Lapsuuden parhaat futismuistot

[pöytälaatikko]

Loistava topic (jotain hyötyä Valavuoren topicistakin!)

Paljon yhtäläisyyksiä löytyy omista futismuistosta, joita täällä on jo mainittu. Lapsuudessa kaverit olivat niitä, jotka suostuivat lähtemään potkimaan säällä kuin säällä ja tietty runko aikuisiän ystävistä on edelleen näitä samoja hessuja
Jo yliopiston pedagogisten opintojen aikana mietin, millainen vaikutus joukkuetoiminnalla lapseen on ja omat hypoteesini olivat sosiaalisten taitojen kehittymisellä ja nyt ammatissa huomaan kuinka juuri jotain joukkuelajia harrastavat pienet sekä isommat lapset tulevat helpommin kaikkien kanssa toimeen.

Ensimmäinen futismuisto tämän topicin ohjaamana liittyy myös kouluun, alakoulussamme oli aika vähän harrastajia ja minut valittiin kapteeniksi koulujen välistä turnausta varten. Sain alkuun suunnitella, ketä joukkueeseen tulee ja sitten kävin oppituntien aikana koputtelemassa muiden luokkien oveen ja pyytämässä häiriötä anteeksi: "haluaako Miklu ja Jari tulla koulun joukkueeseen?"
Joukkuetta veti tai valmensi sympaattinen koulunkäynninohjaaja ja piti meille ATK-luokassa videopalaverin jollain sadesäällä näyttäen youtubesta jotain "best football highlights" -videota. Itse turnauksessa isommilta kouluilta tuli pataan, mutta ei muistella sitä

[Taavetti_Merimies]

Olen kova urheilumies vaikka liikunnallisesti en ole pätkääkään lahjakas. Itseasiassa taso oli sitä että koulussa jumppakärpäspisteet koostuivat vaa'asta ja kuperkeikasta mikä oli jokavuotinen bravuurini kun jumppakausi alkoi eikä pallopelejä pelattu. Yleensä pelasinkin pallopeleissä maalivahtina ja varmaan siitä on tullut se että maalivahdit aina kiinnostavat.

Parhaat jalkapallomuistot liittyvät ehkä MM- kisoihin -90 jota ennen Urheilusanomien (vai mikä oli) kisaopas oli opeteltu ulkoa ja muistona ovat vieläkin sivuilla pidetyt otteluseurannat. Toki sellaisia muistoja joita nyt vanhempana arvostaa oli Pasi Rautiaisen ja Jallu Rantasen HJK:n vierailu cup- ottelussa olikohan Puijon Palloa vastaan. Kotijoukkueella oli pälvikaljuinen kärkimies joka jaksoi painaa ylivoimaista HJK- puolustusta vastaan ja sai aina raikuvat aplodit kun ylitti keskikentän pallon kanssa. Sellaista jalkapalloromantiiikkaa ei koe UCL- pelejä tai Valioliigaa seuratessa.

Myös sitä arvostan että kait nykyään pitkälle kuolleen ja kuopatun Elon pelin pääsin näkemään. Olisin käynyt enemmänkin peleissä mutta mummolasta olisi pitänyt aina lähteä äidin viemään ja yksin en saanut matkustaa. Se on vähän harmi että Kopareita en tainnut päästä kertaakaan paikan päällä näkemään vaikka lehtijuttuja keräilinkin.

[Ia]

https://yle.fi/a/3-5926135

Hallitseva mestari Haka oli pelissä melko suvereeni ja Kotkan TP teki maalinsa suunnilleen ainoasta paikasta. Voitto vei yläloppusarjaan, ja varmisti samalla Kotkan TP:n sarjapaikan.

[leeremick26]

Hyvän mielen topic!

Itselleni kaikki parhaat muistot tulevat Vuosaaresta Hettarin kentältä. Tuolla katseltiin Viikinkien matseja seiväshyppypatjalla, kun jengi kynti nelosessa. Kerran päästiin pallopojiksi kolmosen matsiin, ja jumalauta että oli siistiä.

Samalla kentällä tuli Vuosaari-turnauksessa voitettua finaalissa KonTU, nuo pahimmat kilpakumppanit rankkareilla joskus olisiko ollut 12-vuotiaana. Itse vedin pilkun viimeisenä vetäjänä tolpan kautta sisään. En ihan aidosti muista sen jälkeen kokeneeni samanlaista käsittämätöntä riemun tunnettu, kun koko joukkue juoksi onnittelemaan.

Toinen muisto on jostain mistä-lie-turnauksesta. Saatiin vapari, ja topparina tajusin, että muut vielä uinuivat kentällä ja matelivat hitaasti kohti vastustajan maalia. Huusin nopean kärkemme Raikan nimeä ja vedin saman tien pallon kohti vastustajan maalia oman kuudentoista rajalta niin paljon kuin lähtee. Raikka pääsi yksin läpi, ja sijoitti pallon maaliin. Tuollaisia nopeita ratkaisuja ei vielä tuolloin kentällä tajuttu tehdä, ja omassa mielessäni tuo on oman urani paras neronleimaus.

Kolmas muisto: oltiin juuri siirrytty isoihin maaleihin, joten veskarit eivät luonnollisestikaan ylärimaan edes vielä ylettäneet. Saatiin vapari puolesta kentästä, ja pelattiin Myllypuron kentällä, missä kentän pituus taisi olla sellainen 80 metriä. Topparina, mutta kentän kovapotkuisimpana pelaajana vedin aina meidän vaparit, ja pallo lensi komeassa kaaressa vasemman tolpan juureen ja yläristikkoon.

Noin niin kuin yleisesti on silti hämmentävää, että noita onnistumisen tunteita muistaa huomattavasti vähemmän kuin epäonnistuneita hetkiä. Ajattelin aina, että tämä on jotenkin erityisen suomalaista, mutta ehei: kysellyt ulkomaalaisilta tutuilta jotka futista ovat pelanneet heidän muistoistaan, ja he ovat kaikki sanoneet samaa: niitä maaleja tai torjuntoja tai taklauksia tulee harvemmin muisteltua, ja yleensä mieleen juolahtavat vain ne epäonnistuneet hetket.

[Claramunt]

Ala-asteen välituntien futistohinat olivat kaukana leikistä. Ensimmäisenä piti varata kouluun tullessa
paras pallo, jaot tehtiin supisten tunnilla ja kun välitunti alkoi piti kirmata männikköön varaamaan paras kenttä. Onneksi luokallamme olí koulun nopein sprintteri, joka pallo kainalossa viipotti ennen muita skuttaan.

Joskus meinasi tulla isommilta kajuuttaan, mutta opettajat olivat tajunneet homman jujun ja me saimme pelata voittamallamme kentällä.

Seuraava taisto olikin sitten, että kuka pelaa alamäkeen ja kuka ylämäkeen.

Koulun jälkeen luontainen siirtymä olí seuran futistreeneihin, tosin itseltä nuo jäi usein väliin viulun soittotuntien tai musiikin teorían takia. Ja olihan siellä hokitreenitkin välillä tappamassa kuningaslajin kanssa temmeltämistä.

[Nigel Kugelschfeir]

Itsellä vissiin vähän erilainen polku kuin monella muulla. Itse aloitin paikallisen seuran kaupunginosaliigassa josta sitten kerättiin parhaat pelaamaan seuran edustukseen. Itse kuuluin noihin pelaajiin. Olihan se siistiä kun sai ihan seuran verkkarit ja pääsi pelireissuille. Siihen aikaan ei ollut mitään kaikki pelaa meininkejä ja turnaukset pelattiin voittoon asti. Kavereiden kanssa pelattiin paljon mutta niistä ei sen ihmeempää ole jäänyt mieleen. Sen sijaan jotain omia tähtihetkiä.

-oltiin Jyväskylässä turnauksessa. Oli ollut aika nihkeä turnaus mutta oltiin sentään päästy pronssiotteluun. Nihkeiden otteiden takia varmaan itse olin sitten avauksessa tässä pelissä, vastaan asteli isäntäjoukkue JJK. Peli oli edelleen aika nihkeätä, mentiin jossain 1-1-tilanteessa. Saatiin kulma, menin varmistelemaan boksin ulkopuolelle kun pakkina pelasin. Kukaan ei merkannut meikäläistä.  Kaverin purku kimpoilee sinne hollille josta pääsin potkaisemaan vastapalloon ja pallo leijailee suoraan riman alle maaliin. Sen jälkeen joukkue löysikin peli-ilon ja voitettiin jotain tyyliin 6-2.

- jossain kotiturnauksessa oltiin finaalissa ja sählätty peli 3-0 johdosta tasuriin. Mentiin vetelemään rankkuja. En ollut koskaan rankkukisoissa vetäjien joukossa mutta tällä kertaa ei voittaja meinannut millään selvitä. Pääsin sitten itsekin laukomaan ja tein maalin. Seuraavassa parissa taisi sitten vastustaja kämmätä ja meidän vetäjä onnistui.

-Kaleva cuppi vai mikä turnaus se oli, kuitenkin se Kalevan nimikkoturnaus mitä seurattiin ihan urheilusivuilla vaikka aika pieniä oltiin. En olisi todennäköisesti päässyt finaalissa pelaamaan ollenkaan. Alkulämmöissä mun pelipaikan pelaajaa pisti ampiainen ja pääsinkin sitten pelaamaan ekan puoliajan. Voitettiin jatkoajalla 2-1 ja saatiin nimet Kalevaan.

Tuohon aikaan ei kesällä paljoa muuta tehty kuin oltu joukkueen tapahtumissa tai pelattiin kavereiden kanssa jotain pallopelejä. Joukkue oli aika kilpailullinen ja kaikki toiminta mentiin tulosten ehdoilla. Loppua kohden menestystä ei enää tullut, Suomen cupin jossain lopputurnauksessa hävittiin kaikki pelit ja piirisarjojen mestaruusturnauksessa ei päästy jatkoon vaikka parina edellisenä vuotena oltiin finaaleissa. Tämä johti siihen että osa porukasta vaihtoi seuraa ja lopuille jäi luu käteen kun sopivaa joukkuetta ei enää ollut ja piti sitten itsekin lopettaa kun maku meni koko hommasta. Salibandyä tuli sitten vedettyä B-junnuihin asti. Näistä pelaajista ei kenestäkään tullut mitään kovin ihmeellisiä, pari pelasi jämärooleja Veikkausliigassa ja suurin osa oli lopettanut yläasteiässä. Jonkinlaiseksi legendaksi noussut Joonas Sohlo pelasi vuotta nuoremmissa mutta ei se siihen aikaan mikään erityinen lahjakkuus ollut.

Nyt kun miettii niin ei tuosta ajasta kovin hyvää makua jäänyt. Pelireissut oli ihan kivoja niin kauan kun sai pelata mutta etenkään vikana vuonna ei peliaikaa paljoa tullut.

[Puncheon]

Todellinen hyvän mielen topaasi

Omista jalkapallomuistoista ehkäpä mieleenpainuvin on lapsena kesäisessä jalkapallokoulussa, jota pidettiin kerran-kahdesti viikossa, ensimmäisen maalin tekeminen. Koska olin hyvin energinen lapsi, mutta teknisesti tohelo, häärin aina keskikentällä syömässä tilaa (ehkäpä tämän takia pidinkin nuorena Aki Riihilahdesta?), mutta en koskaan boksissa asti. Jollakin kerralla sitten eksyinkin maalin lähettyville asti, ehkäpä kulmapotkun seurauksena, ja joku vähän teknisesti taitavampi laittoi oikein loistavan ja kovan keskityksen maalille, juuri sopivasti eteeni. Hyppäsin ja venytin jalkani siihen ja sain ohjattua vastustamattomasti pallon verkkoon maalivahdin ohi.

Toinen muisto on paikallisessa koulujenvälisistä jalkapalloturnauksesta. Koska oma kouluni oli hyvin pieni, valittiin minut vuotta nuorempana pelaamaan turnausta. Noh, meillä olikin sitten turnauksen selkeästi kovin pelaaja joukkueessa ja hänen johdolla dominoitiinkin muita kouluja ihan mielivaltaisesti. Jostain pelistä muistelen, että vaihdoimme parhaat pelaajat pois ja vastustaja ei päässyt pallon kanssa edes lähellekään keskiviivaa. Turnauksen kultamitali on kotona vieläkin tallella ja voittajien nimet kirjoitettiin edellisten vuosien voittajajoukkueiden viereen yhteen pyöräkatokseen koulun pihalle. Seuraavana vuonna opettaja oli vaihtunut ja uusi opettaja laittoi "kaikki pelaa" -hengessä meitä jo voittaneita kutosluokkalaisia sivuun ja peluutti jotain kolmosluokkalaisia, ja turnauksesta tulikin vain kolmas sija. Harmitti seurata kentän laidalla, kun olin sanonut opettajalle idean huonoudesta.

[Tiksa]

Pelien välissä oli kiva treenailla isoa seinää vasten ja pelata jotain "pallo-mattia", eli veto johonkin hankalaan kulmaan josta vuorossa seuraavan piti saada ykkösellä vedettyä seinään jne. Siinä sitä kului loputtomat kesäpäivät.

Seinikseksi tuota meillä päin kutsuttiin.

Itsehän kuuluin kategoriaan "viimeisten joukossa kunkkujaossa valittava rillipää" - vaikka jossain ekaluokan todistuksessa lukeekin 'innokas hiihtäjä" - joten parhaat urheilumuistot ovat vähäisiä. Ja meillä koulussa ei pelattu mitään luokkien - saati sitten koulujen - välisiä pelejä.

Toki tuossa vaiheessa vielä jokainen terve kuopiolainen poika kävi potkimassa jalista jomman kumman seuran kaupunginosajoukkueissa. KuPS/Puumat oli täysin surkea jengi. Taisi jäädä viimeiseksi kun Venäläisen Ilja keräsi tietoa kuopiolaisten pääsarjapelaajien ensimmäisistä joukkueista. Siitä huolimatta se ei ollut mitään "kaikki pelaa"-meininkiä joten huonoimman joukkueen huonoimpien pelaajien joukossa peliaika oli vähäistä ja onnistumiset vielä vähäisempiä.

Kerran kuitenkin jossain n. kahdeksanvuotiaiden kaupunginosajoukkueiden talven halliturnauksessa iski godmode päälle. Lauantaiaamuna ekassa pelissä vaspana hattutemppu. (Eikös huonoimmat pelaajat laiteta junnuissa aina laitapuolustajiksi kun siellä ne ovat vähiten tiellä?). Sitten seuraavassa pelissä kärjessä ja siinäkin pari maalia ja päästiin sunnuntaina pelattavaan finaaliin.

Iltapäivällä kotona joku naapurinpoika pyysi luistelemaan koulun kentälle. No, mähän lähdin, kaaduin ja mursin käteni. (Sanoinko jo, että olen paska urheilussa.) Finaalin siis katselen kentän laidalta ranne kipsissä ja käsi kantositeessä. Keväällä kun olisi taas pystynyt pelaamaan niin joukkueen valmentaja oli lähtenyt ja sillä ei ollut mitään toimintaa ja enpä tainnut sitten tuon jälkeen koskaan palata organisoidun jalkapallon pelaamisen pariin.

[Tangomursu]

Jouduin ala-asteella pelaamaan jalkapalloa tyttöjen joukkueessa, vaikka murtunut jalkani oli kipsattu ja kävelin kepeillä.

[Jääpoiju]

Noin niin kuin yleisesti on silti hämmentävää, että noita onnistumisen tunteita muistaa huomattavasti vähemmän kuin epäonnistuneita hetkiä. Ajattelin aina, että tämä on jotenkin erityisen suomalaista, mutta ehei: kysellyt ulkomaalaisilta tutuilta jotka futista ovat pelanneet heidän muistoistaan, ja he ovat kaikki sanoneet samaa: niitä maaleja tai torjuntoja tai taklauksia tulee harvemmin muisteltua, ja yleensä mieleen juolahtavat vain ne epäonnistuneet hetket.

Tässä syitä, johtuu ajastamme,  jolloin eloonjäämistaistelu oli jatkuvaa.

Muisti toimii henkiinjäämisperiaatteen avulla. Tunteita nostattavat ja monen aistin kautta koetut asiat painuvat syvälle mieleen.

– Vaaratilanteen ja rakastumisen muistamme varmasti. Ne säilyvät mielessä paremmin kuin vieraan kielen kielioppi, Huotilainen sanoo.


Tunteita säätelevä limbinen järjestelmä sijaitsee aivojen syvempien alueiden ja aivokuoren välissä. Siihen kuluu myös mantelitumake, joka vastaa primitiiviseen selviytymiseen ja stressiin liittyvistä tunteista.

Ihmiselle on ominaista se, että kielteiset asiat muistetaan paremmin kuin myönteiset. Ne tallentuvat aivoihin tarkemmin.

Omalla kohdalla muistan vain eri pelilokaatioita, pöliseviä hiekkakenttiä ympäri Tampereen seutua. Aina hävittiin, en muista yhtään voittoa. Jokunen tasapeli taisi olla. Muistan miten kerran feikkasin törmäyksen jälkeen jalkakivun, ettei tarvitsisi mennä kentälle ottamaan pataan.

Onnistuminen joka on jäänyt mieleen on vanhemmat vastaan lapset pelistä,  jolloin joukkueen edarissa (aikuinen) pelannut juoksi laidalta pallon kanssa ja tajusin itse ajoittaa juoksun pakkien eteen oikein, ja hän näki sen, syötti kovan matalan keson cutbackina, jonka jatkoin samettisella yhdellä kosketuksella takanurkkaan maaliin topparin nenän edestä, pelikin voitettiin 2-1.

Pelattiin siis sekajoukkueena, eli oli lapsia ja vanhempia samassa joukkueessa.

Lisätään vielä se, että siirtyessäni pakista ”kymppipaikalle” tai ”kasiksi”, tuntui peli alkavan maistua paremmin. Jotenkin sitä näki syöttölinjat ja tilanteet etukäteen niin, että esimerkiksi katkastessa vastustajan pitkää syöttöä, pystyi sen jatkamaan samalla syöttönä linjan taakse omille, josta laituri pääsi yksin läpi. Pakkina sitä vaan roiski palloa sokkona jos sai joskus pallon hyökkääjältä pois.

[Ilkeä Eläinlääkäri]

https://yle.fi/a/3-5926135

Hallitseva mestari Haka oli pelissä melko suvereeni ja Kotkan TP teki maalinsa suunnilleen ainoasta paikasta. Voitto vei yläloppusarjaan, ja varmisti samalla Kotkan TP:n sarjapaikan.

Armstrongin tyytyväisyyden voi ymmärtää, koska olla.

[Osterdeich]

Omat muistoni vievät 1960-luvulle, jolloin me 12- vuotiaat pelasimme suurella hiekkakentälle (Hesa-tyyliin Saharaksi osuvasti kutsuttiin), missä pelattiin miesten maaleilla ja säännöillä. Ei siinä pikkumolarilla paljon mahdollisuuksia torjua ollut. Itse olin silloin aliarvostetuimmalla paikalla eli vaspana enkä saanut nousta yli keskikentän.Olin vasenjalkainen kohtuullisen hyvä pikajuoksija, jonka tekniikkataidoilla louhikkokosketuskin olisi jo ollut saavutus. Silti onnistuimme muutamaa vuotta myöhemmin hämmästyttävästi voittamaan B- poikien piirin mestaruuden ja kaatamaan sarjassa pelanneen legendaarisen Tepsin juniorit 1-0. Panostimme totaaliseen hyökkäykseen alkuminuuteilla ja saimme kuin saimmekin tuurilla johtomaalin ylimielisiä turkulaisia vastaan (saapuivat isolla mustavalkoisella TPS-bussilla mukanaan meidän silmissämme kuvankauniilta näyttäneitä tyttöystäviä). Loppuajan, mikä oli pitkä, potkimme palloa vieressä kulkevan Uki-Eura-pikatien toiselle puolelle, jonka nokkosista tepsiläiset palloa saivat etsiä.

Kouluotteluista legendaarisin oli kolme kertaa pelattu matsi meidän yhteiskoulun "poikien" ja kansalaiskoulun "sällien" välillä. Me enemmän tai vähemmän nörtit rillipäät hävisimme tylysti kansalaiskoulun kendotyypeille, jotka jo silloin veivät myös komeimmat naiset. Kerran satuimme voittamaan ja se kostettiin seuraavana viikonloppuna Laitlan yössä karvaasti. Mikään ei siis ole muuttunut. Noista kendotyypeistä kaksi nousi Rauman Lukon kautta jopa maajoukkuetasolle.  

Hienoja aikoja, jolloin kaikki vapaa-aika kului urheilukentällä niin yleisurheillen kuin futista pelaten. Yhteiskoulun  demarirehtori ja voimistelunopettaja toki teki kaikkensa futiksen poiskasvattamiseksi. Hän oli entinen TULin pesäpallomestari Forssasta ja  siksi kaikki keväät pelattiin aina vaan pesistä. Osin protestina, osin kyvyttömyyttäni en vasurina osunut koskaan edes palloon. Oi niitä aikoja.

[Julkea bulbul]

Ekalla luokalla olin alkuun melko ujo ja jäin peleissä vähän sivuun, vaikka kotona kolmen isoveljen puristuksessa luonnollisesti kilpailuvietti oli melkoisen korkea. Jostain syystä, jota en enää muista, keksin kuitenkin keskellä talvea, että olen todella hyvä jalkapallossa ja uhosin voittavani luokkani vaikka yksin. Väitin myös päihittäväni veljeni yksin, vaikka he ovatkin keskimäärin yli 10 v vanhempia. Valtavalla itseluottamukselle pyörittelinkin melko tasaväkisesti muuta luokkaamme, jossa oli 6 poikaa. Ainoan kunnon vastuksen antoi eräs lestadiolaispoika, joka oli vikkelä ja kova vääntämään. Siitä alkoi tiukka ala-asteen välituntivääntöura, jossa laskimme kaikki maalit ja kisailimme kyseisen lestadiolaisen kanssa maalimäärissä, jotka huitelivat muistaakseni huippuvuonna noin 800 / lukuvuosi -tasolla. Se vaati kovaa työtä, joskus piti hiihtää vähän etuajassa kouluun, että sai tampattua pelikentän päivää varten kuntoon.

Omien luokkalaisten kanssa vääntäminen ei toki kertonut kovin paljon tasosta, joten onneksi sitä pääsi mittaamaan myös muita kyliä vastaan. Kakkosluokalla voitimme kunnan toisella laidalla sijainneen kyläkoulun ykkös-kakkosluokan 2-0, tein molemmat maalit ja bussissa kotimatkalla toinen luokkani ihastuksista julkisesti sanoi tykkäävänsä minusta.

Pelasimme myös neljä vuotta vanhemman kaiman kanssa "Julkeat" vastaan muut ottelun yhdellä välitunnilla. Se keräsikin valtavan suosion ja lopulta jaot taisi olla noin 2 vs 30, mutta tuo hölmöläinen ei päästänyt minua kentälle vaan käski pysyä maalissa ja yritti itse pärjätä muita vastaan, vaikka ei ollut kummoinen. Taisimme hävitä 1-0 ja olin hyvin katkera. Isoin syy pieniin lukuihin oli, että noin kaukalon kokoisella kentällä kolmisenkymmentä päättömästi juoksevaa lasta ei ollu kovin organisoitua sinkoilua mihinkään suuntaan ja maalit olivat lätkämaaleja, joten torjuminen oli melko helppoa.

Ehkä kovimmassa kunnossa koskaan olin vitosluokalla ja tuntui, että kaikki onnistuisi. Sain jopa nemesikseltäni, tuolta lestadiolaispojalta kehuja. Olimme luonnollisesti aina eri puolella, mutta nyt oli tulossa koulujen välinen ottelu naapurikylän mahtailevia isojen maatilojen poikia vastaan. Odotin jo innolla, sillä olimme kaukalopallossa päässeet samaisen kaverin kanssa vihdoin samalle puolelle ja murskanneet kyseisen koulun. Mutta sitten tapahtui pahin mahdollinen: jouduin kita- ja nielurisaleikkaukseen juuri ennen ottelua. Koitin pyytää vielä ottelun siirtoakin, mutta eihän se onnistunut. Luokkatoverit olivat silti voittaneet, mutta kyllä ärsytti ja harmittaa vieläkin.

Kaupungissa ei lapsuudessani ollut joukkuetta enkä usko, että vain yksilölajeja urheiluna pitänyt isäni olisi koskaan päästänyt minua pelaamaan, vaikka olisi ollut, sillä se olisi ollut pois hiihtotreeneistä. Seiskalla välituntipelit jäivät tietysti pois ja vielä yhdellä liikuntatunnilla pääsin loistamaan keskustan ylimielisten kukkoilijoiden seassa syöttötaidoillani, mutta pikku hiljaa menetin vähäisen pelailun vuoksi silkkisen kosketuksen, itseluottamukseni ja viimeisenä silauksena kasvupyrähdyksen myötä kaiken vartalonhallintani.

Ala-aste oli ihmisen parasta aikaa. :löysäjamärkä-:

[Eiccu]

Aika paljonhan noita muistoja on ala-asteen välituntipeleistä lähtien, mutta ehkä ylitse muiden nousee 7. luokan koulujen välinen turnaus. 

Liikunnanopettaja ei ollut kaikista innokkain minkään lisätöiden suhteen ja laittoi minut kasaamaan joukkueen, koska tiesi, että tunnen aika hyvin kaikki joilla on vähänkin jalkapallotaustaa. Meillä oli ihan ok joukkue ja taisi kaikki olla pelannut vähintään kortteliliigaa joskus, vaikka aktiiviharrastajia oli enää kourallinen.

Finaalissa vastassa oli jalkapalloluokka, jossa oli lähestulkoon kaikki kaupungin parhaat pelaajat ja pelistä odotettiin täydellistä ylikävelyä. Meidän opettajakaan ei ollut paikalla, joten sovittiin keskenään, että vedetään hirveällä sumppupuolustuksella ja hyökätään enintään kahdella pelaajalla.

Suunnitelma toimi alkuun täydellisesti ja vaikka palloon ei kovin paljon päästy, niin pikkukentällä bussin murtaminen osoittautui erittäin vaikeaksi huimasta tasoerosta huolimatta. Sitten pelin alkupuolella yhdellä niistä harvoista kerroista kun päästiin vastustajan kenttäpuoliskolle, sain jalan vapaaksi ja pallo alanurkkaan. Koko pelissä saatiin aikaiseksi tuon lisäksi yksi laukaus. Toiveet jättiyllätyksestä alkoi kuitenkin pikku hiljaa kasvaa ja ajan käydessä vähiin alkoi vastustajilla näkyä pientä hermoilua - pitihän heidän voittaa peli aivan leikiten.

No, niinhän siinä sitten kävi, että muutamaa minuuttia ennen loppua saivat väännettyä tasoitusmaalin ja vielä viimeisellä minuutilla voittomaalin, eli yllätys jäi piippuun. Vähän ristiriitaisissa tunnelmissä oltiin, kun toisaalta odotukset oli ylittyneet moninkertaisesti, mutta voitto oli jo ollut käsin kosketeltavissa. Vastustajat ei voittoa suuremmin juhlineet, kun pelin kääntäminen tarkoitti pikemminkin täydellisen nöyryytyksen välttämistä.

Liikunnanopettaja seuraavana päivänä sanoi, että taisitte pelata aika hyvin ja harmitteli ettei päässyt paikalle, vaikka epäilen poissaolon johtuneen siitä, ettei kehdannut tulla katsomaan odotettuja murskajaisia.

Seuraavana vuonna sitten lähdettiin luottavaisemmin mielin hakemaan yllätystä, mutta eihän siitä mitään tullut kun tasoerot oli kasvaneet entisestään ja yllätysmomentti hävinnyt, vaan takkiin tuli jotain 6-0.

[tre guru]

"Anna Jarkko vetää, Jarkolla on nappikset!"

[Maakuntasatraappi]

Noin 11-vuotiaina (eli elettiin noin vuotta 1985) oli Keski-Pohjanmaan piirin kovin joukkue (nykysilmin katsoen hyvinkin yllättävästi) Kokkolan Palloseura.

No, meillä oli piirisarjan eka KPS-ottelu kotona Pietarsaaren legendaarisen Vanhan kentän pölisevällä hiekalla, kesäkuun alkua elettiin, arki-ilta. Ikimuistoisen ottelusta teki, että meillä (Jarolla) oli Taktiikka. Tarkoituksenamme oli puolustaa tiiviisti, minimoida puolustuspään virheet (missään nimessä ei syöttöjä kuin ylöspäin tai laidalle, mieluiten vedettiin pitkä päätyyn) ja iskeä vastaiskuin. Kuulosti ihan miesten jalkapallolta!

Heti aluksi tuntui että turpiin tulee että tuntuu ja vastustajat olivat paria kokoa isompia fyysisestikin. Tuurilla ja taistelulla maalimme kuitenkin varjeltui ja tauolle mentiin nollanollassa. Maalipaikkoja emme saaneet.

Toisella jaksolla paine kasvoi entisestään ja vastustajalla tolppaa ja kulmasta rimaa (jotka olivat sen ajan junnumaaleissa aika kapeita) ja vaikka mitä. Lopussa saatiin kuitenkin vastahyökkäys johon jäljellä olevilla voimilla rynnittiin liiankin rohkeasti, pallo vastustajan veskarille joka avasi käsistä nopean. Rynnin täysillä kohti puolustusta ja tajusin kohta että edessä oli rynnimässä yksin läpi vastustajan paras pelaaja. Loikkasin eteenpäin ja sain kuin sainkin juuri ja juuri rapattua sen takajalasta nurin.

Rangaistusalueen viiva oli muistaakseni vähän epämääräinen tai sitä edes ollut, mutta vain vapari siitä joka tapauksessa tuli. Oli selvää, että se rapattu poika tykittäisi vaparin. Muuriin ei lisäkseni (pakko oli uskaltaa) tohtinut kuin yksi meikäläinen vaikka valmentaja karjui kentän laidalta muuriin. Vihulaispoika tykitti pallon vauhdilla joka tuntui aivan saatanan pelottavalta. Pallo viuhui pääni ohi tai yli ja samalla maalin yli (mikä oli tuossa iässä saavutus sinänsä, pallot olivat raskaita). Peli loppui siihen ja lopputulos riemukas 0-0, joka oli sen(kin) ajan tuonikäisten matseissa hyvin harvinainen tulos.

Vierasmatsi hävittiin sitten myöhemmin kesällä Kokkolassa 1-4.  

[anselmibanda]

Oma lapsuus tuli vietettyä Loimaan ammattikoulun nurkissa, kun vieressä asuttiin. Amiksen hiekkakenttä ei houkutellut meitä "Rivelinoja, Beckenbauereita ym." niin paljon kuin koulua ympäröivät nurmikkoalueet. Aina pelit pystyyn nurtsille ja puista maalit. Ja kun talonmies (joita oli vielä 70-luvulla!) tuli ajamaan meitä pois, niin vaihdettiin seuraavalle nurtsialueelle pelaamaan.
Ammattikoulun rivarin edessä oli se paras kenttä, jossa oli ihan kunnon havupuita siellä täällä luontaisina maalitolppina. Tällainen muisto ei unohdu koskaan: Pena (nimi muutettu) pääsi läpiajoon, mutta epätasaisella pelialustalla piti liikaa katsetta pallossa. Pam! Jannu juoksi suoraan päin paksua kuusta, läpiajo tyrehtyi siihen ja pallo vieri hiljalleen veskaa kohti. Empatiasta Penaa kohtaan ei ollut tietoakaan, kun kaikki hirnuivat tilanteelle. Vaan kyllä se Pena siitä toipui niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja pääsi jatkamaan peliä.

[Morchen]

Hieno topikki!

Alle kouluikäisenä:
Potkin neljä- tai viisivuotiaana palloa serkkuni kanssa, kun hän ilmoitti pääsevänsä oikeaan joukkueeseen. Lähdin samantien kotiin kinumaan samaa vanhemmiltani ja seuraavalla viikolla oltiinkin sitten jo treeneissä. Joukkueessa oli kolme vuotta vanhempia pelaajia ja toki jäin ihan statistin rooliin. Tokalla kaudella onnistuin kuitenkin jotenkin ruuhkasta tökkäämään käkärillä urani avausmaalin. Maaleja ei sitten kovin paljoa uralla kertynytkään.
Muistan hyvin myös sen, kun sain ensimmäistä kertaa lauottua yli ison maalin. Jatkossa tämä onnistui turhankin usein.

Alakouluikäisenä:
Isä perusti vapaalle joutomaalle kodin viereen savisen nurmikentän. Järjestimme kavereille 4 vs 4 -turnauksen, johon osallistui kahdeksan joukkuetta. Omassa jengissäni oli veljeni ja pari serkkua. Pelipaitana meillä oli Kanarialta tuliaisina saadut FC Barcelonan piraattipaidat. Itselläni oli nro 4 eli Koemanin paita.

Yläkouluikäisenä:
Pelasin pienen kunnan joukkueessa ja olimme yleensä alueen ykköstason sarjassa alempaa keskikastia. Yhtenä vuotena meillä peli kulki tuloksellisesti kuitenkin erittäin hyvin. Kuten Satraapin joukkueella, niin meidänkin pelimme perustui puolustukseen ja pitkän pallon roiskimiseen. Bonuksena kotimatseissa yhden pelurin isä toimi usein tuomarina, eikä ukko välttämättä aina ollut päätöksissään täysin objektiivinen. Tällä tavalla saatiin tasuri sarjan mestareista ja kotivoitto alueen liigaseuran junnuista.
Kesällä matkustimme Wasa Fotboll Cupiin, jossa onnen ja raivokkaan taistelun avulla selvisimme parhaana suomalaisjoukkueena finaaliin. Finaalissa tuli 1-0 turpaan ruotsalaisilta. Pelasin oikeaa laitapakkia ja Roberto Carlosin inspiroimana olin jatkuvasti mukana niin puolustuksessa kuin hyökkäyksessä. Aivan lopussa sain vielä luotua meille paikan pistää matsi pilkuille, mutta ruotsalaisveskari onnistui jotenkin tippaamaan kärkipelaajamme puskun kulmaksi. Pelin jälkeen onnuin kaikkeni antaneena majoitukseen vievään bussiin, jossa kaikki istumapaikat oli jo varattu. Mukana ollut seuramme edustuksen valmentaja totesi silmää iskien, että Morchen voi seistä kun ei jalka pelissä liikkunut. Seuraavalla viikolla tuli sitten kutsu kolmosdivarissa pelaavan edustuksen treeneihin.

[Morchen]

Lisätään vielä yksi muisto. Pelasin kyläjoukkueessa kunnan nappulaliigaa ja jengimme oli voittamaton. Nappulaliigan syysjuhlassa ohjelmanumerona oli ystävyysottelu jengimme ja muista kyläjoukkueista kootun all starsin välillä. Peli oli lopussa tasan, ehkä nolla - nolla. Ottelun tuomari tuomitsi meille hyökkäysboksin ulkopuolelta epäsuoran vaparin. Koko epäsuoran vaparin konsepti oli meille vieras, emmekä oikein tienneet miten tilanne pitäisi pelata. Valmentaja huusi laidalta, että Morchen vetää. Lisäsi vielä ohjeet mulle, että täysillä vaan maalille, kyllä se johonkin osuu. No, veto lähti kuin unelma kohti yläkulmaa ja tajusin, että tästä ei tule hyväksyttyä osumaa. Vastustajan veska onnistui kuitenkin kurottamaan sormensa palloon ja pallo painui sormien ja tolpan kautta verkkoon. Ottelu loppui siihen, ja koko kyläjoukkueemme ryntäsi päälleni yhteen kasaan juhlimaan voittoa.

Itselleni on kyllä lapsuuden futispeleistä jäänyt mieleen lähinnä nämä satunnaiset onnistumiset, vaikka epäonnistumisia oli varmasti paljon enemmän. Hieman yllättävää kyllä, koska en nyt varsinaisesti ole maailman optimistisin ja positiivisin ihminen

[Belmero]

Olin jotain 7-8 vuoden ikäinen. Naapurin poika aloitti pelaamaan paikallisessa joukkueessa ja minä kinusin mukaan. 70-luvulla ei nuo ikäluokat olleet niin tiukkoja kuin nykyään ja kun kyse oli vielä pienestä paikkakunnasta, niin toki joukkueeseen mahtui mukaan. Nuorimmissa junnuissa ikähaitari oli varmaan jotain 6-9 vuotta. Muistelen että tuohon aikaan pelattiin vielä isolla kentällä eikä mitään pienjoukkuepelejä ollut.

Minut pistettiin laitapakiksi ja ekassa piirisarjan pelissä vetäisin tyylipuhtaan liukkarin, millä pysäytin vastustajan. Olin toki telkkarista nähnyt miten sellaisia tehdään. Kenttä oli vielä joku hiekan ja kivituhkan sekoitus, joten perse oli ruvella mutta ei haitannut kun valmentajalta tuli niin kovat kehut.

Seuraavissa peleissä sitten jakelin mielestäni samanlaisia taklauksia mutta enhän minä tiennyt miten se sääntöjen mukaan tehdään vaan vetelin usein surutta sukille. Niistä alkoi tulla vastustajalle vapareita/rankkareita ja mulle kortteja, jonka seurauksena oli sitten mieli maassa ja meinasi siinä varmaan harrastuskin loppua. Onneksi valmentaja ei moittinut vaan tajusi aika nopeasti, että nyt tarvii vähän kertoa sääntöjä ja vinkkejä kun pikkujunnu ei tiedä mitä se tekee

Siitä se harrastus sitten jatkui tuottaen roppakaupalla hienoja muistoja.

[Osterdeich]

Mksiköhän tämäkin kiinnostava topic tänne unholaan siirrettiin samalla kun yleinen on täynnä kaikenlaista paskaa?

[Julkea bulbul]

Mksiköhän tämäkin kiinnostava topic tänne unholaan siirrettiin samalla kun yleinen on täynnä kaikenlaista paskaa?

Koska tämä on jalkapallokulttuuria ja yleinen tännä paskaa?

[Osterdeich]

Koska tämä on jalkapallokulttuuria ja yleinen tännä paskaa?

Näin kai se on

[Jimmy Cooper]

13-vuotiaana oli kesäkausi, jolloin köyhän miehen Pippo Inzaghina onnistuin iskemään virallisissa otteluissa 15-20 maalia. Puujalkainen munaraava pelityylini ei tuota ennen tai sen jälkeen koskaan tuottanut yhtä hyviä tuloksia.
 

[laitinho]

Isoveljen kaveri potkaisi pallolla päähän, kun olin niille viisivuotiaana maalissa. Ikäeroa 5-6 vuotta. Äiti oli vihainen mutta itsehän mä halusin maaliin mennä pelaamaan!

Mulla ei muistu lapsuudesta huippuhetkiä, mutta lukiossa sain "futistähden" kiukuttelemaan "vaarallisesta pelistä" kun liu'uin siltä pallon moneen otteeseen pois. Se antoi itselleen ihan liian pitkiä kosketuksia eteen niin ilman väärän aiheuttamista homma oli naurettavan helppoa.

Paras suoritukseni koko peruskoulu- ja lukio ajalta taitaa olla yli navan korkuisen pallon kuoletus jalkaterällä ilmasta ja siitä suoraan sitte.läpisyöttö pystyyn luokkakaverille. Maaleja tein vähän ja kaikki oli rumia.Tykkäsin syötellä ja taklata.