Jalkapalloaiheiset kirjat

[Piippu-Virtanen]

Palloliiton Jalkapallokirjoista puhuen hieman huvittavaa on, että siinä missä viime vuoden sellainen vastaava tuli ihan normaalina aikanaan ennen pitkää liiton sivuille digimuodossa saatavien listaan aiemmin julkaistun tuoreempien aikojen ison joukon jatkoksi niin uusinta tämän vuoden painosta ei digimuodossa PDF:nä aiempien vuosien tapaan lopulta tullut millään tapaa koko vuonna!

Ellei nyt sitten ihan vuoden viimeisille tunneille tehty niin on nähtävästi Palloliitossa vedetty asian suhteen sikeitä aina talviuneen asti.

Aiemmin kaikkein myöhäisimmilläänkin nuo ovat ilmestyneet edes uudempien osalta puhuen viimeisimmilläänkin myöhäiskesällä eli tyyliin elokuussa.

Kunniagalleria-puolelta nuo löytyisivät ja erikoisuutena sinne kyllä mahdollisista tilanpuuteväittämistä huolimatta mahtuisi vielä ainakin yksi digimuotoinen vastaava olemaan mukana joukossa.

Ikävä kyllä sitten vanhempia Jalkapallokirjoja ei taida tulla ihan hetkeen jos ei surkeimmillaan vielä vuosikausiin digimuotoon saataville.

PS. Tarkistin asian, että oliko näin uusimman painoksen osalta se ehkä sitten vielä sittenkin näkyvissä ja ei ollut juuri nyt. No vuoden päätteeksi toki aikaa vielä olisi, mutta ei taida tulla tosiaan.

[Piippu-Virtanen]

Edelliseen kysymykseen kun mietin vastausta, että joko olisi tullut tuota Palloliiton uusinta Jalkapallokirjaa heidän nettisivuilleen vaikka myös sitten vuoden alkajaisiksi PDF-muodossa julkaisten niin eipä ollut tullut tuonne Kunniagalleria-puolelle vieläkään.

'Vahvaa suorittamista' toden totta taas kerran ikävän kielteisellä tavalla Palloliitolta vaikka olisi ollut tosiaan aikaisempiin vuosiin nähden niidenkin joskus ollessa kovasti arvosteltuja niin aikaa silti julkaista edes se uusin vastaava.

Toisaalta vasta ennen pitkää kolme vuotta sitten tänä vuonna eli päättyneen vuoden kaavan mukaan laskien kaksi vuotta sitten Palloliitto kieltämättä julkaisi silloisesti digimuodossa olevia vastaavia Jalkapallokirjojaan silloin kerralla melkoisenkin ison määrän.

Toki tuolloin hieman pettynyt olin kyllä, että ei ollut tallessa kun ymmärrettävästi eivät varmaan sellaisia kunnon vanhempia Jalkapallokirjoja sivuilleen laita niin olisi ollut edes vaikka kaikki vastaavat vuodesta 2000 eteenpäin tai sitten niiden puutteessa sieltä vuodesta 2005-2007 eteenpäin nykypäivään.

Se oli sillä hetkellä. Toivon mukaan ehtisi tulla tämä uusin tai sitten kieltämättä olisi huvittavaa mikäli sitten tulisi sen uusimman mukana sitten joskus keväällä/kesällä/syksyllä milloin ne tuon yleensä yhden julkaisun saavat kauteen myös PDF-puolen suhteen laitettua sivuilleen niin siinä olisi siis sitten kaksikin samalla kertaa.

[Hasan Sas]

Jälleen oli luennassa julkaisujensa laadun puolesta hyvinkin vaihtelevan Pitch Publishingin tuotantoa. Katalogin perusteella PP tuntuu julkaisevan oikeastaan mitä tahansa urheiluaiheista kirjaa melko minimaalisella kustannustoimittamisella, mikä on harmillista, sillä monessa tapauksessa näistä sinänsä  potentiaalisista käsikirjoituksista olisi saanut pienellä tai vähän isommallakin viilaamisella hyvinkin laadukasta jälkeä. Toisaalta taas kustantamon julkaisut ovat monesti aiheiltaan jo niin häviävän marginaalisia, että ei pitäisi olla mikään ihme, jos tällaiset omituisuudet eivät muille kustantamoille kelpaa. Nyt lukemani Phil Harrisonin Inside the Hermit Kingdom – Football Stories from Stalinist Albania on juurikin näitä niche-teoksia, joita tuskin kovinkaan moni tulee minun lisäkseni koskaan lukemaan.

Harrison aloittaa teoksensa kertaamalla melko nopeasti Albanian Hoxhan aikaa edeltävän jalkapallohistorian. Maa oli maailmansotien välissä kovin syrjäinen ja muuhun Eurooppaan nähden takapajuinen, ja sen hallitsija Zog I oli ilmeisen eksentrinen ja vihattu diktaattori. Futis kuitenkin löi Albaniassa näinä vuosina läpi ja nousi melko nopeasti maan suosituimmaksi urheilulajiksi. Joukkueita perustettiin ympäri maata ja pääsarjakin saatiin 1930-luvulla käyntiin. Maa liittyi myös FIFAan, mutta kuitenkaan pelannut maaotteluita. Albania jopa kutsuttiin mukaan vuoden 1934 MM-kisoihin, mutta jätti leikin välistä rahapulan ja logistiikkaongelmien takia. Sotienvälisen Albanian futiksen tasosta lienee hankala sanoa mitään sen enempää, mutta muutamia albanialaisia pelaajia siityi Italian miehityksen ja toisen maailmansodan aikana pelaamaan Serie-A:han. Osa jopa menestyi siellä varsin hyvin.

Toisen maailmansodan jälkeen kommunistit nousivat valtaan Enver Hoxhan johdolla. Hoxha oli stalinisti henkeen ja vereen niin sisä- kuin ulkopoliittisesti. Hoxha pyrki kovaotteisesti teollistamaan ja modernisoimaan Albaniaa lähinnä ulkovalloilta saadun rahoituksen turvin. Muutaman vuoden ajan läheisen Jugoslavian kanssa menivät sukset ristiin samalla, kun Titon ja Stalinin suhteet jäätyivät 1940-luvun lopulla. Stalinin kuoleman ja sitä seuranneen destalinisoinnin myötä myös Neuvostoliitosta tuli hoxhalaisen Albanian ideologinen vihollinen. Uusi liittolainen – ja ennen kaikkea taloudellinen selkäranka – löytyi kuitenkin pian Maon Kiinasta, jolla silläkin oli omat ongelmansa Neuvostoliiton kanssa. Kiinan taloudellinen tuki ei kuitenkaan merkittävästi näkynyt kansan elintasossa, joka oli koko sotienvälisen ajan itäeurooppalaisittainkin erittäin alhainen. Kun välit Kiinaakin menivät poikki 1970-luvun lopulla jäi Albania taloudellisesti tyhjän päälle. Hoxhan kuollessa vuonna 1985 Albania oli ainakin virallisesti maailman kolmanneksi köyhin valtio. Kommunismin kaaduttua ja rajojen auettua maastamuutto vähemmän yllättäen räjähti käsiin.

Hoxhan stalinismi heijastui myös maan jalkapalloon. Heti sodan jälkeen perustettiin ehtaan neuvostotyyliin futisjoukkueet armeijalle (Partizani Tirana) ja joku vuosi myöhemmin myös sisäministeriölle, käytännössä turvallisuuspoliisi Sigurimille (Dinamo Tirana). Järjestelmän tukemat Partizani ja Dinamo ottivat tavakseen kaapata itselleen muiden joukkueiden parhaat pelaajat. Homma järjestyi usein asepalveluksen myötä, joskus ihan perinteistä lahjonta-uhkailu-kiristys -komboa käyttäen. Mitään siirtokorvauksia tai sen sellaisia ei tietenkään maksettu. Periaatteessa pelaaja saattoi kieltäytyä liittymästä Partizaniin tai Dinamoon, mutta tällä oli luonnollisesti seurauksensa, joten nämä joukkueet saivat käytännössä aina haluamansa pelaajat. Dinamo ja Partizani hallitsivatkin Albanian pääsarjaa mielin määrin eikä sarjassa nähty muita mestareita vuosien 1947 ja 1964 välillä. Kirjan perusteella tuomaritoiminta ei ehkä ollut aivan yhtä läpinäkyvän puolueellista kuin esimerkiksi DDR:ssä, mutta paikallinen palloliitto kyllä tuntui keksivän tarpeen mukaan ties mitä vippaskonsteja tukemaan joukkueidensa menestystä. Jossain vaiheessa tasapisteisiin päättyneen liigan mestaruus keksittin ratkoa käyttämällä melkoisen innovatiivista maalisuhdetta perinteisen maalieron sijaan, maalisuhde kun sattui olemaan hallinnon joukkueella parempi. Myöhemmässä vaiheessa mestaruuksia alkoi lipsua myös 17. Nentorille (nykyään KF Tirana) ja Vllaznialle, mutta hallinto teki näillekin jengeille omia kepposiaan mm. estämällä 1970-1980-luvuilla ties kuinka moneen kertaan Vllaznian osallistumisen europeleihin.

Pääsarjan epäkohdista huolimatta ottelut vetivät erittäin paljon väkeä ja muutenkin futiksen suosio tuntui vain kasvavan. Pelin taso lienee ollut jo aivan kelvollinen, mitä toki edesauttoi se, että parhaat pelaajat eivät siirtyneet ulkomaisiin seuroihin rajojen ollessa visusti kiinni. UEFA:n europeleihin albanialaiset joukkueet osallistuivat vasta 1960-luvulta lähtien, mutta sitä ennen ne pelasivat jonkun verran ystävyysotteluita ja muita turnauksia lähinnä balkanilaisia ja kommunististen maiden joukkueita vastaan. Futiksen suosioon vaikutti jo ihan sekin, että matsiliput olivat puoli-ilmaisia eikä muita viihdemuotoja juurikaan ollut noihin aikoihin tarjolla. Futiskatsomo tarjosi toki myös toivottua eskapismia stalinistisen Albanian ahdistavasta ilmapiiristä. Kannattaminen keskittyi lähinnä kotipeleihin, sillä vierasreissut olivat logistisessa mielessä todella hankalia ja aikaa vieviä. Julkista liikennettä saati henkiöautoja ei juurikaan ollut, joten matka piti käytännössä taittaa polkupyörällä.

Futiskatsomo tarjosi europelien myötä myös poikkeuksellisia tuulahduksia ulkomaailmasta. Vierasjoukkueille reissut Albaniaan olivat omituisia tapauksia jo hankalan logistiikankin suhteen. Myös Albanian omalaatuiset uskonnon ja länsimaiden vastaiset lait toivat eurooppalaisille joukkueille omat ongelmansa. Ainakin lehdistöllä oli hauskaa, kun skotlantilaiset ja hollantilaiset pelaajat joutuivat parrat ja miesten pitkät hiukset kieltäneen lain takia vaihtamaan karvoitustyyliään, jotta ylipäänsä pääsisivät rajatarkastuksesta läpi. Vieraille tehtiin myös kaikenlaista asiaankuuluvaa kiusaa hyvin pienestä viisumikiintiöstä, kehnosta ruuasta ja hotellien palohälytysharjoituksista lähtien. Keinovalikoimassa oli myös ottaa europelejä varten pätkäsopimuksilla muiden albanialaisjoukkueiden parhaita pelaajia. Moinen tuskin meni täysin UEFA:n sääntökirjojen mukaan, mutta ilmiöön oli käytännössä mahdotonta puuttua. Tietoa Albanian pääsarjan pelaajista ei juurikaan ollut, ja aina oli  mahdollista rekisteröidä naapurijoukkueen stara mukaan väärällä nimellä. UEFA myös katsoi albanialaisten touhuja läpi sormien, koska ei syystä tai toisesta halunnut suututtaa arvaamattomana pidettyä jäsenmaataan. Albanian-reissut olivat Hoxhan aikana muiden maiden joukkueille niin eksoottisia tapauksia, että niistä on jäänyt hiustenleikkuiden lisäksi elämään runsain mitoin futisfolklorea. Monet varmasti ovat kuulleet tässä kirjassakin mainitusta Gerd Müllerin pyrkimyksestä liittyä pätkäsopimuksella HJK:hon päästäkseen näkemään vuosia aiemmin kohtaamaansa albanialaista "tyttöystäväänsä". https://www.is.fi/veikkausliiga/art-2000005233469.html

Kirjassa käsitellään myös useampien Albanian futishistoriaan jälkensä jättäneiden pelaajien tarinoita. Nimet olivat anakin minulle ennestään täysin tuntemattomia, joskin osa on saattanut tulla vastaan nykyjoukkueiden stadionien nimissä. Osa takavuosien tähdistä, esimerkiksi Pikku-Puskasiksi kutsuttu Ferenc Puskasia niin ulkonäöltään kuin pelityyliltään muistuttanut Panajot Pano (1939-2010) olisi ilmeisesti ollut korkean kansainvälisen tason hyökkääjä, mutta todelliset näytönpaikat jäivät miehellä kovin vähiin Albanian sulkeutuneisuuden takia. Sama pätee myös 1950-luvun Parizanin staraan Refik Remsjaan, jonka meriitteihin kuuluu täysin käsittämättömät 59 maalia 23 pääsarjaotteluun kaudella 1951. Tämä lienee maailmanennätys maaleja per ottelu -kategoriassa. Kuten todettua, kiinni olevat rajat nostivat rutiköyhän Albanian pääsarjan tasoa, kun pelaajien ei ollut mahdollista siirtyä ulkomaille toisin kuin vaikkapa naapurimaa Jugoslavian tapauksessa. Muutamien pelaajien toki onnistui loikata europelien vierasreissujen aikana, mutta ilmeisesti näissä tapauksissa peliura ei jatkunut ainakaan kovin korkealla tasolla. Rajojen auettua parhaat pelaajat liukenivat nopeasti ulkomaille ja sarja tuli tunnetuksi kaikenlaisesta sekoilusta, katsomoväkivallasta ja ottelufiksauksista.

Kokonaisuutena Harrisonin kirja osuu Pitch Publishingin teosten laadukkaampaan osastoon, joskin kirjassa valitettavasti on kustantamon tuotannolle tyypillisiä puutteita. Kirjan lopussa ei ole tällaisiin teoksiin melko itsestäänselvästi tarvittavaa maan karttaa. Myöskään henkilöhakemistoa, minkäänlaista tilasto-osuutta tai edes listaa mestaruuden voittaneista joukkueista ei ole, joten Wikipediaan joutui turvautumaan lukemisen yhteydessä harmillisen monta kertaa. Teoksen kieli ja kerronta on sujuvaa ja rakenteen tasapainottelu temaattisuuden ja kronologisuuden välillä toimii mielestäni varsin hyvin. Albanian historiaa ja yhteiskuntaa taustoitetaan jokseenkin riittävästi, joten kirjaa pystyy hyvin lukemaan, vaikka ennakkotietoja tuon ajan Albaniasta ei olisi nimeksikään. Toisin kuin monet futiskirjailijat, Harrison ei juurikaan ole tehnyt haastatteluja tai ainakaan haastateltavien ääni ei kuulu tekstistä läpi. Kovin suurta haittaa tämä ei kirjalle tee, mutta monessa kohtaa haastateltavien omakohtaiset kokemukset olisivat voineet tuoda paljonkin lisäarvoa. Toki on vallan mahdollista, että relevanttien haastateltavien löytäminen olisi osoittautunut liian hankalaksi, mutta silti olisin toivonut mukaan enemmän tuon ajan pelaajien, valmentajien ja fanien kokemuksia. Joka tapauksessa kyseessä on aivan mainio futishistoriallinen teos, jota voi ilman muuta suositella, jos ja kun takavuosien albanialainen jalkapallo sattuu kuulumaan kiinnostuksenkohteisiin.

[John Rambo]

Jälleen oli luennassa julkaisujensa laadun puolesta hyvinkin vaihtelevan Pitch Publishingin tuotantoa. Katalogin perusteella PP tuntuu julkaisevan oikeastaan mitä tahansa urheiluaiheista kirjaa melko minimaalisella kustannustoimittamisella, mikä on harmillista, sillä monessa tapauksessa näistä sinänsä  potentiaalisista käsikirjoituksista olisi saanut pienellä tai vähän isommallakin viilaamisella hyvinkin laadukasta jälkeä. Toisaalta taas kustantamon julkaisut ovat monesti aiheiltaan jo niin häviävän marginaalisia, että ei pitäisi olla mikään ihme, jos tällaiset omituisuudet eivät muille kustantamoille kelpaa. Nyt lukemani Phil Harrisonin Inside the Hermit Kingdom – Football Stories from Stalinist Albania on juurikin näitä niche-teoksia, joita tuskin kovinkaan moni tulee minun lisäkseni koskaan lukemaan.

Hyvin sanottu, ja oikeastaan vasta tämän luettuani tarkistin kuka on julkaissut mm. Dunnen Rayo-teoksen "Working Class Heroes" ja muutaman muun - Pitch Publishing löytyi sieltä takaa. Ja täsmälleen samaa mieltä itse asiasta.

[Sivurajatapaus]

Kuopiolaissyntyisen, Jyväskylässä asuvan Jyri Vartiaisen (s. 1990) novellikokoelmassa Sanon vielä tämän (2024) on novelli nimeltä Jalkapallo-ottelu. Siinä pariskunnan kannattama seura on noussut pääsarjaan, jossa tulee jatkuvasti tappioita. Seuran kotistadionille päästäkseen pitää nousta korkeita mäkiä. Onkohan em. seikoilla jotain todellisuuspohjaa? Jos on, niin mikähän seura ja stadion voisi olla kyseessä? Ensin epäilyt suuntautuvat tietysti Kuopioon ja Jyväskylään. Pienellä matlockauksella selvitin, että JJK käväisi Veikkausliigassa 2017. Ja kotistadionkin on korkealta kuulostava Harju. Voisikohan olla tästä kyse?

[LechW]

Kuopiolaissyntyisen, Jyväskylässä asuvan Jyri Vartiaisen (s. 1990) novellikokoelmassa Sanon vielä tämän (2024) on novelli nimeltä Jalkapallo-ottelu. Siinä pariskunnan kannattama seura on noussut pääsarjaan, jossa tulee jatkuvasti tappioita. Seuran kotistadionille päästäkseen pitää nousta korkeita mäkiä. Onkohan em. seikoilla jotain todellisuuspohjaa? Jos on, niin mikähän seura ja stadion voisi olla kyseessä? Ensin epäilyt suuntautuvat tietysti Kuopioon ja Jyväskylään. Pienellä matlockauksella selvitin, että JJK käväisi Veikkausliigassa 2017. Ja kotistadionkin on korkealta kuulostava Harju. Voisikohan olla tästä kyse?

Vartiaiselta muutaman aiemman kirjan lukenut ja näissä nostalgisoivissa teoksissa miljöö on hyvin kuopiomainen. Esimerkiksi Kolme kesää (Teos 2020, https://verkkokauppa.teos.fi/sivu/tuote/kolme-kesaa/2666701 ) sijoittuu ympäristöön, joka näyttäytyy lukijalle Haapaniemeltä ja Mölymäeltä.

Näin ollen, mainitsemaasi novellia lukematta, voisi olettaa että esim. KuPS-kausi 2006 voi luoda tuolle kuvaukselle henkistä taustaa (2003 pudotessaan KuPS taisi pelata vielä Vänärillä). Toki KuPs ei kumpanakaan putoamiskaudellaan ollut sarjanousija, toisin kuin JJK 2017. Molemmat stadionit (Mölymäki ja Harju) vaativat kyllä jonkinmoista kipuamista.

[EdgarD]

Johanna Nordlingin  - Jalkapallon muotoinen Saksa - on valittu vuoden urheilukirjaksi. Valinnan teki Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus TAHTO.

https://www.hs.fi/urheilu/art-2000010976334.html

[Heppatiitti]

Johanna Nordlingin  - Jalkapallon muotoinen Saksa - on valittu vuoden urheilukirjaksi. Valinnan teki Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus TAHTO.

https://www.hs.fi/urheilu/art-2000010976334.html

Arvio vuoden urheilukirjasta löytyy tämän osion sivulta 69. Oikeaan osoitteeseen meni palkinto.

[Sivurajatapaus]

Vartiaiselta muutaman aiemman kirjan lukenut ja näissä nostalgisoivissa teoksissa miljöö on hyvin kuopiomainen. Esimerkiksi Kolme kesää (Teos 2020, https://verkkokauppa.teos.fi/sivu/tuote/kolme-kesaa/2666701 ) sijoittuu ympäristöön, joka näyttäytyy lukijalle Haapaniemeltä ja Mölymäeltä.

Näin ollen, mainitsemaasi novellia lukematta, voisi olettaa että esim. KuPS-kausi 2006 voi luoda tuolle kuvaukselle henkistä taustaa (2003 pudotessaan KuPS taisi pelata vielä Vänärillä). Toki KuPs ei kumpanakaan putoamiskaudellaan ollut sarjanousija, toisin kuin JJK 2017. Molemmat stadionit (Mölymäki ja Harju) vaativat kyllä jonkinmoista kipuamista.

Kiitos, mielenkiintoista tietoa. Eihän sillä novellilla tietysti tarvitse olla mitään todellisuuspohjaa - voi olla kokonaan mielikuvituksen tuotetta tai sitten sieltä täältä koottu tilkkutäkki.

Enimmäkseen novelli kertoo pariskunnan erosta, mutta aikaisemmin mainitsemieni tiedonmurujen lisäksi siellä on myös tällainen kappale jalkapallosta:

"Kausi oli jo reilusti yli puolenvälin, seurajoukkueemme tulevaisuus näytti lohduttomalta. Vahvistukset oli hankittu liian myöhään, joukkueen sisällä alkoi ilmetä ristiriitoja ja eripuraa, valmentaja syytti tiettyjä pelaajia ja nämä tietyt pelaajat valmentajaa, taloudellinen tilanne oli vaikea, konkurssiuhka leijui stadionin yllä ensimmäisestä ottelusta alkaen ja lipunmyynti oli vain kohtalaista."

Viittaako tämä mahdollisesti johonkin todelliseen?

[Heppatiitti]

Viittaako tämä mahdollisesti johonkin todelliseen?

Voisi hyvinkin olla tuo LechW:n mainitsema KUPSin kausi 2006. Valmentaja oli Juha Malinen ja Ari Lahti tuli tuolloin lompakkoineen hätiin ja pelasti seuran konkurssilta.

[Heppatiitti]

SIMON KUPER & STEFAN SZYMANSKI: SOCCERNOMICS – MIKSI ENGLANTI HÄVIÄÄ, MIKSI MM-KISAT TEKEVÄT ONNELLISEKSI JA MUITA JALKAPALLOILMIÖITÄ. Teos ilmestyi vuonna 2014 ja suomennos 2015. Sivuja 458.

Taustaa kirjoittajista: Simon Kuper on toimittaja ja kirjailija. Kuperin tarkempi esittely löytyy tämän forumin osion sivulta 59 kirjan ”FC Barcelona” yhteydestä. Kuper iski kultasuoneen, kun lähti 22-vuotiaana kiertämään maailmaa jalkapallon perässä ja seurauksena oli klassikko ”Matka pallon ympäri”, jonka arvostelu löytyy tämän forumin osion sivulta 65.

Stefan Szymanski on urheilujohtamiseen ja -talouteen erikoistunut tietokirjailija, joka on julkaissut kymmenittäin tieteellisiä tutkimuksia ja kirjoittanut kuusi kirjaa. Szymanski vaikuttaa nykyään Michiganin yliopiston urheilujohtamisen professorina.

Kirjan ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 2009 ja oli melkoinen myyntimenestys. Sen jälkeen kirjasta on tullut itseään ruokkiva ikiliikkuja, sillä kirjan viides ja päivitetty laitos ilmestyi vuonna 2022. Nyt on arvostelussa kirjan kolmas versio, joka ilmestyi vuonna 2014 ja suomennettiin vuotta myöhemmin. Neljää muuta laitosta ei ole käännetty suomeksi.

Nostoja kirjasta: Kirjan alkuperäinen nimi on vaatimattomasti: Soccernomics – Why England Loses, Why Spain, Germany and Brazil Win, and Why the US, Japan, Australia – and even – Iraq – Are Destined to Become the Kings of the World`s Most Popular Sport. Kirjassa on kolme osaa, joista ensimmäinen on otsikoitu “Jalkapalloseurat” toinen ”Kannattajat” ja kolmas ”Maat”. Kirjan selvänä innoittajana on ollut Michael Lewisin legendaarinen ”Moneyball” ja sen sankari Billy Beane. Vastavuoroisesti voi ”Soccernomicsia” pitää esim. Andersonin ja Sallyn ”Numeropeli” kirjan inspiraationa.

Teoksessa toistuu sama teema, eli esitetään totuutena pidetty fakta tai väite jalkapallosta ja sen jälkeen Kuper ja Szymanski alkavat numeroihin ja tilastoihin perustuen todistaa faktaa vääräksi. Tällaisia myytin murtoja ovat esimerkiksi se, etteivät siirtomarkkinat ja hinnat korreloi seuran sarjasijoitukseen, mutta seuran pelaajien palkkoihin käyttämä rahamäärä selittää seuran sarjasijoituksen 92-prosenttisesti. Myöskään päävalmentajalla ei kirjoittajien mukaan ole juurikaan väliä sarjamenestyksen kannalta. Tosin seuroilla, joilla on varaa maksaa eniten pelaajilleen, on varaa maksaa eniten myös valmentajilleen ja managereilleen. Niinpä seuroilla, joilla on parhaat pelaajat, olisi myös parhaat valmentajat.

Talouden osalta kirjoittajat näyttävät ihailevan jenkkien NFL:ää, jossa tv-tulot jaetaan seurojen kesken tasan ja otteluiden lipputuloista 40 prosenttia menee vierasjoukkueelle, mutta eivät anna painoarvoa sille, että amerikkalaisten ammattilaisliigat ovat suljettuja sarjoja, joista seura ei voi pudota, vaikka pelaisi kuinka huonosti. Pikemminkin huonosti pelaaminen palkitaan alhaisemmilla numeroilla varaustilaisuuksissa.

Kirjassa selvitetään mikä on maailman jalkapallohulluin maa, missä katsotaan arvokisoja eniten tv:stä suhteutettuna väkilukuun, sekä todistetaan ettei jättistadioneiden rakentaminen takaa alueelle tuloja ja kasvua. MM-kisat eivät tuo järjestäjille taloudellista voittoa, mutta silti arvokisat tuntuvat nostavan turnausisäntämaan kansalaisten onnellisuutta. Tosin on vaikea määritellä miten kisojen tuomaa yhteisöllisyyden nousua ja yhteen kokoontumisen huumaa mitataan tai tutkitaan. Kirjoittajat käyttävät datana esim. itsemurhien määrää.

Kuper ja Szymanski käyttävät paljon sivuja selvittääkseen, miksei Englanti voita arvokisoja. Omasta mielestään englantilaiset ovat aina ennen kisoja varmoja mestareita. Takavuosikymmenien huippufutari Johnny Haynes sanoi: ”Kaikki Englannissa ajattelevat, että meillä olisi Jumalan suoma etuoikeus voittaa maailmanmestaruus.” Syynä menestymättömyyteen on aina joko huono onni, tuomarivirhe tai vastustaja on huijannut. Kirjoittajat kehittävät kaavan, jolla todistavat että Englanti on menestynyt juuri niin kuin sen on pitänytkin ja viime vuosikymmeninä jopa hiukan paremmin. Kirjoittajien menestyksen kaavassa keskeiset kulmakivet ja pilarit - jotka selittävät eri maiden menestyksen tai menestymättömyyden – ovat maan väkiluku, bruttokansantuote ja maaottelukokemus. Suuren painoarvon saa myös verkostoituminen.

Kirjan arvostelu: Kirjan suomennetun laitoksen julkaisusta on kulunut jo aikaa, mutta päätin ottaa tämän uudestaan esille, kun tähän viitataan tällä forumin osiolla kohtuullisen usein. Kirja on kirjoitettu brittinäkökulmasta ja runsaine NFL ja baseball viitteineen ilmeisesti pääasiassa amerikkalaismarkkinoita varten, joissa urheilutilastoissa ollaan vielä Eurooppaa edellä.

Monet myytit putoavat ja itsestään selvyyksinä pidetyt faktat kumotaan. Välillä lukijalla (ainakin itselläni) kuitenkin nousee vastarinta sen johdosta, että eihän noista tilastoista voi tuommoisia johtopäätöksiä vetää. Myöskään monet kirjassa ennustetut muutokset eivät ole toteutuneet ainakaan vielä. Mestareiden liigassa ei pelaa Euroopan ulkopuolisten maiden mestareita. Kuperin ja Szymanskin arviot futiksen tulevista valtamaista eli Japani, Kiina, Venäjä, USA, Australia ja Irak eivät ole käyneet toteen. Hyvä kirja tämä silti on. Lukemisen arvoinen ja ansainnut pienoisklassikon maineensa. Jos englanti sujuu, niin kannattaa lukea vaikka kirjan tuorein laitos. Arvostelu on neljä tähteä viidestä.

[Thouni]

Kiitokset tästä vinkistä
Copa90:n kautta tuli vastaan tälläinen teos. Kukaan tuota lukenut? En äkkiseltään löytänyt tästä topicista arvostelua, ja lähinnä ennen tilausta kiinnostaisi että pureudutaanko oikeasti pienempien maiden futikseen vai ihmetelläänkö lähinnä että onpas hyviä pelaajia nuo Modric, Salah ja Haaland.

[Tango Rosario]

SIMON KUPER & STEFAN SZYMANSKI: SOCCERNOMICS – MIKSI ENGLANTI HÄVIÄÄ, MIKSI MM-KISAT TEKEVÄT ONNELLISEKSI JA MUITA JALKAPALLOILMIÖITÄ. Teos ilmestyi vuonna 2014 ja suomennos 2015. Sivuja 458.


Monet myytit putoavat ja itsestään selvyyksinä pidetyt faktat kumotaan. Välillä lukijalla (ainakin itselläni) kuitenkin nousee vastarinta sen johdosta, että eihän noista tilastoista voi tuommoisia johtopäätöksiä vetää. Myöskään monet kirjassa ennustetut muutokset eivät ole toteutuneet ainakaan vielä. Mestareiden liigassa ei pelaa Euroopan ulkopuolisten maiden mestareita. Kuperin ja Szymanskin arviot futiksen tulevista valtamaista eli Japani, Kiina, Venäjä, USA, Australia ja Irak eivät ole käyneet toteen. Hyvä kirja tämä silti on. Lukemisen arvoinen ja ansainnut pienoisklassikon maineensa. Jos englanti sujuu, niin kannattaa lukea vaikka kirjan tuorein laitos. Arvostelu on neljä tähteä viidestä.

Ostin kirjan ensimmäisen painoksen pian julkaisunsa jälkeen jo 15 vuotta sitten joululukemiseksi, minkä jälkeen en ole siihen juuri edes vilkaissut. Uudempia painoksia saati sitten suomennosta en ole myöskään nähnyt. Kirjahan on ihan viihdyttävä mutta monin paikoin muistaakseni tosiaan aika pseudotieteellisen oloinen eikä kovin uskottava. On ikään kuin päätetty tutkimustulos ennakkoon ja etsitty sitten sitä tukevat tilastot. Eräässäkin kohdassa haluttiin selvittää maailman paras urheilumaa kokoonsa suhteutettuna, ja sellaiseksi valikoitui Norja. Vuonomaa voi ehkä ollakin maailman paras urheilumaa per capita tai sitten ei, mutta kriteerit tuntuivat olevan ihan kirjoittajien hatustaan vetämiä. Sellainen ei lisää kirjan uskottavuutta ja on suorastaan täysin turhaa sivujen täytettä.

[Heppatiitti]

Sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Jari Heinosen Vastakarvan jalkapalloa julkaistiin joitakin viikkoja sitten. Kirjoittaja keroo kirjastaan tässä.

Kiitoksia tästä! Katsoin vasta nyt haastattelun ja se on klassikkokamaa! Kirjailijalle käy nopeasti selväksi, että haastattelija ei ole teokseen tutustunut eikä tiedä mitään jalkapallosta, joten kun saa mikrofonin ei anna sitä hevillä takaisin ja hoitaa itse haastattelun. Kärsivän oloinen haastattelija pyörii tuskaisena tuolissa ja näyttäisi haluavan olla missä tahansa muualla. "Kulttuurivihkot" perustettiin levittämään taistolaisuuden sanomaa ja rahoitus tuli Moskovasta ja täytyy tunnustaa, etten tiennyt aviisin olevan vielä pystyssä. Kyseessä on ensimmäinen Kulttuurivihkojen julkaisema urheilukirja ja kun haastattelija paljastuu julkaisun verkkolehden päätoimittajaksi ja kirjojen kustantajaksi, saattaisi hänen kärsivästä kehonkielestään päätellä, että jää myös viimeiseksi. Hiukan tulee mieleen Brian Cloughin ja Don Revien haastattelu vuodelta 1974, joka innoitti David Peacen kirjoittamaan "The Damned United" kirjan.

[Reijo S.]

Poistettu väärä kuva.

[Reijo S.]

Kirjastosta.

[Virallinen]

Kumpi oli parempi, englanninkielinen vai suomeksi käännetty?

[Käännös]

Kumpi oli parempi, englanninkielinen vai suomeksi käännetty?

En tiedä oliko oletuksena vittuilla siitä, että kummatkin versiot on esitelty ja en ole Reijo, mutta ehkä oma nimimerkki vaatii vastaamaan tähän.

En ole lukenut kumpaakaan painosta ja tuskin kukaan muukaan täällä jos ei ole sattunut aloittamaan englanniksi ja vaihtanut suomeksi, mutta näin yleistäen: koska suomenkielinen versio on parempi kuin alkuperäinen? Eri asia jos englannin kielinenkin on käännös, mutta sama pätee yleensä silloinkin. Subjektiivisesti voi joskus sanoa käännöstä paremmaksi, mutta riippuu yleensä puhtaasti omasta kielitaidosta.

On toki vastakkainenkin esimerkki: David Fosterin Päättymätön Riemu on parempi suomeksi lähes kaikille suomalaisille, koska englanniksikin vaaditaan natiivillekin melkein tohtorin hattu ja samanaikaisesti teknistä osaamista eri aihepiireistä tai muuten on vaikea seurata tai vaatii vähintään googletusta. Ja siinäkin käännös on meille parempi, koska Kari Hotakainen maksoi sen kulttuuritekona, koska piti kirjaa parhaana ikinä, vaikka sen kohderyhmä on niin pieni, ettei käännökseen olisi ollut kenelläkään taloudellista intressiä tehdä samalla tavalla laadukkaasti kuin nyt tehtiin.

[Käännös]

Mikä on paras suomalaisesta jalkapalloilijasta kerrottu omaelämänkerta? Pukin ja Litmasen olen lukenut ainakin puolittain, mutta kummatkin olivat lehtimiehen käsialaa ennemmin kuin romaanin muotoon kirjoitettu. Tyyliin Räikkönen (Hotakainen), Ruuskanen (Lehtolainen) jne. on sellaista mitä haen, jotka tuntuvat siltä, että lukee hyvää kirjaa ja eikä jotain urheilulehden erikoisnumeroa (en varsinaisesti kritisoi tyylivalintaa, lähinnä oman projektini tiimoilta kyselen).

[Kiitaja]

Mikä on paras suomalaisesta jalkapalloilijasta kerrottu omaelämänkerta? Pukin ja Litmasen olen lukenut ainakin puolittain, mutta kummatkin olivat lehtimiehen käsialaa ennemmin kuin romaanin muotoon kirjoitettu. Tyyliin Räikkönen (Hotakainen), Ruuskanen (Lehtolainen) jne. on sellaista mitä haen, jotka tuntuvat siltä, että lukee hyvää kirjaa ja eikä jotain urheilulehden erikoisnumeroa (en varsinaisesti kritisoi tyylivalintaa, lähinnä oman projektini tiimoilta kyselen).

Hetemaj on ainakin kehuttu. En tosin itse ole lukenut.

[Heppatiitti]

Kumpi oli parempi, englanninkielinen vai suomeksi käännetty?

En ota kantaa, koska olen lukenut vain suomennoksen. Melko keskinkertainen kirja, vaikka Donald McRae on tunnustettu urheilukirjalija. Syitä lienee kaksi: Gerrardilta ilmestyi jo vuonna 2006 elämäkerta ja tämä myöhempi teos keskittyy pitkälti vain futarin sen jälkeisiin vuosiin ja korostetusti kahteen viimeiseen pelivuoteen. Kirja kertoo paljon suorapuheisesta jalkapalloilijasta, mutta ei juurikaan mitään ihmisestä tai yksityiselämästä, koska Gerrard sanoi sopineensa vaimonsa kanssa, että rouva ja lapset pidetään kirjan ulkopuolella.

[Heppatiitti]

Hetemaj on ainakin kehuttu. En tosin itse ole lukenut.

Hetemaj on hyvä valinta. Lisätään myös Pahlmanin elämäkerta, joka tosin ilmestyi jo ennen kuin maestron aktiiviura oli loppunut.

[Hasan Sas]

En itse ole lukenut, mutta muistaakseni Tenu - Jarmo Alatensiön elämäkerta -nimistä Jarmo Alatensiön elämäkertaa olisi jossain ihan kehuttu.

[Gunner16]

Kyllä tuo Hetemaj on lukemistani kirjana paras. Shefkin tarina on mielenkiintoinen, mutta kirjalta olisin odottanut enemmän. Ennen 2000-lukua uraansa lopettaneiden kirjoihin en ole tainnut koskea, mutta ns. kultaisesta sukupolvesta alkaen uskoisin kyllä pitkälti kaikki kirjakauppoihin asti löytäneet suomalaisten miesjalkapalloilijoiden elämänkertakirjat lukeneeni.

[tactico]

Kyllä tuo Hetemaj on lukemistani kirjana paras. Shefkin tarina on mielenkiintoinen, mutta kirjalta olisin odottanut enemmän. Ennen 2000-lukua uraansa lopettaneiden kirjoihin en ole tainnut koskea, mutta ns. kultaisesta sukupolvesta alkaen uskoisin kyllä pitkälti kaikki kirjakauppoihin asti löytäneet suomalaisten miesjalkapalloilijoiden elämänkertakirjat lukeneeni.

Joo, eipä tule itsellenikään mieleen Perpa-kirjaa ylittänyttä. Vanhemmista opuksista Juhani Peltosen Hakasta Hampuriin on symppis ja sisältää kiinnostavaa ajankuvaa. Mutta kirjallisilta ansioiltaan ja kokonaisvaltaisuudeltaan tuo Selviytyjä on kyllä aika selkeä ykkönen.

e. Toki tuossakin Remmelin ja Meren oma agenda tulee esiin aika paksusta rautalangasta vääntäen. Itselleni olisi riittänyt paikoitellen vähän ohuempikin pensseli, mutta eri lukijoilla on varmasti erilaisia mieltymyksiä tämän suhteen.