Dwight Yorken lähtö söi miestä.
Katkerat luopiot
28.01.2007 - 22:51
Meille kerrottiin, mitä ajatella niistä, jotka luopuvat leikistä kesken kaiken. Ei syitä kysytty lähtijältä itseltään; mitäpä sitä ihmistä lukemaan, kun voi lukea ihmisten käyttöohjetta, kuten Raamattua tituleerattiin. Ja Raamatusta kaivettiin tulkinta sille, miksi ihmiset luopuvat ja mistä ne luopuvat.
Kaikkeen ei edes tarvittu Raamattua. Ryhmän sisäinen slangi, vakiintuneimmat ja sen myötä kuluneimmat metaforat paljastivat, miksi yksin uskominen oli mahdotonta. Yksinäinen hiili ei kauan jaksa hehkua, ja muuttolinnutkin lentävät laumassa. Niinpä seurakunnasta lähteminen merkitsi myös uskosta luopumista. Seurakunta oli ruumis, perhe, uskovaisen elinehto.
Ylivertainen ykkösselitys oli luopion katkeruus. Luopio oli katkeroitunut ihmisille, Jumalalle, itselleen ja abstraktiolle nimeltä seurakunta. Jostakin syystä ei kysytty, mistä ihminen oli katkeroitunut ja miten toiset voisivat katkeruutta hälventää, vaan katkeroituminen oli aina ihmisen itsensä vika. Katkeruus oli vielä kielletympi tapa tuntea kuin himo. Se oli myrkky, joka turmeli koko ihmismielen - tai sydämen, kuten uskovaiset sanovat.
Luopion katkeruus antoi oikeasti uskovaisille luvan olla ottamatta luopion sanoja vakavasti. Se nyt vain on katkera, ei siitä tarvitse välittää. Selvä katkeruuden merkki oli seurakunnan asioiden julkinen kritisointi.
Minua heitettiin katkeruuskortilla pitkästä aikaa, kun tulin mainostaneeksi blogiamme sen alkuvaiheessa kristillisessä nuortenportaalissa
www.radikaali.net. Ensimmäinen linkkiäni koskeva kommentti kuului: "Eipä oikein vakuuttanut. Aika katkeraa tilitystä." Siksikö ei vakuuttanut?
Ensiaskel katkeruuden tiellä oli valittaminen. Seurakunnan tolasta ei käynyt valittaminen, koska valittaja kylvi vain eräpuraa pyhien yhteisöön. Oli istuttava hiljaa ja rukoiltava rakkaudellista mieltä, vaikka sai illasta ja vuodesta toiseen istua yksin, pitää ajatuksensa ominaan ja jäädä yhteisten rukousaiheiden ulottumattomiin. Koska me ihmiset olemme vajavaisia, meidän on siedettävä toisiltamme millaista mielivaltaa tahansa. Tyytymättömän tuli sitä paitsi ennen muuta pohtia omaa sieluntilaansa: kukakohan sitä riidan siementä sydämeen kylvi? Kyllä Henki antaisi anteeksiannon mieltä, kunhan oikein uskova sitä oikealla tavalla rukoilisi.
Luopiot tulkittiin pinnallisiksi ihmisiksi, maailmaan rakastuneiksi pintaliitäjiksi. Oletettiin, että he kyllä pohjimmiltaan tietävät Jeesuksen Herrakseen, mutta ovat liian kevytmielisiä kestämään kristityn raskasta vaellusta. Uskosta luopuminen oli siten myös vähän lapsellista. Syvälliset, aikuismaiset, asiansa sisäistäneet uskovat kyllä pysyisivät lampaina laumassa.
Juorut vilisivät vilkkaasti: tiedettiin, kuinka se ja se entinen uskovainen juoksee baareissa, sekstailee kenen kanssa tahansa ja sekaantuu huumeporukoihin. Olen aikuisiällä tavannut uudelleen joitakuita näistä luopioista, jotka silloin tunsin vain juoruina. On kovin vaikeaa yhdistää seurakunnassa juoruttua mielikuvaa ihmiseen, joka kertoilee lämpimin mielin nuoruudestaan seurakunnasta lähdön jälkeen. Ja aivan mahdotonta on kuunnella ilman kademieltä. Nuo tajusivat häipyä ajoissa.
Juoruja joudutti vissi Jumalan sana, jonka mukaan uskostaan luopuvasta tulee kahta pahempi kuin ennen uskoontuloa; puhdistettuun sydämeen saapuu seitsemän pahempaa riivaajaa, ja sen ihmisen tila on pahempi kuin alussa. Jeesustelimme, kuinka emme olisi senkään veljen uskoneet luopuvan, ja kuinka emme olisi halunneet nähdä enkä kuulla hänen antautuneen uuteen, rietastelevaan elämäänsä. Kynttilänvalossa todistettiin väpäjävin äänin, että oli tehnyt pahaa nähdä entinen uskonsisar tanssibaarissa. (Kuka sen oli nähnyt? Eihän baari toki ollut uskovaisen paikka.)
Seurakunnan työntekijät vetosivat meihin myös surulla. He kun tulivat niin surullisiksi, kun niin monesta luottonuoresta tuli tuhlaajapoika. Työntekijät kertoivat jopa miettivänsä, kuka todennäköisesti pysyy uskossa ja kuka ei. Kilttiluonteinen urheilijatyttö kyllä, umpimielinen alkoholistiperheen vesa todennäköisesti ei. Erityisen suurta surua tuottivat ne nuoret, joiden työntekijät eivät ikinä olisi uskoneet luopuvan. Se kun oli niin aktiivinen, mutta senkin vain maailma vei -
Ei niitä eksyneitä lampaita kyllä takaisinkaan huhuttu, niistä tyydyttiin puhumaan meille muille. Luopioihin itseensä suhtauduttiin ajoittain aivan uskomattoman tylysti. Seurakunnan aikuinen työntekijä ilmoitti yhdellekin vastalähteneelle: "Mulle on ihan sama, mitä sä teet, mutta älä vedä muita mukanasi."
Seurakuntanuoreen suhtauduttiin sangen alkuvaiheesta asti kuin palavimpaan uskovaan. Tiedän ja muistan hyvin, etteivät kaikki isoskoulutukseen hakeutuvat olleet niin kovin varmoja, myönsivät, etteivät olleet uskonratkaisua koskaan tehneetkään, mutta heidänkin lähtönsä seurakunnasta oli luopion lähtö. Kyse ei ollut ajankäytön priorisoinnista, jos tanssiharrastus ajoi isoskoulutuksen edelle, vaan pelastuksen menetyksestä. Usein lusteenkylväjä hyökkäsi aivan tuoreeseen peltoon: joku eli hekumallisen hetken Jeesuksen kanssa rippileirin viimeisenä iltana, mutta tanssi jo riparibileissä helmat korvissa. Kyllä, olen kateellinen myös heille.
Luopuminen oli menetystä, tappiota ja ennen muuta rappiota. Ei puhuttu kokemuksesta, joka on uskoakseni yhteinen monelle luopiolle: uskoa voi myös vaihtaa. Fundamentalistista voi tulla vaikkapa humanisti, agnostikko, ateisti tai liberaali kristitty. Seurakunnasta lähdön ei tarvitse merkitä henkisen viitekehyksen menetystä, vaan mahdollisuutta löytää yhteisö ja yhteisöjä, joille merkitsee enemmän kuin pelkkää ruumiinjäsentä.
Kun pappi rukoilee jumalaltaan loitsua, niin jumala kanavoi magiaa pappiin. Tämä tapahtuma liikuttaa staattista magiaa ja näin siitä tulee väliaikaisesti "ei kenenkään - virtaus." Tästä virtauksesta ja staattisesta magiasta uskonnottomat noidat ammentavat voimansa. Yhtä kauan kuin pappeja on olemassa, niin kauan on myös "ei kenenkään - virtauksia", noitia ja "uskottomia pappeja." Luopiopappeja halveksitaan, niitä rinnastetaan varkaisiin ja yleensä sekoitetaan noitiin. Näin ollen noitienkin maine on melkoisen epämääräinen.
