Jalkapalloaiheiset kirjat

[Näätäkeisari]

Andres Campomarin kirja Golazo oli muistaakseni hyvä. Meksikosta ja latinalaisesta Amerikasta on jonkin verran Juan Villoron kirjassa God is Round, joka oli myös mainio ellei muisti valehtele.

[Anseli]

Löytyipä kirpparilta tällainen Pelen omaelämäkerrallinen kirja, suomennettuna versiona. Jouluvapailla ajattelin ottaa luettavaksi.

Robert L. Fish, Pele: My life and the beautiful game (Pele, jalkapallo - elämäni)

[Heppatiitti]

ALEX BELLOS: FUTEBOL – BRASILIALAINEN ELÄMÄNTAPA. Alkuperäisteos ilmestyi 2002 ja suomennos samana vuonna. Sivuja 336.

Taustaa kirjoittajasta: Alex Bellos toimi vuosia ”Observer” ja ”Guardian” lehtien Etelä-Amerikan kirjeenvaihtajana. Tarkempi esittely löytyy foorumin tämän osion sivulta 63 Pelen elämäkerran yhteydestä, jonka Bellos kirjoitti Orlando Duarten kanssa ja mestaripelaaja toimi itse kertojana.

Nostoja kirjasta: Kirjassa matkataan jättiläismaata ristiin ja rastiin. Kotimaan lisäksi tuhansittain brasilialaisia pelaa ammattilaisena ulkomailla ja kirjan ensimmäisessä luvussa on kappale, joka pelkästään tekisi kirjasta lukemisen arvoisen (lainaus kirjasta): Tiedustelen Fabiolta miksi hänestä tuli pelaaja-agentti. Hän kertoo, että se tapahtui sattumalta. Ollessaan 90-luvun alussa opiskelemassa lakia Rion Katolisessa yliopistossa hän vietti välivuoden kierrellen Eurooppaa reppu selässä. Hän meni tapaamaan suomalaista toimittajaa, jonka hänen isänsä oli tavannut olleessaan Helsingissä selostamassa Brasilian ystävyysottelua Suomea vastaan. Vuotta myöhemmin suomalaistoimittaja soitti Fabiolle Rioon. FC Jazz, joukkue pienestä Porin kaupungista noin kahden ja puolensadan kilometrin päässä pääkaupungista halusi palkata brasilialaisenpelaajan. Pystyisikö hän auttamaan?

Hän harkitsi tarkkaan. Hänen riolaisella suosikkiseurallaan Bangulla oli erinomainen hyökkääjä nimeltä Dionisio. Fabio otti yhteyttä seuraan. Dionisio lähetettiin FC Jazziin lainapapereilla. Fabio tienasi siirrosta noin 1600 euroa, mikä oli mukava summa rahapulassa olevalle opiskelijalle. Dionisio menestyi loistavasti. Hänet kaupattiin TPV-nimiseen seuraan, jossa hän voitti Suomen liigan maalikuninkuuden ja mestaruuden (lainaus päättyy).

Kirjaansa varten Bellos on haastatellut satoja pelaajia, joukkueiden johtajia, erotuomareita, kykyjenetsijöitä, journalisteja, faneja, pappeja, poliitikkoja ja alkuperäisasukkaita. Bellos antaa haastateltujen puhua, sillä Brasilia on tarinoiden ja myyttien maa. Kirjoitettua tietoa ei pidetä yhtä luotettavana kuin puhuttua. Parhaimmillaan brasilialainen jalkapallo oli peliä, jossa yksilöiden taidot menivät taktiikan edelle. Harhauttaminen on keskeinen osa brasilialaista jalkapalloa ja musiikkia ja tanssia yhdistelevä samba on osoittautunut sopivan yhteen futiksen kanssa. Parhaimmillaan brasilialaiset jalkapalloilijat ovat sekä urheilijoita että taiteilijoita.

Yli 200-miljoonainen kansa rakastaa futista ja suhtautuu siihen intohimoisesti. Normifutiksen lisäksi pelataan autopalloa, nappipalloa, futsalia, seurapiirifutista, rantajalkapalloa, footvolleyta, härkäfutista, mutafutista. Jopa öljyn porauslautoille viritetään futiskenttä. Ronaldon ensimmäinen vaimo Milene oli maan pomputtelukuningatar ja ponnautteli palloa peräkkäin ilmassa 55.187 kertaa.

Uskonto on kytkeytynyt jalkapalloon. Katolilaisuus sekoittuu umbandaan, macumbaan ja candombleen, jotka ovat vanhoja afrobrasilialaisia uskontoja. Tarvittaessa papit poistavat seuran yltä kirouksia ja langettavat vastakirouksia. Myös protestanttisuuden nousu näkyy. Vuoden 1994 maailmanmestarijoukkueessa oli kuusi protestanttista ”Kristuksen urheilijaa”. Näistä Muller meni pisimmälle ja perusti Belo Horizonteen oman seurakuntansa, jolle rakennutti kirkon.

Valtavien etäisyyksien takia koko maan mestaruussarja pelattiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1971. Maan laajuus vaikeuttaa liigan toimintaa, koska faneilla ei ole varaa matkustaa vierasotteluihin. Tästä syystä osavaltioiden sarjan ottelut ovat merkityksellisimpiä kannattajille. Alhaiset lipputulot ja uskottavuuden puute ovat syitä, joiden takia joukkueet eivät pysty hankkimaan tarpeeksi rahaa pitääkseen parhaat pelaajansa, jotka siirtyvät Eurooppaan leveämmän leivän perään heti ensimmäisen mahdollisuuden tullessa. Alemmilla sarjatasoilla seurojen taloudellinen ahdinko saa joskus naurettavia piirteitä (lainaus kirjasta): Kerran ollessani Florianopolisissa tapasin Vidomar Porton, joka ennen työskenteli paikallisen Avai-seuran yövartijana. Seura ei maksanut 45-vuotiaalle Vidomarille hänen palkkojaan, joten hän haastoi työnantajansa oikeuteen. Avai määrättiin maksamaan rästipalkat, mutta seura oli täysin varaton. Konkurssikypsällä joukkueella oli ainoastaan hyökkääjä Claudiomir, jolla oli jotain arvoa. Oikeus siis määräsi, että Claudiomirista tulee Vidomarin omaisuutta (lainaus päättyy).

Futareista brasilialaiset kunnioittavat ulospäin nuhteettomalta näyttänyttä Peleä, mutta rakastavat eniten retkua Garrinchaa. Garrinchan vasen jalka oli kaarella ulospäin ja oikea sisäänpäin. Futishistorian parhaan harhauttajan kroppa oli epätasapainossa, taipuneena oikealle. Hänen olisi pitänyt kaatua aina juostessa, mutta urheilijan irvikuva ja fysiikan lakien kumoaja kaatui vain, kun hänet kaadettiin väkisin. Maajoukkueen taktiikkapalaverissa Garrincha luki Aku Ankkaa. ”Sinä saat tehdä ihan mitä haluat”, totesi alistunut valmentaja. Garrincha toimi näin ja Brasilia voitti.

Botafogo huijasi surutta yksinkertaista ja luottavaista pelaajaa. Seuran edustajat pistivät hänet allekirjoittamaan tyhjiä sopimuspapereita, joihin he sitten lisäsivät niin matalia palkkasummia kuin kehtasivat. Garrincha kuoli pennittömänä rapajuoppona 49-vuotiaana. Lapsia jäi 13.

Kirjan arvostelu: Rosarion argentiinalaisen tangon innoittamana pysytään Etelä-Amerikka teemassa ja mennään hetkeksi brasilialaisen samban tahdissa. Aikaahan tämän kirjan julkaisusta on kulunut, mutta se on kestänyt hyvin aikaa, eikä uusien futiskirjojen markkinoilla ole kustantajien toimesta kovin vilkasta, vaikka edessä oleva MM-kisavuosi on yleensä saanut kustannustalot reagoimaan.

Tällä kirjalla Bellos saa anteeksi hieman puolivillaisen Pele-elämäkerran, jonka kirjoitti Pelen luottotoimittaja Orlando Duarten kanssa. Pele toimi vielä kirjan kertojana ja kiillotti nuhteettoman ritarin mainettaan. Kirjasta unohtui Pelen vaikeneminen vuosien 1964-85 sotilasvallan aikana ja muutamat futarin lehtolapset. ”Futebol” on kuitenkin toista maata. Bellos on nähnyt vaivaa eikä ole säästellyt itseään ja on erittäin sujuvasanainen kirjoittaja. Oikein hyvä opastus brasilialaiseen futikseen ja kirja on ansainnut pienoisklassikon maineensa. Arvostelu on neljä ja puoli tähteä viidestä. Kannattaa napata matkaan, jos tulee divarissa vastaan.

[Tango Rosario]

Historia Oral del Mundial, osa 4 – Paperisilppusade ja henkien taisto

Eräs ikonisimpia Argentiinan MM-turnauksen näkyjä on loppuottelun alkaessa River Platen Monumental-stadionin lehtereiltä raskaiden lumihiutaleiden lailla leijuva paperisilppusade. Televisiolähetyksissä se herätti huomiota ja ihastusta ympäri maailmaa.

(Tapa oli saanut alkunsa vuonna 1961 Buenos Airesin suurkaupunkialueen eteläosassa pelatun paikallisottelun yhteydessä, kun vierasjoukkueen kannattajat olivat saaneet paikalliselta panimoyhtiöltä tuhansia vanhentuneita olutpullojen etikettejä, joita sitten keksivät heittää ilmoille joukkueensa saapuessa kentälle. Se herätti pahennusta lehdistössä, joka tuomitsi toiminnan pelikentän sotkemiseksi. Liiton taholta tapaus puolestaan tuotti sakot Lahelle kaljafirmalle ”luvattomasta mainostempauksesta”. Muiden seurojen kannattajat omaksuivat kuitenkin tavan, joten se vakiintui Argentiinassa yleiseksi käytännöksi toivottaa oma joukkue tervetulleeksi kentälle.)

Vuoden 1978 MM-turnauksen aikana paperisilpun heittäminen nousi maailmanlaajuiseen tietoisuuteen. Aikakautensa ”Argentiinan Mertaranta”, selostaja José María Muñoz oli kuitenkin tavan äänekkäimpiä kriitikoita ja piti sitä ”epähygieenisenä”. Lopulta asiasta kehkeytyi kolmiodraama, jonka osapuolina olivat Muñoz, argentiinalainen yleisö ja f-kirjaimella alkava kansainvälinen jalkapalloliitto.

Sanomalehti Clarínissa ilmestyneen huumoriosaston sarjakuvissa seikkaili Clemente-niminen lintuhahmo, joka esitti monologejaan ja kävi dialogeissaan väittelyjä erilaisten hahmojen kanssa, mukaan lukien esim. valmentaja ”Masotti” ja selostaja ”Murioz”. Clementestä muodostui turnauksen epävirallinen maskotti. Itse asiassa monet jopa kuvittelivat sen olleen virallinen maskotti. Väittely ”Muriozin” kanssa paperisilpusta käynnistyi jo edellisenä vuonna ja kiihtyi Argentiinan avausottelun jälkeen Clementen innostuttua joukkueen saamasta vastaanotosta. Oikea Muñoz huolestui paperisilppusotkun aiheuttamasta kansainvälisestä imagohaitasta Argentiinalle siinä määrin, että keksi hädissään Fifan mahdollisesti rankaisevan isäntäjoukkuetta pistemenetyksillä. Clemente puolusti paperisilppua kansallisena erityispiirteenä, joka toisi turnaukseen lisäväriä ja erottuvuutta. Suuri yleisö asettui selvästi Clementen puolelle.

Myös Fifa kiinnostui oikeasti asiasta ja puuttui peliin. Muutama Fifa-pomo uhkasi isäntäjoukkuetta mahdollisilla pistemenetyksillä, jos paperin heittelyä ei saataisi suitsittua. Jatkolohkon otteluissa Brasiliaa ja Perua vastaan yleisöä kehotettiin toistuvasti stadionin kaiuttimista pidättäytymään paperin heittämisestä, mutta kuulutukset peittyivät korviahuumaavaan vihellyskonserttiin, ja Argentiinan joukkueen ilmestyessä kentälle paperia lensi ilmoille entiseen malliin. Tietoon Fifan harkitsemista mahdollisista pistevähennyksistä yleisö reagoi laulamalla Clementen nimeä. Kun Argentiinan paikka loppuottelussa oli varmistunut, Fifa joutui kuitenkin taipumaan ja tunnustamaan tappionsa. João Havelange 24.6.1978:
”Tapa ei ehkä ole kaikkein siistein, mutta se on kuitenkin näyttävä. Se ei häiritse mitenkään peliä, eikä paperin heittely muodosta ongelmaa.”
Loppuottelun alun lähestyessä hieman ennen klo 15.00 paikallista aikaa valotaululle ilmestyikin sitten Clementen hahmo ja kehotus ”Tiren papelitos” eli ”heittäkää paperinpalat”.

(Asiaan liittyvänä anekdoottina sopinee mainita ns. oranssin pallon ottelu eli huhtikuussa 1986 pelattu superclásico, jossa mestaruuden jo aiemmin varmistanut River päätti tehdä kunniakierroksen verivihollisensa stadionilla. Bocan maalivahti Hugo Gatti oli omien sanojensa mukaan pelannut kymmenen vuotta aiemmin ”elämänsä ottelun” maajoukkuevahtina lumisessa Kiovassa Neuvostoliittoa vastaan ja pyysi paperisilppua vasten paremmin erottuvan värillisen pallon käyttöä. Erotuomarin suostumuksesta ottelun ensimmäisellä puoliajalla käytössä olikin oranssi pallo.)

Fifa halusi kieltää paperisilpun heittämisen, mutta yritys epäonnistui.

JATKUU...

[Hasan Sas]

Vähän erilainen futiskirja tällä kertaa. Ottelumanipuloinnista tuomittu Moses Swaibu kertoo true crime -henkisessä kirjassaan elämäntarinansa ja kuvaa, kuinka järjesteli ottelufiksauksia kaudella 2012-2013.

Ugandalaistaustaisen Swaibun kotiolot olivat todella karut, katujengielämä houkutti, mutta samalla janari osasi pelata palloa niin hyvin, että pääsi lopulta Crystal Palacen akatemiaan. Alussa sujui hyvin, mutta ihan ei kuitenkaan riittänyt, joten matka kävi kohti alasarjoja. Alussa sielläkin meni paremmin, mutta lopulta Swaibu päätyi Englannin kutostasolle. Häntä oli jo aiemmin houkuteltu mukaan manipulaatioon ja nyt hän siihen myös ryhtyi. Homma oli aluksi helppoa ja kivaa ja rahaa tuli ovista ja ikkunoista. Pian Swaibu rupesi kuvittelemaan itsestään liikoja ja hieman koomisen oloisesti hän ajatteli voivanss itse ryhtyä joksikin isoksi pomoksi, joka pyörittää koko Euroopan laajuista fiksausrinkiä. Noh, ahneella on paskainen loppu ja niinhän siinä Swaibullekin kävi, että kiinni jäi ja tuomittiin vankeuteen. Vankilassa koetaan jonkunlainen herätys ja vapauduttuaan hän rupeaa taistelemaan matsifiksausta vastaan ja tekee yhteistyötä viranomaisten ja jalkapallopiirien kanssa.

Aihe on oikein kiinnostava ja teksti vetävää ja helppolukuista, joskin jatkuvasti jää sellainen fiilis, että Swaibu ei kerro ihan kaikkea. Rivien välistä olen lukevinani, että viranomaiset olisivat esittäneet Swaibulle tarjouksen että tee yhteistyötä tai sinua kohtaan nostetaan uudet syytteet. Ilmeisesti Swaibua siis ei syytetty läheskään kaikista touhuista, joita hän oli tehnyt ja jotka olivat viranomaisten tiedossa. Lisäksi kontekstin ohuus on hieman häiritsevää. Swaibu kertoo tehneensä hommia tamperelaisillekin tutulle Dan Tan -nimiselle ketkulle, joka kuvataan eräänlaisena pomojen pomona. Myös Wilson Raj Perumalin nimi vilahtelee siellä täällä, mutta näiden kahden sankarin aiempia edesottamuksia, keskinäistä suhdetta, tuomioita tai muutakaan ei avata lainkaan. Ei siis kerrota, että Perumal oli jo tuossa vaiheessa tuomittu Suomessa eikä myöskään sitä, että Dan Tan pidätettiin myöhemmin vuonna 2013. Kaikki jätetään täysin auki. Swaibu myös väittää, että käytännössä koko Conference Southin kausi 12-13 oli manipuloitu ja kaikesta päätellen fiksauksiin osallistui useita kymmeniä pelaajia. Syystä tai toisesta tätä ei kuitenkaan ole enempää tutkittu, vaan tuomittuja oli vain muutamia. Yhden pelikaverinsa osalta Swaibu vaikuttaa tuntevan huonoa omaatuntoa, kun veti aiemmin täysin nuhteettoman kaverin mukaan hämärähommiin. Samalla hän kuitenkin jättää kertomatta että sama janari tuomittiin melko pian vapautumisensa jälkeen huumetouhuista ja näemmä syksyllä 2025 hän sai pitkän tuomion, taas huumeisiin liittyen.

Muitakin ihmetyksen aiheita herää. Manipulaatiossa liikkuu valtavan suuria summia rahaa, käytetään uusinta teknologiaa jne, mutta samalla touhu on kummallista puuhastelua ja riskinotto aina vain räikeimmillä fiksauksilla (tyyliin kotijoukkue päästää kolme maalia ekan vartin aikana) johtaa siihen, että kenellekään peliä katsoneelle ei jää epäselväksi, että kyseessä on fiksaus. Ehkä näistä on opittu jotain ja nykyään fiksaukset ovat kaiketi vähän vähemmän läpinäkyviä.

Tarkoitus ei kritiikistä huolimatta ole sanoa että kirja olisi huono. Päin vastoin. Kannattaa ilman muuta tarttua Swaibun teokseen, jos se jossain tulee vastaan. Liikaa ei ole kuvauksia akatemiahylkiöiden todellisuudesta, alasarjojen karusta arjesta ja ruohonjuuritason ottelumanipulaatiosta.

[Heppatiitti]

Etelä-Amerikan jalkapalloon tutustuminen jäänyt suhteessa Eurooppaan itsellä suht vähäiseksi, erityisesti kirjallisuuden muodossa. Lähinnä jotain osuuksia kirjoissa, joissa on käsitelty eri derbyjä tms. maailmalla. Mitäs kirjaa foorumistit suosittelisivat erityisesti jalkapallokulttuuri-kärjellä, toki voi suositella enemmän itse peliin keskittyviäkin, mutta ehkä suurin kiinnostus nimenomaan jalkapallokulttuurin kautta. Eikä tarvitse siis olla mitään yleisteoksia, jotka käsittelevät useita alueita/maita Etelä-Amerikasta, vaan voi liittyä vaikka yhteen seuraan, otteluun tai ihmiseenkin. Kielinä luistavat molemmat englanti ja suomi. Espanja ja portugali eivät valitettavasti sillä tasolla luista, että kirjaan uskaltaisi tarttua.

Palaan vielä tähän ja puffaan etukäteen David Arrowsmithin ensi keväänä ilmestyvää kirjaa: Killing Maradona - How cocaine, the camora, cartels and crime corrupted footballs greatest talent. Saman kirjailijan tuore "Kokaainiikenttä" oli mainio teos Kolumbian "narcofutiksen" noususta ja tuhosta (valitettavasti vain suomennos oli kehno).

[Tango Rosario]

Historia Oral del Mundial, osa 5 – Sotilashallinnon vastainen kampanjointi ja Euroopan boikottihankkeet

Sotilasjuntta pyrki tuomitsemaan kaiken sitä kohtaan esitetyn ulkomaisen kritiikin yleisenä ”Argentiina-vastaisuutena”. Ensimmäisten kahden vuoden aikana ulkomailta tullut kritiikki oli ollut suhteellisen vaimeaa, ja siitä vastasivat lähinnä argentiinalaiset maanpakolaiset. Huhti- ja heinäkuun 1978 välisenä aikana juntan ihmisoikeusloukkaukset saivat kuitenkin enemmän huomiota, ja niitä käsiteltiin eri maissa niin lehdistössä kuin radiossa ja televisiossa toistuvasti. Jos juntta pyrki MM-turnauksen avulla kiillottamaan kilpeään ja esittelemään saavutuksiaan, kävi pikemmin päinvastoin ja kansainvälinen huomio nosti hallinnon rikokset päivänvaloon.

MM-turnauksen boikottihankkeiden keskus oli Pariisissa. Ranska oli ensimmäistä kertaa 12 vuoteen mukana MM-lopputurnauksessa, mikä hillitsi osaltaan boikottipuheita. Todellisuudessa vain Dominique Rocheteau oli pelaajista valmis edes hieman harkitsemaan boikottia, mutta luopui täysin ajatuksesta. Michel Platini oli, yllätys yllätys, sitä mieltä, että ”jalkapalloa ja politiikkaa ei pidä sotkea keskenään”.

Ranskassa laadittiin ”toinen Ranskan joukkue” eli lista 22:sta Ranskan kansalaisesta, jotka oli vangittu Argentiinassa. Ranskan joukkue tapasi Argentiinan hallinnon edustajia ja esitti vetoomuksensa kyseisten 22 henkilön puolesta. Sen seurauksena osa heistä vapautettiin.  

Le Nouvel Obsérvateur -lehden toimittaja, intellektuelli Bernard-Henri Lévy matkusti Argentiinaan MM-turnaukseen. Hän vieraili Ranskan joukkueen leiripaikassa ja tapasi muutamia joukkueen jäseniä ja esitti näille neljän kohdan toimintaehdotuksen: 1) Plaza de Mayon (kadonneiden uhrien) äitien luona vierailu; 2) mahdollisista voitetuista mitaleista kieltäytyminen ja sotilasjuntan jäsenten kättelemättä jättäminen; 3) virallisiin banketteihin osallistumatta jättäminen ja hallinnon edustajien ja siihen liittyvien henkilöiden tapaamatta jättäminen; 4) mustan käsivarsinauhan käyttäminen otteluissa. Pelaajat kuuntelivat kohteliaasti mutta kieltäytyivät ehdotuksesta.

Lévyn kuvauksessa Argentiinan diktatuuri ei edustanut perinteisiä ja ilmeisimpiä sorron mielikuvia, joita siihen ulkomailla liitettiin, vaan se toimi huomaamattomalla tavalla piilossa katseilta ja saattoi siksi vaikuttaa ”laimealta”. Lévyn mukaan Videlan johdolla maanosan diktatuurit modernisoituivat ja ottivat käyttöön uusia poliisivalvonnan menetelmiä, jotka toimivat varjoissa ja hiljaisuudessa.

Alun perin boikottialoitteet syntyivät kansainvälisen solidaarisuuden ja ihmisoikeuksien suurvallassa Ruotsissa, missä valtava vaikutus oli 17-vuotiaana Argentiinassa kadonneella Dagmar Hagelinilla, jonka isä Ragnar Hagelinin pyrkimykset löytää tyttärensä olivat jatkuvasti esillä. Maajoukkueen selvittyä kisoihin maassa alkoi voimakas debatti siitä, voisiko Ruotsi osallistua turnaukseen maassa, jossa ihmisoikeuksia rikottiin niin brutaalisti. Ruotsin hallitus ja Argentiinan-suurlähetystö painostivat Argentiinan hallintoa voimakkaasti, mutta tuloksetta. Pelaajat ja valmennusjohto eivät halunneet ottaa kantaa ja välttelivät aihetta, vaikka heiltä jokaiselta kysyttiin Hagelinista ja odotettiin vähintään Argentiinan hallinnon vastaisia kannanottoja.

Päävalmentaja Aby Eriksson (26.5.1978): ”Matkustamme Argentiinaan ainoastaan pelaamaan jalkapalloa.”
Eriksson (12.6.1978): ”En ole nähnyt kaduilla yhtään ruumista. Argentiina vaikuttaa suorastaan Ruotsia turvallisemmalta paikalta.”

Alankomaissa erään koomikkokaksikon boikottiehdotukset tulkittiin aluksi, vitsiksi mutta hitaasti ne nousivat yhteiskunnalliseksi keskustelunaiheeksi. Johtotasolla aihetta käsiteltiin kuitenkin varovasti ja asian kanssa edettiin hitaasti. Erään kyselyn mukaan enemmistö kansalaisista ei halunnut boikottia. Boikottiehdotusten suosio ja yleinen kannatettavuus ei kuitenkaan johtanut mihinkään konkreettiseen vaan osallistuminen turnaukseen nähtiin liian houkuttelevana vaihtoehtona. Alankomaiden liitto painotti pelaajille keskittymistä jalkapalloon, poliittisista kannanotoista ja kontakteista pidättäytymistä ja puolueetonta asennetta.

Oeki Hoekema (kisojen aikaan 29-vuotias hyökkääjä, joka oli pelannut myös yhden maaottelun):
”Maajoukkuepelaajat olivat kuplassaan, eikä heillä ollut omia mielipiteitä. Lehdistökin piti heidät etäällä kaikesta. MM-turnaus on tärkeä näyteikkuna pelaajalle. Minulle sanottiin ’sinun on helppo vaatia boikottia, sillä sinua ei valittu joukkueeseen’. Tiedän, että olisin kuitenkin jäänyt kotiin.”

Johann Neeskens (20.5.1978): ”Urheilua ja politiikkaa ei pidä sotkea keskenään. Muuten olisi mahdotonta pelata ainoatakaan ottelua. Kaikkialla tapahtuu jotain paskaa.”

Willem van Hanegem (huhtikuu 1978): ”Jos boikotin järjestelijät soittavat minulle, annan puhelimen koiralleni.”

Alankomaiden joukkue jätti saapumatta loppuottelun jälkeen illalla järjestettyyn turnauksen päätöstilaisuuteen. Virallisen selityksen mukaan joukkueen bussi ei voitonriemun aiheuttamassa väentungoksessa päässyt liikkumaan hotellilta. Jotkut selittivät sen olleen tapa ottaa kantaa junttaa vastaan. Argentiinalaiset tulkitsivat poissaolon huonon häviäjän käytökseksi.

René van der Kerkhof: ”Me pelaajat halusimme vain voittaa MM-pokaalin, vaikka meidän olisi pitänyt ottaa se vastaan itse Hitleriltä.”

Saksan liittotasavallassa boikottipuheet aiheuttivat muita maita vaimeamman reaktion. Pelaajat jakautuivat kahteen leiriin: niihin, jotka vastustivat täysin kaikkia boikottihankkeita, ja toisiin, jotka kannattivat varovasti Amnestyn kampanjointia.

Päävalmentaja Helmut Schönin ja kapteeni Berti Vogtsin kaltaiset johtohahmot suhtautuivat kielteisesti boikottiaikeisiin Merkittävässä asemassa oli myös DFB:n puheenjohtaja Hermann Neuberger, joka oli korkealla Fifan hierarkiassa. Neuberger toimi lisäksi Fifassa turnauksen järjestelykomitean puheenjohtajana. Neuberger maaliskuussa 1978: ”Matkustamme Argentiinaan pelaamaan jalkapalloa. On oltava erittäin varovaisia käytettäessä sanaa ’diktatuuri’.”

Erich Beer (huhtikuu 1978): ”Joka päivä käytän 200 markkaa ruokaan ajattelematta Intian nälkäänäkeviä. Lähden Argentiinaan pelaamaan, voittamaan otteluita ja ansaitsemaan rahaa.”
Berti Vogts (toukokuu 1978): ”Kysyttäisiinkö minulta samaa, jos turnaus pelattaisiin Neuvostoliitossa?”
(Kuinka sitten muuten kävikään Moskovan olympiakisojen kanssa kahta vuotta myöhemmin?)

JATKUU…

[Roger Kuitti]

Schildts & Söderströmsin uutuusluettelosta bongattu (ilmestyy huhtikuussa):
https://kustantamo.sets.fi/kirja/ultrat/?attribute_pa_format=kovakantinen

Anton Monti: Ultrat – Väkivalta ja mafia Italian jalkapallokatsomoissa


Mafia ja jalkapallon pimeä puoli: korruptiota, huumekauppaa ja palkkamurhia.

Jalkapallon intohimoisimpia faniryhmiä kutsutaan ultriksi. Nimitys tarkoittaa äärimmäistä. Ultrat arvostavat lojaaliutta, yhteisöllisyyttä ja riippumattomuutta, ja he pitävät itseään jalkapalloseurojensa sieluna. Italiassa heitä joutuvat kuuntelemaan seurapomotkin.

Pahimmillaan ultrien välisissä yhteenotoissa kuolee ja loukkaantuu ihmisiä. Pian pandemian jälkeen Italiassa ultrien katsomonosiin ilmestyi kuitenkin uusia, entistä vaarallisempia toimijoita. Mafian edustajat olivat huomanneet, että ultrilla oli valtaa. Sen he halusivat itselleen – keinoja kaihtamatta.

Anton Montin hyytävä tietokirja paljastaa, miten korruptio, väkivalta ja huumekauppa pesiytyivät italialaiseen jalkapalloon, ja kuinka mafia soluttautui kaiken sen keskelle.

[Heppatiitti]

Schildts & Söderströmsin uutuusluettelosta bongattu (ilmestyy huhtikuussa):
https://kustantamo.sets.fi/kirja/ultrat/?attribute_pa_format=kovakantinen

Anton Monti: Ultrat – Väkivalta ja mafia Italian jalkapallokatsomoissa


Mafia ja jalkapallon pimeä puoli: korruptiota, huumekauppaa ja palkkamurhia.

Jalkapallon intohimoisimpia faniryhmiä kutsutaan ultriksi. Nimitys tarkoittaa äärimmäistä. Ultrat arvostavat lojaaliutta, yhteisöllisyyttä ja riippumattomuutta, ja he pitävät itseään jalkapalloseurojensa sieluna. Italiassa heitä joutuvat kuuntelemaan seurapomotkin.

Pahimmillaan ultrien välisissä yhteenotoissa kuolee ja loukkaantuu ihmisiä. Pian pandemian jälkeen Italiassa ultrien katsomonosiin ilmestyi kuitenkin uusia, entistä vaarallisempia toimijoita. Mafian edustajat olivat huomanneet, että ultrilla oli valtaa. Sen he halusivat itselleen – keinoja kaihtamatta.

Anton Montin hyytävä tietokirja paljastaa, miten korruptio, väkivalta ja huumekauppa pesiytyivät italialaiseen jalkapalloon, ja kuinka mafia soluttautui kaiken sen keskelle.

Anni Sinnemäen puoliso näköjään laajentaa jalkapallon puolelle. Italian järjestäytyneestä rikollisuudestahan on kirjoittanut paljon.

[Thouni]

Onhan mafia ollut mukana katsomoissa jo kauan ennen pandemiaa. Aiheena kyllä mielenkiintoinen, ja toivottavasti asiaan syvennytään kunnolla eikä puolet kirjasta ole sitä että tavan tietokirjojen lukijoille selitetään mitä tarkoittaa ultra.

[Tango Rosario]

Montin aiempia tietokirjoja on valitettavasti leimannut enemmän tai vähemmän huolimattomuus ja viimeistelyn puute. Viimeisin miehen tuotannosta lukemani kirja oli muutama vuosi sitten ilmestynyt joku mafia-aiheinen teos, joka olisi kaivannut parempaa kustannustoimittamista ja perusoikolukua.

[Heppatiitti]

GUNNAR PERSSON: HAKOAH – TÄHDET PAOSSA. Ilmestymisvuosi 2004 ja suomennos 2006. Sivuja 271.

Taustaa kirjailijasta: Gunnar Persson on ruotsalainen jalkapalloon erikoistunut toimittaja ja kirjailija. Nyt käsiteltävän kirjan lisäksi Persson on kirjoittanut 1996 ilmestyneen teoksen ”De första proffsen” joka kertoo ruotsalaisista jalkapalloilijoista New Yorkissa 1918-39, sekä 2008 ilmestyneen ”Nacka” Skoglundin elämäkerran.

Nostoja kirjasta: Kuten lähes kaikkialle; tuovat brittiläiset vierastyöläiset jalkapallon Wieniin 1896. Nuori Fritz ”Beda” Löhner innostuu jalkapallosta. Samoihin aikoihin Max Nordau tuo sionismiin uuden ulottuvuuden. Hän halusi päästä eroon yleisestä karikatyyristä, jonka mukaan juutalaispoika oli kalpea, mulkosilmäinen, pihtipolvinen ja pulleamahainen. Hänen mukaansa juutalaistenkin olisi osallistuttava kasvavaan urheiluliikkeeseen. Syntyi käsite ”Muskeljudentum” (muskelijuutalaisuus), sillä uuden juutalaisvaltion perustamiseen Palestiinaan tarvittiin vahvoja ihmisiä.

Edellä mainitun innoittamana Wieniin perustettiin vuonna 1909 urheiluseura, johon kuului vain juutalaisia ja puheenjohtajaksi valittiin Fritz Löhner. Seuran nimeksi tuli Hakoah, joka tarkoittaa hepreaksi voimaa. Hakoah oli alusta lähtien yleisseura ja jalkapallon lisäksi vahvoja lajeja olivat mm. uinti ja paini. Toimintaa rahoitettiin kuukausimaksujen lisäksi suosituilla kabareeilloilla, joihin ei ollut vaikeuksia saada nimekkäitä esiintyjiä, sillä Löhner oli mm. operettikuningas Franz Leharin libristi.

Ensimmäinen maailmansota katkaisi Hakoahin nousun. Sarjat keskeytettiin ja osa pelaajista kutsuttiin armeijaan. Sodan jälkeen seuraan liittyi paljon pakolaisia, joista erityisesti Unkarin juutalaiset olivat oivia futareita. Heistä tunnetuin oli tuleva valmentajalegenda ja Eusebion ”löytäjä” Bela Guttmann. Kauden 1919-20 jälkeen Hakoah nousee pääsarjaan. Oman stadionin rakentaminen vie seuran vararikon partaalle. Seura ottaa riskin ja maksaa takuusumman, jolla maineikas West Ham saadaan pelaamaan näytösottelu Wienissä. Ottelua tulee seuraamaan 40.000 katsojaa ja kassakriisi on ohi. Ottelu päättyi 1-1. Lontoon vastavierailulla Hakoah voittaa kovasti varamiehiset lontoolaiset 0-5. Hakoah alkaa tehdä Itä-Euroopan ja Baltian pelikiertueita ja seurasta tulee paikallisten juutalaisten suosikki ja innoittaja. Ammattilaisuus virallistetaan vuonna 1924 ja esim. arvonsa tietävä tähti Bela Guttmann saa palkkana neljäsosan Hakoahin tuloista.

Kausi 1924-25 on Hakoahin paras. Joukkue voittaa silloin ensimmäisen ja ainoan liigamestaruutensa. USA:ssa siirtolaiset rakastavat futista ja maassa on tuolloin kukoistava futisliiga. Hakoah lähtee Pohjois-Amerikan kiertueelle. Pelkästään New Yorkissa on tuolloin kaksi miljoonaa juutalaista ja kiertue on suuri taloudellinen menestys. Turneella kuitenkin kylvetään Hakoahin urheilullisen lopun siemenet. Peräti yhdeksän pelaajaa siirtyy makeamman elämän houkuttelemana pelaamaan jenkkien sarjaan kiertueen jälkeen.

1927 Hakoah lähtee toiselle USA:n ja Kanadan kiertueelle, mutta joukkue on heikentynyt ja tulokset huonoja. Lisää pelaajia jää jenkkeihin ja kiertue tuottaa tappiota. Seura myös putoaa Itävallan liigasta ja joukkueesta tulee hissijoukkue, joka nousee pudotakseen taas sarjaporrasta alemmas. Seuran eri osat jaetaan erillisiksi yhdistyksiksi. Poliittinen ilmasto kovenee ja Saksassa Hitler nousee valtaan 1933.

Saksalaiset marssivat 1938 Itävaltaan ilman, että laukaustakaan ammutaan. Tämä on Hakoahin ja muiden juutalaisseurojen loppu. Seuran omaisuus takavarakoitiin ja Hakoah pyyhittiin pois sarjataulukosta. Monet Hakoahin futarit poistuvat maasta mm. Palestiinaan. Itävallan paikka vuoden 1938 MM-kisoissa jäi käyttämättä ja parhaat pelaajat yhdistettiin Saksan joukkueeseen.

Natsin kutaleet käynnistivät juutalaisten järjestelmällisen sorron ja puolet Itävallan juutalaisväestöstä muutti maasta pois vuoden sisällä. Toisen maailmansodan aikana perustettiin keskitysleirit ja kaikkiaan 41 Hakoahin jäsentä menetti henkensä natsien toimesta. Fritz ”Beda” Löhner luotti, että vanha ystävä Franz Lehar, joka oli yksi Hitlerin lempisäveltäjistä, pelastaisi hänet. Jos Lehar yritti vaikuttaa libristinsä puolesta, sillä ei ollut vaikutusta. Löhner potkittiin ja piestiin hengiltä Auschwitzin tuhoamisleirillä, kun hän ei SS-vartijoiden mielestä työskennellyt tarpeeksi ahkerasti. Hakoah perustettiin uudestaan 1945. Seura pelasi Itävallan alemmissa divisioonissa, kunnes toiminta loppui uudestaan 1948. Osa futareista perusti tämän jälkeen joukkueen ”Klub der Hakoah-Freunde” mutta sekin lopetti pian toimintansa.

Kirjan arvostelu: Aika kultaa muistot ja romantisoi jopa menestyksen. Tämä voi kuulostaa häijyltä, mutta Hakoah voitti tasan yhden Itävallan mestaruuden. Yksittäisistä otteluista on nostettu kaanoniin West Hamin pöllyttäminen Lontoossa, mutta unohdetaan, että West Ham oli toissa päivänä pelannut cupin finaalissa, eikä joukkueessa ollut montaa vakiopelaajaa. Tätä kirjaa mainostettiin aikanaan, että Hakoah olisi ollut Real Madridin, Barcan tai Juventuksen kaltainen voittokone. Myönnetään, että Itävalta oli 20- ja 30-luvuilla varmasti yksi maailman parhaista futismaista, mutta Hakoah todellakin voitti vain yhden mestaruuden ja sen jälkeen taantui hissijoukkueeksi.

Ottaen huomioon Gazan nykyisen tilanteen, niin ”Muskeljudentum” särähtää tällä hetkellä pahasti korvaan. En mitenkään väheksy holokaustia, mutta kun Hakoahissa oli noin 6.000 jäsentä, joista 41 menetti henkensä natsin kutaleiden toimesta toisen maailmansodan aikana, niin esim. Petäjäsaaren taistelussa 1940 kuoli pelkästään yhden päivän aikana enemmän rantasalmelaisia. Kirja on saavuttanut pienoisklassikon maineen ja tunnustan, että luin sen vasta nyt, vaikka julkaisusta on parikymmentä vuotta. En mielelläni lyttää mitään teosta, mutta itselleni tämä oli melkoinen pettymys. Persson on tehnyt kulttuuriteon keräämällä kaiken kirjaan liittyvän aineiston, mutta lukemista haittaa, että kirjassa pompitaan ajassa edestakaisin jatkuvasti ja lukijan pitää keskittyä mistä vuosikymmenestä nyt kerrotaan. Arvostelu tälle pienoisklassikolle on vain 2,5 tähteä viidestä eikä lukusuositusta. Mikäli aihepiiri kiinnostaa, niin myös Franklin Foer on kirjassaan ”Jalkapallon maailmanselitys” käsitellyt Hakoahia ja perustaa tekstinsä pitkälti Perssonin aineistoon, sillä erotuksella, että Foer kertoo tarinan paljon lyhyemmin, sujuvammin ja selvemmin.

[Hasan Sas]

Kieltämättä aika pöljää verrata Hakoahia nykyfutiksen huippujoukkueisiin, kun selvästi parempi vertailukohta olisi Athletic Bilbao (tai suomalaisittain Stjärnan/Makkabi Helsinki, joka sen yhden kauden taisi pääsarjaa pelata aikanaan). Mutta ehkä Athleticin nimi kirjan selässä tai mainospuheissa ei olisi yhtä vetoava kuin Rellun tai Parsan.

[Chino]

DAVID ARROWSMITH: KOKAIINIKENTTÄ – RAKKAUS, KUOLEMA JA JALKAPALLO PABLO ESCOBARIN KOLUMBIASSA. Ilmestymisvuosi 2024, suomennos 2025 ja sivuja 314.

Tulipa luettua tämä kun täältä bongasin.
Oli loistava kirja mutta tosiaan aivan järkyttävän huono suomennos, josta iso miinus. Pelaajien nimetkin oli välillä kirjoitettu miten sattuu.
Arvosana silti 4/5.

[Porokara]

Tää tuli nyt mieleen, onko jotain tiettyä, esim radikaalisesti ajattelevista vaikuttajista ? Neville southall on varmaan päähenkilönä omassa teoksessaan.
Cantona varmaan myös aika hyvä.
Itse muutaman kerran ostanut Louie Van Gaalin kirjan, mulla on nyt se himassa.
Jotain psykoloogista, hyvää vuorovaikuttajaa hakiessa, täytyy olla joku maailman tähti, mut, ei välttämät.
Mitä ite toivoisit esim sebastian deislerin, mark vidukan, patrice lokon, aaron lennonin, clarke carlilsen tai marko suosteen kirjaan ?
Millaisia kuvia ?
Itse luin viime talvena scarletin kirjoittaman nettijutun lisanne froenista ja kris kremmeristä, se oli tehty niin että samaa sivua pääsi alusta loppuun asti, se tietenkin jollekkin hyvä raha, hyvään tarkoitukseen.
Äänikirjoissa on tietty lukijansa sitten ja monella kielellä kirjoja luetaan ja varsinkin monelle kun se on ilmainen ja lukija saa tunteen olla olosuhteisiin nähden tosi hyvä ihminen.
Fanikamaa tuollaisen teoksen ympärille niin ite en lähtis tuottaa esim tekstiilejä koska ne vie tosi paljon vettä.
Mitä ihminen tuollaisesta teoksesta haluaa, miten se suomalaisessa kulttuurissa on vaikuttajana meidän jokaipäiväiseen toivoon, kirja että se itsessään jo lämmittää ja avaa sen hauraimmankin mahdollisuuden olla ylpeitä itsestämme, jatkaa matkaamme tässä hienossa lahjassa nimeltä elämä.