Jos majupelaajien tai ulkomailla pelaavien pelaajien seuraluetteloa katsoo, pelaajia tulee sieltä sun täältä. Jossain vaiheessa luonnollisesti ajautuvat isompiin seuroihin, mutta todellisuudessa seuroilla ja niiden valmennuksella ei ole kovinkaan suurta merkitystä siihen, mikä pelaajasta tulee, koska viime kädessä kyse on yksilöstä, ihmisestä, joka kokee ja elää elämäänsä yksilöllisesti, ja jonka elämä rakentuu koetun päälle ja ennen kaikkea siihen, miten ihminen pystyy kovassa kilpailutilanteessa menestymään. Loppujen lopuksi näitä yksilöitä on vähän. Hyvänä esimerkkinä siitä on Lucas Bergströmin kommentit HS:ssä:
Toinen esimerkki HS:stä:
Kylmä fatkta on, että seuratoiminnalla valitettavasti ei tehdä huippupelaajia, joten loppujen lopuksi on aivan sama minkä tasoista toimintaa seuroissa on, koska pelaajat itse tekevät itsestään pelaajia kovalla henkilökohtaisella työllä ja psykkisillä ominaisuuksilla, joita pelaajat eivät itse pysty valitsemaan, sillä osa niistä on geneettisiä ja loput syntyy ihmisen kasvun myötä. Maailma on täynnä helvetin hyviä ja taitavia pelaajia, joista ei ikinä tullut mitään, koska pää ei kestänyt. He olivat pään osalta liian pehmeitä eikä maailmasta löydy yhtään psyykkistä valmentajaa tai kallon kutistajaa, joka näkee ihmisen pään sisälle ja pystyy muokkaamaan ihmisen persoonaa tiettyyn suuntaan.
Jalkapallo on kilpaurheilua, jossa pärjää vain jos osaa ja kykenee kilpailemaan. Suomalaisista taas ei ikinä tule sen kummosempia, jos täällä jatketaan pullamössöpöllöpoluilla ja kuvitellaan, että B--kurssin käynyt entinen keihäänheittäjä tai drop-out futari on fakiiri, joka osaa kehittää pelaajia. Ei maailmalla turhaan ole akatemioita, joissa aste asteelta karsitaan jyvät akanoista. Suomessa taas jyvistä koitetaan tehdä akanoita.
Onssin osalta kyse ei taida olla yllätyksistä, vaan seurajohdon pitkäjänteisestä sekoilusta, jonka hedelmiä seurassa kannetaan. Eikä seura toki ole ainoa Suomenmaassa, vaan näitä äitien harrasteseuroja on muitakin. Sääli vain, että näillä harrastelijoilla ei ole minkäänlaista itsekritiikkiä ja ymmärrystä siitä, mitä he toiminnallaan tekevät. Mutta sinänsä tällaiset hölmöt ovat pyörittäneet maailmaa tuhansia vuosia, kuten Oxenstiernan toteamus 1500-luvulta osoittaa "Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan".
Viestissäsi on paljon pointteja, joista on helppo olla samaa mieltä, mutta myös pari ongelmaa.
Jos majupelaajien tai ulkomailla pelaavien pelaajien seuraluetteloa katsoo, pelaajia tulee sieltä sun täältä.
Vastaat kommenttiin, jossa viitataan TB SM -sarjaan pääsemisestä ja lopettamisaallon ehkäisemisestä hyvän seuratyön avulla, mutta viittaat maajoukkue- ja ammattilaispelaajaksi pääsemiseen eli todellisiin poikkeusyksilöihin. Ei TBSM:ssä pärjäämiseen ja elinkelpoisten joukkueiden ylläpitoon tarvita poikkeusyksilöitä vaan hyvää perustekemistä. Nämä ovat aivan eri asioita todellisen huippu-urheilun kanssa.
Kylmä fatkta on, että seuratoiminnalla valitettavasti ei tehdä huippupelaajia, joten loppujen lopuksi on aivan sama minkä tasoista toimintaa seuroissa on, koska pelaajat itse tekevät itsestään pelaajia kovalla henkilökohtaisella työllä ja psykkisillä ominaisuuksilla, joita pelaajat eivät itse pysty valitsemaan, sillä osa niistä on geneettisiä ja loput syntyy ihmisen kasvun myötä.
Ne poikkeusyksilötkin tarvitsevat laadukkaita seuraympäristöjä jossain määrin. Pitää olla ylipäätään joukkue, jossa lajia harrastetaan. Pitää olla jotain lumettomia kenttiä tai halleja. Tarvitaan jotain pitovoimaa lajiin, jotta se ylipäätään jatkuu. Perä-Vimpelistä ei tule futaajia, ellei isä/äiti siihen erityisesti ohjaa. Eli seuran ei voi tehdä poikkeusyksilöä, mutta kyllä olematon seuratyö sellaisen voi onnistua tukahduttamaan. Muutenhan joka maasta ja paikkakunnasta tulisi samassa suhteessa huippupelaajia.
