Mikäs Roman ja Fiorentinan ultra ryhmien välillä hiertää?
Ihan mielenkiintoinen kysymys.
Käsittääkseni viimevuosina (tai -kymmeninä) välit ovat olleet neutraalit ja sitäkin edelsi jonkinlainen yhteistyö/kumppanuus?
Olisko tässä kyseessä kotimaastakin tuttu "puskatappelu" eli "metsärunkkaus"? Metodi vaikuttaa olevan hyvin sama, kun pari vuotta sitten napolilaisten kanssa moottoritiellä... Eiköhän niitä jälkiä seuraamalla osallsetkin ala selvitä.
Mistä höyrypäistä tietää tarvitseeko ne suurempaa syytä kun "reippaan ulkoilumielen"?
Ehkä joku tietää paremmin viime aikojen käänteistä...
Liittyisikö poliittisiin jännitteisiin tuo yhteenotto? Käsittäkseeni Fiorentinan ultrat eivät ole kovinkaan poliittisesti virittyneitä, mutta sehän voi muuttua nopeastikin. Mitä nyt haikailevat Firenzen itsehallintoalueen perään (tähän voi suhtautua huumorilla tai haudanvakavasti mutta ei siitä välistä).
Liittyy ja ei. Perinteisellä oikeisto-vasemmisto-akselilla ei liity, mutta identiteettitietoisten roomalaisten & firenzeläisten välillä kytee historiallis-poliittis-kulttuuriset kilpailuasetelmat ja kaunat. Ne heijastuvat jalkapallokatsomoon, kuten muissakin kohtaamisissa: paikallisylpeät firenzeläiset suhtautuvat penseästi ulkopuoliseen valtaan, kuten Piemonten ja Milanon taloudelliseen eliittiin, Vatikaaniin ja Rooman keskusvaltaan, mikä selittää seuran kannattajien vihasuhteita. 1970-80-lukujen taitteessa Roman ja Fiorentinan ultrat ovat olleet lyhyessä epävirallisessa ystävyyssuhteessa, jossa yhteistä henkeä löydettiin altavastaaja-asemasta pohjoisen suuria vastaan sekä tietynlaisesta välitilassa olon tunteesta maassa, joka stereotyyppisen dualistisesti tykätään jakaan pohjoiseen ja etelään ja jossa Latium tai Toscana ei identifioidu erityisen voimakkaasti kumpaankaan suuntaan. Keski-Italian suurten ystävyys katkesi kertomusten mukaan bannerien ryöstämisen seurauksena, mutta moni Roman kannattajien noiden aikojen kummallinen ystävyyssuhde (Atalanta, juventus, Viola, Napoli) oli jo lähtökohtaisesti ajatuksenakin jossain määrin tuhoonsa tuomittu. Tietysti tietyissä tapauksissa ultras-mentaliteetti menee poliittisten ja alueellisten jännitteiden yläpuolelle, kuten parhaimpana esimerkkinä apoliittisten Fiorentinan ja neofasististen Hellas Veronan kannattajien välinen gemellaggio tai miksei myös roomalaisten ja friulien välinen nykyinen sympatia todistaa.
Fiorentinan suurin vihollinen on tietysti juventus, mutta muita ovat vanhojen sotakaunojen kautta erityisesti toscanalaiset Pisa & Siena (Empolia ja Livornoa kohtaan vastakkainasettelua myös esiintyy, mutta historiallisista syistä huomattavasti vähemmän), Bologna sekä milanolaisseurat. AS Roma on myös vihollislistan kärkipäässä, koska firenzeläiset tuntevat paitsi historiallista kaupunkien välistä kilpailuasetelmaa niin myös suoranaista kaunaa Rooman pääkaupunkiasemaa kohtaan. Firenze – Torinon jälkeen – maan toisena pääkaupunkina ehti investoida risorgimenton loppuvaiheilla kaupunkikuvaansa paljon, mutta Kirkkovaltion lopulta liitettäesssä Italiaan Roomasta tehtiin – alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti – maan pääkaupunki etenkin sen historiallisen & uskonnollisen symboliarvon takia. Pohjoisemmassa Rooma kuitenkin nähdään byrokratian, korruption ja rappion symbolina, joten varsinkaan sivistyneen renessanssikaupungin asukkaat eivät reagoineet asiaan positiivisesti eivätkä kiihkeimmät firenzeläiset (
Curva Fiesole) vieläkään asiaa helposti niele. Isolla osalla pohjoisitaliasesta vihasta AS Romaa kohtaan on sitkeä aluepoliittinen taso: jos katsomme esimerkiksi tulikuumaa Roman ja Atalantan kohtaamista – joillekin yllättävää riskiottelua – niin vaikka taustaa sille löytyy myös oikeisto-vasemmisto-kiistasta (Curva Nord 1907 on entinen vasemmistokaarre) on selkein motiivi kuitenkin Padanian federalistinen Rooma-vastaisuus, jonka varsinkin Lega Nord (joka sittemmin on toki puolueena muuttunut hyvin paljon) valjasti etenkin populistiseen sloganiin
”Roma ladrona”, varastava Rooma, johtuen keskusvallan avulla velkaiseen miljoonakaupunkiin tehtävistä investoinneista. Vaikka Firenze ei ole ollut suinkaan Legan sydänmaata, on poliitinen retoriikka paikoin vastavaanlaista, koska velkaantunut Rooma nähdään pohjoisesta perspektiivistä maan talouden riippakivenä.
Italiassa kannattajien vastakkainasettelu lähes aina pohjautuu jalkapallollisten asioiden ohella historiaan ja kulttuuriin. Hyvin harva fyysinen yhteenotto syntyy tyhjästä, ja pidänkin itsestäänselvänä sitä, että sunnuntaista kahinaa autostradalla ei olisi nähty, jos kannattajien välit eivät olisi entisestään kiihkeät juurikin Rooman ja Firenzen kaukaa tulevien poliittisten jännitteiden kautta. Jos välit olisivat neutraalit, kuten vaikkapa Sassuolon kanssa, väkivaltaisuuksilta olisi vältytty. Ei-roomalaisen romanistan ei tietenkään tarvitse identifioitua tällaiseen alueellista realiteettia korostavaan vihanpitoon, jonka motiiveista suurin osa on paikallissidonnaisia ja jalkapallon ulkopuolelta tulevia, mutta ymmärtääkseen moisen vihanpidon syitä ja tunteakseen edes hitusen kannattamansa seuran identiteettiä on kuitenkin kultuurihistorialliset taustat hyvä tuntea, mikäli siis asiasta on kiinnostunut. Ultrat ovat traditionalisteja, jotka modernin jalkapallon eetoksen vastaisesti näkevät jalkapalloseurat nimenomaan kaupunkiensa symboleina ja kannattajien välisen mittelön yhtenä
campanilismon muotona; juuri se tekee mielestäni italialaisesta jalkapallosta poikkeuksellisen mielenkiintoista. Sen ei tarvitse johtaa väkivaltaan vaan vanhoja kaunoja voidaan julistaa folklorisesti ja kauniisti, esimerksi katsomotaiteen kautta, kuten usein tehdäänkin. Joillakin kuitenkin lähtee käsistä, koska mukana on myös fyysistä yhteenotoista kiinnostunutta väkeä.
Kysymyksenne oli hyvä, sillä Roman ja Fiorentinan ultrien välit eivät ole kuitenkaan pahimmasta päästä, eikä Fiorentinaa kohtaan Roomassa tunneta kuitenkaan suinkaan juveen, interiin, Milaniin tai Napoliin vertautuvaa vihaa, joten myöskin isommilta yhteenotoilta kannattajien välillä on jo aika pitkään vältytty. Tämä tilanne oli poikkeuksellinen: usein autostradan varrella, esimerkiksi Autogrilleillä, tapahtuvat tappelut ovat luonteeltaan spontaaneja, jotka syntyvät kohtalonomaisesti toisiinsa vihamielisten ryhmien kohdatessa adrenaliinipäissään toisensa. Joissakin tapauksissa ne voivat olla myös sovittuja, mitä tapahtuu (harvemmin) kyllä myös – tietyillä ihmisillä tuon kaltaisen yhteenoton järjestämiseen riittää puhelinsoitto, jos vieraspelimatkat sattuvat osumaan samalle seudulle ja DIGOS mahdollistaa sen huolimattomuudellaan.
On tietysti totta, että varsinkin äärioikeiston piireissä fyysinen kamppailu myös noin urheilumielessä on erittäin glorifioitua. Roman Curva Sudissa, juurikin mm. Gruppo Roman riveissä vaikuttava neofasistinen CasaPound-järjestö tuntee myös rituaalin nimeltä
’cinghiamattanza’, jossa jäsenet riisuvat nahkaisen vyönsä ja karaistumismielessä soturihenkeä nostattaen lyövät niillä toisiaan. Etenkin tätä on harrastettu – kuulemma – Gianluca Iannonen
Zetazeroalfan keikoilla. Kyseinen vaihtoehtobändi on symboleineen erittäin suosittu aika lailla kaikissa Italian äärioikeistovoittoisissa kaarteissa, koska paitsi yhteinen poliittinen suuntaus niin myös alakulttuurit kiinnostavat toisiaan, ja tässä taas tullaan lähelle Ticorexxin oivasti nostamaa Roma - Monzassa nähtyä striscionea, jossa intertekstuaalisesti suoraan lainataan toisen uusfasistinen rock-yhtyeen (Innato Senso Di Allegria) kappaleen ”Er cammerata” kahta säettä ja liitenään ne stadionkieleen, johon ne sellaisenaan temaattisesti – siis ilman tiedettyjä poliittisia konnotaatioita – sopisi varsin hyvin. Alkuperä on kuitenkin ääriliikkeen suosimassa musiikissa, joten oli samantien selvää, mistä asiasta tulen seuraavana aamun agendaltaan hillityn keskusta-vasemmistolaisen La Repubblican sivuilta lukemaan. Mainetta ja valtaa kaarteessa tällä vuosikymmenellä Curva Sudissa niittänyt ’
ROMA’-ryhmä on vahvoissa asemissa, ja vanhaa
CasaPound-väkeähän tuolla vaikuttaa; ryhmä on kaarteen ikään nähden nuori mutta tiettävästi siellä vaikuttaa kaarteessa uskottavaa väkeä, jolla on ihan kunnioittavat suhteet vanhempaan äärioikeistolaiseen ainekseen eli esimerkiksi jo vuodesta 1972 kaarteessa vaikuttaneeseen
BOYSiin, Nel Nome di Romaan tai
Tradizione Distinzioneen, joka 2000-luvun alussa muodostui nimenomaan pääasiassa Boysin ja ex-ryhmä
Opposta Fazionen ääriradikaalista aineksesta.
Suuressa kaarteessa vallitsee lähes aina valtataistelun taso, joskus se on aktiivisempi ja ajoittain passiivisempi. Gruppo Roma sai vahvempaa jalansijaa kaarteen hierarkiassa apoliittisen Fedaynin saadessa muutama vuosi sitten historiansa kovimman lommon maineeseensa. Gruppo Romaa tuskin ollaan kaarteesta ihan hetkessä pois potkimassa, koska ryhmä on mentaliteetiltaan ja kovaotteisuudeltaan korkeaa tasoa, mutta matkustuskiellot tietysti lisäävät ajoittain ryhmien välisiä jännitteitä ja saattavat johtaa myös karteen sisäisiin yhteenottoihin, joita Curva Sudissa on kyllä tosiaan nähtykin. Silti tilanne esimerkiksi milanolaisiin verrattuna on koherentti, ja Roman ultrat matkaavatkin ympäri saapasmaata ja Eurooppaa nykyään yhden ’Curva Sud’ -bannerin takana, mitä voi pitää merkkinä siitä, että yhteistä rintamaa Roman puolesta – näkemyseroista huolimatta – kyllä löytyy. Voimasuhteet saattavat toki silti tulevaisuudessakin muuttua.
Curva Sud ei ole virallisesti poliittinen kaarre vaan joukossa on sitoutumattomia ryhmiä, mutta varsinaisen vasemmiston näkyvyys Curva Sudissa on kuitenkin hyvin olematon; vasemmistolaisia ihmisiä kyllä suuressa kaarteessa tietenkin on, mutta vasemmistolaisten ajatusten julkinen ja kollektiivinen esittäminen ryhmätasolla on riskialtista. Mikäli siis joku odottaa jonkinlaista vallankumousta Curva Sudissa, niin todennäköisimmin se tulee äärioikeiston toiselta laidalta. Pitkälti roomalainen extraparlamentaarinen radikaali äärioikeisto jakautuu kahteen ryhmittymään, joista molemmat ovat olleet puoluerekisterissä: ajatuksiltaan monimutkaisempaan, (italialaista) työväkeä korostavaan CasaPoundiin sekä äärikatolilaiseen ja avoimen rasistiseen
Forza Nuovaan. He tekevät ajoittain yhteistyötä, mutta eroavat kuitenkin merkittävästi toisistaan: siinä missä Forza Nuova sympatisoi suoraan kansallissosialistisia aatteita, on Poundin talo pikemminkin Julius Evolasta ja Ezra Poundista kiinnostunut pseudofilosofinen kolmannen tien liike, joka viralliselta linjaltaan irtisanoutuu esimerkiksi Mussolinin aikaisia rotuoppilaeista. Perinteisesti FN näkyy vahvemmin porvarillistaustaisen s.s lazion Curva Nordin riveissä, kun perinteisiä roomalaisia työväenkortteleita lähempänä identiteetiltään olevan Roman äärikannattajakunta on löytänyt kiinnostustaan CasaPoundista. On kuitenkin selvää, että molemmilla järjestöillä on pyrkimys kasvattaa näkyyyttä molemmissa Olimpicon kaarteissa, koska ne ovat ihanteellisia paikkoja – poliittisesta korrektiudesta välittämättä – ajaa ääri-ideologiaa ja värvätä laajan nuorisoliikkeen varjolla uusia jäseniä mukaan poliittiseen toimintaan. Luonnollisesti ryhmät kilpailevat näkyvyydestä myös keskenään kaarteen ja ryhmien sisällä, mikä aiheuttaa oman haastavasti tulkittavan tasonsa näihin kamppailuihin ulkopuolisen tahon pyrkiessä myös ajoittain tahallisesti hämmentämään kaarteen koherenssia.
Mitä fasistiseen
”Roma Marcia Ancora” -sloganiin tulee, niin kaarteissa vaikuttaa aitojen poliittisten aktiivien ohella myös niitä esteettisiä nostalgikkoja, jotka eivät unelmoi totalitarismin perään mutta näkevät fasistisessa & futuristisessa voiman estetiikassa jotain kiehtovaa. Italiassa legge Scelba kieltää fasismin uudelleen herättelemisen ja sitä tukevat fasistiset symbolit, ja asia on juridisesti huomattavasti esimerkiksi Suomen tilannetta monimutkaisempi. Scelba-laki kieltää fasismin ihannoinnin, mutta tässä tullaan aina kaltevalle pinnalle, koska symbolia tai taisteluhuutoa ei voi sellaisenaan irroittaa siitä kontekstista, jossa se on esitetty. Esimerkiksi aiemmin mainitut kappalelainaukset eivät kovin helposti täytä merkkejä, koska ne ovat irrotettu stadionkäyttöön uusfasistisesta retoriikasta. ”Roma Marcia Ancora” on synnyttänyt kohua, mutta esimerkiksi Tradizione Distinzionen lipussa liehuva logo on edelleen muunnelma kelttirististä, joka on Italian vasta 1960-70-lukujen intellektuaalisen äärioikeiston Ranskasta käyttöön ottama tunnus mutta joka liitetään kuitenkin usein myös svastikan korvanneeksi symboliksi. Etenkin lazion kaarteessa hoilattavaa antikommunistista ja neuvostovastaista ”Avanti ragazzi di Budaa” on hyvin haastavaa kieltää, koska se on Unkarin kansannousun muistolle 1960-luvulla kirjoitettu kappale eikä viittaa suoraan italialaiseen fasismiin millään tavalla. Kaikki silti tietävät sen viestivän äärioikeistolaisuutta, koska äärioikeistolaiset ovat ottaneet sen antikommunistisen teesin takia käyttöönsä. Tavallaan siis tapa kiertää kiellot ja säännöt. Silti ei voi väittää, etteikö stadionien poliittiselle materiaalille olisi tehty paljon; voi katsoa reilun 20 vuoden taakse, niin huomaa millaisia poliittisen performanssin näyttämöitä – niin äärioikealla kuin -vasemmallakin – kaarteet olivat ja kuinka riisuttu nykyinen kaarteiden poliittinen materiaali siihen verrattuna on. Osa pitää poliittisia äärisymboleita vaarallisina, osa vähemmän harmillisina omintakeisen alakultuurin ilmaisunvapauteen kuuluvina visuaalisina elementteinä, mutta se on selvää, että stadionille tuotavan materiaalin tiukka auktorisointi on siis toiminut, mikä tekee poliittisista kohtaamisista huomattavasti vähemmän värikkäitä kuin ennen. Poliittiset voimat Italian kaarteista, varsinkaan Roomassa, ei kuitenkaan ole mihinkään katoamassa – sellaiseen uskominen lienee vain sinisilmäistä naiiviutta. Ne ovat vain ulkopuoliselle hankalammin havaittavissa.
Roomassa jalkapallo on teatraalisesti elämää suurempaa, ja se saa modernia jalkapalloa vastustavan
romantikon palaamaan stadionille aina uudestaan. Ympäristössä on kuitenkin monenlaisia vaikuttajia lieveilmiöineen, joiden kitkeminen on usein Suomesta katsottuna huomattavasti helpompaa kuin Roomasta. Halusitte tai ette, niin tappelevallekin porukkalle löytyy sen verran solidaarisuutta, että vaikka eriäviä mielipiteitä aina silloin tällöin esitetään, ei ilmiö kovin helposti tukahdu vierasmatkojen kieltämisellä. Tietyt asiat ovat absurdeja ja näyttävät etäkannattajalle vielä sitäkin absurdeimmilta, mutta usein taustalla on monimutkaisemmat vaikuttimet kuin vain nuorten miesten tarve päästä purkaamaan aggressiota. Tästä huolimatta ja osin juuri siksi Rooma on aina kiehtova ja kiinnostava jalkapalloyhteisö ja -ympäristö, jonka horjuttaminen sieluttoman markkinatalouden voimin ei ole käynyt prosessina yksinkertaiseksi.
