Suomalaisen jalkapallon valitettava todellisuus – kokopäiväinen ja fyysisesti erittäin raskas työ, josta maksetaan vähemmän kuin monesta osa-aikatyöstä.
Ei pelaaminen ykkösessä ole mitään työtä vaan harrastus. Sama koskee valtaosaa ykkösliigan pelaajia. Suomen liigassakin on paljon nuoria pelaajia joille ei makseta juuri mitään. Jotta seuroilla olisi varaa maksaa palkkaa niillä pitäisi olla merkittäviä tuloja joita ei ole. Tuhannen katsojan keskiarvolla 15 ottelua vuodessa ei kerää juuri mitään, fanikamat ei myy, mediasopimukset liigaa lukuunottamatta merkitsettömiä ja 80%+ suomen urheilusponsorirahoista menee väkivaltaurheilulle.
Jotta pystyisit maksamaan esim 3 tonnia palkkaa kuussa ympäri vuoden 25 pelaajalle sen kattamiseen tarvitaan 12,6x1,3x3*25 eli reilu 1,2 miljoonaa pelkkään puhtaaseen pelaajabudjettiin. Siihen lisää sitten matkustus, valmennus+taustat, vuokrat, vakuutukset, lääkärikulut, pallot, vaatteet, ja muut tarvikkeet ja tarpeet. 2 miljoonalla noin suurin piirtein pärjää. Maksamalla vähemmän, maksamalla lyhyemmälle osaa vuotta jne jne pääsee kuluissa alaspäin mutta kaukana ollaan mistään ammattilisuudesta ykkösessä! Se että joku käyttää paljon aikaa johonkin ei oikeuta isoon palkkaan, jonkun tai joidenkin on nähtävä siinä niin suurta taloudellista arvoa että ovat valmiit maksamaan viulut ennen kuin touhua voi kutsua työksi. Sama koskee luonnollisesti esim myön naisten jalkapalloa, liiga mukaanlukien.
