Jalkapalloaiheiset kirjat

[Lounasseuralainen]

Erkko Meri ja Gert Remmel: Perparim Hetemaj - selviytyjä

Perpan intohimo jalkapalloa kohtaan on pääosassa tässä hyvin kulkevassa henkilökuvassa. Jos haluaa futikselta kaiken niin siihen on myös panostettava kaikki. Siitä kertovat herran itsensä lisäksi lähipiiri, pelikaverit, valmentajat ja pomot uran varrelta, onpa Pohjoiskaarteen edustajakin päästetty ääneen! (Lisäksi tekijät ovat halunneet ympätä mukaan ihan random-pohjaisia "Leedsin yliopiston" tutkimustuloksia tai amerikkalaisia self-help -tyylin johtopäätöksiä, ehkä jonkinlaisen uskottavuuden vuoksi. Ne kyllä jäivät täysin irrallisiksi ja päälleliimatuiksi detaljeiksi).

Kirjassa tuodaan hyvin ilmi miten raakaa huippufutaajan elämä on päivästä, viikosta, vuodesta toiseen, ja miten ikääntyminen ja ihmisenä kasvaminen muuttavat prioriteetteja. Kun parikymppinen Perpa bailasi vielä Ateenan yössä aamuviiteen ja oli kymmeneltä aamutreeneissä, muutamaa vuotta myöhemmin sama Perpa lähti aina ensimmäisenä himaan Chievon joukkueillallisilta, jos meni mukaan ollenkaan. Uhraukset vapaa-ajan, perheen ja terveyden kustannuksella on vain tehtävä jos meinaa pärjätä. Mulkut valmentajat, loukkaantumiset, säälimätön otteluohjelma sekä fanien ja toimittajien jatkuva piiritys Kreikassa ja Italiassa kuuluvat asiaan ja ne on vain kestettävä. 300 matsia Serie A:ssa, 49 huuhkajapeliä ja toistakymmentä vuotta kestänyt ammattilaisuus on vaatineet hirvittävästi suunnitelmallisuutta, nöyryyttä, sitkeyttä ja sanotaanko suoraan että hulluutta. Rakkaus jalkapalloon vaatii kaiken.

Perpan ja koko Hetemajn perheen tarinaa valotetaan monelta puolelta, ja erityisen kiinnostavia ovat pohdinnat kasvamisesta kahden kulttuurin välissä ja jalkapallon roolista siinä. Suomalaisesta vinkkelistä poikkeuksellisen huolehtivan perheen rooli on hyvin esillä, Perpa ja Mehu olivat isosiskojensa kovassa komennossa välillä hätää kärsimässä!

Kiinnostava ihminen ja kiehtovasti kerrottu tarina. Kannattaa lukea!

edit: Kirjoitan, en lue. Tästähän olikin jo arvostelu pari sivua sitten!

[robyboy]

Erkko Meri ja Gert Remmel: Perparim Hetemaj - selviytyjä

Perpan intohimo jalkapalloa kohtaan on pääosassa tässä hyvin kulkevassa henkilökuvassa. Jos haluaa futikselta kaiken niin siihen on myös panostettava kaikki. Siitä kertovat herran itsensä lisäksi lähipiiri, pelikaverit, valmentajat ja pomot uran varrelta, onpa Pohjoiskaarteen edustajakin päästetty ääneen! (Lisäksi tekijät ovat halunneet ympätä mukaan ihan random-pohjaisia "Leedsin yliopiston" tutkimustuloksia tai amerikkalaisia self-help -tyylin johtopäätöksiä, ehkä jonkinlaisen uskottavuuden vuoksi. Ne kyllä jäivät täysin irrallisiksi ja päälleliimatuiksi detaljeiksi).

Kirjassa tuodaan hyvin ilmi miten raakaa huippufutaajan elämä on päivästä, viikosta, vuodesta toiseen, ja miten ikääntyminen ja ihmisenä kasvaminen muuttavat prioriteetteja. Kun parikymppinen Perpa bailasi vielä Ateenan yössä aamuviiteen ja oli kymmeneltä aamutreeneissä, muutamaa vuotta myöhemmin sama Perpa lähti aina ensimmäisenä himaan Chievon joukkueillallisilta, jos meni mukaan ollenkaan. Uhraukset vapaa-ajan, perheen ja terveyden kustannuksella on vain tehtävä jos meinaa pärjätä. Mulkut valmentajat, loukkaantumiset, säälimätön otteluohjelma sekä fanien ja toimittajien jatkuva piiritys Kreikassa ja Italiassa kuuluvat asiaan ja ne on vain kestettävä. 300 matsia Serie A:ssa, 49 huuhkajapeliä ja toistakymmentä vuotta kestänyt ammattilaisuus on vaatineet hirvittävästi suunnitelmallisuutta, nöyryyttä, sitkeyttä ja sanotaanko suoraan että hulluutta. Rakkaus jalkapalloon vaatii kaiken.

Perpan ja koko Hetemajn perheen tarinaa valotetaan monelta puolelta, ja erityisen kiinnostavia ovat pohdinnat kasvamisesta kahden kulttuurin välissä ja jalkapallon roolista siinä. Suomalaisesta vinkkelistä poikkeuksellisen huolehtivan perheen rooli on hyvin esillä, Perpa ja Mehu olivat isosiskojensa kovassa komennossa välillä hätää kärsimässä!

Kiinnostava ihminen ja kiehtovasti kerrottu tarina. Kannattaa lukea!

edit: Kirjoitan, en lue. Tästähän olikin jo arvostelu pari sivua sitten!

 parasta kuva-antia takakannessa; kuvastaa varmaan hyvin vastustajan fiiliksiä, kun näkevät Perpan kentällä

[ALPPIK]

Juha Malinen

Kirjani:”Valmennuksen pidempi oppimäärä” on nyt painossa ja ilmestyy syyskuussa. Ihmisten johtamisen ja pelin ymmärtämisen lisäksi on loputon määrä muuttujia, joiden parissa on pärjättävä. Sopeutumalla, selvittämällä tai voittamalla ne!

Onko kukaan lukenut vai oliko heti ensimmäisellä kymmenellä sivulla pitkiä ja monitavuisia sanoja eli lukeminen jäi kesken.

[Hasan Sas]

Onko kukaan lukenut vai oliko heti ensimmäisellä kymmenellä sivulla pitkiä ja monitavuisia sanoja eli lukeminen jäi kesken.

Tarkoitus olisi lukaista lähiaikona. Voin laittaa raporttia, kun operaatio on suoritettu.

[Heppatiitti]

Julkaistaan ensi vuoden elokuussa: "Jolle - Venetsian päällikkö." Kirjoittajana Hesarin urheilutoimittaja Ari Virtanen.

[Heppatiitti]

Onko kukaan lukenut vai oliko heti ensimmäisellä kymmenellä sivulla pitkiä ja monitavuisia sanoja eli lukeminen jäi kesken.

Ei jää Malisen kirjan lukeminen kesken. Nyt on aikamoista tykitystä. Jäädään odottelemaan Hasan Sasin raporttia.

[iocus]

Ei jää Malisen kirjan lukeminen kesken. Nyt on aikamoista tykitystä. Jäädään odottelemaan Hasan Sasin raporttia.

Erikoista, että ei löydy äänikirjana. Ehkä tulee viiveellä, niin taisi tulla Nordlingin teoskin.

[Heppatiitti]

MARKKU SAUKKO, MIKA WIKCKSTRÖM JA JUHA MALINEN: JUHA MALINEN – VALMENNUKSEN PIDEMPI OPPIMÄÄRÄ. Ilmestymisvuosi 2024 ja sivuja 228.

Taustaa päähenkilöstä: Juha Malinen syntyi Oulussa vuonna 1958. Malisen pelaajaura jäi varsin lyhyeksi, mutta valmentajaura on ollut sitäkin pidempi. Veikkausliigaotteluita on kertynyt päävalmentajana 535. Lisäksi Malinen on valmentajana nostanut kolme eri seuraa Veikkausliigaan, toiminut pitkään Suomen nuorten maajoukkueen valmentajana sekä valmentanut Kazakstanissa. Veikkausliigan mestaruus on kiertänyt Malisen. Hopeisia mitaleita on kaksi ja pronssisia neljä. Malinen on naimisissa ja hänellä on kaksi aikuista tytärtä.

Muista kirjoittajista: Mika Wikckström syntyi vuonna 1965. Wickströn on erittäin tuottelias kirjailija, jolta on ilmestynyt lähes 40 romaania, nuortenkirjaa, lastenkirjaa tai tietokirjaa. Wickströmin esikoisteos oli vuonna 1991 ilmestynyt jalkapalloaiheinen nuortenromaani ”Hienoosokeria!”. Wickströmin teos ”Kunniakierros” palkittiin 1998 Vuoden Urheilukirjana.

Markku Saukko syntyi vuonna 1974. Saukko on opettaja, urheilutoimittaja ja tietokirjailija. Saukko valittiin vuoden jalkapallotoimittajaksi 2019. Saukko on myös Malisen mökkinaapuri.

Nostoja kirjasta: Jumankauta! Nyt mennään! Malinen tunnetaan impulsiivisena ja intohimoisena valmentajana ja se näkyy tässä kirjassa. Sordiino ei ole päällä ja sokka on irti. Elämäkerta suorastaan rynnistää eteenpäin pitkin Malisen valmentajauraa ja elämää. Tämä kirja on vähintäänkin viihdyttävä. Malinen on aina ollut sanavalmis mediapersoona ja osaa myös kirjassa pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Vauhdikas ja viihdyttävä tarina seuraa toistaan tyyliin Martin Saarikangas lyllertämässä kentälle Tepsin paidassa ja housut väärinpäin jalassa tai Kazakstanissa sarja-avauksen alla pappi leikkaa karitsalta kurkun auki ja valelee verellä molempien maalien viivat, jotta jumalat tulisivat kotijoukkueen puolelle eivätkä pallot menisi niin helposti omaan maaliin.

Jos tätä vertaa tuoreeseen Mixu-kirjaan, niin sen huono puoli oli itsekritiikin puute omaan toimintaan. Malisella sen sijaan näyttää olevan kyky nauraa omalle toiminnalleen ja toisinaiselle toheloinnilleen. Esimerkiksi saadessaan pikapestin Kotkaan 2023; on Malinen Kemijoen mökillään ja innostuu pestistä niin, että suuntaa auton nokan kohti etelää, mutta unohtaa tankata ja matka katkeaa tien poskeen, kun autosta loppuu bensa. Tai Malinen ja Ollis neuvottelemassa Manchesterissä HJK:n valmentamisesta keskellä yötä pelkät kalsarit jalassa, kun palohälytys on ajanut miehet ylös ja ulos hotellista.

Kirjan arvostelu: Kärsimätön kun olen – en jaksanut odottaa ”Hasan Sasin” rapoa. Täytyy tunnustaa, että en ole koskaan ollut mikään erityinen Malisen fani. Mestaruutta Malinen ei ole voittanut, eikä taida koskaan voittaakaan. Jollain kuudesta Myllykoskella vietetyssä vuodessa se olisi ollut otettavissa, kun seuralla oli silloin kenties maan parhaat olosuhteet ja tehtaan runsas taloudellinen tuki takanaan.

70-luvulla tuli välillä käytyä Finnairin Palloilijoiden matseissa, kun Vesa-Matti Loiri järjesti maalilla omaa pellehyppyshowtaan. 80-luvulla tuli katsottua Helsingin Namikan korsimatseja, kun valmentaja Eero Saarinen piti performanssiaan kentän laidalla. Myös Malisen kovaäänista ja suurella tunteella tapahtuvaa kommentointia/huutamista seuraavat monet lähes yhtä paljon kuin itse kentän tapahtumia. Jossain vaiheessa Malisen asuihin ilmestyivät Mynthonin kurkkupastillien logot. Pelkkä ”huutajahan” Malinen ei ole. Hän on löytänyt monet nuoret lupaukset ja antanut näille peliaikaa ja harjoittanut prässipeliä ensimmäisten valmentajien joukossa Suomessa.

Malinen on kirjansa ansainnut. Hiukan epäilin riittääkö Wickströmillä aika paneutua tähän, kun samalla viikolla tämän kanssa ilmestyi Kristiina Mäkelän elämäkerta, joka sekin on Wikckströmin kirjoittama. Huoli on turha. Malinen on tunnetusti suorapuheinen ja sanavalmis mies. Ilmeisesti Wickströmillä ja Saukolla on ollut kiitollinen tehtävä kirjata tarinat muistiin. Minulla ei ollut kovin suuria ennakko-odotuksia, mutta tämä on todella hyvä kirja.

Tästä tulikin hyvä suomalainen jalkapallokirjavuosi, kun aikaisemmin ovat ilmestyneet jo Pantsarin, Perpan ja Nordlingin kirjat. Jotta ei menisi pelkäksi kehumiseksi, niin sisälläni asuvan pikku nillittäjän on pakko huomauttaa yhdestä asiavirheestä. Malinen mainitsee Gunder Bengtssonin yhdeksi oppi-isäkseen ja tämän IFK Göteborgin UEFA-cupin voiton 1982. Pidetään tuo 1982 voitto kuitenkin Svennis Erikssonilla. Gunder oli silloin apuvalmentaja. Hänen suuri hetkensä koitti viisi vuotta myöhemmin. Arvostelu on neljä ja puoli tähteä viidestä. Ostakaa. Lukekaa.

[Hasan Sas]

Vähän tosiaan venähti tämän raportin kanssa, mutta laitetaan nyt muutama sana ja yritetään välttää liiallista päällekkäisyyttä Heppatiitin arvion kanssa.

Kirjan rakenteessa toistuu kaava, jossa Malisen oma ääni ja haastateltavien muistelut vuorottelevat. Rakenne on toimiva ja perusteltu, mutta samalla se tuottaa kovin silppumaisia lukuja, joissa sinänsä kyllä aihetta täydentävät ja toista näkökulmaa antavat haastattelut pilkkovat Malisen omaa tarinaa. Toisaalta lukijan kannalta on varsin hyvä, että Malinen ei ole itse jatkuvasti äänessä. Valmennettavien, seuraportaan hahmojen tai toimittajien näkökulma ja kokemus samasta aiheesta tai tapahtumasta voi olla hyvinkin toisenlainen kuin Malisella. Kuten Heppatiitti toteaa, Malinen pystyy käsittelemään omia virheitään ja nauramaan sähläilyilleen. Kentän ulkopuolella miehelle tuntuu sattuvan ja tapahtuvan jatkuvasti kaikkea mahdollista. Bensa loppuu autosta, mies jää suustaan kiinni ja jää junasta, katiska heitetään veteen ilman narua, airot karkaavat jokeen ja mystisesti palaavat takaisin. Samalla kuitenkin Malisen tarinoinnissa korostuu - varmasti paikoittain ihan aiheellinenkin - itsekehu, joka saa huvittaviakin piirteitä. Koulussa ollaan parhaita, valmennuskurssilla skabataan priimuksen tittelistä Manuel Pellegrinin kanssa ja Jürgen Kloppiin henkilöityvä niin moderni vastaprässikin on kuin suoraan Malisen omasta vanhasta pelikirjasta. Yhtä kaikki, Malinen osaa kertoa asioista hauskalla ja mukaansatempaavalla tavalla, mutta ehkä hänen tarinoitaan ei kannata aina ihan kirjaimellisena totuutena pitää.

Heppatiitin kanssa olen samoilla linjoilla kirjan hyvästä luettavuudesta ja viihdyttävyydestä. Vauhtia riittää ja tylsää ei tule, joskin luvut Malisen eduskuntavaalikampanjasta tai mökkielämästä Kemijoen rannalla eivät ehkä ulkopuolista lukijaa niin suuresti kiinnosta, vaikka teemat Maliselle epäilemättä tärkeitä ovatkin. Kirja antaa ymmärtää, että eduskuntavaaliehdokkuus kokoomuksen riveissä ei jäisi kertakokeiluksi, vaan uusi yritys saattaisi tulla seuraavissa kuntavaaleissa. Läpimenonkaan ei pitäisi olla yllätys, melkein päinvastoin, mikäli kirjaa on uskominen. Ihan yhtä erinomaisena en Malisen elämäkertaa pitänyt kuin Heppatiitti, mutta joka tapauksessa teos on aivan lukukelpoinen ja ehdottomasti päähenkilönsä näköinen. 

[MattiKoo]

Tuli luettua tuo Mixu-kirja. Valitettavasti on pakko todeta, että jäi kyllä aika heikoksi tekeleeksi.

Pakko yhtyä kerhoon. Jotenkin olisi luullut, että Mixun kokemuksista olisi väkisinkin syntynyt kiinnostava elämäkerta, mutta tässä oli kyllä menty sieltä mistä aita on mennyt nurin.

[Simdon]

Lukaisin kesällä Jonathan Wilsonin klassikkoteoksen Inverting the Pyramid, ja loppujen lopuksi olin ehkä hieman pettynyt. Ensimmäinen noin kolmannes kirjasta vastasi odotuksia ja käsitteli ihan kiinnostavasti jalkapallon ensiaskelia ja alkuperäisiä taktiikoita, mutta mitä lähemmäs nykyaikaa teos pääsi, sitä vähemmän se oikeasti käsitteli taktiikkaa. Kirjan alaotsikko on kuitenkin The History of Football Tactics, mutta ensimmäisen sadan sivun jälkeen taktiikat jäivät valitettavasti taka-alalle ja huomio keskittyi enemmän ja enemmän tarinoihin ja kuvauksiin tärkeistä valmentajista selittämättä kuitenkaan, mitä nämä oikeasti tekivät.

Esimerkiksi yhdessä kappaleessa käsitellään, miten Valeriy Lobanovskyi oli järjestelmällisyyden ja prässäämisen kärkihahmo, mutta sitten ei varsinaisesti selitetä, miten hänen prässäämisensä oli erityistä tai tehokkaampaa. Vastaavasti toisessa osassa kirjaa puhutaan Bielsasta, ja sen perusteella Bielsan tyyli voidaan tiivistää korkean intensiteetin juoksemiseksi ja prässäämiseksi, mistä puuttuu minkäänlainen taktinen ymmärrys. Toisin sanoen suuri osa kirjasta kuvailee valmentajia ja pelityylejä, muttei sitten oikeasti avaa taktiikoita tyydyttävästi.

Toinen ongelma lukukokemuksessani oli, että Wilson pommittaa lukijaa vuosiluvuilla sekä nimillä ja välillä viittaa henkilöihin 150 sivun takaa, joten aina silloin tällöin minun piti miettiä hetki, että kukas tämä geneerisen brittinimen omaava futistekijä olikaan.

Summa summarum, Jonathan Wilsonin Inverting the Pyramid oli ihan hyvä lukukokemus joka avartaa jalkapallosivistystä, mutta se ei yltänyt nimensä ja statuksensa aiheuttamiin odotuksiin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Netissä joku oli maininnut, että parempi alaotsikko kirjalle olisi The History of Football, ja olen tästä samaa mieltä. Alun jälkeen teos todellakin keskittyy enemmän jalkapalloon yleisellä tasolla kuin itse taktiikkaan, mikä aiheutti pienoisen pettymyksen.

3/5

[Hasan Sas]

Toinen ongelma lukukokemuksessani oli, että Wilson pommittaa lukijaa vuosiluvuilla sekä nimillä ja välillä viittaa henkilöihin 150 sivun takaa, joten aina silloin tällöin minun piti miettiä hetki, että kukas tämä geneerisen brittinimen omaava futistekijä olikaan.

Tämä sama ongelma toistuu kaikissa Wilsonin kirjoissa. Wilson tuntuu kuvittelevan kirjoittavansa yleisölle, jolle sivuilla vilahtelevat nimet ovat ennestään tuttuja, vaikka harva kai loppujen lopuksi on perehtynyt kaukaiseen futishistoriaan ihan niin tarkasti.

---

Vilkuilin nyt minäkin läpi Paxu-Mixun kirjan. Ei tästä tosiaan miksikään alan klassikoksi ole.

[Valonheitin]

Itsellä on kohta ollut vuoden keskeytyneenä Wilsonin The Outsider, joka käy läpi maalivahtipelin historian. Kirja on sinällään ihan kattava läpileikkaus Mv-pelin kehityksestä, mutta myös tässä kirjassa on valtavasti eri tapahtumia, paikkakuntia, valmentajia, seuroja ja tietenkin niitä maalivahteja. Tähän vielä lisäksi vanhempia, vaimoja ja poliittisia hahmoja, niin lukukokemus muistuttaa hieman Tolkienin Silmarillionia.

Täytyy kaivaa kirja hyllystä yöpöydälle hollille.

[Heppatiitti]

Pakko tulla vähän puolustelemaan Wilsonia. Pidän häntä enemmän historioitsijana kuin kirjailijana ja jalkapallohistorioitsijana hän on yksi parhaista. Myönnän että Wilson asettaa riman korkealle myös lukijan suhteen ja tuntuu olettavan, että jokaisella lukijalla on useampi sata futiskirjaa hyllyssä ja hän tietää automaattisesti keitä ovat esim. Karl Rappan, Bela Guttmann tai Viktor Maslov. Jos haluaa "turvallisesti" tutustua Wilsonin tuotantoon, niin kannattaa valita kirjoja, joissa hän keskittyy yhteen tai kahteen henkilöön. Esimerkiksi Brian Cloughin elämäkertaan tai Charltonin eripuraisiin maailmanmestariveljeksiin. Wilson teki taannoin "syrjähypyn" romaanin puolelle "Streltsov" teoksessa ja ei ollut siinä omalla vahvuusalueellaan.

[Simdon]

Wilson asettaa riman korkealle myös lukijan suhteen ja tuntuu olettavan, että jokaisella lukijalla on useampi sata futiskirjaa hyllyssä ja hän tietää automaattisesti keitä ovat esim. Karl Rappan, Bela Guttmann tai Viktor Maslov.

Itselläni oli sellainen ongelma, että mielestäni Wilson ei itse oikein osannut asettaa rimaa oikein. Välillä tuo Inverting the Pyramid avaa esim. Lobanovskyin ja Guttmanin perhe- ja koulutustaustoja vaikka kuinka paljon, ja sitten kaksi sivua myöhemmin itse taktiikka tiivistetään muotoon "Hän piti järjestelmistä ja koneista, ja hänen joukkueensa prässäsi paljon". Tätä sitten seuraa kaksi sivua höpötystä kaudesta 1975-76 ja sen cup-finaalista, mikä on toki ihan kiinnostavaa yleisesti, mutta kun teos ei edelleenkään oikeasti kerro hirveästi taktiikoista niin kuin kyseisen kirjan kuuluisi tehdä.

[Heppatiitti]

TOM WILLIAMS: VA-VA-VOOM. THE MODERN HISTORY OF FRENCH FOOTBALL. Ilmestymisvuosi 2024 ja sivuja 268.

Taustaa kirjoittajasta: Williams on lontoolainen freelance jalkapallotoimittaja, joka on erikoistunut ranskalaiseen futikseen. Williamsilta on aikaisemmin ilmestynyt kirja ”Do You Speak Football?”

Nostoja kirjasta: Järjestötasolla ovat ranskalaiset varmasti vaikuttaneet enemmän kuin mikään toinen maa nykyaikaisen urheilun ja jalkapallon syntyyn ja kehitykseen. FIFAn ranskalainen presidentti Jules Rimet oli voima, joka järjesti ensimmäiset jalkapallon MM-kisat, Henri Delaunayn idea oli jalkapallon EM-kisat, Eurooppa Cup (nykyinen Mestareiden liiga) oli L`Equipe lehden toimittajan keksintö ja Ballon d`Or France Football-lehden jakama palkinto. Lisätään päälle vielä Pierre de Coubertinin kehittämät nykyaikaiset olympialaiset.

Viime vuosikymmeninä Ranskan jalkapallomaajoukkue on ollut maailman menestynein. Viimeisistä seitsemästä MM-finaalista on Ranska ollut mukana loppuottelussa neljästi. Aina ei kuitenkaan ole ollut näin. Vastapainona maajoukkueen voitoille on seurajoukkueiden kohtuullisen vaatimaton menestys eurokentillä. Eurooppa Cup pelattiin ensimmäisen kerran 1956. Sen jälkeen eri UEFAn alaisissa cupeissa on nosteltu voittopokaaleja 161 kertaa, mutta vain kahdesti ranskalaisen joukkueen voimin. Williams keskittyy kirjassaan ristiriitaan maajoukkueen viime vuosikymmenten riemukulun ja toisaalta seurajoukkueiden heikohkon menestyksen välillä, vaikka Ranska on kehittänyt järjestelmän, joka kehittää jatkuvasti uusia, nuoria huippulahjakkuuksia.

Ranskassa ammattilaisuus sallittiin vasta suhteellisen myöhään. Seurat olivat pieniä ja niillä oli yleensä omistajana paikallinen mahtimies. Myös maan myöhäinen kaupungistuminen ja korkea verotus piti seurat ”paikallisina” juttuina. 50-luvulla Ranska tuotti vielä joitain huippufutareita kuten Raymond Kopa ja Just Fontaine, mutta 60-luvun alun jälkeen maa oli auttamattomasti pudonnut urheilullisesti kehityksen kelkasta. Itsensä suurvallaksi laskenut maa ajoi karille vuoden 1960 olympialaisissa, joissa maa ei voittanut yhtäkään kultamitalia. Siitä alkoi hiljalleen myös Ranskan futiksen nousu. Alettiin perustaa akatemioita, joihin nuoret lahjakkuudet kerättiin. Nykyään akatemioita on pojille 16 ja tytöille 8. Ensimmäinen väläys Ranskan noususta oli St.Etienne. Pieni kaupunki oli elänyt kivihiilestä, mutta viimeinenkin kaivos suljettiin 1973. Jäi vain tyhjiö, jonka täytti kaupungin jalkapallojoukkue. Paikallisen omistajan Roger Rocherin satsauksilla ja valmentaja Robert Herbinin johdolla St.Etienne pääsi parhaimmillaan Eurooppa Cupin finaaliin. Menestys päättyi 80-luvun alussa, kun paljastui että Rocher oli maksanut pelaajille salaa pöydän alta. Rocher päätyi vankilaan ja seura pudotettiin sarjasta, mutta ranskalainen futis oli lähtenyt nousuun.

Ranskan maajoukkueen valmentaja Michel Hidalgo halusi joukkueen hallitsevan keskikenttää ja kun vuoden 1982 MM-kisoissa kentälle juoksi neljä pelintekijää Giresse, Genghini, Tigana ja Platini syntyi ”Carre magique”. Kaunista, hyökkäävää futista, jota alettiin kutsua ranskalaiseksi pelityyliksi. Genghinin korvasi myöhemmin Luis Fernandez. Ranskan pelityyliä ihailtiin, mutta suurin menestys antoi vielä odottaa itseään ja ranskalaisia kutsuttiin ”jaloiksi häviäjiksi”. Italialaistaustainen Michel Platini siirtyi 1982 Juventukseen ja imi sieltä itseensä italialaisen ”vain-voitolla-on-merkitystä” asenteen ja taktiikan ja kipparoi Ranskan kotikisoissa 1984 Euroopan mestariksi tehden itse yhdeksän maalia, joka on edelleen kisaennätys.

Heysel-stadionin tragedian johdosta englantilaiseurojen päälle lankesi pitkä osallistumiskielto Eurocupeihin ja kun rahakasta Valioliigaa ei vielä ollut perustettu, lähti moni brittipelaaja Ranskan auringon alle. Muun muassa Mark Hateley, Glenn Hoddle, Chris Waddle ja Tony Cascarino löysivät uuden peliuran Ranskasta. Alkuongelmien jälkeen kielitaidoton Waddle sai vapaat kädet/jalat liikkua ja toimia kentällä, miten halusi ja omaksui viihdyttäjän roolin. Waddle saattoi jaella nimmareita kesken pelin, tai jos tuomarilla meni aikaa muurin järjestämisessä, käydä makaamaan nurmelle pallo pään alla ja teeskennellä nukkuvansa. Myös tuhannet ranskalaispojat leikkauttivat itselleen unohtumattoman Waddle-letin.

Vahvoista seurajohtajista merkittävimmät olivat Bordeauxin mursuviiksinen Claude Bez ja Marseillen eksentrinen egosaurus Bernard Tapie. Herrat myös vihasivat toisiaan kuin ruttoa. Bezin aikakaudella Bordeaux voitti kolme Ranskan mestaruutta, mutta Tapien Olympique de Marseille voitti neljä mestaruutta ja toistaiseksi ainoana ranskalaisena seurana Mestareiden liigan, mutta lopulta molemmat seurajohtajat päätyivät telkien taakse, kun heille kaikki keinot (laittomatkin) olivat sallittuja taatakseen seuran menestyksen.

1990-luvulla pelaajavirta kääntyi toisinpäin ja parhaat ranskalaispelaajat lähtivät Serie A:han ja Englantiin vuolemaan kultaa. Serie A:ssa pelaavat tai siellä pelanneet futaajat muodostivat Ranskan 1998 maailmanmestaruuden voittaneen joukkueen rungon. Italialaiset totesivat itse: ”Olemme luoneet hirviön.” Vuoden 2000 EM-finaalissa hirviö voitti Italian jatkoajalla, mutta 2006 MM-finaalissa Italia voitti Ranskan rangaistuspotkukilpailun jälkeen.

Löytyi Ranskasta lopulta myös menestyksekäs seurajohtaja, joka ei päätynyt telkien taakse. Jean-Michel Aulas johti Lyonia 35 vuotta. Olympique Lyonnaisin miesjoukkue voitti seitsemän Ranskan mestaruutta peräkkäin. Aulas oli karkea ja seksistinen, mutta hänelle kuuluu kunnia olla ensimmäisiä, jotka tajusivat naisjalkapallon potentiaalin. Aulas laittoi olosuhteet kuntoon, perusti akatemian ja hankki ympäri maailmaa parhaita naispelaajia Lyoniin. Lyonin naisjoukkue voitti peräkkäin 14 Ranskan mestaruutta ja on vuodesta 2010 lukien voittanut kahdeksan kertaa naisten Mestareiden liigan. Yli 70-vuotias Aulas myi Lyonin 2022. Myyntihinta oli yli 600 miljoonaa euroa.

Kurin ja järjestyksen mies Didier Deschamps oli toiminut jo 1998 maailmanmestarijoukkueen kapteenina. Maajoukkueen valmentajaksi hän siirtyi 2012. Ranska sai EM-kisoista 2016 hopeaa, kun Deschamps keksi siirtää Antoine Griezmannin kymppipaikalle. Jättipotti tuli 2018, kun Ranska voitti toisen kerran maailmanmestaruuden ja pelasi myös vuoden 2022 MM-finaalissa häviten Argentiinalle, vaikka Kylien Mbappe teki finaalissa hattutempun. Ranskan pelityyli oli muuttunut. Se ei ollut enää Hidalgon ”Carre magique” vaan Ranska pelasi matalassa blokissa ja odotti paikkaa iskeä. Enää ei voida puhua ranskalaisesta pelityylistä, vaan Deschampsin joukkueille on tärkeintä vain maksimaalisen tuloksen saavuttaminen tyylipisteiden kustannuksella.

Katufutis, lähiöt, monikulttuurisuus, maahanmuuttajat ja laadukkaat akatemiat tuottavat jatkuvasti huippupelaajia ja vuonna 2023 ulkomailla pelasi 1033 ranskalaista futaria. Ligue 1 on maailman TOP5-sarjan joukossa, mutta seuratasolla ero neljään suurimpaan on valtava ja parhaimmat pelaajat ja nuoret lupaukset lähtevät jo nuorina esim. Saksaan tai Englantiin. Myös ranskalaiseurojen omistukset ovat turbulenssissa. Tällä hetkellä pääsarjaseuroista yli puolet on ulkomaalaisomistuksessa. Kuusi seuraa on amerikkalaisomistuksessa, PSG qatarilaisomistuksessa, Nice brittimiljardöörillä, Auxerre kiinalaisella, Troyes Abu Dhabilla ja Monaco venäläisoligarkilla.

Kirjan arvostelu: Huolimatta Ranskan viime vuosikymmenten voittokulusta on maan futiksesta julkaistu yllättävän vähän kirjallisuutta. Ehkä syynä on seurajoukkueiden keskinkertaiset saavutukset ja sitä kautta samaistumis/fanipinnan puute. Ihan mukavasti kirja avaa ja valottaa ranskalaisen futiksen viime vuosikymmenten nousun. Maajoukkueiden osioissa ei ollut minulle juurikaan uutta, mutta seurajoukkueiden historiassa oli kiinnostavia lukuja, vaikka kohtuullisen säännöllisesti olen lähinnä Etelä-Ranskan stadioneilla vieraillut.

Parasta kirjassa ovat haastattelut ja Williams näyttää olevan arvostettu mies kanaalin molemmin puolin, sillä ääneen pääsee ”ykkösketjun” pelaajia ja valmentajia. Esimerkiksi Alain Giresse, Jean-Pierre Papin, Raynold Denoueix, Guy Roux, Robert Pires, Emmanuel Petit, Mark Hateley ja Tony Cascarino. Tosin vastuu siirtyy lukijalle, kun vuorossa on Auxerren tuppukylän joukkuetta 44 vuotta valmentanut Guy Roux. Roux johti piskuisen seuran amatööriliigasta aina Ranskan mestariksi ja neljään cupin voittoon. Lukija voi mielessään pohtia onko jo aikoja sitten eläköitynyt Roux tosissaan, vai höperöitynyt, vai pitääkö vain hauskaa englantilaisen haastattelijan kustannuksella, kun kertoo seuralla olleen sen ainoalla mestaruuskaudella apuna maagikko, joka pystyi vaikuttamaan pallon liikkumiseen Auxerren hyödyksi ja vastustajan vahingoksi.

Hiukan pirstaleinen tämä kirja on ja välillä ”brittinäkökulma” tulee liikaa esiin, mutta kokonaisuutena ihan hyvä kirja ranskalaisfutiksesta. Arvostelu on neljä tähteä viidestä.

[Heppatiitti]

FRANKLIN FOER: JALKAPALLON MAAILMANSELITYS. Alkuperäisteos ilmestyi 2004 ja suomennos 2005. Sivuja 240.

Taustaa kirjoittajasta: Franklin Foer on yhdysvaltalainen kirjailija ja poliittinen toimittaja. ”Jalkapallon maailmanselitys” on Foerin ainut teos, joka käsittelee futista. Kirjoittaminen kulkee suvussa, sillä myös Foerin veljet Jonathan ja Joshua ovat kirjailijoita.

Nostoja kirjasta: Kirjan alussa Foer jättää työnsä ja lähtee kiertämään maailmaa jalkapallon perässä. Tästä syntyy kirjan kymmenen lukua, joissa jalkapallo selittää lähes kaikki asiat paikallisesti ja globaalisti. Luvut on nimetty esimerkiksi: Jalkapallo selittää juutalaiskysymyksen, jalkapallo selittää uudet oligarkit, jalkapallo selittää islamin toivon, jalkapallo selittää kirkkokuntapornon. Maailmaa kierretään vauhdilla ja käydään mm. Skotlannissa. Serbiassa, Espanjassa, Iranissa, Brasiliassa ja Ukrainassa.

Foer on ymmärtänyt jalkapallon yhteiskunnallisen merkityksen ja sen, että stadioneilla, kentillä ja katsomoissa esiintyy yhteiskunta pienoiskoossa. Maiden ja kansakuntien tavat ja pelityyli heijastavat koko yhteiskunnan tapoja ja kulttuuria. Foer on valmis myös laittamaan itseään likoon saadakseen haastateltavat avautumaan ja puhumaan. Belgradissa hän tekee Arkanin Tiikereiden seuraajien vaatimuksesta serbinationalistien ”kolmen sormen tervehdyksen” jota paramilitaarit Jugoslavian hajoamissotien aikana pakottivat muslimit ja kroaatit tekemään, ennen kuin heidät raiskattiin ja/tai murhattiin.

Haastattelut värittävät kirjaa ja niistä kiinnostavin on juutalaisia vihaavan juutalaisen Alan Garrisonin tarina. Garrisonin (peitenimi) isä oli SS-joukkojen luutnantti, jota britit ampuivat vatsaan ja jalkoihin. Sotavanki vietiin edinburghilaiseen sotilassairaalaan, jossa hän rakastui palavasti skotlanninjuutalaiseen sairaanhoitajaan. Vuonna 1946 he saivat Alanin, ensimmäisen kolmesta arjalais-juutalaisesta lapsestaan. Avioliitto oli koitinkivi. Sekä äidin suku, että ympäröivä yhteiskunta karttoivat heitä kuin ruttoa. Muutto Lontooseen ei auttanut. Lapsena Alanin kiusattiin ja haukuttiin ”tyhmäksi jutikaksi” ja ”vitun sakemanninatsiksi”. Alan alkoi käydä Chelsean matseissa ja nautti tunnelmasta ja otteluiden intohimosta. Alan ilmoitti äidilleen luopuvansa juutalaisesta uskosta ja alkavansa harjoittaa pakanuutta. Lisäksi Alan aloitti nyrkkeilyn ja hänestä tuli eräs Chelsean Headhuntereiden johtajista ja yksi pelätyimmistä jalkapallohuligaaneista. Garrison tuli riippuvaiseksi tappeluista ja väkivallasta. Hän vietti kaksoiselämää. Viikot hän palveli armeijan erikoisjoukkojen eliittiyksikössä ja viikonloput tappeli vastustajien huligaanien kanssa. Armeija tiesi Alanin kaksoiselämästä (tämä pidätettiin 21 kertaa) mutta katsoi sitä läpisormien, kunnes vuonna 1977 Garrison löi katsomotappelussa vastustajalta silmämunan irti kuopastaan ja sai murhayrityksestä viiden vuoden tuomion. Myöhemmin Garrison on toiminut palkkasoturina ja jonkinlaisena vanhempana valtiomiehenä Chelsea-faneille. Garrison haikailee aikoja, jolloin Chelsea oli rosoinen työväenluokan linnoitus, eikä nykyinen muodikas, keskiluokkaisuuden keidas turisteineen.

Foerin mukaan ihmiset haluavat kuulua ja samaistua johonkin ryhmään. Se on väistämätön, ikiaikainen ja piintynyt vaisto. Koska modernissa elämässä perheeltä ja heimolta on viety niiden keskeinen asema; kansakunnasta tai seurasta on tullut tämän tarpeen ainoa kanava. Kieltämällä tämä kaipuu kielletään ihmisluonto ja ihmisarvo. Jalkapallon avulla voidaan tarkastella ja selittää kirkkokuntien väliset jännitteet, korruptio, huliganismi ja globalisaatio.

Kirjan arvostelu:Teoksen ilmestymisestä on jo 20 vuotta, mutta tähän kirjaan viitataan sen verran monesti, että katsoin sen ansaitsevan noston uudelleen esiin. Joitain vuosikymmeniä taaksepäin jalkapallokirjat olivat vain tietokirjoja, elämäkertoja tai seurahistoriikkeja. 1990-luvulla alkoi ilmestyä kirjoja, jotka eivät liittyneet suoraan itse peliin ja kentän tapahtumat olivat vain taustalla. Tämän aallon harjalla olivat Nick Hornbyn pakkomielteisestä fanittamisesta kertova ”Hornankattila”, John Kingin huliganismin pitkä oppimäärä ”The Football Factory”, joka paisui trilogiaksi, sekä Simon Kuperin ”Matka pallon ympäri”. Viimeksi mainittu tuntuu tyyliltään ja kerrontatavaltaan olevan Foerin ”Jalkapallon maailmanselityksen” suurin innoittaja.

Maailma on muuttunut kirjan ilmestymisen jälkeen, mutta kohtuullisen hyvin on teos kestänyt aikaa. Yhteiskuntatieteiden ja jalkapallon kautta Foer esittää oman selityksensä lähes kaikkiin uskonnollisiin ja ideologisiin ristiriitoihin sekä konflikteihin ja tuo esiin uusia näkökulmia tulkita globalisaatiota ja nationalismia. Foerin mukaan globalisaatio ei murentanut paikallisia kulttuureja, vaan on päinvastoin korostanut heimoajattelua. Kirjassa varsinkin Rangersin ja Celticin – protestanttien ja katolilaisten – vihanpito on kerrottu ja selitetty hienosti ja molempien osapuolien näkökulmat tuodaan esiin.

Ilman antisemitismiä täytyy kuitenkin mainita, että Foerin oma uskonto ja tausta tulee välillä hiukan liikaa esiin. Onneksi mitään uhriutumista ei sentään kirjassa ole, mutta ottaen huomioon, vaikka Israelin tämän hetken toiminnan Gazassa, niin Max Nordaun ”Muskeljudentum-oppi” särähtää vuonna 2024 lukijan korvaan. Klassikkohan tämä kirja eittämättä on, ja aikanaan tämä kolahti aika kovaa, mutta välillä tulkinnat ja johtopäätökset menevät liiallisuuksiin. Arvostelu on kuitenkin neljä tähteä viidestä.

[Tango Rosario]

Foerin kirjaa en ole lukenut kokonaan, joskus kauan sitten aloitin ja selailin, mutta vaikutelmaksi tuli huono kopio Kuperin hittikirjasta. Haastattelut voisivat tietenkin olla ihan mielenkiintoisia, huolimatta ajan kulumisesta tai ehkä juuri siksi, kuten eräs urheiluselostaja sanoisi.

[Heppatiitti]

Foerin kirjaa en ole lukenut kokonaan, joskus kauan sitten aloitin ja selailin, mutta vaikutelmaksi tuli huono kopio Kuperin hittikirjasta. Haastattelut voisivat tietenkin olla ihan mielenkiintoisia, huolimatta ajan kulumisesta tai ehkä juuri siksi, kuten eräs urheiluselostaja sanoisi.

Tuo pitää paikkansa. Minulla on etäinen muistikuva, että parinkymmenen vuoden takaisella kirjamessulla Foer mainitsi Kuperin kirjan vaikuttaneen häneen (mutta saatan muistaa väärin). Tyhmä lainaa - viisas varastaa suoraan.

[Satanen]

Pitää ehkä lukea itsekin uusiksi kun ikää on itsellenikin tullut lisää. Mutta lähinnä minustakin kömpelö kopio Kuperin kirjasta. Toiseksi mainittu kirja osuikin sitten kuin miljoona volttia.

[Tango Rosario]

Storytelin englanninkielisiä jalkapallokirjoja kahlatessa vastaan on tullut muutamia mielenkiintoisia tapauksia. Esittelyssä Rhys Richardsin Blood on the Crossbar: The Dictatorship's World Cup, joka kertoo Argentiinan vuoden 1978 MM-turnauksen tarinan. Olen lisännyt pariin kohtaan lihavoidulla ja kursivoidulla fontilla omia kommenttejani.

Argentiina oli jo kauan aikaa pyrkinyt MM-isännäksi. Vuoden 1962 lopputurnauksen haussa maa häviää kuitenkin yllättäen Chilelle, ja vuoden 1970 turnaus myönnetään Meksikolle. Fifan vuoden 1966 kongressissa Lontoossa Argentiinalle myönnetään vihdoin vuoden 1978 järjestelyoikeudet. Samalla Saksan liittotasavalta ja Espanja saavat vastaavasti vuosien 1974 ja 1982 turnaukset, joten kaikki nk. suuret jalkapallomaat ovat tulleet huomioiduiksi. Argentiina lasketaan Etelä-Amerikan kolmen suuren jalkapallomaan joukkoon Brasilian ja Uruguayn ohella, mutta naapureistaan poiketen se ei pelkästään ole jäänyt vaille MM-turnauksen järjestelyoikeuksia vaan ei ole voittanut myöskään maailmanmestaruutta, joita sen pahimmilla kilpailijoilla on useampi kappale.

Argentiinan valmentaja César Luis Menotti on luonut maineensa jo myyttiseksi nousseessa Huracánissa luotsaamalla seuran mestaruuteen vuonna 1973. Argentiinan tyyliä hän haluaa uudistaa hyökkäävämmäksi ja rohkeammaksi. Sotilasjuntta on kaapannut vallan maassa 1976. Turnauksen järjestelyistä alun perin vastaavan kenraali Omar Actisin budjettitietoisuus ärsyttää muita sotilaita, joiden mielestä puitteiden tulisi olla kunnossa, maksoi mitä maksoi. Actis murhataan elokuussa 1976. Junttaa johtava kansalle etäinen Jorge Videla on hädin tuskin nähnyt jalkapallo-ottelua ennen MM-turnausta. Neljä vuotta aiemmin Saksan kisojen alla Fifan johtoon noussut brasilialainen João Havelange luo läheiset suhteen sotilaiden kanssa. Turnauksen ilmapiiriä kuvaa Unkarin valmentajan toteamus brittitoimittajalle: ”Argentiinalla on kaikki etu puolellaan, jopa ilma suosii Argentiinaa”.

Unkarilaisen sanat osoittautuvat enteellisiksi. Avausottelussaan Argentiina kohtaa Unkarin, joka säikäyttää hermostuneita isäntiä aikaisella johtomaalillaan. Kotijoukkue nousee kuitenkin lopulta voittoon, ja Unkari pelaa loppuhetket vajaalla, kun kaksi miestä näkee punaista väkivaltaisen pelin takia. Kyseessä on turnauksen ns. kuolemanlohko, ja isäntien kaikki vastustajat kovia eurooppalaisia joukkueita. Toisessa ottelussaan Argentiinaa vastaan tulee Ranska kaikkien aikojen parhaiden alkulohko-otteluiden joukkoon nousevassa kohtaamisessa. Isännät siirtyvät johtoon käsivirheestä tuomitusta rangaistuspotkusta, mutta Ranska nousee tasoihin toisella jaksolla, kun Michel Platini ehtii ensimmäisenä ylärimakimmokkeeseen. Dominique Rocheteaulla on vielä mahdollisuus nostaa joukkueensa johtoon ja Argentiina putoamisen partaalle, mutta sijoitus avopaikasta lippu takatolpan ohi. Leopoldo Luque ratkaisee voiton ja jatkopaikan lähettämällä puolivolleystä rangaistusalueen kaaren paikkeilta pallon vastustamattomasti takakulmaan. Ranskan nuoren ja lahjakkaan joukkueen aika koittaisi vielä, mutta Italia ja Argentiina ovat toistaiseksi piirun verran liian kovia. Italia ja Argentiina ratkaisevat lohkovoiton päätösottelussa, jota tuomaroiva Israelin Abraham Klein saa kehuja järkähtämättömästä esityksestään. Italia voittaa Roberto Bettegan maalilla ja sysää Argentiinan jatkolohkossa evakkoon Monumental-stadionilta.

Skotlanti lähtee kisoihin itsevarmana kilttien helmat heiluen ja torvisoittokuntien säestäessä voitettuaan karsintalohkonsa ennen tuoretta Euroopan mestaria Tšekkoslovakiaa ja Walesia. Hyvää oloa ei himmennä edes kenraaliharjoituksessa Englantia vastaan sittemmin kuopatussa Home Championship  -sarjassa kärsitty 0–1-kotitappio. Valmentaja Ally MacLeod uhoaa jopa MM-pokaalin tuomisesta ylämaille. Vaikeudet alkavat kuitenkin heti Argentiinaan saavuttaessa. Skotlannin leiripaikka Alta Graciassa 40 km Córdoban ulkopuolella ei tyydytä pelaajia, jotka ikävystyvät tekemisen puutteessa, aloittavat bonuksista riitelyn ja pitävät MacLeodin harjoituksia tylsinä ja yksipuolisina.

Argentiina on vuonna 1978 Skotlannista katsottuna kaukana kuin maa kuusta. Innokkaimmat skottifanit yrittävät kuitenkin päästä paikalle mitä mielikuvituksellisimmin, toisinaan vaarallisinkin keinoin, jopa maitse aina New Yorkista asti. Osa selviää perille asti, mutta monet myös luovuttavat ja kääntyvät takaisin kotiin.

Skotlanti odottaa voittoa avausottelustaan Perua vastaan, vaikka eteläamerikkalaisilla on Teófilo Cubillasin johtama jo hieman ikääntyvä 70-luvun kultainen sukupolvensa, joka on voittanut Etelä-Amerikan mestaruuden 1975. Skotit siirtyvät johtoon, mutta Peru tasoittaa ennen taukoa. Toisella jaksolla Skotlannilla on mahdollisuus siirtyä uudelleen johtoon, mutta Perun argentiinalaissyntyinen maalivahti Ramón Quiroga venyttää itsensä Don Massonin vedon eteen. Hukatun pilkun jälkeen Skotlanti murenee kuin ylivuotinen joulupipari, ja Peru nousee 3–1-voittoon Cubillasin kahdella osumalla.

Avausottelussaan pettänyt Skotlanti ja tuntematon Iran houkuttelevat Córdoban aakeen laakeelle Chateau Carreras -stadionille vain alle 8 000 katsojaa. Iran avittaa skotteja aikaisella omalla maalilla, mutta Iran onnistuu nousemaan tasoihin. Tasapeli on täysi katastrofi Skotlannille, ja turhautuneet skottifanit antavat joukkueen ja valmennuksen kuulla kunniansa.

Jos on Skotlannin lähtö kisoihin näyttävä, edellisten kisojen hopeajoukkue Alankomaat lähtee Argentiinaan vaivihkaa lähes takaoven kautta. Maassa vaaditaan jopa kisaboikottia Argentiinan sotilasjuntan takia. Johan Cruyff on lopettanut maajoukkueessa 1977 ja antaa ympäripyöreitä selityksiä keskittymisvaikeuksista. MM-kisoihin hän ei ole kuitenkaan lähdössä, vaikka saa säkkikaupalla (yli 40 000) kirjeitä, joissa häntä pyydetään pyörtämään päätöksensä. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin Cruyff paljastaa todellisen syyn eli Kataloniassa tapahtuneen epäonnistuneen kidnappausyrityksen, jonka seurauksena hän ei suostu jättämään perhettään yli kuukauden ajaksi toiselle puolelle maapalloa (todellinen syy saattoi olla proosallisempi eli Mûnchenin loppuottelun alla pidettyjen uima-allasbileiden seurauksena vaimolle annettu lupaus jättää MM-turnausten osallistumiskerrat yhteen). Alankomaiden valmentajana toimii yrmeä ja vähäsanainen itävaltalainen Ernst Happel, joka on valmentanut vuonna 1970 Feyenoordin ensimmäisenä hollantilaisseurana Euroopan Cupin voittoon. Keväällä 1978 hän valmentaa samanaikaisesti Club Bruggea, joka yltää Euroopan Cupin finaaliin Wembeylle Liverpoolia vastaan. Myöhemmin Happel johtaisi 1980-luvun alussa Hampuria seuran kultavuosina ja voittaisi ensimmäisenä valmentajana Euroopan Cupin kahdessa eri seurassa.

Cruyffin poissa ollessa Oranjen suurin tähti on Anderlechtin erikoistilanne-ekspertti Rob Rensenbrink. Avausottelussaan Alankomaat kohtaa MM-debytantti Iranin, joka kaatuu tyylipuhtaasti 3–0. Rensenbrink iskee kahden rankkarin avittamana hattutempun. Toisella ottelukierroksella Peru ja Alankomaat jakavat pisteet maalittomalla tasapelillä, mikä tarkoittaa, että jatkoon päästäkseen Skotlannin on ylitettävä Everestin korkuinen vuori ja voitettava Alankomaat kolmen maalin erolla. Urakka näyttää muuttuvan täysin mahdottomaksi, kun Rensenbrink tekee jälleen pilkulta MM-historian tuhannennen maalin. Skotlannin onnistuu kuitenkin nousta tasoihin vielä ennen taukoa, kun Graeme Souness jatkaa keskityksen päällään Kenny Dalglishille, joka iskee pallon yläkulmaan. Toisella jaksolla alkaa Archie Gemmillin näytös. Pieni väkkärä siirtää skotit johtoon 11 metristä ja nostaa kisojen hienoimmalla soolomaalilla joukkueen vain maalin päähän jatkopaikasta. Lähes välittömästi sen jälkeen skotit ovat jo lähellä sohlata pallon omaan maaliinsa, ja viimeinenkin toivonkipinä sammuu vain neljä minuuttia Gemmillin soolon jälkeen, kun Johnny Rep laukoo pallon 30 metristä yläkulmaan. Skotlannille voitto edellisten kisojen hopeajoukkueesta toimii kasvojenpesuna, mutta tapa, jolla oranssi kone onnistuu pakon edessä välittömästi vääntämään pykälän verran lisätehoa, herättää kysymyksiä Alankomaiden voittomotivaatiosta. Tappiolla joukkue välttää jatkolohkossa Argentiinan ja Brasilian kohtaamisen.

Samanaikaisesti Peru nuijii naiivin ja kokemattoman Iranin 4–1. Téofilo Cubillas toistaa Rensenbrinkin tempun ja iskee kahden rankkarin siivittämänä hatullisen. Iranin valmentajan mielestä neljä vastustajille tuomittua rangaistuspotkua kolmessa ottelussa on liikaa, ja hän valittaa joukkueensa kokemaa vääryyttä.

Brasilia on 1978 murrosvaiheessa; Pelén aikakauden kolme mestaruutta ovat menneisyyttä, ja Telê Santanan 1980-luvun viimeiset ”aitoa” brasilialaista jogo bonitoa edustavat ja ehkä parhaiten todellista futebol arte -tyyliä henkineet joukkueet odottavat vielä tulemistaan. Mestaruutta puolustanut Brasilia on 1974 kokenut todellisen nöyryytyksen. Alankomaat on jyrännyt eteläamerikkalaiset joukkueet, jotka ovat olleet valovuoden jäljessä totaalisen jalkapallon tehosta. Brasilian uusi valmentaja Claudio Coutinho ihailee hollantilaista jalkapalloa yli kaiken. Hän uskoo joukkueensa olevan teknisesti samalla tasolla mutta kulttuurisesti kykenemätön totaaliseen jalkapalloon. Brasilialaiset uskovat olleensa loputtoman juonittelun kohteena Argentiina MM-turnauksessa. Sijoitettuna joukkueena Brasilia pelaa kaikki alkulohko-ottelunsa Mar del Platan lomakaupungissa. Rantakelit ovat kuitenkin kaukana eteläisen Atlantin alkavassa talvessa, joka on pehmentänyt kentän raskaaksi perunapelloksi. Lohkon muut ottelut pelataan Buenos Airesin kakkosareenalla, Vélez Sarsfieldin stadionilla, jonka pelialusta on luultavasti kisojen paras.

Salaliittoteorioita ruokkii edelleen ensimmäisen ottelun päätös. Tilanne Ruotsia vastaan on 1–1 peliajan lähestyessä loppuaan, kun Brasilia saa kulman. Zico puskee pallon maaliin, mutta walesiläistuomari Clive Thomas viheltää pelin poikki pallon ollessa ilmassa ja hylkää maalin. Jumala ei ehkä ole brasilialainen mutta Fifan ykkösmies João Havelange on, eikä Thomas enää tuomaroi turnauksessa. Tasapeli Espanjaa vastaan ja niukka voitto yllättäjäjoukkue Itävaltaa tuovat lopulta jatkopaikan lohkokakkosena. Vaatimukset Coutinhon potkuista ja huhut jopa joukkueen valitsemisesta päättävän komitean perustamisesta vellovat, mutta mies saa pitää paikkansa.

Neljä vuotta aiemmin ensimmäistä kertaa käytössä olleissa jatkolohkoissa asetelma on sikäli erikoinen, että Fifan suunnitelmien mukaisesti Argentiina ja Brasilia ovat B-lohkossa ja Saksan ltv. ja Alankomaat A-lohkossa (kaavio oli todellakin järjestelty niin, että eteläamerikkalaiset pudottaisivat toisensa ja eurooppalaiset toisensa). Kaikki neljä ovat alkulohkovoiton sijasta edenneet jatkoon lohkokakkosina. Joukkueet ovat siis ”oikeat” mutta pelipaikat ”väärät”. A-jatkolohkon täydentävät Italia ja Itävalta tekevät siitä täysin eurooppalaisen mittelön. B-lohkoon Perun lisäksi päätyvä Puola on puolestaan eurooppalainen poikkeus eteläamerikkalaisessa seurassa.

Alankomaat saa koneensa käyntiin murskaamalla Itävallan 5–1. Samaan aikaan Italia ja Saksan liittotasavalta nuhjaavat 0–0-tasapelin, joka on saksalaisille jo kolmas maaliton pistejako neljässä ottelussa, ja joukkue haukutaan kotimaassaan pataluhaksi. Edelliskisojen loppuottelun uusinnassa Saksa ja Alankomaat tasaavat pisteet viihdyttävän koitoksen päätteeksi lukemin 2–2. Ennen viimeistä kierrosta saksalaisilla on vielä mahdollisuudet vähintään pronssiotteluun, mutta Córdoban ihme, tai Córdoban häpeä, täysin näkökulman mukaan, Itävallan 3–2-voitto päättää puolustavan mestarin turnauksen. Samanaikaisesti Alankomaat ja Italia pelaavat de facto -välierän, vaikka Oranjelle riittää loppuotteluun tasapeli paremman maalieronsa ansiosta. Italia siirtyy Ernie Brandtsin omalla maalilla alussa johtoon, mutta sama mies paikkaa virheensä toisella jaksolla laukomalla pallon ylänurkkaan rangaistusalueen kaaren kohdalta. Hollantilaiset saavat myöhemmin vapaapotkun kaukana Italian maalista. Kapteeni Ruud Krol siirtää pallon edellisottelussa jo Sepp Maierin kaukolaukauksella yllättäneelle Arie Haanille ja yllyttää tätä kokeilemaan uudelleen. Kaukolaukausten sävyttämässä turnauksessakin Haanin lähes 40 metristä lähtevä ja Dino Zoffin taakse yläkulmaan tykinkuulan lailla painuva veto on vertaansa vailla. Peli on ratkennut ja Oranje toisessa peräkkäisessä loppuottelussaan.

B-lohkossa isännät ovat siis joutuneet evakkoon provinssikaupunki Rosarioon, jonka tiiviistä ja juoksuradattomasta Gigante de Arroyito -stadionista fanaattisine kannattajineen muodostuu Argentiinalle linnake. Ainakin kahdelle miehelle pelipaikan vaihdos sopii; rosariolaissyntyiselle Menottille ja entiselle Rosario Centralin pelaajalle, alkulohkossa maaleitta jääneelle Mario Kempesille, joka pääsee todelliselle kotikentälleen. Jatkolohkossa Kempes syttyy täyteen liekkiinsä. Puolaa vastaan siihen tarvitaan vain reilu vartti, kun El Matador puskee Daniel Bertonin roikkuvan keskityksen yläkulmaan. Vielä ennen taukoa Kempes on tapahtumien keskipisteessä toisessa päädyssä ja torjuu kädellään Gregorz Laton puskun maaliviivalta. Tuloksena on pilkku, mutta silloisten sääntöjen mukaisesti ei edes varoitusta ulosajosta puhumattakaan. Ubaldo Fillol Argentiinan maalilla torjuu kuitenkin yleisön paineesta murtuvan Puolan kapteenin Kazimierz Deynan löysän vedon. Toisen jakson lopulla Kempes varmistaa Argentiinan voiton Osvaldo Ardilesin esityöstä.

Toisella kierroksella Argentiina ja Brasilia jakavat pisteet rikkonaisessa ja kovaotteisessa maalittomassa ottelussa, mikä jättää ratkaisun viimeisen kierroksen ja maalieron varaan. Brasilia voittaa Puolan päiväottelussa 3–1 ja jää hermostuneena jännittämään myöhäispeliä, jossa Argentiinalta vaaditaan neljän maalin voittoa.

Nykyään on helppoa ihmetellä Argentiinan myöhäisotteluistaan saamaa etua, mutta tuolloin synkronoidut alkamisajat eivät olleet samanlainen itsestäänselvyys kuin nykyisin. Elettiin jo television aikakautta, joten oli myös aito huoli riittävästä kiinnostuksesta muihin otteluihin, jos isännät pelaisivat samanaikaisesti. Kustakin Euroopan osallistujamaasta Argentiinaan matkusti ainakin alkulohkovaiheessa vain enintään muutamia satoja kisaturisteja, jotka eivät olisi stadioneita yksin täyttäneet.

Argentiina menee kuitenkin finaaliin murskaamalla Perun ottelussa, josta ei jää jälkipolville paljon kerrottavaa… Ei vainenkaan, vaan kohtaamisesta muodostuu MM-historian luultavasti kiistellyin ottelu. Jorge Videla ja Henry Kissinger seuraavat ottelua katsomossa ja vierailevat mahdollisesti Perun pukukopissa, mutta se, käyvätkö he oikeasti siellä, jos käyvät, tapahtuuko se ennen ottelua vai tauolla ja sanovatko miehet mitään, ja jos sanovat, mitä sanovat, sekaantuu vuosien varrella tarinoihin ja legendoihin, jotka alkavat elää alkaa omaa elämäänsä ja joista ei enää vuosikymmenten jälkeen ota hullukaan selvää. Mitään sopupelistä todistavaa savuavaa asetta ei joka tapauksessa ole löytynyt. Häviämään lähteneeksi joukkueeksi Peru aloittaa pelin pirteästi hermostuneita isäntiä vastaan ja kolauttaa alkuminuuteilla jopa tolppaa. Kempes kantaa jälleen joukkuettaan harteillaan ja avaa maalitilin, minkä jälkeen liikenne kentällä on täysin yksipuolista. Alberto Tarantinin maalilla juuri ennen taukoa Argentiina on selvittänyt jo puolet urakasta. Toisen jakson maalitehtailulla joukkue voittaa 6‒0 ja varmistaa paikkansa loppuottelussa.

Estadio Monumental, 25. kesäkuuta 1978, MM-finaali Argentiina‒Alankomaat. Talvinen harmaa ja kolea iltapäivä on hämärtymässä iltaa kohti ja pelikellossa 90 minuuttia täyttymässä pillin jo lähes noustessa italialaistuomari Sergio Gonellan huulille, kun Alankomaat saa vapaapotkun omalta puoliskoltaan. Pallo ottaa kimmokkeen kentästä ja tavoittaa Rob Rensenbrinkin jalan. Ubaldo Fillol ehtii etutolpalle peittämään sen verran, että Rensenbrinkin sijoitus osuu tolppaan ja kimmahtaa takaisin kentälle. Juuri niin lähelle maailmanmestaruutta Alankomaat ylsi 1970-luvulla.

Loppuottelun alku on viivästynyt René van de Kerkhofin rannesuojasta nousseen kiistan seurauksena. Kempes vie jälleen joukkueensa johtoon ennen taukoa, mutta toisella puoliskolla Alankomaat ottaa pelin hallintaansa. Vaihtomies Dick Nanninga puskee tasoituksen 82. minuutilla ja hiljentää fanaattisen kotiyleisön. Tuntuu, että jos ottelu jatkuisi seuraavaan maaliin saakka, oranssipaidat voittaisivat varmasti. Alankomaat on toista kertaa peräkkäin finaalissa ja vastassaan jälleen isäntämaan joukkue. Kuitenkin siinä missä kymmenet tuhannet Oranjen kannattajat saattoivat matkustaa helposti naapurimaahan kannustamaan joukkuettaan vuoden 1974 totaalisen jalkapallon juhlassa, neljä vuotta myöhemmin heitä saapuu paikalle vain pieni joukko. Miten orvolta heidän olonsa mahtaakaan tuntua kiehuvan kuohuvassa kattilassa maapallon toisella puolella! Johan Cruyff ei voi peittää turhautumistaan BBC:n studiossa Lontoossa ottelua kommentoidessaan. Mies uskoo, että olisi voinut auttaa joukkueensa voittoon ja kruunata uransa 31-vuotiaana.

Rensenbrinkin huti on kuitenkin kohtalokas. Varsinaisen peliajan päättyminen suo Argentiinalle mahdollisuuden riviensä suoristamiseen. Oranje lannistuu epäonnistumisesta henkisesti ja fyysisesti. Kempes suorastaan juoksee pallon maaliin jatkoajan ensimmäisen puoliskon päätteeksi, ja Daniel Bertoni sinetöi voiton viisi minuuttia ennen loppua. Daniel Passarella pääsee ensimmäisenä argentiinalaisena nostamaan kultaisen pokaalin kohti Buenos Airesin hämärtyvää taivasta.

Vuoden 1978 MM-turnaus osui monella tavoin murroskohtaan; ennen kaikkea se oli viimeinen 16 joukkueen lopputurnaus. Fifan johtoon neljä vuotta aiemmin noussut brasilialainen Havelange aloitti nykyisin loputtomalta tuntuvat kisojen laajennukset. Siinä missä Fifa oli ollut englantilaisen Stanley Rousin johdolla Eurooppa-keskeinen ja sanan todellisessa merkityksessä järjestö, johon eteläamerikkalaiset pääsivät osalliseksi mutta jossa muulla maailmalla oli enintään statistin rooli, Havelange kutsui 1980-luvulta alkaen maailman kylään. Lisäksi brasilialainen ryhtyi muuttamaan Fifaa selvemmin voittoa tuottavan yrityksen suuntaan. Coca-Colan ja Adidaksen kaltaiset sponsorit saivat näkyvän roolin, mitä edesauttoi väritelevision yleistyminen. Adidaksen ikoninen Tango-pallo oli mullistava uudistus aiempiin yksivärisiin ja mustatäpläisiin pelivälineisiin verrattuna. Sen seuraajaversioita käytettiin arvokisoissa ja kansainvälisessä jalkapallossa koko 80-luvun ajan, ja sama kuviointi toimi virallisten kisapallojen pohjana aina vuosituhannen taitteeseen asti.

Jopa, ja erityisesti, Argentiinassa vuoden 1978 joukkue nähtiin pitkään diktatuurin välineenä tai kumppanina, eikä se saanut ansaitsemaansa arvostusta. Lisäksi maan onni oli, että Maradonan johdolla saavutettu riemuvoitto Meksikossa tuli vain kahdeksan vuotta myöhemmin ja jätti ensimmäisen mestaruuden varjoonsa.

Voiko puhki kalutun tuntuisesta aiheesta, kuten MM-kisat, kirjoittaa mielenkiintoisen kirjan? Ainakin yksittäisestä turnauksesta nähtävästi kyllä, jos aiheen osaa muotitermein ilmaistuna ”tarinallistaa” eikä keskity vain ottelutapahtumiin. On kirjassa tosin myös pitkiä pätkiä puuduttavan tuntuisia ottelukuvauksia. Kirja on nuorehkon walesilaisen esikoisteos, joka onnistuu olemaan hyvä yleisesitys aiheesta kansainväliselle yleisölle. Tässäkin tapauksessa voi tosin valittaa siitä, että luontaisimmat eli argentiinalaiset lähteet loistavat lähes kokonaan poissaolollaan kirjallisuusluettelossa. Onko syynä se taas perinteinen eli kielitaidon puute? Tavalla tai toisella kirjoittajan olisi pitänyt hyödyntää ainakin Matías Bauson järkälemäistä, lähes 900-sivuista ja kattavuudellaan hengästyttävää ainutlaatuista teosta Historia oral del Mundial, joka menee sekä fyysisesti että kuvaannollisesti jalkapallokirjallisuuden raskaaseen sarjaan mutta vaatii toki keskimääräistä suurempaa pakkomiellettä mielenkiintoa aiheeseen. Sen sijaan Richards tässä ketjussa joissakin arvosteluissa käytettyä ilmausta lainaten suorastaan ”ryöstöviljelee” David Millerin sinänsä mainiota teosta World Cup ‒ The Argentina Story.

Huh huh, tulipahan pitkä jaarittelu, vähän alusta jne. Kirjoittelin arviota aina silloin tällöin kappale tai pari kerrallaan, joten se helposti venyi, vaikka en edes mainitse kirjassa käsiteltyjä ulkojalkapalloilullisia aiheita, kuten ulkomailla toimineita diktatuurin vastaisia liikkeitä ja kadonneiden äitejä.

Vielä aiheeseen liittyvää elävää kuvaa.

Campeones Fifan virallinen kisaelokuva.

Dirty Game, hollantilaisdokumentti vuodelta 2002.

La Historia Paralela, argentiinalainen dokumentti
Scotland 78: A Love Story

Brittien ITV:n MM-ennakko

[Ianway]

Topic raiteillaan.

[Heppatiitti]

Storytelin englanninkielisiä jalkapallokirjoja kahlatessa vastaan on tullut muutamia mielenkiintoisia tapauksia. Esittelyssä Rhys Richardsin Blood on the Crossbar: The Dictatorship's World Cup, joka kertoo Argentiinan vuoden 1978 MM-turnauksen tarinan. Olen lisännyt pariin kohtaan lihavoidulla ja kursivoidulla fontilla omia kommenttejani.
/quote]
Kiitos. Äärimmäisen laadukasta. En ole tuota Richardisin kirjaa lukenut, mutta tulen palaamaan siihen, kun olen sen tehnyt. Olen valitettavasti sen verran iäkäs, että jonkinlaisen muistikuvat on noista poikkeuksellisesti kisoista myös omakohtaisesti.

[Svennis]

Sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Jari Heinosen Vastakarvan jalkapalloa julkaistiin joitakin viikkoja sitten. Kirjoittaja keroo kirjastaan tässä.

[Heppatiitti]

Julkaistaan ensi vuoden elokuussa: "Jolle - Venetsian päällikkö." Kirjoittajana Hesarin urheilutoimittaja Ari Virtanen.

Selailin kustantajien tulevia julkaisuja ja kuten monesti futiksen arvokisavuoden jälkeen on aika niukkaa. Muutama sattui kuitenkin silmään. David Ballheimerin: Jalkapallolegendat. Ilmeisesti tarkoitettu nuorille, mutta kustantajalta on unohtunut mainostekstissä oikoluku ja faktantarkistus, kun siellä lukee: "Entä kuka on paras tolppien välissä? Onko Alisson Becker edelleen maailman johtava maalivahti, vai onko AC Milanin Pedri noussut ykköstorjujaksi vuonna 2025?" Onnea vaan Pedrille uudesta seurasta, pelipaikasta ja menestystä Beckerin haastoon.

Jotta ei menisi pelkäksi pottuiluksi, niin David Arrowsmithin "Narcoball" saa kiitettävän nopeasti suomennoksen nimellä "Kokaiinikenttä: Rakkaus, kuolema ja jalkapallo Pablo Escobarin Kolumbiassa." Nimensä mukaisesti kertoo murhamies ja huumeparonin sekä intohimoisen jalkapallomiehen tarinan. Escobarhan sekaantui futikseen ja vaikutti matsien lopputuloksiin sekä seura että maajoukkuetasolla.