Kansalliset jalkapallostereotypiat

[Hincha en cancha]

Jalkapallon maailma on tulvillaan stereotypioita kansakuntien ja näiden pelaajien tavasta pelata jalkapalloa. Taitaa olla uruguaylainen Eduardo Galeano, joka on todennut, että "kansojen luonne heijastuu niiden tavassa pelata jalkapalloa". Tässä topikissa keskustelemme noista tavoista - jalkapalloilullisista stereotypioista - ja esitämme myös näkemyksiä puolesta ja vastaan. Nokitan ensin muutamalla:

"Saksa pelaa tylsää peliä." - Itse en ihan täysin ymmärrä tätä väitettä. Bundesliiga on jo vuosikymmeniä ollut yksi Euroopan värikkäimmistä ja kiehtovimmista jalkapallosarjoista, ja maajoukkue on Euroopan menestynein maa (Italian ohella). Saksa ei ehkä pelaa "häikäisevää taitofutista" a la Brasilia, mutta varsinkin Euroopan mittakaavassa se pelaa tyylikästä ja saumatonta joukkuepeliä, joka on todella tehokasta. Saksan syöttöpeli on maanosan huippua ja taktisesti sekä fyysisesti sakemannit ovat luultavasti maailman edistynein jalkapallokansa. Onko asiansa osaaminen sitten tylsää? Ainakin se on tehokasta.

"Suomessa pelataan potkupalloa." - Mantramainen hokema, jonka lausuja osoittaa oman lajitietämättömyytensä ja puuttellisen suhteellistamisen kykynsä. Suomi on rankattu ~30-40 maailmanlaajuisella listalla, jossa on parisataa maata. Asukasluvulla mitattuna Suomi on maailmanlistalla sijalla 114 (CIA:n tilastojen mukaan). Kun huomioi maan 5 miljoonan populapohjan ja epäsuotuisan maantieteellisen sijainnin Napapiirillä, voi sanoa suoraan, että Suomi pesee aika monta kymmentä suurempaansa. Lajissa, jota harrastetaan kaikkialla maailmassa, saavutusta voi pitää kokoon suhteutettuna ylisuorittamisena. Suomi ei ole Brasilia eikä Vaajakoski ole Pariisi.

"Englantilaiset pelaavat rehdisti." - Maailma muuttuu, mutta mielipiteet tuntuvat muuttuvan hitaammin. "Englantilainen ei filmaa" on jo peliä objektiivisesti katsovalle lähinnä vitsi; Michael Owenin, Joe Colen ja Steven Gerrardin tapaiset pelaajat syyllistyvät itsekin filmaukseen, jota maassa pidetään kenties lajin suurimpana syntinä. Toki on sanottava, että englantilaisen jalkapallon historia on reilu ja kovan pelin leimaama, ja suurelta osin - etenkin alemmissa sarjoissa - on sitä edelleen. Aika aikaa kutakin, sanoi mummuvainaa. Vai oliko se sittenkin kuningatar Elizabeth?


"Eteläamerikkalaiset ovat taktisesti köyhiä." - Jos joukkueen kilpailuetu perustuu omien vahvuuksien hyödyntämiselle (henkilökohtaiselle ja koko joukkueen korkealle tekniselle taitotasolle), niin voiko kukaan edes vakavasti väittää, että peli on jotenkin "puutteellista"! Etelä-Amerikan joukkueet ovat olleet eurooppalaisia vahvempia MM-kisojen historiassa, mikä korostuu erityisen paljon, kun verrataan mantereiden voimasuhteita suhteellisesti (mestaruudet paitsi absoluuttisesti myös suhteessa mestaruudet/osallistuneet joukkueet). Latinot eivät myöskään ole tunnettuja vuotavista puolustuksistaan, joten mitä se taktisuus sitten on, jos heiltä sitä puuttuu?! Ainakin he pelaavat maailman jalkapallohistorian menestyksekkäintä jalkapalloa.

Sana on vapaa.

[Nice10]

Jyrällä oli joku hyvä stereotypia Afrikkalaisista

[robyboy]

 "Englantilaiset pelaavat rehdisti"

Reilu peli on sitä, että otetaan sikailut vastaan hymyillen ja kostetaan sitten,
kun tuomari kääntää selkänsä.
  Joten pieni pötköttely ja irvistely saa ehkä tuomarinkin skarppaamaan ja suojelemaan
taitopelaajia, joiden enemmistö on saarien ulkopuolilta.

[Nice10]

Koskaan en vaan ole ymmärtänyt, miksi taitopelaajia varten pitäisi olla eri säännöt. Varsinkin kun taklaustilanteissa syntyy vain murto-osa pahemmista loukkaantumisista. Filmaaminen on jalkapallon pahin syöpä sopupelien ja pimeän rahan lisäksi.

Vastustajaa saa ja pitääkin satuttaa aina tarvittessa. Tahallinen vahongoittaminen on aivan eri asia. Tosin sitäkin varten on säännöt luotu ja niiden tulee olla kaikille samat. Se on aina ollut lajin henki ja toivottavasti tulee jatkossakin olemaan.

[robyboy]

Koskaan en vaan ole ymmärtänyt, miksi taitopelaajia varten pitäisi olla eri säännöt. Varsinkin kun taklaustilanteissa syntyy vain murto-osa pahemmista loukkaantumisista. Filmaaminen on jalkapallon pahin syöpä sopupelien ja pimeän rahan lisäksi.

Vastustajaa saa ja pitääkin satuttaa aina tarvittessa. Tahallinen vahongoittaminen on aivan eri asia. Tosin sitäkin varten on säännöt luotu ja niiden tulee olla kaikille samat. Se on aina ollut lajin henki ja toivottavasti tulee jatkossakin olemaan.

 Pelin säännöt luotiin Englannissa, jossa ne olivat tarpeen, jotta vältyttäisiin
vakavilta loukkaantumisilta ja jopa kuolemantapauksilta, jotka saattaisivat vähentää
armeijan iskukykyä, vertaa turnajaisten kieltäminen keskiajalla.
 Muualla Euroopassa peliä alettiin pelata sääntöjen mukaan.

 Taitopelaajille ei ole eri sääntöjä.
Sääntöjen pitää suojella jokaista niiden mukaan pelaavaa.
 Jotkut perustaa pelinsä enemmän taitoon ja vähemmän taitavat
painottavat voimaa ja
sääntöjen vastaista peliä.

Ns. englantilainen pelityyli on luonnollisesti miellyttänyt
meitä suomalaisia, jotka on opetettu, että pojat ei itke.
Ylös vaan ja isketään sitten kovempaa takaisin,
reilu peli, vai mitä ?

[Tukeem Abdullah Jafer]

"Saksa pelaa tylsää peliä."

Tämä on yksi pahimmista vitsauksista, vaikka uskoakseni kyseinen stereotypia ei juonnu ihan mukavan viihdyttävästä Bundesliigasta vaan maajoukkueen pelitavasta. Nämähän ovat taas aika pitkälti makuasioita, mutta itse en lähihistoriasta muista kuin Völlerin Saksan, jonka pelitavasta en pitänyt. Itse asiassa näen Saksan omaleimaisen pelitavan varsin piristävänä poikkeuksena jalkapallomaailmassa.

"Suomessa pelataan potkupalloa."

No tietysti näitä asioita helposti liioitellaan ja jos verrataan Suomen kokoisiin maihin, niin maajoukkueen menestys ei missään nimessä ihan järkyttävän heikkoa ole ollut. Suomi ei ole Brasilia eikä pelitapamme koskaan sambaksi muutu. Vertaaminen jalkapallon huippumaihin on epäreilua, mutten millään malta olla tuomatta esiin sitä aivan käsittämättömän suurta pelillistä eroa, jonka syys-marraskuussa kohtasin.

Syyskuun lopussa katselin huolestuneena kotimaista A-juniorien SM-sarjan ottelua HJK-PK-35. Vaikka kyseessä oli siis sama HJK, joka vain muutama kuukausi sitten oli löylyttänyt Djurgårdenin ja Brommapojkarnan junnut, oli peli taktisesti köyhää, hidasta, päämäärätöntä ja käsittämättömän ennalta arvattavaa. Sana 'potkupallo' tuli väistämättä ensimmäisenä mieleen, kun pelivälinettä lyötiin välillä aivan järjettömästi taivaan tuuliin. Joku vieressäni hehkutti ”hyvää peliä”.

Lokakuussa istuin il Centro Sportivo Comunale di Bresson lehtereillä, kun Milanin ja Vicenzan Primavera-joukkueet iskivät yhteen. Ottelu ei missään nimessä muodostunut spektaakkeliksi. Milan oli joka osa-alueella vierailijaa selkeästi vahvempi ja hallitsi kenttätapahtumia sekä pallollisena että pallottomana. Ero suomalaisiin junnuihin oli kuitenkin sokaiseva. Vicenzakaan ei sortunut roiskimaan vaan palloa kierrätettiin nopeasti. Pelaajien liikkeet olivat vuosien suunnitelmallisen harjoittelun automatisoimia. Nopeat syöttökombinaatiot yhdistyivät luoviin impulsiivisiin ratkaisuyrityksiin ja peli oli kaikin puolin erittäin kypsää, loogista ja monipuolista. Milanin taidollinen ja fyysinen ylivoima yhdistettynä kotikenttäetuun olivat kuitenkin liikaa venetolaisille.

Marraskuussa kylmällä Finnair-stadionilla kisattiin Suomen Cupin voitosta TamU:n ja Hongan kesken. Ottelu oli ajoittain varsin mukavaa katseltavaa ja keskimääräistä Hongan Veikkausliiga-peliä vauhdikkaampaa. Potkupallo lienee tähän väärä sana, mutta jäin kuitenkin miettimään, ylsikö se satunnaisen Primavera-ottelun tasolle. Taktisesti ei. Ei missään nimessä.

"Englantilaiset pelaavat rehdisti." … Toki on sanottava, että englantilaisen jalkapallon historia on reilu ja kovan pelin leimaama, ja suurelta osin - etenkin alemmissa sarjoissa - on sitä edelleen.

Perinteinen englantilainen pelityyli tekee hiljalleen kuolemaa myös alemmilla sarjatasoilla. Tietysti mitä syvemmälle sukelletaan, sitä enemmän muinaisten traditioiden hylkyjä näkyy. Maan toiseksi ylin sarjataso on kuitenkin tuottanut pettymyksen, sillä ihan aidosti kaipaan sitä meininkiä, jota brittijalkapallo pystyi tarjoamaan vielä 1990-luvulle saakka. Ulkomaalaisten – voidaan jo sanoa – täysin valtaamasta valioliigasta tätä ei pysty löytämään enää, ei sitten millään.

Kommenttien jälkeen on tuotava tähän keskusteluun vielä yksi huvittava stereotypia. 2006 MM-kisojen jälkimainingeissa FutisForumilla valveutuneet enklanti-fanit harmittelivat Lippin catenaccion tuomaa maailmanmestaruutta. Jalkapallon tappio, kuulemma. On myönnettävä, etten sen jälkeen ole enää tähän käsittämättömään tietämättömyyteen törmännyt.

Tuohon filmauskeskusteluun on todettava, etten näe mitään ratkaisevaa eroa heittäytymisen ja vaikkapa paitsioliputuksen toivossa käden nostamisen välillä. Tuomarin päätökseen pyritään molemmissa tapauksissa vaikuttamaan.

[Nice10]

Tuohon filmauskeskusteluun on todettava, etten näe mitään ratkaisevaa eroa heittäytymisen ja vaikkapa paitsioliputuksen toivossa käden nostamisen välillä. Tuomarin päätökseen pyritään molemmissa tapauksissa vaikuttamaan.

Kyse on lähinnä siitä, että käden nostaminen on yleisesti hyväksytty tapa, mutta filmaaminen on hyväksytympää toisissa kulttuureissa kuin toisissa. Filmaaminen mahdollistaa myös herkemmin rankkareita ja varoituksia/ulosajoja. Kulttuurisidonnaisia makuasioitahan nämä ovat, mutta itseäni alkaa etoa kun kuulen filmaamisen puolustelua missään muodossa. Itse tullut joskus filmattua spontaanisti ja sen jälkeen olen tuntenut lähes poikkeuksetta vahvaa häpeän tunnetta. Se ei vaan taida olla mun juttu.

Taktiikan(varsinkin pelipaikkakohtaisen), persoonallisuuksien ja luovuuden puute on asia, johon suomifutiksessa jossain vaiheessa herätään kunhan teknisen taidon "ylikorostamisesta" luovutaan ja aletaan ymmärtää peliä syvällisemmin.

Eri aikakausien Saksa, Tanska, Romania ja varauksin Tsekki sekä Hollanti ovat maajoukkueina miellyttäneet omaa silmääni vuosien varrella kaikista eniten. Parhaimmillaan sopiva yhdistelmä taitoa, taktiikkaa, peli-iloa, taistelutahtoa, luovuutta, taitoa, epäitsekkyyttä, persoonallisuutta ja rehellisyyttä. Italiassa arvostan monia asioita helvetisti, mutta liian usein tunnen näkeväni hengettömyyttä, itsekkyyttä ja epärehellsyyttä joukkueen pelissä. Noistakin asioista huolimatta kunnioitan Italialaista futista, mutta esimerkiksi Argentiinaa olen jo pienestä lapsesta asti halveksinut.

[tamman siika]

Syyskuun lopussa katselin huolestuneena kotimaista A-juniorien SM-sarjan ottelua HJK-PK-35. Vaikka kyseessä oli siis sama HJK, joka vain muutama kuukausi sitten oli löylyttänyt Djurgårdenin ja Brommapojkarnan junnut, oli peli taktisesti köyhää, hidasta, päämäärätöntä ja käsittämättömän ennalta arvattavaa. Sana 'potkupallo' tuli väistämättä ensimmäisenä mieleen, kun pelivälinettä lyötiin välillä aivan järjettömästi taivaan tuuliin. Joku vieressäni hehkutti ”hyvää peliä”.

Menee ehkä hieman offtopiciksi, mutta tässä hieman omia ajatuksiani jo junioritasolta lähtevästä "potkupallosta":

Olen nähnyt itse juniorivalmennuksen läheltä kahdessa eri maassa: Suomessa ja Englannissa. Mielestäni vikana suomalaisessa systeemissä on se, että lajitaidollisia asioita harjoitellaan paljon erillään itse pelaamisesta. On vaikka mitä kierto-keskitys-harjoituksia, heittäjälle-palautus-syliin ja keilalta-keilalle-syöttömyllyjä, mutta kuinka paljon tämä palvelee siinä vaiheessa kun 10 miestä pistetään pelaamaan vastapuolelle? Suoritukset ahtaassa tilassa, haltuunotot kovassa pelitemmossa, huonommalla jalalla pelaaminen vastustajan repiessä hihasta...Esimerkiksi nämä kaikki edellä mainitut puutteet estävät suomalaisia junioripelaajia liikkumasta "taktisesti oikein" kentällä, kun se ensimmäinen haltuunotto on jo karannut parin metrin päähän, ja painiminen pallosta alkaa.

Englantilaisissa junioriharjoituksissa pääpainona oli pelaaminen. Paljon eri variaatioita pienpeleistä, täydellä kentällä pelaamista, jopa harjoitusten "loppupelit" erosivat dramaattisesti suomalaisesta käytännöstä: Valmentaja pisti 10 vs 10 miestä pelipaikoilleen, ja pelattiin kuvitteellisella pallolla. Aina välillä peli pysäytettiin, ja valmentaja ohjasti miten esim. keskikenttä liikkui puolustaessaan väärin, ja näin sijoittumiset korjattiin.

Toinen kehittämisen arvoinen asia on ihan juniorivalmentajissa. En tiedä kuinka moni on nähnyt edes kentän laidalta esim. näitä Aulis Rytkönen- ja Kai Pahlman-turnauksia, mutta monelle valmentajalla henkireikänä näyttää olevan enemmän se voittaminen, kuin nuorten pelaajien kehittäminen. Niin saatanasti mennään mitalinkiilto silmissä ja pää punaisena huudetaan "heitä sinne boksiin!" ja "aja, aja!", samalla kun oma jengi roiskii pitkää päätyyn vailla järjen hiventä. Ja varaahan tähän taktiikkaan on, kun talvitreeneissä jokainen äijä on juoksutettu siihen 4000m cooper-kuntoon...

Hieman meni ehkä ohi aiheen, mutta näistä lähtökohdista uskoisin tämän stereotypian "suomalaisesta potkupallosta" saavan alkunsa.

[Edmundo]

Hollanti: 4-3-3 ja Total Voetbal

Van Bastenin myötä Total Voetbal on kuolemassa sukupuuttoon ja puolustuksen kautta lähtevä, satunnaiseen yksilösuoritukseen nojaava pelityyli on valloillaan. Entinen huippufutari on taktisesti aivan liian heppoinen ja uskoo itsestään liikoja, minkä vuoksi on lähtenyt rakentamaan perinteistä pelityyliä uuteen uskoon. Hollanti ei ole enää sama viihdyttävä itsensä, joten ennen uuden valmentajan ruoriinastumista on Total Voetbal vain muistutus menneestä.

4-3-3:kin on muuttumassa vain myytiksi, kun yksi toisensa jälkeen hollantilaiset seurajoukkueet tuntuvat alkavan suosia 4-4-2-taktiikkaa. Jopa Ajax, jonka koko toiminta on rakennettu junnuista lähtien tuon pelitavan ympärille, on eksperimentoinut 3-4-3:n ja 4-4-2:n kanssa vaihtelevin tuloksin. Eredivisien 18 seurasta raa'asti laskettuna 11 käyttää enemmän tai vähemmän vakituisesti 4-4-2:n eri muotoja.

[Josef K.]

"This time we can go all the way!"

Ette oo menossa.

[Tukeem Abdullah Jafer]

Kyse on lähinnä siitä, että käden nostaminen on yleisesti hyväksytty tapa, mutta filmaaminen on hyväksytympää toisissa kulttuureissa kuin toisissa.

Niin. Tämän takia ei voi yleisesti puhua jalkapallon syövästä, sillä toisissa kulttuureissa filmaaminen nähdään jopa itsestään selvänä tapana ajaa oman joukkueen etua, kun vain voittamisella on väliä. Suurin ongelmahan on nyt se, että koko homma on viety filmausvaroituksineen naurettavuuksiin, kun tuomarin on samaisessa tilanteessa keskityttävä näkemään mahdollisen rikkeen lisäksi myös pisteleekö kaatuja omiaan vai menettääkö hän luonnollisesti tasapainonsa. Sekä puolustavan pelaajan rike että filmaaminenhan voivat tapahtua myös samassa tilanteessa. Tehtävä on ihmiselle liikkuvassa tilanteessa mahdoton. Jos filmaaminen todella halutaan karsia pois, ei sitä voida tehdä nykyisellä tuomarijohtoisella menetelmällä. Videotarkastukset ja jälkikäteen jaettavat sanktiot olisivat ainoa järkevä keino.

On vielä todettava, että en puolusta filmaamista, mutten myöskään ole sitä vastaan. Tarkastelen asiaa objektiivisesti eri kanteilta ja näen sen aivan samassa valossa kuin minkä tahansa pyrkimyksen vaikuttaa tuomarin päätöksiin vilpillisesti – myös meidän Samin epärehellisen käsien levittelyn rikkeen jälkeen. Kuitenkin oma mielipiteeni on se, että horjutettuna pelin jatkaminen väkisin on puhdasta typeryyttä. Tämän takia olisi tehtävä myös selvä ero heittäytymisen ja sen välille, kun pelaaja ei vain vaivaudu tai (ottelun loppuhetkillä) jaksa hakea tasapainoa uudelleen.

kunhan teknisen taidon "ylikorostamisesta" luovutaan ja aletaan ymmärtää peliä syvällisemmin.

Tämä ei ole ihan niin yksiselitteinen asia. Eri maista kummunneiden lajianalyysien mukaan jalkapallo on ensisijaisesti taito-, pelikäsitys- ja nopeuslaji. Mielestäni teknistä taitoa ei voida ylikorostaa, sillä ei kai kukaan voi liian taitava olla. Kuitenkin menetelmät taidon opettamisessa ja painotukset joukkueharjoituksissa voivat olla hyviä tai huonoja.

Teknisen taidon merkitystä tulisi korostaa selkeästi, mutta idean pitäisi lähteä taitokulttuurin luomisesta, jossa pelaajien sisäinen motivaatio ajaisi säännölliseen omaehtoiseen teknisten taitojen harjoitteluun. Näin ollen junioritasolla taitosuorituksista tulisi antaa valtava positiivinen palaute, joka ei jää keneltäkään huomaamatta. Nykyisin kuulee kuitenkin aivan liikaa puhetta sirkustempuista. Toki taitokin on jaettava jalostamattomaan perustaitoon ja jalostettuun pelitaitoon, mutta ensin on hallittava suorituskohtaisesti perustaito, joka osaavissa käsissä hiotaan pelitaidoksi. Kyse on vähän samasta asiasta kuin että äidinkielen opiskelussa puhuttaisiin aakkosten osaamisen ylikorostamisesta ja kirjainten luettelemista järjestyksessä pidettäisiin turhana rehvasteluna.

Italiassa arvostan monia asioita helvetisti, mutta liian usein tunnen näkeväni hengettömyyttä, itsekkyyttä ja epärehellsyyttä joukkueen pelissä.

Synnytelläänkö tässä uutta stereotypiaa catenaccion perustuksien päälle?

Olen nähnyt itse juniorivalmennuksen läheltä kahdessa eri maassa: Suomessa ja Englannissa. Mielestäni vikana suomalaisessa systeemissä on se, että lajitaidollisia asioita harjoitellaan paljon erillään itse pelaamisesta. On vaikka mitä kierto-keskitys-harjoituksia, heittäjälle-palautus-syliin ja keilalta-keilalle-syöttömyllyjä, mutta kuinka paljon tämä palvelee siinä vaiheessa kun 10 miestä pistetään pelaamaan vastapuolelle? Suoritukset ahtaassa tilassa, haltuunotot kovassa pelitemmossa, huonommalla jalalla pelaaminen vastustajan repiessä hihasta...Esimerkiksi nämä kaikki edellä mainitut puutteet estävät suomalaisia junioripelaajia liikkumasta "taktisesti oikein" kentällä, kun se ensimmäinen haltuunotto on jo karannut parin metrin päähän, ja painiminen pallosta alkaa.

Aivan alkuun on jälleen tuotava esiin, ettei Englanti ole missään nimessä se maa, josta ihanteet tulisi jalkapallovalmennuksessa hakea. Ongelma on sulkeutuneisuuden lisäksi pitkään ollut se, että vapaaehtoistoiminta on ajanut sekä Suomessa että Englannissa lajikehitystä eteenpäin mitättömin askelin. Kun kaikki toiminta on rakennettu ammattitaidottoman vapaaehtoistoiminnan ympärille, tästä mallista on hyvin vaikea päästä irti. Nyt saarilla on suunnattomien rahavirtojen ansiosta avautunut uudet mahdollisuudet, jos vain varat ymmärretään suunnata järkevästi. Suomessa tilanne on katastrofaalinen, kun rahaa ei jalkapallossa ole eikä sitä nykyisellä urheilu- ja liikuntapolitiikalla myöskään tule. Suuntaviivoja tulisi perinteisen harhautuneen Englannin sijaan etsiä esimerkiksi Tanskasta, Hollannista, Tshekistä, Italiasta ja Espanjasta, joissa sekä jalkapallo että urheilu yleensäkin voi keskimäärin huomattavasti Suomea paremmin. Nyt en tarkoita pelkästään sitä mitä ollaan tänä päivänä vaan myös tulevaisuutta, jota luodaan tänään.

Suomessa kun kävelee harjoituskentän ohi, luultavasti käynnissä on joko perustaitoharjoite tai pelaajamäärältään kohtuuton peliharjoitus. Kuitenkin kuten yllä jo mainitsin, on pelitaito rakennettava perustaidon päälle. Suuri ongelma Suomessa onkin harjoitteluun ja kaikkeen siihen liittyvään toimintaan käytetyn ajan minimaalisuus. Keskivertoyksilön joukkueharjoitusten ja omatoimisen harjoittelun summa jää liian pieneksi. Sama ongelma on myös Englannissa, jossa harjoitusmäärät ovat junioritasolla selkeästi pienemmät kuin Etelä-Euroopan johtavissa futismaissa. Tämä näkyy tulosten lisäksi myös ammattipelaajien taito-ominaisuuksissa. Ongelma syntyy siitä, että mikäli pelaaja ei osaa jotakin taitosuoritusta hienomotorisesti, on tällöin liian aikaista viedä perustaito säännölliseen pelinomaiseen harjoitteluun. Ensin esimerkiksi sisäsyrjäsyöttöön on saatava riittävä varmuus vaikka sitten syöttömyllyn tyyppisillä harjoitteilla, joissa toistomäärät ovat suuremmat ja vastustaja ei ole häiritsemässä oikean tekniikan oppimista.

Ennen kuin joku keksii tuoda esiin Ajaxin junioreiden yllättävänkin pienet harjoitusmäärät, on kerrottava, että kyseisessä seurassa valmennuksesta vastaavat ammattilaiset ja puoliammattilaiset. Jokainen harjoitus on pelaaja/valmentaja -suhteeltaan ihanteellinen ja hyvin tarkasti ennalta suunniteltu. Lisäksi ilmoitetuissa harjoitusmäärissä näkyvät vain joukkuetreenit, joiden lisäksi pelaajat toteuttavat yksilöllisiä harjoitussuunnitelmia, pelaavat otteluita ja suorittavat säännöllisiä testejä. Koko valmennukseen ja harjoitteluun käytetty aika on siis myös Ajaxissa aivan eri luokkaa kuin Suomessa, vaikka tästä onkin harhaluuloja päässyt syntymään.

Englantilaisissa junioriharjoituksissa pääpainona oli pelaaminen. Paljon eri variaatioita pienpeleistä, täydellä kentällä pelaamista, jopa harjoitusten "loppupelit" erosivat dramaattisesti suomalaisesta käytännöstä: Valmentaja pisti 10 vs 10 miestä pelipaikoilleen, ja pelattiin kuvitteellisella pallolla. Aina välillä peli pysäytettiin, ja valmentaja ohjasti miten esim. keskikenttä liikkui puolustaessaan väärin, ja näin sijoittumiset korjattiin.

Kaikesta aiemmin sanomastani huolimatta olen ilman muuta sitä mieltä, että jokainen harjoitus on luotava mahdollisimman pelinomaiseksi – myös perustaitoharjoitus. Se ei kuitenkaan vaadi aivan välttämättä vastustajan läsnäoloa. Jokaisella harjoitteella tulisi olla selvä yhteys itse peliin. Suomalainen karikatyyrihän on se, että kun loppupeli alkaa, valmentaja siirtyy kentän laidalle juttelemaan pelaajien vanhempien kanssa. Harjoituksissa jokainen pelikin on tärkeä osa treeniä ja vaatii koutsausta. Kannustus ja korjaaminen kuuluvat jokaiseen harjoitusminuuttiin ja tärkeimmän informaation – harjoitusteeman – siirtämisessä pelaajille peli tulee pysäyttää ohjeiden ajaksi, tietysti.

Suomessa ongelmaa aiheuttaa vanhemmissa junioreissa mutta myös aikuisten tasolla liian vahva pelin pilkkominen pelin jatkuvan kierron mukaan. Tästä käsitteestä on muodostunut liikaa harjoittelua ohjaava tapa, joka ei pelaajan näkövinkkelistä helpota liikkuvan pelin eri yksityiskohtien yhdistämistä toisiinsa. Tämä näkyy luovuuden puutteena ja liiallisena keskittymisenä taktiseen suorittamiseen. Taktiikan, liikkumisen ja erilaisten sekä puolustuksellisten että hyökkäyksellisten ratkaisumallien tulisi muokkautua automaattisiksi reaktioiksi, kun taas suomalainen malli ajaa yleensä hitaasti peliä lukevaan pelaajatyyppiin.

Saitko muuten jonkun käsityksen siitä, mitä ihmettä haettiin tuolla kuvitteellisella pelivälineellä?

Toinen kehittämisen arvoinen asia on ihan juniorivalmentajissa. En tiedä kuinka moni on nähnyt edes kentän laidalta esim. näitä Aulis Rytkönen- ja Kai Pahlman-turnauksia, mutta monelle valmentajalla henkireikänä näyttää olevan enemmän se voittaminen, kuin nuorten pelaajien kehittäminen. Niin saatanasti mennään mitalinkiilto silmissä ja pää punaisena huudetaan "heitä sinne boksiin!" ja "aja, aja!", samalla kun oma jengi roiskii pitkää päätyyn vailla järjen hiventä. Ja varaahan tähän taktiikkaan on, kun talvitreeneissä jokainen äijä on juoksutettu siihen 4000m cooper-kuntoon...

Tämän kaltainen valmentajien toiminta juontanee juurensa valmentamisen suunnitelmattomuudesta. Edelleen palataan siihen vapaaehtoistoimintaan, johon maamme urheilu joutuu – ikävä kyllä – pakostakin nojaamaan. Nyt ei kuitenkaan pidä ajatella, että ongelma on se, että urheilun parissa paiskisi hommia liikaa vapaaehtoisia. Kunnia heille työstään, mutta kaiken tulisi lähteä ammattilaisista. Nyt seuroja saattavat johtaa ja niiden valmennusta koordinoida puutarhurit, kukkakauppiaat, autonmyyjät ja niin edelleen. Hienoja ammatteja, mutta eivät anna juuri mitään pohjaa urheilun parissa työskentelyyn.

Itse olen viimeisten vuosien aikana havainnut, että kaikkein järjettömin kestävyysharjoittelu on aika pitkälti karsiutunut suomalaisesta jalkapallosta pois. Muistan toki oman junnuaikani, kun nappikset jalassa juostiin henkihieverissä ja syke pilvissä asfalttiteitä "alkuverryttelyksi" jalkapallokentän odotellessa tyhjillään käyttäjiään.

[Hincha en cancha]

Kansallisiin stereotypioihin voidaan laskea myös tämä keskustelu, jonka mukaan "Suomessa harjoitellaan X ja Y", kun taas "ulkomailla A ja B".

Olen pääsääntöisesti harvinaisen samaa mieltä Tukeem Abdullah Jaferin kanssa suomalaisen juniorijalkapallovalmennuksen yleisistä linjauksista, mutta huomauttaisin silti, että ei ehkä ole mielekästä ottaa vertailukohdaksi - kuten Suomessa tavallisesti tehdään - ulkomaisen huippuorganisaation valmennusta ja suomalaisen kyläseuran valmennusta. Suomessakin on seuroja, joissa on kohtuullisesti resursseja ja päteviä jalkapallovalmentajia, jotka ymmärtävät kokonaisuuksia, pelinomaisuuden merkityksiä jne. (esim. HJK ja TPS).

Suomalainen liiton ja piirien pyörittämä ruohonjuuritason ohjelma valmentajakoulutuksineen ja muineen on UEFAn papereissa arvostettu maanosan eliittiin, ja ongelma tuleekin seurojen resurssien puutteesta. Valtaosa suomalaisista seuroista on niin pieniä ja vähävaraisia, että resurssirajat tulevat toiminnan kehittämisessä vastaan melko pian. Vapaaehtoistyö on arvokasta, sillä ilman sitä ei tässä maassa pelattaisi ensimmäistäkään peliä, mutta silti tilanne, jossa yksi valmentaja ja yksi apuvalmentaja - ja molemmat saattavat olla innokkaita /-ttomia pelaajien faijoja - ei mallina kanna pitkälle, sillä harjoituksen yleisluonne muodostuu "pakostakin" kokonaisuuden hallinnaksi. Suunnitelmallisuuden puutteestakaan homma ei välttämättä ole kiinni, vaan usein enemmän käytännön pakon sanelemista ratkaisuista, joita ovat mm. pelaajia per valmentaja -suhdeluku, käytettävissä olevat tilat (koulun liikuntasali tms.), käytettävissä olevat ajat (suurten kaupunkien ongelma: ei tarpeeksi vuoroja saatavilla tilojen vähäisyyden takia) jne.

Stereotyyppistä tai ei, on keskustelu suomalaisesta juniorivalmennuksesta aika usein samanasuuntaista. On loistava juttu, että keskustellaan, mutta poikkeustapauksetkin, HJK:t ja TPS:t, tulee huomioida kokonaisuudessa, sillä pienissä maissa pelaajatuotanto perustuu nimen omaan poikkeustapauksiin eikä valtaviin juniorimyllyihin, joissa massan lakien mukaan jalostuu vuosittain X kappaletta pääsarjatason pelaajia.

[John Devey]

Ennen kuin joku keksii tuoda esiin Ajaxin junioreiden yllättävänkin pienet harjoitusmäärät, on kerrottava, että kyseisessä seurassa valmennuksesta vastaavat ammattilaiset ja puoliammattilaiset. Jokainen harjoitus on pelaaja/valmentaja -suhteeltaan ihanteellinen ja hyvin tarkasti ennalta suunniteltu. Lisäksi ilmoitetuissa harjoitusmäärissä näkyvät vain joukkuetreenit, joiden lisäksi pelaajat toteuttavat yksilöllisiä harjoitussuunnitelmia, pelaavat otteluita ja suorittavat säännöllisiä testejä. Koko valmennukseen ja harjoitteluun käytetty aika on siis myös Ajaxissa aivan eri luokkaa kuin Suomessa, vaikka tästä onkin harhaluuloja päässyt syntymään.

OT, mutta mistä näitä eri maiden harjoitustunteja ja -määriä näkee?

[Tukeem Abdullah Jafer]

Kansallisiin stereotypioihin voidaan laskea myös tämä keskustelu, jonka mukaan "Suomessa harjoitellaan X ja Y", kun taas "ulkomailla A ja B".

Olen pääsääntöisesti harvinaisen samaa mieltä Tukeem Abdullah Jaferin kanssa suomalaisen juniorijalkapallovalmennuksen yleisistä linjauksista, mutta huomauttaisin silti, että ei ehkä ole mielekästä ottaa vertailukohdaksi - kuten Suomessa tavallisesti tehdään - ulkomaisen huippuorganisaation valmennusta ja suomalaisen kyläseuran valmennusta. Suomessakin on seuroja, joissa on kohtuullisesti resursseja ja päteviä jalkapallovalmentajia, jotka ymmärtävät kokonaisuuksia, pelinomaisuuden merkityksiä jne. (esim. HJK ja TPS).

Nyt haluan huomauttaa, ettei puheenvuoroni perustunut ihan pelkkään mutuun vaan laajaan tutkimukseen, joka selvitti Euroopan suurimpien jalkapallomaiden harjoitustottumuksia sisällyttäen otantaansa myös esimerkiksi Italian, Espanjan, Portugalin ja Englannin pikkuseurojen juniori- ja edustusjoukkueiden harjoitusmääriä. Vertasin tätä tietoa itse selvittämiini suomalaisten joukkueiden harjoitusmääriin eri tasoilla. Omaan otantaani sisältyy HJK:n ja TPS:n lisäksi myös lähes kaikki pääkaupunkiseudun seurat koosta riippumatta ja satunnaisia joukkueita ja seuroja sieltä täältä ympäri Suomea. Puhun siis asioiden tutkimiseen perustuvasta mielikuvallisesta keskiarvosta, koska en ole jaksanut laskea ihan pilkulleen harjoituskeskiarvoja. Erot on kuitenkin selkeästi havaittavissa ja sen takia en pysty hyväksymään ensimmäistä lausettasi.

Suomalainen liiton ja piirien pyörittämä ruohonjuuritason ohjelma valmentajakoulutuksineen ja muineen on UEFAn papereissa arvostettu maanosan eliittiin, ja ongelma tuleekin seurojen resurssien puutteesta.

Toisaalta terävimmälle huipulle on ainakin valmentajakoulutuksessa matkaa, vaikka kotimainen koulutus UEFA:n kriteerit täyttääkin. Esimerkiksi Italiassa B-tason valmentajakurssi on jo tuntimäärältään moninkertainen Suomen vastaavaan verrattuna. Vaatimus taso on korkeampi eikä reputtaminen tämän takia ole harvinaista. Lisäksi opetukseen osallistuu selvästi suurempi määrä huippuvalmentajia, jotka vetävät omat osuutensa niillä sektoreilla, jotka ovat heidän vahvuuksiaan. Esimerkiksi urheilulääkärit, erikoistuneet fyysiset valmentajat ja urheilupsykologit ovat tiiviisti mukana valmentajakoulutuksessa.

[Tukeem Abdullah Jafer]

OT, mutta mistä näitä eri maiden harjoitustunteja ja -määriä näkee?

Itselläni oli ilo saada painettu versio käsiini mainitsemani tutkielman tiivistelmästä. En tiedä löytyykö sitä internetistä. Ajaxin harjoitusmäärät taas ovat peräisin seuran juniorivalmentajan pitämiltä luennoilta Suomessa. Tämänkään luentomateriaalin esiintymisestä sähköisessä muodossa en voi luvata, mutta samat tiedot löytyvät myös joltain Ajaxin harjoitusvideoltakin, jota pystynee tilaamaan myös netistä, jos niin kovasti kiinnostaa. Toki video sisältää muutakin, joten vähättelyyn ei ole syytä.

[e: niin ja suomalaisten seurojen ja joukkueiden harjoitusmäärät on kerätty seurojen/joukkueiden nettisivuilta sekä keskusteluista valmentajien ja valmennusjohtajien kanssa]

[e2: tutkielman alkuperäiskieli taisi olla espanja ja tiivistelmä oli italiaksi, joten jos googlettaa yrität, niin hakusanat sen mukaan]

[e3: voin ajan salliessa yrittää kaivaa jostain netistä tätä tutkielmaa, mutta jos intoa riittää, suosittelen vierailemaan alkuun espanjalaisten valmennuskeskusten sekä maan jalkapallopalloliiton ja valmentajayhdistyksen sivuilla. nopealla vilkaisulla sitä ei löytynyt covercianon materiaaleista]

[tamman siika]

Aivan alkuun on jälleen tuotava esiin, ettei Englanti ole missään nimessä se maa, josta ihanteet tulisi jalkapallovalmennuksessa hakea. Ongelma on sulkeutuneisuuden lisäksi pitkään ollut se, että vapaaehtoistoiminta on ajanut sekä Suomessa että Englannissa lajikehitystä eteenpäin mitättömin askelin. Kun kaikki toiminta on rakennettu ammattitaidottoman vapaaehtoistoiminnan ympärille, tästä mallista on hyvin vaikea päästä irti. Nyt saarilla on suunnattomien rahavirtojen ansiosta avautunut uudet mahdollisuudet, jos vain varat ymmärretään suunnata järkevästi. Suomessa tilanne on katastrofaalinen, kun rahaa ei jalkapallossa ole eikä sitä nykyisellä urheilu- ja liikuntapolitiikalla myöskään tule. Suuntaviivoja tulisi perinteisen harhautuneen Englannin sijaan etsiä esimerkiksi Tanskasta, Hollannista, Tshekistä, Italiasta ja Espanjasta, joissa sekä jalkapallo että urheilu yleensäkin voi keskimäärin huomattavasti Suomea paremmin. Nyt en tarkoita pelkästään sitä mitä ollaan tänä päivänä vaan myös tulevaisuutta, jota luodaan tänään.

Tällaisessa tapauksessa ei pidä täysin rinnastaa juniorimaajoukkueiden menestykseen, tai omien kasvattien määrään pääsarjassa. Raha tosiaankin jyllää saarilla sekä erityisesti Valioliigassa, ja ainoastaan Rooneyn kaltaiset superlupaukset kelpuutetaan ulkomaalaishankintojen rinnalle. Divarijoukkueetkin vaativat jo älyttömän määrän lahjakkuutta ja kykyjä, jotta nuori pelimies pääsisi penkkikomennusta pidemmälle. En väitäkään, että Englanti olisi se maa jonka systeemistä mallia pitäisi ottaa. Halusin vain korostaa, missä suomalaisessa systeemissä mennään usein harhaan. Mainitsemastasi vapaaehtoistoiminnasta Englannissa en ole täysin samaa mieltä. Paljon on rahaa käytettävänä monella junioriorganisaatiolla (niilläkin, jotka eivät ole sidoksissa isoon edustusjoukkueeseen), ja tätä myöten fasiliteetit ja valmennus ovat erinomaisia näin suomalaisen silmin. Tosin myös Brommapojkarnan harjoittelukeskuksessa Ruotsissa on tullut vierailtua, ja oli siinäkin paljon kadehdittavaa.

Saitko muuten jonkun käsityksen siitä, mitä ihmettä haettiin tuolla kuvitteellisella pelivälineellä?

Kysyin muuten tätä samaa asiaa, ja vastauksena oli, että tällaisella systeemillä jokainen henkilökohtainen tekninen suoritus on virheetön, ja voidaan keskittyä täysin pelipaikkakohtaiseen liikkumiseen ja sijoittumiseen, sekä sen iskostamiseen pelaajien selkärankaan. Pallon tullessa mukaan huonot haltuunotot, harhasyötöt ja kaksinkamppailut söisivät liikaa aikaa olennaisen oppimiselta. Ja tämä mainitsemani treenimuoto jäi vain mieleeni ollessaan hyvin poikkeuksellinen näkemistäni suomalaisista harjoituksista. En tiedä kuitenkaan paremmin sen tehokkuudesta, mutta ihan järkevät perustelut sain.

Eikä kaikkea voi sysätä tietysti Suomessa hyvää vapaaehtoistyötä tekevien ihmisten harteille. Paljon on kehitettävää myös itse junioreiden omatoimisessa harjoittelussa. Illalla harjoitusten jälkeen brittijunnut ainakin keräsivät innokkaina porukkaa pienpeleihin, rankkarikisoihin, vaparikisoihin jne. ja näiden parissa saattoi vierähtää parikin tuntia.

e. Lisäsin lihavoidun sanan, ettei kukaan oleta minun kirjoittavan absoluuttisia totuuksia. Kiitokset Hinchalle

[Hincha en cancha]

Kysyin muuten tätä samaa asiaa, ja vastauksena oli, että tällaisella systeemillä jokainen henkilökohtainen tekninen suoritus on virheetön, ja voidaan keskittyä täysin pelipaikkakohtaiseen liikkumiseen ja sijoittumiseen, sekä sen iskostamiseen pelaajien selkärankaan. Pallon tullessa mukaan huonot haltuunotot, harhasyötöt ja kaksinkamppailut söisivät liikaa aikaa olennaisen oppimiselta. Ja tämä mainitsemani treenimuoto jäi vain mieleeni ollessaan hyvin poikkeuksellinen suomalaisista harjoituksista. En tiedä kuitenkaan paremmin sen tehokkuudesta, mutta ihan järkevät perustelut sain.

Kyseinen "kuvitteellisella pelivälineellä" tapahtuva sijoittumisharjoittelu ei ehkä ole Suomessa käytössä systemaattisesti, mutta itse olen törmännyt siihen junioritasolla kuitenkin säännöllisesti. Ei siis mikään erityisen poikkeuksellinen treeni suomalaisessa mittapuussa, vaikka eroja seurojen ja joukkueiden välillä on paljon.

[Nice10]

Taidon "ylikorostaminen" on terminä ehkä väärä ja itse tykkään käyttää enemmän termiä mukataitavuus. Taito on kaiken pohja, mutta taidolla pyritään tulokseen kentällä. Suomessa taidosta on tullut itseisarvo sen sijaan, että näihtäisiin laajempaa kokonaisuutta, jossa taito tukee peliä ja nykypäivänä pelipaikkakohtaisuutta. Resursseihin nähden Suomessa harjoitellaan paljon taitoa suhteessa siihen, että taktiikkaa ja pelipaikkakohtaista harjoittelua on käsittämättömän vähän. Moderniin taktiseen valmennukseen ei ole valmentajilla samalla tavalla eväitäkään kuin taidon harjoittamiseen.

Käytännössä voidaan sanoa, että vähänkin enemmän jalkapalloa analyyttisesti seuraava älykäs nuori futari ymmärtää monesti nykypäivän taktiikasta sen verran ellei enemmänkin kuin valmentajansa. Tällainen johtaa auttamatta kokonaisvaltaisen kehityksen hidastumiseen. Valmentajalla pitäisi olla eväät kertoa ratkaisumalleja ja ideoita eri tilanteisiin vielä a-junioreillekin, saati ihan kansallisille huipuille. Resursseistahan tämä tosiaan on kiinni ja toisaalta Suomessa tehdään ihan vertailukelpoista juniorityötä kun verrataan resursseja, olosuhteita, ilmastoa, lajin asemaa ja kiinnostusta sekä asukasmäärää. Toki matkaa Hollantiin ja vaikkapa Portugaliin on silti paljon.

En missään nimessä väheksy taitoa, mutta jos tarkastellaan esimerkiksi nykyistä a-maajoukkuettamme, niin ei taito ole se ainoa kriteeri millä moni pelaaja on tehnyt lähtökohtiin nähden hienon uran. Vitutti lukea Aki Riihilahden haastattelua futarista kun tuntui, että haastattelija jatkuvasti väheksyi Akin kokonaisvaltaista osaamista sen vuoksi kun mies ei ole kv-tasolle erityisen taitava. Hyypiä, Tihinen, Kuikka, Mako, Ägä, Wiss, Nure, Kallio, Kuqi jne ovat pelaajia, jotka missään nimessä eivät ole olleet ikäluokkansa taitavimpia, mutta komeita kansainvälisiä uria näiltäkin pelaajilta löytyy. Tämä johtuu pelaajien muista avuista, joihin kiinnitetään hyvin vähän kiinnostusta junioripuolella. En tietenkään sano, että näille pelaajille ylimääräinen taito tekisi pahaa, mutta Suomen kokoisessa maassa pitää olla myös realisti.

Jalkapalloromantikkojen haaveista huolimatta Suomen resurssit eivät koskaan tule riittämään esimerkiksi Italialaisen juniorityön haastamiseen. Suomessa kerran vuosikymmeneen syntyviä poikkeuksia lukuunottamatta parhaat pallolliset pelaajamme ovat kuitenkin parhaimmillaan vain hyvää Eurooppalaista tasoa. Siksi on edelleen tärkeää edesauttaa myös taidollisesti hieman heikompien, mutta muilta ominaisuuksiltaan loistavien pelaajien kehitystä. Suomi on aina tuottanut hyviä toppareita ja puolustavia keskikenttiä tyyliin Wiss, Ägä, Mako. Faktaa on, että maajoukkueen selkäranka tullee jatkossakin koostumaan osaltaan myös tämän tyylisistä pelaajista. Silti tuntuu olevan jatkuvasti kova hinku hylätä tämän tyyppisen pelaajamallin kehittäminen huippuunsa.

Alue- ja junnumaajoukkueisiin valitaan taitavia toppareita ja laitapakkeja sekä keskikentän pohjalle vuodesta toiseen yritetään etsiä jotain pula-ajan Pirloja. Sitten kun tullaan miehen ikään, nämä mukataitavat pelaajat potkivat kakkosdivaria ja maajoukkueessa pelailee Heikkisiä. Kannattaisi yrittää miettiä, miksi joku Riihilahti on pelannut Valioliigaa, mutta tuhannet kautta aikain Ägää taitavammat pelaajat ovat potkineet korkeintaan Veikkausliigassa.

Pointtini on se, että tietyillä pelipaikoilla jalkapallossa on paljon tärkeämpää henkiset ominaisuudet, taktiikka ja fysiikka jos vastapainona on vain pelkkää taitoa ilman taitoa tukevaa ymmärrystä lajista. Väittäisin, että monilta jokaisen ikäluokan taitavimmilta pelaajilta jää läpimurto aikuisiällä tekemättä puhtaasti sen vuoksi, että pelinäkemys on äärimmäisin vajavainen. Kentällä se näkyy pahimmillaan juuri mukataitavuutena. Osataan pelata "hyvin", mutta mitään ei saada aikaan kumpaankaan suuntaa. Hyöty joukkueelle on niin minimaalinen, että esim Veikkausliigajoukkueen valmentaja jossain vaiheessa sen huomaa ja ura kääntyy laskuun ennen kuin se nuorella pelaajalla on kunnolla edes alkanut.

Akatemioihin tai muuten ulkomaille siirtyvät nuoret pelaajat ovat muuten lähes poikkeuksetta hukassa aivan ruohonjuuritason taktisten asioiden suhteen. Harvoin kuulee, että taito olisi ollut nuorella suomi-pelaajalla vajavaista verrattuna saman ikäisiin seuratovereihin ulkomailla, pelikäsitys lähes poikkeuksetta sen sijaan on ollut. Harva nuori uskaltaa tätä sanoa ääneen ja arvostella suomalaista juniorivalmennusta. Hetemaj ja Eremenkot kai ovat niin eri kulttuureista, että he ovat tämän uskaltaneet etulinjassa tuoda esille.

[Hincha en cancha]

Yksi syy suomalaisten pelaajien "heikkoon" taktiseen osaamiseen on se, että he seuraavat lajia aivan liian vähän paikan päällä. Pelaaminen itse on tietty tärkeintä, mutta en voi liikaa korostaa paikan päällä seuraamisen ja sitä kautta tapahtuvan oppimisen merkitystä. Televisiosta katsomalla ei opi taktisuudesta mitään, sillä kokonaisuuksia ei pysty hahmottamaan tv-ruudun puitteissa: lähes kaikki ne ominaisuudet (tilaan juoksut ja syötöt yms.), joihin jalkapallo-ottelut ratkeavat eivät mahdu televisiokuvaan, vaikka toteutus ja ohjaaminen olisi kuinka korkeatasoista tahansa.

Junioreille oman seuran edustusjoukkueen otteluiden tai korkeimpien kansallisten sarjojen otteluiden seuraaminen olisi tärkeää. Katsomalla kentänlaidalla esim. Kakkosen ottelua on taktisen kehityksen kannalta parempi vaihtoehto kuin Mestareiden liigan finaalin tuijottaminen tai tietokonepelin pelaaminen.

Tämäkin on muuten yksi suomalaisen jalkapalloajattelun stereotypioista: kun puhutaan esikuvista ja oppimisen malleista, puhutaan peleistä, jotka pelataan tv-lähetyksissä. Jalkapallotietämys on - ja jääkin - siis tältä osin todella heikoksi.

[Nice10]

Tuon asian allekirjoitan täysin. Kaikki tuntemani pelikäsitykseltään lahjakkaat juniorit kautta aikain ovat käyneet paljon paikan päällä katsomassa pelejä. Ja kyllä, esim 14-vuotiaalle on paljon hyötyä käydä katsomaan vaikkapa kakkosdivarinkin pelejä. Perusasioita iskostuu päähän aivan eri tavalla paikan päällä ja analysoimalla näkee esim kakkosen peleistä juuri ne seuraukset mitä tietyistä virheistä/osaamisesta jne seuraa.

Toisaalta kyse voi olla syy-seuraus-suhteesta toisinkin päin. Voi olla, että pelikäsitykseltään kehittyneemmät nuoret ovat kiinnostuneempiakin futkisesta kokonaisvaltaisemmin kuin vain seuraamalla championsliigaa. Kyllähän se on vanha totuus, että mitä enemmän jalkapallosta ymmärtää, sitä enemmän kiinnostaa muukin kuin absoluuttinen huippujalkapallo. Suomessahan se nimen omaan kulminoituu kaikista selkeimmin maailmassa.

[torcida]

"Ruotsi nousee aina Forsbergin avulla tappioasemasta ja voittaa ottelun viimeistään jatkoajalla"

[Kuku]

Vähän samaa olin tulossa postaamaan, kun nyt jämähdettiin muutamaan maahan.

"Ruotsalaiset ovat taktisesti kypsiä, venyvät aina, ja siellä osataan tehdä kaikki ziljoona kertaa paremmin kuin Suomessa".

Siis ruotsalaiset korvaavat suuriin eurooppalaisiin maihin nähden rajalliset resurssit ylivoimaisella taktisella osaamisella ja muutenkin siellä osataan tehdä iiihan kaikki oikein kun Suomessa ei osata mitään ja siellä on oikeaa kyldyyriä kun Suomessa hokihokihoki ja siellä kaikki: kun taas Suomessa kaikki:      ...valovuosia edellä...koska Suomessa?...yleisömäärät...Tukholman derbyt...Suomessa muutama katsoja...niissäkin joudutaan kusettamaan...voittamisen kulttuuri...etukäteen hävitty.. "ei se seiso kuitenkaan" -asenne...



"Espanjan maajoukkue on muuten arvokisojen ikuinen alisuorittaja"

[Tukeem Abdullah Jafer]

Tällaisessa tapauksessa ei pidä täysin rinnastaa juniorimaajoukkueiden menestykseen, tai omien kasvattien määrään pääsarjassa.

Ei missään nimessä pidä rinnastaa, koska se mikä nyt näkyy juniorimaajoukkueiden menestyksessä, kertoo ennemminkin siitä, millaisessa jamassa asiat olivat noin 5-10 vuotta sitten. Näihin asioihin pohjaan ainoastaan puheeni laadukkaan junioritoiminnan perinteikkyydestä, joita tosin tämän otsikon alta ei voi lukea.

Mainitsemastasi vapaaehtoistoiminnasta Englannissa en ole täysin samaa mieltä.

Kertoisitko missä kohtaa tiemme eroavat ja miksi, sillä en millään pysty näkemään tätä mielipidekysymyksenä.

Kysyin muuten tätä samaa asiaa, ja vastauksena oli, että tällaisella systeemillä jokainen henkilökohtainen tekninen suoritus on virheetön, ja voidaan keskittyä täysin pelipaikkakohtaiseen liikkumiseen ja sijoittumiseen, sekä sen iskostamiseen pelaajien selkärankaan. Pallon tullessa mukaan huonot haltuunotot, harhasyötöt ja kaksinkamppailut söisivät liikaa aikaa olennaisen oppimiselta. Ja tämä mainitsemani treenimuoto jäi vain mieleeni ollessaan hyvin poikkeuksellinen näkemistäni suomalaisista harjoituksista. En tiedä kuitenkaan paremmin sen tehokkuudesta, mutta ihan järkevät perustelut sain.

Tätä perustelua osasin odottaakin. Kysyinkin asiaa sen takia, kun sanoit aiemmin: ”Mielestäni vikana suomalaisessa systeemissä on se, että lajitaidollisia asioita harjoitellaan paljon erillään itse pelaamisesta.” Tässähän on kyse taktiikan osalta aivan samanlaisesta mallista. Ylimääräinen halutaan sulkea pois, jotta opetettava asia korostuu paremmin ja siihen keskittyminen helpottuu. Kun harjoitellaan vaikkapa puskemista erillään itse pelistä, taito opitaan nopeammin motorisena suorituksena. Tämän jälkeen opittu taito tulisi tietysti viedä peliin organisoimalla lajispesifimpi harjoite, jossa puskeminen korostuu. Aivan samaan tapaan uskon kyseisen engelsmanniluotsinkin ottavan jossain vaiheessa myös pallon esille. Onhan huomioitava, että liikkumiseen puolustettaessa vaikuttaa paljon juuri se, onko syöttö sellainen, jonka haltuunottaminen saattaa tuottaa vastaanottajalleen vaikeuksia. Sijoittumisella pyritään myös vaikuttamaan harhasyöttöjen todennäköisyyteen ja siihen kenelle harhasyötöstä mahdollisesti aiheutunut irtopallo lopulta päätyy. Itse näen tämän englantilaisen pallottoman pelimallin jopa etäisempänä itse pelistä, koska saman asianhan voi harjoitella ns. passiivisella puolustamisella, jolloin peli säilyttää luonteensa, mutta olennaiseen voidaan silti keskittyä ilman oikeasti merkittäviä haittatekijöitä.

Eikä kaikkea voi sysätä tietysti Suomessa hyvää vapaaehtoistyötä tekevien ihmisten harteille.

Ei, ei mitään voi sysätä vapaaehtoisten niskaan. Sehän ongelman muodostaakin, sillä valmentajalla tulisi olla vastuu pelaajien kehittymisestä. Vapaaehtoinen on käytännössä myös vastuuvapaa.

Taidon "ylikorostaminen" on terminä ehkä väärä ja itse tykkään käyttää enemmän termiä mukataitavuus.

Suomalaisen jalkapalloterminologian mukaan perustaito lienee se sana, jota suositellaan käytettäväksi ”mukataitavuudesta” puhuttaessa. Korjaa vain, jos tarkoitit sanalla jotain muuta.

Noin muuten kirjoituksesi jättää mielikuvan siitä, että jalkapallovalmennus olisi valintoja siitä, mistä asioista karsitaan. Tietysti psyykkiset, fyysiset ja taktiset ominaisuudet ovat tärkeitä siinä missä taidollisetkin, mutta asiaa ei tulisi katsella siltä kantilta, että taitoa painotetaan liikaa vaan siten, että muihin asioihin ei keskitytä tarpeeksi eikä niihin käytetä riittävästi aikaa. Eikä nyt ole kyse siitä, että harjoitusmahdollisuudet ovat liian huonot vaan suunnitelmallisuus puuttuu usein lähes kokonaan. Alamäki alkaa siitä kohdasta, kun toteamme olevamme tyytyväisiä Heikkisen ja Wissin kaltaisten pelaajien tuottamisesta ja päätämme jatkaa samaa rataa. Valmentaminen jo junnuissa on pelkkää kilpailua – itsensä ja vallitsevan tason kanssa. Pitää olla parempi.

Alue- ja junnumaajoukkueisiin valitaan taitavia toppareita ja laitapakkeja sekä keskikentän pohjalle vuodesta toiseen yritetään etsiä jotain pula-ajan Pirloja. Sitten kun tullaan miehen ikään, nämä mukataitavat pelaajat potkivat kakkosdivaria ja maajoukkueessa pelailee Heikkisiä. Kannattaisi yrittää miettiä, miksi joku Riihilahti on pelannut Valioliigaa, mutta tuhannet kautta aikain Ägää taitavammat pelaajat ovat potkineet korkeintaan Veikkausliigassa.

Näiden joukkueiden toimintaa suhteellisen lähietäisyydeltä seuranneena en voi allekirjoittaa tätä. Ensinnäkin nyt rakennellaan jo niin vahvasti uusia ja päättömiä stereotypioita ajatuksella, että kaikki taitavat pelaajat päätyvät alasarjoihin, kun taas taidollisesti heikommista tulee maajoukkuepelaajia. Alkaa kuulostaa siltä, että pallon kesyttäminen olisi rikos ja todennäköinen syy siihen, jos ammattilaissopimusta ei synny. Toisekseen kauhukseni huomasin sekä alue- että junnumaajoukkueista pudonneen erittäin taitavia ja jopa taktisesti ikäluokkansa kärkitason pelaajia, joiden fysiikan epäiltiin olevan riittämätön kansainvälisiin ja myös alueiden välisiin otteluihin. Kyseessähän on ikä, jolloin esimerkiksi Roman Eremenko ei vielä ollut edes punttisalilla vieraillut. Muutenkin valintapuheissaan sekä piirit että maajoukkueet ovat tuoneet vahvasti esille asenteen merkitystä. En ole myöskään vielä nähnyt aluejoukkueiden valintatilaisuutta, jossa olisi käytetty esimerkiksi ponnauttelutestiä. Toisaalta on kysyttävä: Mitä väärää siinä on, jos junnumaajoukkueisiin valitaan taitavia toppareita?

Akatemioihin tai muuten ulkomaille siirtyvät nuoret pelaajat ovat muuten lähes poikkeuksetta hukassa aivan ruohonjuuritason taktisten asioiden suhteen. Harvoin kuulee, että taito olisi ollut nuorella suomi-pelaajalla vajavaista verrattuna saman ikäisiin seuratovereihin ulkomailla, pelikäsitys lähes poikkeuksetta sen sijaan on ollut. Harva nuori uskaltaa tätä sanoa ääneen ja arvostella suomalaista juniorivalmennusta.

Tästä lainauksesta voidaan kaivaa esiin pointtini: Se että suomalaisten pelaajien taidot eivät yleensä ole vajavaiset tarkoittaa sitä, että taitoa on harjoiteltu riittävästi – ei liikaa. Jos pelikäsitys on arvioitu suomalaisten heikkoudeksi, sitä on harjoiteltu liian vähän. Ratkaisu ei ole se, että karsitaan taidosta vaan lisätään taktista harjoittelua. Kyse on suunnitelmallisuudesta – milloin ja miten kutakin ominaisuutta kehitetään. Vai onko korviisi myös kantautunut informaatio siitä, että suomalaiset pelaajat ovat liian taitavia Euroopan kentille?

[Tukeem Abdullah Jafer]

Televisiosta katsomalla ei opi taktisuudesta mitään

Lisätään listaan, vaikkei nyt välttämättä ihan kansallisesta stereotypiasta olekaan kyse, mutta hauskasta väittämästä kuitenkin. Televisio lienee niitä ainoita apuvälineitä, jotka mahdollistavat oman pelin analysoinnin, jonka arvo henkilökohtaisen taktiikan oppimisessa on suuri. Sano muuten Sikullekin, jos näkyy vielä otteluita taltioimassa, että on aika heittää kameralla vesilintua ja hankkia tiketti kakkosdivaripeliin.

Ei vaiskaan.. Toki kentän laidalle kannattaa vaivautua oppimaan.

[Nice10]

Näiden joukkueiden toimintaa suhteellisen lähietäisyydeltä seuranneena en voi allekirjoittaa tätä. Ensinnäkin nyt rakennellaan jo niin vahvasti uusia ja päättömiä stereotypioita ajatuksella, että kaikki taitavat pelaajat päätyvät alasarjoihin, kun taas taidollisesti heikommista tulee maajoukkuepelaajia. Alkaa kuulostaa siltä, että pallon kesyttäminen olisi rikos ja todennäköinen syy siihen, jos ammattilaissopimusta ei synny. Toisekseen kauhukseni huomasin sekä alue- että junnumaajoukkueista pudonneen erittäin taitavia ja jopa taktisesti ikäluokkansa kärkitason pelaajia, joiden fysiikan epäiltiin olevan riittämätön kansainvälisiin ja myös alueiden välisiin otteluihin. Kyseessähän on ikä, jolloin esimerkiksi Roman Eremenko ei vielä ollut edes punttisalilla vieraillut. Muutenkin valintapuheissaan sekä piirit että maajoukkueet ovat tuoneet vahvasti esille asenteen merkitystä. En ole myöskään vielä nähnyt aluejoukkueiden valintatilaisuutta, jossa olisi käytetty esimerkiksi ponnauttelutestiä. Toisaalta on kysyttävä: Mitä väärää siinä on, jos junnumaajoukkueisiin valitaan taitavia toppareita?

Tästä lainauksesta voidaan kaivaa esiin pointtini: Se että suomalaisten pelaajien taidot eivät yleensä ole vajavaiset tarkoittaa sitä, että taitoa on harjoiteltu riittävästi – ei liikaa. Jos pelikäsitys on arvioitu suomalaisten heikkoudeksi, sitä on harjoiteltu liian vähän. Ratkaisu ei ole se, että karsitaan taidosta vaan lisätään taktista harjoittelua. Kyse on suunnitelmallisuudesta – milloin ja miten kutakin ominaisuutta kehitetään. Vai onko korviisi myös kantautunut informaatio siitä, että suomalaiset pelaajat ovat liian taitavia Euroopan kentille?

Yritin välttää kirjoittaessani juuri tuota ajatusmaailmaa, jonka sinä tekstistäni johdit.

En siis tarkoita, että Suomessa harjoiteltaisiin taitoa liian paljon tai, että automaattisesti puujalkaisesta pelaajasta tulee todennäköisesmmin maajoukkuemies. Päinvastoin. Tarkoitin, että Suomessa uskotaan perinteisen perustaitoharjoittelun tekevän autuaaksi ja että Italialaiset ovat parempia jalkapallossa, koska heidän perustaitonsa on parempi. Oikeasti Suomessa ollaan samalla tavalla jäljessä monilla muillakin pelaamisen osa-alueella ja tätä ei ymmärretä. Perustaito pitää jalostaa pelipaikkakohtaiseksi osaamiseksi, joka vielä pitää pitää jalostaa eteenpäin tulostaululle. Perustaidon jalostamiseen eteenpäin ei suomalaisella juniorivalmennusosaamisella ole juurikaan eväitä. Parhaiten se näkyy vaikkapa C-B-A-junioreiden sm-sarjajengien harjoitteissa, joissa vielä siinäkin iässä monesti kaikki tekevät maalintekoreenejä, kaikki harjoittelevat keskittämistä ja kaikilta vaaditaan hirmutuloksia juoksutesteissä. Tulevan laitapakin maalintekoharjoitus päällä ei pelkästään ole turhaa kyseiselle pelaajalle, vaan se vie vielä toistomahdollisuuksia niiltä pelaajilta, jotka tätä harjoitetta eittämättä tarvitsisivat.

Taitoa, taktiikkaa, fysiikkaa ja niin edelleen todellakin pitää harjoitella suunnitelmallisesti ja ne eivät sulje toisiaan pois. Verratessani maajoukkueen nykyistä pelaajamateriaalia tarkoitan sitä, kuinka hyvin on nähtävissä, että jalkapalloilijan ominaisuuksiin kuuluu helvetisti muutakin kuin perustaito. Viime aikoina ollaan herätty henkiseen valmennukseen ja pääkopan kuntoon laittamiseen, se on ainakin hyvä alku. Fysiikan merkitys Suomessakin jopa ymmärretään, mutta sitäkin reenataan helvetisti väärin. Enkä jaksaisi siitä lähteä jauhamaan.

Ei ole mitään väärää, että juniorimaajoukkueeseen valitaan taitava toppari, ei tietenkään. Silloin mielestäni se on väärin, jos kyseisen topparin pelinäkemys ei riitä avaamiseen, sijoittumiseen pääpalloissa, vartiointiin tai jos pelaajalla ei ole puolustajan mentaliteettia, kunnianhimoa ja halua pelata joukkueelle. Olen itsekin seurannut läheltä juniorimaajoukkuetoimintaa ja moni asia siinä on jäänyt mietityttämään. Onneksi junnumaajoukkuevalinnat eivät kovin oleellisesti vaikuta nuoren kehittymiseen, vaikka paljon hyvää ylimääräistä tietoa sieltäkin on hankittavissa. Myös motivaatio kasvanee ja näyttöpaikkoja saattaa siunaantua enemmän. Seuratasolla ja kotona ne toistot kuitenkin tehdään.

Itse olen aina painottanut sitä, että kannattaisi satsata persooniin ja näkemyksellisiin pelaajiin. Jostain nuoresta pelaajasta vaan näkee, että kaikista pienistä puutteista huolimatta kyseessä on esimerkiksi täysin laitapakiksi sopiva tyyppi. Tällaisesta pelaajatyypistä pitäsisi sitten alkaa jalostamaan tietylle 1-2 pelipaikalle sitä kokonaispakettia. Tällä hetkellä kaikilla juniorifutiksen tasoilla tuntuu, että valitaan perustaidoltaan parhaat pelaajat ja sitten mietitään, että mitä näistä saisi tehtyä.

Samoin esimerkiksi monella taholla ihmetellään kun Suomessa on pulaa hyökkääjäpelaajista. Maalintekijätyyppi on selkeimpiä helposti havaittavia pelaajatyyppejä. Maalintekijöitä/hyökkääjiä on myös kaiken karvaisia (isoja, pieniä, hitaita, nopeita, pehmeitä, röyhkeitä jne). Hyökkääjäksi sopivista tyypeistä pitäisi jalostaa sitten taas kokonaisuuksia (tosin Suomessa juuri hyökkääjäpelaajien harjoittaminen tuntuu olevan eniten lapsen kengissä). Tällä hetkellä hyvin pitkälle vanhempiinkin junioreihin asti joukkueen taitavimmat ja nopeimmat pannaan sinne hyökkäykseen tekemään ne maalit, koska se on valmentajalle helppo tapa menestyä. Muutaman vuoden kuluttua sitten näistä Sjölundeista huomataan, että ehkä miehen oikea pelipaikka ei olekaan kärki vaan jokin muu. Tällöin ehkä liian myöhään havahdutaan, että jos esim Dajaa olisi ajettu jo juniorina laitalinkiksi ja opetettu tarvittava, niin mies voisi olla vielä paljon nykyistä parempi keskittämään, haastamaan, puolustamaan ja liikkumaan laidalla. Pieni trendi Suomessa toki on ollut viime vuosina jo aikaisin alkaa siirtämään pienikokoisia kärkipelaajia pakin tontille, koska sinne vaaditaan hieman samoja ominaisuuksia.

Koko pointtini on se, että stereotypiana suomi-pelaajista sanotaan, että he eivät pärjää, koska heidän perustaitonsa ovat heikot. Tosiasiassa moni muu puute (näkemys, luovuus, henkinen kantti, fysiikka jne) saa näyttämään pallonkäsittelynkin paljon huonommalta ja temmon liian kovalta. Kyllähän jonkun Sami Hyypiän ja Matias Lindströmin tai Filippo Inzaghin ja John Weckströmin kriittiset erot ovat muualla kuin perustaidossa. Perustaito on kriittinen osa futista, mutta vain osa. Suomessa uskotaan (varsinkin seuratasolla junioreissa), että perustaito on se ainut mittari, mikä laittaa joukkueet järjestykseen.

Aikas Off topikiks menee, mutta mitä sen toisaalta on väliä.