Kirje Japanista, F.C. Tokyo - Albirex Niigata 13.07.2024

[Witold Lutoslawski]

Hei rakas,

Kirjoitan sinulle junasta. Nousevan auringon maan viisaiden rautatieinsinöörien ja kulkuvälinesuunnittelijoiden taidonnäyte, shinkansen, kuljettaa minua ja ajatuksiani takaisin kohti Tokiota. Taakseni on jäänyt yksi Japanin monista entisistä pääkaupungeista, Kioto. Miten olet voinut? Onko kaikki hyvin kotona? Täällä päivät kuluvat nopeasti. Kalenterin sivut kääntyvät, jos ei yhtä nopeasti, niin ainakin lähestulkoon yhtä vikkelästi kuin minua nyt kuljettava, vesinokkaeläimen kanssa pään muodon jakava kisko-ohjus. Kävin muutama päivä sitten katsomassa jalkapalloa ollessani edellisen kerran Tokiossa. Tiedäthän sinä minut. En voi vastustaa kuningaslajin viekoittelevaa kutsua. Paikallinen palloseura F.C. Tokyo sai vieraita Japaninmeren rannalta Niigatasta, kun koko prefektuurin ylpeys Albirex Niigata saapui monituhatpäisine kannattajajoukkioineen pääkaupunkiin. Katukuvassa näkyi ottelupäivänä molempien joukkueiden värejä ja Jōetsu-shinkansenilla Tokioon tulleet iloiset niigatalaiset erottuivat oransseine asusteineen pukua käyttävien työmuurahaisten keskeltä. Muistathan sinä, että olen itsekin Niigatan ystävä? Söin elämäni parhaimman chirashizushi-annoksen Niigatassa. Vaikka siitä on aikaa jo melkein kymmenkunta vuotta, pystyn yhä maistamaan kulhossa olleiden tonnikalan, lohen, mädin ja monen muun merenelävän herkulliset ja ainutkertaiset maut. Ehkä pääsen sinne syömään vielä joskus uudestaan. Toivottavasti sinäkin pääset mukaan. Liekö koko kuppilaa enää olemassakaan? Japanissa välillä tuntuu ainoan pysyvän asian olevan muutos. Samaan aikaan mestarit opettavat joko poikiaan tai kisällejään satojen vuosien tradition jatkeena ja naapurissa murskataan pilviä hipovaa kerrostalokompleksia uuden tieltä.

Ohut, mutta kestävä aasinsilta vie minut pelikentälle. Ottelupaikkana toimi tällä kertaa poikkeuksellisesti Tokion uusi kansallisstadion, joka valmistui vuoden 2020 Tokion olympialaisten päänäyttämöksi. Samalla paikalla sijaitsi vuoden 1964 olympiakisojen kilpailupaikka, edellinen kansallisstadion, mutta se päätettiin purkaa uusien kisojen ja uuden stadionin tieltä. Suomessa ja Helsingissä tilanne onkin toinen. Muistat varmasti, millaisen jättikeskustelun kohteena Helsingin Olympiastadionin remontti muutama vuosi sitten oli. Niin vaan vuoden 1940 kisoja varten tehty ja 1952 kisoihin laajennettu urheilupyhättö remontoitiin nykyaikaisemmaksi ja myös tulevien sukupolvien kokemusten tapahtumapaikaksi. Olemmehan mekin nähneet Stadikalla Huuhkajien maaleja ja voittoja, mutta tappioita ehkä kuitenkin enemmän. Eksyn pahasti aiheesta. Japanissa on tällä hetkellä häkellyttävän kuuma, ja vaikka kuumasta pidänkin, flunssaa potevana 25 000 askeleen kävely 35 celsiusasteen helteessä ei voi olla terveellistä keholle tai mielelle. Olen yrittänyt vahingossa maksaa 3500 jenin ostoksiani 1000 jenin setelillä ja puhunut ruotsia japanilaiselle asiakaspalvelijalle. Vähän jäi ensimmäisessä paikassa rahamäärä ja toisessa paikassa kassaneidillä ymmärrys vajaaksi. Men, vad kan du göra? Detta om detta.

Normaalisti F.C. Tokyo pelaa kotiottelunsa Ajinomoto-stadionilla, mutta nyt matsi oli tuotu metrolinjoillakin saavutettavaksi. Ajattelin olla paikalla hyvissä ajoin ja pääsinkin sisään tunti ennen aloituspotkua. Oma paikka löytyi helposti. Ilokseni sain huomata, että myös muut olivat tulleet paikalle ajoissa ja katsomo oli jo melkoisen täynnä. Albirex Niigatan kannattajapäädyssä Japaninmeren lailla lainehti oranssin värinen fanijoukko koko kaarteen laajuudelta kolmessa kerroksessa ja laulut raikasivat komeasti. Ei mennyt kauaa, kun myös F.C. Tokyon kannattajat alkoivat pitää meteliä lauluillaan. Yksi merkillepantava asia on japanilaisten urheilukannattajien ja koko kansan upea laulutaito. Laulu kuulosti mahtavalta ja monituhatpäinen yleisö pysyi nuotissa kuin huippuunsa viritetty kuoro. Kannattajien laulujen lisäksi stadionilla pauhasi aivan järjettömän isolla äänenvoimakkuudella Scooter ja muu paikallisen DJ:n soittama äänilevystö. Koska olin unohtanut korvatulppani ryokaniin, katsoin parhaakseni siirtyä stadionin käytäville palloilemaan ja etsimään joko korvatulppia tai ruokaa sekä juomaa, mahdollisesti kaikkia kolmea. Korvatulppia ei löytynyt, mutta ruoka- ja juomatarjontaa oli joka lähtöön, niin länsimaiseen kuin japanilaiseen makuun. Tai mistä minä tiedän mikä kenenkäkin maku on! Voihan se olla, että joku japanilainen tykkää hodareista enemmän kuin Prätkähiiret ja itsekin mieluummin nautin paistettuja nuudeleita, yakisobaa kuin vaikka ranskalaisia perunoita. Mukaan tarttuikin yakisobaa, jota en kuitenkaan voinut loppujen lopuksi ruoka-aineallergioitteni vuoksi syödä, mutta herkulliselta se kuitenkin näytti ja kelpasi vierustoverilleni. En jäänyt sentään tyhjin suin, sillä merilevällä ja makealla soijakastikkeella maustetut tahmeat riisipallot vartaassa eli mitarashidango veivät melkopitkälti kielen mennessään kuin Hjördis-tädin voileivät.

Ennen ottelun alkua joku, yleisön äänekkäästä hurrauksesta päätellen, paikallinen supertähti esitti tuntemattomaksi jääneen laulun, mutta valitettavasti en kuullut hänen esittelyään ruoanhakureissulleni. Suurien aplodien jälkeen oli aika kuuluttaa avauskokoonpanot. Myös vierasjoukkueen kokoonpano kuulutettiin siten, että Niigatasta tulleet kannattajat ehtivät huutaa ja esittää jättilipuilla koreografiaansa. Myös vaihtopelaajat saivat huomiota. Kotijoukkueen esittely olikin kuin parhaimmasta rock-konsertista ja helteinen ulkoilma muuttui hetkessä vieläkin kuumemmaksi liekkien ja ilotulitusten voimasta ja lämmöstä.

Ottelu sai Niigatan kannalta ikävän alun kun jo kuudennen peliminuutin kohdalla palloa pelattiin hyökkäykseen paitsiossa olevalle tuulennopealle keskushyökkääjälle. Kyseinen pelaaja ei palloa koskaan ottanut, vaan sen saikin vasemmalta kirmannut laituri Keita Endō, joka tykitti pallon ohi Niigatan maalia vartioineen Koto Aben. Laitahyökkääjällä oli vauhtia silmämääräisesti hieman vähemmän kuin tällä noin 300 kilometriä tunnissa kulkevalla virtaviivaisella alumiinihepolla. Maalin jälkeen erotuomari kuunteli vielä korvanapistaan VAR-huoneessa tehtäviään suorittavien tuomareiden puhetta, mutta pallo vietiin kuitenkin keskiympyrään. Kannattajapäädyt pitivät loistavaa ääntä koko ajan ja hiljaisia hetkiä oli vain kaksi koko ensimmäisellä jaksolla. Nekin olivat vain enintään kymmenen sekunnin mittaisia. Tai olisivat olleet, jos en olisi nähnyt velvollisuudekseni täyttää omituisen tyhjää äänimaisemaa. Näin koko stadionilla yhden käden sormilla laskettavan määrän länsimaalaisia matkailijoita tai muuten vaan maassa luuraajia. Edessäni istunutta saksalaispariskuntaa kuitenkin kovasti huvitutti huutamani kannustushuuto. Ilmeisesti ainakin joku sana oli tuttu, sillä sen verran heitä se nauratti. "FC LAHTI HAISTAKAA VITTU!". Sehr Schön. Jeden Tag so Schnell.

Enempää maaleja ei ensimmäisellä puoliskolla nähty ja tauolle mentiin kotijoukkueen 1-0 -johdossa. Niigata pelasi erittäin kaunista jalkapalloa, ja vaikka nyt pelaajat olivat pukeutuneet valkoiseen vierasasuun, oli pelissä helposti nähtävissä samankaltaisuutta takavuosien pikku(- ja vähän isompienkin )poikien oranssipaitaiseen maajoukkuesuosikkiin. Puoliajalla istuin omalla paikallani, sillä vaikka japanilaisella tehokkuudella toimivat taukopalvelut ja kohteliaat sekä hyväkäytöksiset asiakaspalvelijat ja jonottajat olisivatkin tehneet lisävirvokkeiden hausta yhtä juhlaa, oli minulla jäljellä vielä paikallista herkkua eli melonsōdaa. Olen nytkin juonut aivan liian monta pullollista tuota loistavaa vihreää hiilihapollista virvoitusjuomaa, mutta kyllä vielä yksi pullollinen pitäisi mennä, ennen kuin käytän junan vessaa. Muistathan melonsōdan? Sinä pidit siitä, etkö pitänytkin?

Toisella puoliskolla Niigata painoi päälle vimmatusti. Tuntui, että kentällä on vain yksi joukkue, joka yrittää tehdä maaleja. Joutsenmerkki rinnassa pelannut, Klubilegenda Atomu Tanakan kotikaupungin, joukkue ei kuitenkaan saanut millään palloa pääkaupunkilaisten maalipuiden väliin. Ja "kun et itse tee, niin kaveri tekee". Niin kävi nytkin ja ottelu päättyikin Albirexin hyvästä yrityksestä huolimatta 2-0, kun Leon Nozawa viimeisteli loppulukemat. Stadionilta ei ollut oikeastaan kellään 57 885 katsojasta kiire pois. Ja vielä ennen roskien keräämistä, kannattajat ja fanit kiittivät stadionia kiertänyttä joukkuetta kymmenien minuuttien ajan. Pian alkaviin Pariisin olympialaisiin on lähdössä kaksi F.C. Tokyon pelaajaa ja heille oli omistettu omat tsemppiterveiset kannatuslakanoiden muodossa. Illan hahmo oli kuitenkin tokiolaisten kapteeninnauhaa kantanut Kuryu Matsuki, joka puhui ottelun jälkeen kannattajille mikrofonin ja stadionin kaiuttimien välityksellä. Hän jätti hyvästit tokiolaisille faneille ja ottaa suunnaksi Englannin. En ymmärtänyt kaikkea, sillä oma japanintaitoni ei vielä ole vaadittavalla tasolla, mutta se on okei. Daijōbu desu.

Stadion tyhjeni siististi ja metrossakaan ei ollut pelottavia ruuhkia. Iloisella päällä olleet kotijoukkueen kannattajat olivat kohteliaita niin kuin japanilaiset yleensäkin. Myllyt eivät olleet sallittu. Ottelunaikainen tunnelma ei kalvennut eurooppalaisille kannattajakulttuurien mahtiedustajille yhtään ja myös visuaalinen puoli oli näyttävä. Yhtäkään hiihtomyssyä ei tarvittu, sillä soihtujen tilalla kannattajilla oli lähestulkoon Luke Skywalkerinkin kateelliseksi tekeviä valopatukoita. Siinä missä Euroopassa, kylmillä keleillä jalkapallon ollessa talvilaji, kannattajien kauloilla on huiveja, on Japanissa tapana pitää kannattamansa joukkueen väreillä (ja/tai oman suosikkipelaajan kuvalla/nimellä) varustettua froteepyyhekaulaliinaa, mihin on hyvä pyyhkiä kasvoilta niin riehakkaan kannustuksen kuin helteisen ulkoilman kirvoittama hiki ja pettymyksen tai ilon kyyneleetkin.

Vieressäni avautui juuri oluttölkki. Japanilaisessa luotijunassa on ihan hyväksyttävää syödä ja juoda omia eväitä. Itsehän syljen lasiin niin kuin hyvin tiedät, mutta on tässä hieman kontrastia koti-Suomeen ja VR:n sääntöihin. No nykyään olutta on muillekin kuin ruokailijoille. Sinähän et myöskään pidä oluesta? Muistanko oikein?

Kyytiin hyppäsi juuri valkokaulustyöläinen, salariiman, joka on matkalla rankan työpäivän jälkeen kohti kotia. Kello tulee kohta puoli yhdeksän. Moneltakohan hän on kotona? Moneltakohan hän menee takaisin toimistolle? Kuka tietää... Miehellä ei ole vihkisormusta, joten kotona ei ole odottamassa vaimoa valmiina isännän palvelemiseksi valmiiksi lasketun kylpyveden ja jääkylmän oluttuopin kanssa. Eipä sillä, ei ole minullakaan täällä. Majataloni Tokiossa on toki upea ja erittäin siisti. Tatamin päälle levitetyllä futonilla on loistava nukkua ja kahden ilmastointilaitteen taktiikalla viilennetty huone tuntuu taiskamaisen kuumankostean jälkeen Baddingin paratiisilta.

Tokion asemalle ei ole enää pitkä matka, mutta nopeasti ensimmäisen tölkkinsä tyhjentänyt mahdollisesti yksin asuva herrasmies avaa seuraavan. Myös takanani istuva nuori nainen avasi juoman sihahtaen. Ehkä minäkin korkkaan uuden Suntory Popin melonsōdan.

Alkavan yön pimeydessä kohti jättimetropolin valoja kiitävä vitivalkoinen raketti on hiljainen kuin ylioppilaskirjoitussali. Tai mistä minä tiedän kuinka hiljaisia ne nykyään ovat. Kuulemma niissä käytetään nykyään tietokoneita. Sellaistahan kuuluu kova naputus, eikö vain? Täällä hiljaisuuden rikkoo edellä mainittujen juomatölkkien sihahdusten lisäksi vain tunneli tai vaihtoehtoisesti vastaan tuleva juna, joka kiitää vierekkäisiä kiskoja kanssani vastakkaiseen suuntaan liike-energiaeron ollessa järjetön. En tahtoisi nähdä tai kokea kahden tällaisen vehkeen törmäystä. Enkä haluaisi joutua kahden luotijunan väliin niiden ohittaessa toisensa menosuunnat vastakkain. Ehkä yritän nukkua hetken. Edessä on vielä metromatka päärautatieasemalta kohti ryokania. En ole varma ehdinkö perille kotiintuloajaksi, mutta isäntä tietää, että olen matkalla, joten hän ei huolestu vaan antoi minulle oman avaimen. Pitää vain mennä varovasti. Ei pidä herättää mummoa ja pitää jättää kengät eteiseen. Kunpa olisit täällä keittämässä meille teetä itämaiseen tapaan. Nyt teen sen yksin. Ei se maistu samalta.

Voi hyvin. Tulen täältä vielä takaisinkin.

Tōkaidō-shinkansenissa 17. heinäkuuta
Sinun Witoldisi