Tulokset puhuvat puolestaan vai miten se meni? Tämän vuoden poppoo onnistui siinä missä 2010 syntyneet epäonnistuivat vuosi sitten todella pahasti.
Kv-peleissä on juostava ja oltava fyysisiä - voitto ratkaisee. Taitaville mutta (vielä) hitaille ja pienille pelaajille on muita tarkoituksemukaisempia tapahtumia, joissa kehittyä.
Valitusta joukkueesta muutenkin suurin osa on ansainnut paikkansa joukkueessa, kun otetaan huomioon loukkaantumiset sekä muut ei-pelilliset tekijät valintojen taustalla.
Hienoa, että meillä on erilaisia mielipiteitä ja kyky ilmaista niitä!
Vaikka edeltävä kommenttini olikin kovin tietäväinen, niin se kuin koko tarkastelukulmani asiaa tulee vain oman elämänkokemukseni näkökulmasta.
Työt veivät perheeni Saksaan, Italiaan ja lopuksi Espanjaan. Omat poikani pelasivat junnuputkensa ko. maiden sarjoissa eri tasoilla ennen siirtymistään opiskelemaan. On siis luonnollista, että vertaan ko. maiden juniorifutista omaamme. Minulla oli (ja on edelleen välillä) ilo seurata ko. maiden kärkijuniorijoukkueiden pelejä ja toki, osin hyvin epäreilusti, vertaan Suomi-futista niihin.
Ehkäpä tämä on väärä keskusteluryhtä tälle asialle, mutta omassa mielessäni juuri näissä juniorimaajoukkueiden valinnoissa kiteytyy maamme juniorifutiksen haasteet.
Tässä uusi, hieman perustelevampi, yritys kuvata ajatuksiani asiaan.
Kun olen seurannut Suomen nuorten ikäluokkien sarja- ja maaottelupelejä, on niissä joitakin perustavaa laatua olevia eroja edellä mainitsemieni maiden junioripeleihin. Silmiinpistävin ero on varmastikin kotimaan jalkapallon juoksuvoittoisuus. Pallon ei anneta tehdä työtä vaan sen kanssa juostaan. Tämä johtaa siihen, että pelitempo laskee välittömästi ulkomaihin verrattuna ja meillä juostaan siis kentällä paljon enemmän kuin erityisesti Espanjassa tai Italiassa.
Toinen keskeinen ero juuri tempoon liittyen on kentällä pelaajalla käytössä oleva tila ja aika. Erityisesti palloliiton tapahtumissa, jossa pelaajat ovat toisilleen vieraita, tämä on erittäin silmiinpistävää. Pallollisella pelaajalla tuntuu olevan tilanteessa kuin tilanteessa lähes rajaton tila ja aika käytettävissään hakea optimaalista ratkaisua – syöttää joukkuetoverille tai juosta vapaaseen tilaan. Pelaajien sijoittuminen on pielessä ja kollektiivinen prässi puuttuu täysin.
Kolmas suuri ero on pallosta huolehtiminen. Suomessa palloa suorastaan lahjoitetaan vastustajalle tekemällä jatkuvalla syötöllä todella riskialttiita tai suorastaan järjettömiä ratkaisuja vaihtoehdoista tai pelipaikasta riippumatta. Pallonhallinnasta ei voida juuri puhua ja pelin rakenne jää hyvin sekavaksi ollen pahimmassa tapauksessa lähes flipperimäistä pallon kimpoilua ja pallon perässä juoksemista.
Neljäs ero on pelikovuus. Suomessa ei pelata läheskään niin fyysisesti kuin jalkapallon suurmaissa. Toisaalta Saksassa tai Espanjassa pelaajat loukkaantuvat paljon vähemmän. Tämä johtuu taas siitä, että jalkoihin ei taklata. Fyysisyys ei tarkoita siis siellä tarkoita juoksemista tai taklaamista, vaan armotonta tilan pois ottamista, kroppaan kiinni menemistä, tönimistä ja kiinnipitämistä, niin paljon kuin kulloinenkin tuomarilinja sallii – Mutta vastustajaa ei pääsääntöisesti koskaan satuteta. (Italiassa tämä asia hiemen enemmän joustaa).
Pelimiehillä en tarkoita hitaita pelaajia vaan pelaajia, joilla on tekniikkaa ottaa pallo haltuun vaikeassa tilanteessa, suojata sitä paineen alla ja syöttää se eteenpäin joukkuetoverille peliä edistävällä tavalla, peliälyä nähdä kenttä laajasti ja löytää joukkueen kannalta kulloinkin paras ratkaisu, sekä kykyä pelata nopeatempoisia fyysisiä pelejä.
Mielestäni meillä korostuu pallon kanssa juoksemisen, hyödyttömän riskinoton ja yksinyrittämisen ihannointi, joka mielestäni näkyy hälyyttävästi juniorimaajoukkuevalinnoissa. Ne ovat valintoja, jotka valittavasti myös edelleen ohjaavat pelaajien ja valmentajien käsitystä siitä, mikä on tavoiteltavaa ja hyvää jalkapalloa.
Huoleni on, että tällä tiellä Suomifutiksen ja kansainvälisen futiksen välinen kuilu vain kasvaa, siitäkin huolimatta, että meiltä on nyt maailmalla ennätysmäärä junioreita erilaisissa akatemiaympäristöissä, erityisesti Italiassa ja Saksassa. Läpimurrot akatemioista ovat kuitenkin vielä vähissä ja siinä täytyykin miettiä millaisia pelaajatyyppejä meiltä maailmalle menee – ovatko he akatemioissa niitä kehitettäviä pelaajia vai niitä, joiden tehtävä on kehittää akatemian pelimiehiä.
Tarkoitukseni ei ole kritisoida ketään nyt joukkueeseen valittua pelaajaa – He ovat kaikki kovalla työllään paikkansa varmasti ansainneet. Katson valintoja enemmän kehityslinjauksien näkökulmasta – ollen hyvin huolestunut Suomi-jalkapallon tulevaisuudesta.
Mitä tuloksiin ja niiden "puhuvuuteen" tulee, omasta mielestäni 15 vuotiaiden pelaajien osalta oikeiden asioiden tekeminen ja sen mukanaan tuoma pitemmän aikavälin kehitys on tämän päivän tuloksia paljon tärkeämpää.
