseen, vaan kokemukseksi. Jättäkää sinne jälki, jonka vain ne tunnistavat, jotka olivat paikalla: kylmä hiki niskassa, ääni käheänä, sydän liian täynnä.
Tämä ei ole projekti. Tämä ei ole strategia. Tämä on hetki. Ja hetket eivät kysy lupaa historiankirjoilta. Ne tapahtuvat, tai eivät tapahdu koskaan. Koko Suomen nuoriso. Klubin nuoret. Sudet aukiolla. Nyt ei analysoida. Nyt ei selitetä. Nyt noustaan, huudetaan ja mennään. Töölöstä Manchesteriin, Manchesterista Eurooppaan.
Ei siksi, että se olisi järkevää.
Vaan siksi, että joskus. Vain joskus. Romantiikka on totta.
Jos unohdamme sen, että Manchesterin sijaan meitä kutsuu käsittääksemme juurikin tyly tai ei Tölö, Töölöpä hyvinkin, niin voimme avosylin ja avosydämin syleillä tätä eetosta, intoa, uskoa, henkeä ja romanttisen rekisterissä uljaana resonoivaa retoriikkaa. Yhdistä tähän karismaattinen valmentaja runonlaulajan ja/tai suuren sotapäällikön puhujalahjoilla niin me olemme myytyjä ja ostettuja tälle "idealle" ja sen ilmestyksenomaisille taikavoimille. Näin henki voi voittaa materian ja vain näin.
Juuri tässä kulkee efektiivisen romantiikan ja yleisemmin muusisten taiteiden toimivallan ja pätevyys- ja vaikutusalueen raja. Syvästi inspiroiva, munaskuja ja perselistoja myöten voimaannuttava ja kiihkeän uskon herättävä "romantiikka" kuuluu sotajoukkojensa satametriset rivit hurmioon innoittavan kenraali-kuninkaan ylimaallisen puhelahjan salaiseen sydämeen. Tätä me tarvitsemme myös Klubissa: jumalallista ilmestystä pep talkin maagisella hetkellä pukukopissa! Mutta me emme tietenkään tarvitse sitä kenraalien ja kuninkaiden strategisissa ja operatiivisissa neuvonpidoissa kuukausia jos ei vuosia ennen tätä nimenomaista, kohta koittavaa suurta voimien törmäystä, taistelua joka saa perhoset pyörteilemään vatsassamme, kämmenemme hikoamaan ja pulssimme kiihtymään aerobiselle kynnykselle jo ennen ensimmäistäkään juoksuaskelta, huutoa, iskua.
Aivan. Me tarvitsemme uskoa ja rohkeutta. Niiden horjumattomuudessa on ihmeellinen, jumalainen voimamme silloinkin ja erityisesti silloin kun nämä ihmishengen uljaat pääpilarit, voimiemme ainoa todellinen lähde, horjuvat. Sillä me emme taistele koskaan yksin vaan toistemme kannattelemina, rinnalla, yhdessä, näkymättömässä näkyvässä yhteisyydessä, korkeamman tarkoituksen suojavaipassa. Niin kauan kuin meillä on usko, rohkeus ja toisemme - meillä on todella toivoa
Tarkoitan jotain tällaista. Ja jotain tällaista vastaansanomattoman kohottavaa, ultraromanttista puhetaitoa ja ympäristönsä vangitsevaa preesensiä visioin - ehkä aina ja katkeraan loppuun asti turhaan - myös Klubin karismaattiseksi päävalmentajaksi. (Huom! Red Bull ei anna siipiä, vain karisma, musiikki ja runous. Vain karisma, musiikki ja runous.)
Aivan.
The Return of the King, the movie and Aragorn's speech at the Black Gate before the "final battle" against Sauron's despicable lot & mob. It goes like:
Aragorn:
Hold your ground! Hold your ground!
Sons of Gondor, of Rohan, my brothers,
I see in your eyes the same fear that would take the heart of me.
A day may come when the courage of men fails,
when we forsake our friends
and break all bonds of fellowship,
but it is not this day.
An hour of wolves and shattered shields,
when the age of men comes crashing down,
but it is not this day!
This day we fight!!
By all that you hold dear on this good Earth,
I bid you stand, Men of the West!!(How ironic this great pre-battle speech is not to be found in the original, masterfully in its romantic eloquence and poetic force crafted literary version, that is, in the last volume of the trilogy of the same name by J. R. R. Tolkien).
--- Aivan. Runouden lisäksi tarvitsemme myös karisman läsnäolon ja mahdollisesti musiikin ja olemme toden totta
valmiita:
https://youtu.be/SwMUY5ro5Xo?si=Ku34TnuOvywiqSbY
