En haluaisi olla se ikuinen ilonpilaaja ja palstan negatiivinen - negatiivisin - ääni. Mutta Klubi tekee sen koko ajan ihan itse. On vain yksi klubi joka pystyy tähän: Klubi.
So truth to be told: Vittu mikä ysärirätti ”siisteine turboraitoineen”!
Olen toki menneen maailman parantumaton nostalgikko ja ”ennen oli kaikki paremmin” koulukunnan pesunkestävä analogidude - mutta tässä ja silloin unohtuu rahvaan karmea ”tyyli”, esimerkiksi 90-luvun kansan syvien rivien pukeutiminen kummallisiin pussukkamaisiin ja räikeän hirveisiin aikansa ”muotikostyymeihin” - ja yleisemmin koko vuosikymmenen häiriintynyt graafinen ja visuaalinen ilme. Kamalaa, oksettavaa shittiä.
Nyt kaikki on - siltä meistä valveutuneista kulttuurisen valvontakomission jäsenistä ainakin tuntuu - päinvastoin jopa liiankin design, stylish, streamline, slim fit, funtional, ikea and what not kulutustavaroiden, kalusteiden, asusteiden, perustekstiilien (teknologia; sisustus; urheilu ja vapaa-aika, casual ja juhla) suhteen ja - ei niin yllättäen - oma kroppakin timmimpi ja treenatumpi inside out kuin koskaan, pakaroita ja keskivartaloa myöten. (Kauniit naiset jotka luette minua, wink wink; you can make an advance any time now if you feel so. Kysymys vain kuului: ”Kuinka moni absoluuttisesti kaunis (lue: ”smoking hot”) nainen lukee minua tällä hetkellä?” - Aivan. Ehkä se yksi. (Ja se riittää meille jahka asioita alkaa tapahtua luonnollisessa järjestyksessä.) Siksi suosittelen ADHD-jonneille ja seksiaddikteille rock-muusikon uraa. Kirjoittaminen ja menestys vaatii poikkeuksellista itsekuria, laajaa lukeneisuutta, epätoivon episodeja ja huomattavaa pitkäjänteisyyttä.)
Mutta olemmehan me kaikki aikamme lapsia, Zeitgeistin viattomia ja voimattomia uhreja; vähän pellejä ihan jokainen/ihan pellejä vähän jokainen.
Mikä siis tässä yhtälössä on niin himmeää ja huikeaa, niin juurikin se kuinka ajallemme
sokeita me keskimäärin olemme. Vasta tässä haastoimme aiheesta jossain epämääräisessä pöytäporukassa Roskapankissa, kuinka osuvaa istua tuossa ysärin alun välitilinpäätöksessä kuin kavallettu ja ulosmitattu kuluerä: Siis vittu oikeesti kelatkaa nyt. Oliks esim. toi ysärin muoti meistä muka ookoo ja jotenkin ”ajanhermolla”, vitun cool and fucking yes ei vittu miten mautonta paskaa oikeesti - katsoin hiihdon Mömmömmiä ”eilen” ja sieltä tuli kisan pohjustukseksi arkistoaikakoneflashback vuoden ’97 Trondheimin edellisiin vastaaviin karkeloihin ja jengi veti siellä vähe huonolla luistelutekulla ihan simona EPO-silmät sumussa - Suomen jengillä tietty Myllylä ja Isometsä keulakuvina, karpaasit ja pää vinossa lykkinyt Harri ”vitun” Kirvesniemi! - mutjoo ne vitun rätit: myssyt oli ehkä asteen ”stailimpia” kuin kasarilla mutta just siks ilman kasarin tunnistettavaa retroelementtiä eli ihan vitun noloja - mutennen kaikkee ne helvetin
toppatakit ei jumalauta mitä muodottomia ylikokoisia pusseja! Ysärin tunnistaa toppatakeistaan ja vastaavasti hartiatopatuista bleisereistään, epookkinsa ikoniset elementit! Hirveitä, vitun rumia, ihan perverssejä tekeleitä! Vuosikymmenen verran vammaisen koomisia visuaalisia ja tyylillisiä ”kokeiluja” absoluuttisessa epäonnistumisessa! Uskomaton saavutus sinänsä!
Mutta kuka sitä muka silloin ”näki”?! Ei kukaan perusjantteri ainakaan, ei edes me! Ja nyt puhutaan kuitenkin ihan lähilähihistoriasta eikä jostain ”30-luvun natsihenkisistä urheiluselostuksista”, ajasta jota jengi täällä on itsekin nauttinut tuutin täydeltä ja kursailematta reaaliajassa kuten me näitä shotteja nyt tässä myöhempien aikojen viisaiden klubin spontaanissa kokoontumisessa - lasiin sylkemättä, nokkaansa nostelematta, yhdellä kulauksella ja ihan megessä. Me oltiin tunnustakaa vain naiiveja osasyyllisiä tässä äärimmäisyyksiin vedetyssä mauttomuudessa ja tyylitajuttomuudessa rypeneessä ajassa, osa sen ydinluonnetta ja henkeä, vittu yhtään mitään protestoitu tai epäilty näyttävämme ihan vitun pelleiltä kun vuosikymmenen uni läpäisi tietoisuutemme kaikki kerrokset kuin perseeseen piikitetty pitkäkestoinen hallusinogeeni . - Ainoastaan ajankuvan humalasta selkiintyneestä retrospektion näkökulmasta voi iskeä nää shokkiaversioefektit kun joku YLE pyörittää ilmeisen pakollisia arvokisojen flashbackeja. Kummallinen yhdistelmä nostalgista herkistymistä ja järkytyksensekaista pahoinvointia!
Mutta päteekö tämä ”uus-post-hegelläinen” viisaus yleisesti kaikkiin ”aikoihin”, siis vuosikymmeniin tai niiden - ”sellasten” - jälkeiseen nykyiseen hauntologiseen ei-aikaamme? Vai olemmeko vihdoin nousseet historian vääristävien kerrosten yläpuolelle; näemmekö kaiken lopultakin ilman aikakauden vinouttavia laseja ”objektiivisen oikein”, siis myös ja erityisesti oman aikamme ja sen minimalistisen, muodollisen pätevän, optimoidun, matemaattisen, funktionaalisen, ilmavan, virtaviivaisen, biohakkeroidun, hengittävänkevyen, etc.
tyylikkyyden verrattuna kömpelön, naiivin ja/tai räikeän elämänmakuisiin tosivuosikymmeniin ennen nykyistä läpidigitoitua ja virtuaalitehostettua epäaikaa?!
Ja miten postmodernille ajalle ominaiset mauttomuus ja ylilyönnit sopivat tähän analyysiin? Ennen olimme avoimesti mauttomia postmodernin mannekiineja, nyt olemme kiusallisen tietoisia mauttomuudesta ja sen mahdollisesta, tosin paranoidista, uhasta, postmodernin teoreetikkoja ja kriitikkoja? Olemmeko jotenkin vihdoin ”perillä”: lopun maailman definitiivisellä tyylipäätepysäkillä ja ironia on siinä että emme voi olla enää edes vahingossa tyylittömiä eli jotenkin todellisia ja siten oman aikansa sokeita lapsia?!
Ehkä sokeutemme onkin nyt enää tässä terävässä, kriittisessä, kaikennäkevässä UHD erottelukyvyssämme jota tässä keskustelussa edustaa myös ”jatkuvassa vinkumisessa” kunnostautuva, ajasta ja elämänmenosta vieraantunut kollektiivi-nimimerkkimme ”vitun LKK”. Hän näkee laser-röntgen-erottelufaculteeteillaan kaiken ”paskan” läpi eikä siten traagista kyllä enää mitään arvokasta itsessään, positiivista, affirmatiivista substanssia? Ei mitään todellista, välitöntä, tiheää, sakeaa, kaunista - vain virheitä, teennäisyyksiä, mauttomuuksia, valheita ja naurettavuuksia - paitsi ehkä kännissä ja/tai jos flaksi käy.
Nyt me pysäshdymme tähän tyrmistyneinä, lähes akuutissa halvaannuksen tilassa - heräsimme jälleen viime yönä kylmässä hiessä nämä piinaavat ajatukset kimpussamme - ja aloimme vakavasti - pakonomaisesti - miettiä ja arvioida uudestaan agendaamme ja meitä piiskaava ja eteenpäin ajavia henkisiä voimavirtoja.
Mikä meitä oikein vaivaa ja riivaa? Tämä vitun aika josta olemme ulkopuolistuneet älyllisesti ja kokemuksellisesti - tietenkin. Mutta entä mahdollisuus palata kömpelyyden anatomiaan ja fysionomiaan, tyylittömyyden karnevaaliin ilman koukkuja? Emme puhu nyt tietoisesta ”ankeuden estetiikasta” joka on tietenkin ”tyylikäs metataso”? Haluamme olla taas aidosti ja esittämättä kömpleöitä ja naurettavia - kuin vasta rakastuneet toppatakki muumit ysärillä!
Missä on se elämä, jota me kerran elimme naurettavina ja tyytyväisinä kaduntallaajina tyylittömissä kostuumeissamme ja pussailimme kaupunginpuistikossa pullottavat pussukat päällä kuin untuvatopatun pehmeässä sadussa?
Nyt - unen ja onnen sijaan - me olemme tuomittuja jatkuvaan treeniin, kirjoittamiseen, itkuun ja valitukseen kuin Danten Infernon seitsemännessä piirissä kuntopyörää non-stop polkevat avionrikkojat; näemme vain retroviittaukset, emme nykyisyyttä, emme tulevaisuutta, emme edes menneisyyttä kuin hätkähdyttävinä välähdyksinä. Kaikki tämä kokemuksen ohuus tiivistyy ohuena lankana juurikin retron merkkeihin, joista kavahdamme erityisesti tyylin ysäriviboja. 6O-luku on lähtökohtaisesti fucking cool: 7O-luku ugly gay cool; kasari is simply awesome, räikeä and outrageous.
Tähän on tultu. Tiedämme. Tarvitsemme vain
elämän, emme enää sen esipuhetta, käyttöohjetta tai jälkisanoja. Emme tätä kriisiytynyttä ”metaelämää” tai sen oireilua jatkuvana kriittisenä diskurssina joka lähentelee lopulta adornolaista negatiivista dialektiikkaa.
Ainoa vastalääke: Muutamme maalle. Olemme suoria, välittömiä, rehtejä. rehellisiä, ahkeria, vilpittömiä, epäironisia, kömpelöitä, naurettavia, vähän junttejakin; asumme rivitalo-osakkeessa, omistamme Volkswagen Passat farmariauton ja kävelemme käsi kädessä tuulipuvuissa viereiseen Prismaan, minä ja pyylevä - ei, hän on mallin mitoissa, seksiä tihkuva kaunotar, huomaan - maalaisvaimoni, ostamme uunilohta ja perunoita, aivan vihdoinkin ja elämäni ensimmäisen ja viimeisen kerran olen astellut maalaiskirkon keskilaivaa alttarille ja avioliiton konventionaaliseen, rakkaudenlupausten ja lupausrakkauden kestävään satamaan.
Tulemme häkellyttävän uudeksi. Teeskentelemättömäksi. Juurevaksi. Aidoksi. Integroituneeksi osaksi tiivistä kyläyhteisöä - ja arvoyhteisöä. Aika on taas todellista, sokeaa, sakeaa, ignoranttia tässä ja nyt maalaisaikaa. - Ja me muhinoimme punakkoina vitun porsaina saunan jälkeen lauantai-illan auvossa.
— Sit mä heräsin. Kylmää hikeä kylpevään ja darraa puskevaan yöhön. Fucked up we are - we are! Let’s do the fandago and keep on doing our dang! Damn! This is it. Eat the shit and keep your head up! And never look back!
————-///////————
Ei auta, kaverit. Ei auta. Kaikilla on on polkunsa. And this is our ”tragic path to oblivion”. Too late to imagine otherwise!
— Niin. Tämä ei koske vain vain ”meitä” vaan kaikkia meitä jossain määrin: Kaikki me jotka teemme nyt kriittisen huomion Klubin uuden peliasun tyylittömyydestä kiinnittäen huomion pystyraitoja vahvistaviin vauhtiraitoihin. - Olisimmeko olleet yhtä penseitä asiassa 90-luvulla? Tuskin.
Kysehän on ”vain sportista”. Milllon sportin ”omalakisesta epätyylistä” tuli jotenkin yhtesmitallista siviili- tai edes street (wear) tyylin ja sen kriteerien kanssa? Silloinko kun street wear alkoi ottaa vaikutteita urheiluvaatteista? Hiphopin syntyaikoihin? Syntyikö samalla tietoinen ja aikaa kestävä retrotyyli erillään muodista ja sen turhanaikaisista sykleistä?
Ilman eksplisiittisen vahvaa metatasoa tai selkeitä retroviittauksia mikään urheilutekstiili ei selviä nykyisyyttään pidemmälle. Ymmärrämme nyt: Klubi on ottanut kerrankin
rohkean askeleen rehelliseen rouheuteen ja urheilutekstiilien ysärihenkisen ”mauttomiin” retroviitteisiin.
Onnittelemme itseämme ja Klubia aikana jona coolien 60- ja 70-lukujen aikaansa edellä olleet media- ja kultuurifilosofien visiot ja profetiat ovat tulleet konkreettisen epäkonkreettiseksi osaksi elämismaailmaamme ja identiteettiämme. ”Medium is the message.” Olemme itseään alinomaan päivittäviä profiileja hahmottoman kaihon täyttymystä, menetetyn kuvitelman todellisuutta, hapuilevassa yössä. Hermeneuttinen mimesis on kohtalomme. Oman menneisyytemme vääristynyt mimesis projektiona tulevaisuuteen joka kadotti merkityksensä jossain vaiheessa digitaalista käännöstä.
