Jalkapalloaiheiset kirjat

[Näätäkeisari]

Andres Campomarin kirja Golazo oli muistaakseni hyvä. Meksikosta ja latinalaisesta Amerikasta on jonkin verran Juan Villoron kirjassa God is Round, joka oli myös mainio ellei muisti valehtele.

[Anseli]

Löytyipä kirpparilta tällainen Pelen omaelämäkerrallinen kirja, suomennettuna versiona. Jouluvapailla ajattelin ottaa luettavaksi.

Robert L. Fish, Pele: My life and the beautiful game (Pele, jalkapallo - elämäni)

[Heppatiitti]

ALEX BELLOS: FUTEBOL – BRASILIALAINEN ELÄMÄNTAPA. Alkuperäisteos ilmestyi 2002 ja suomennos samana vuonna. Sivuja 336.

Taustaa kirjoittajasta: Alex Bellos toimi vuosia "Observer" ja "Guardian" lehtien Etelä-Amerikan kirjeenvaihtajana. Tarkempi esittely löytyy foorumin tämän osion sivulta 63 Pelen elämäkerran yhteydestä, jonka Bellos kirjoitti Orlando Duarten kanssa ja mestaripelaaja toimi itse kertojana.

Nostoja kirjasta: Kirjassa matkataan jättiläismaata ristiin ja rastiin. Kotimaan lisäksi tuhansittain brasilialaisia pelaa ammattilaisena ulkomailla ja kirjan ensimmäisessä luvussa on kappale, joka pelkästään tekisi kirjasta lukemisen arvoisen (lainaus kirjasta): Tiedustelen Fabiolta miksi hänestä tuli pelaaja-agentti. Hän kertoo, että se tapahtui sattumalta. Ollessaan 90-luvun alussa opiskelemassa lakia Rion Katolisessa yliopistossa hän vietti välivuoden kierrellen Eurooppaa reppu selässä. Hän meni tapaamaan suomalaista toimittajaa, jonka hänen isänsä oli tavannut olleessaan Helsingissä selostamassa Brasilian ystävyysottelua Suomea vastaan. Vuotta myöhemmin suomalaistoimittaja soitti Fabiolle Rioon. FC Jazz, joukkue pienestä Porin kaupungista noin kahden ja puolensadan kilometrin päässä pääkaupungista halusi palkata brasilialaisenpelaajan. Pystyisikö hän auttamaan?

Hän harkitsi tarkkaan. Hänen riolaisella suosikkiseurallaan Bangulla oli erinomainen hyökkääjä nimeltä Dionisio. Fabio otti yhteyttä seuraan. Dionisio lähetettiin FC Jazziin lainapapereilla. Fabio tienasi siirrosta noin 1600 euroa, mikä oli mukava summa rahapulassa olevalle opiskelijalle. Dionisio menestyi loistavasti. Hänet kaupattiin TPV-nimiseen seuraan, jossa hän voitti Suomen liigan maalikuninkuuden ja mestaruuden (lainaus päättyy).

Kirjaansa varten Bellos on haastatellut satoja pelaajia, joukkueiden johtajia, erotuomareita, kykyjenetsijöitä, journalisteja, faneja, pappeja, poliitikkoja ja alkuperäisasukkaita. Bellos antaa haastateltujen puhua, sillä Brasilia on tarinoiden ja myyttien maa. Kirjoitettua tietoa ei pidetä yhtä luotettavana kuin puhuttua. Parhaimmillaan brasilialainen jalkapallo oli peliä, jossa yksilöiden taidot menivät taktiikan edelle. Harhauttaminen on keskeinen osa brasilialaista jalkapalloa ja musiikkia ja tanssia yhdistelevä samba on osoittautunut sopivan yhteen futiksen kanssa. Parhaimmillaan brasilialaiset jalkapalloilijat ovat sekä urheilijoita että taiteilijoita.

Yli 200-miljoonainen kansa rakastaa futista ja suhtautuu siihen intohimoisesti. Normifutiksen lisäksi pelataan autopalloa, nappipalloa, futsalia, seurapiirifutista, rantajalkapalloa, footvolleyta, härkäfutista, mutafutista. Jopa öljyn porauslautoille viritetään futiskenttä. Ronaldon ensimmäinen vaimo Milene oli maan pomputtelukuningatar ja ponnautteli palloa peräkkäin ilmassa 55.187 kertaa.

Uskonto on kytkeytynyt jalkapalloon. Katolilaisuus sekoittuu umbandaan, macumbaan ja candombleen, jotka ovat vanhoja afrobrasilialaisia uskontoja. Tarvittaessa papit poistavat seuran yltä kirouksia ja langettavat vastakirouksia. Myös protestanttisuuden nousu näkyy. Vuoden 1994 maailmanmestarijoukkueessa oli kuusi protestanttista "Kristuksen urheilijaa". Näistä Muller meni pisimmälle ja perusti Belo Horizonteen oman seurakuntansa, jolle rakennutti kirkon.

Valtavien etäisyyksien takia koko maan mestaruussarja pelattiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1971. Maan laajuus vaikeuttaa liigan toimintaa, koska faneilla ei ole varaa matkustaa vierasotteluihin. Tästä syystä osavaltioiden sarjan ottelut ovat merkityksellisimpiä kannattajille. Alhaiset lipputulot ja uskottavuuden puute ovat syitä, joiden takia joukkueet eivät pysty hankkimaan tarpeeksi rahaa pitääkseen parhaat pelaajansa, jotka siirtyvät Eurooppaan leveämmän leivän perään heti ensimmäisen mahdollisuuden tullessa. Alemmilla sarjatasoilla seurojen taloudellinen ahdinko saa joskus naurettavia piirteitä (lainaus kirjasta): Kerran ollessani Florianopolisissa tapasin Vidomar Porton, joka ennen työskenteli paikallisen Avai-seuran yövartijana. Seura ei maksanut 45-vuotiaalle Vidomarille hänen palkkojaan, joten hän haastoi työnantajansa oikeuteen. Avai määrättiin maksamaan rästipalkat, mutta seura oli täysin varaton. Konkurssikypsällä joukkueella oli ainoastaan hyökkääjä Claudiomir, jolla oli jotain arvoa. Oikeus siis määräsi, että Claudiomirista tulee Vidomarin omaisuutta (lainaus päättyy).

Futareista brasilialaiset kunnioittavat ulospäin nuhteettomalta näyttänyttä Peleä, mutta rakastavat eniten retkua Garrinchaa. Garrinchan vasen jalka oli kaarella ulospäin ja oikea sisäänpäin. Futishistorian parhaan harhauttajan kroppa oli epätasapainossa, taipuneena oikealle. Hänen olisi pitänyt kaatua aina juostessa, mutta urheilijan irvikuva ja fysiikan lakien kumoaja kaatui vain, kun hänet kaadettiin väkisin. Maajoukkueen taktiikkapalaverissa Garrincha luki Aku Ankkaa. "Sinä saat tehdä ihan mitä haluat", totesi alistunut valmentaja. Garrincha toimi näin ja Brasilia voitti.

Botafogo huijasi surutta yksinkertaista ja luottavaista pelaajaa. Seuran edustajat pistivät hänet allekirjoittamaan tyhjiä sopimuspapereita, joihin he sitten lisäsivät niin matalia palkkasummia kuin kehtasivat. Garrincha kuoli pennittömänä rapajuoppona 49-vuotiaana. Lapsia jäi 13.

Kirjan arvostelu: Rosarion argentiinalaisen tangon innoittamana pysytään Etelä-Amerikka teemassa ja mennään hetkeksi brasilialaisen samban tahdissa. Aikaahan tämän kirjan julkaisusta on kulunut, mutta se on kestänyt hyvin aikaa, eikä uusien futiskirjojen markkinoilla ole kustantajien toimesta kovin vilkasta, vaikka edessä oleva MM-kisavuosi on yleensä saanut kustannustalot reagoimaan.

Tällä kirjalla Bellos saa anteeksi hieman puolivillaisen Pele-elämäkerran, jonka kirjoitti Pelen luottotoimittaja Orlando Duarten kanssa. Pele toimi vielä kirjan kertojana ja kiillotti nuhteettoman ritarin mainettaan. Kirjasta unohtui Pelen vaikeneminen vuosien 1964-85 sotilasvallan aikana ja muutamat futarin lehtolapset. "Futebol" on kuitenkin toista maata. Bellos on nähnyt vaivaa eikä ole säästellyt itseään ja on erittäin sujuvasanainen kirjoittaja. Oikein hyvä opastus brasilialaiseen futikseen ja kirja on ansainnut pienoisklassikon maineensa. Arvostelu on neljä ja puoli tähteä viidestä. Kannattaa napata matkaan, jos tulee divarissa vastaan.

[Tango Rosario]

Historia Oral del Mundial, osa 4 – Paperisilppusade ja henkien taisto

Eräs ikonisimpia Argentiinan MM-turnauksen näkyjä on loppuottelun alkaessa River Platen Monumental-stadionin lehtereiltä raskaiden lumihiutaleiden lailla leijuva paperisilppusade. Televisiolähetyksissä se herätti huomiota ja ihastusta ympäri maailmaa.

(Tapa oli saanut alkunsa vuonna 1961 Buenos Airesin suurkaupunkialueen eteläosassa pelatun paikallisottelun yhteydessä, kun vierasjoukkueen kannattajat olivat saaneet paikalliselta panimoyhtiöltä tuhansia vanhentuneita olutpullojen etikettejä, joita sitten keksivät heittää ilmoille joukkueensa saapuessa kentälle. Se herätti pahennusta lehdistössä, joka tuomitsi toiminnan pelikentän sotkemiseksi. Liiton taholta tapaus puolestaan tuotti sakot Lahelle kaljafirmalle "luvattomasta mainostempauksesta". Muiden seurojen kannattajat omaksuivat kuitenkin tavan, joten se vakiintui Argentiinassa yleiseksi käytännöksi toivottaa oma joukkue tervetulleeksi kentälle.)

Vuoden 1978 MM-turnauksen aikana paperisilpun heittäminen nousi maailmanlaajuiseen tietoisuuteen. Aikakautensa "Argentiinan Mertaranta", selostaja José María Muñoz oli kuitenkin tavan äänekkäimpiä kriitikoita ja piti sitä "epähygieenisenä". Lopulta asiasta kehkeytyi kolmiodraama, jonka osapuolina olivat Muñoz, argentiinalainen yleisö ja f-kirjaimella alkava kansainvälinen jalkapalloliitto.

Sanomalehti Clarínissa ilmestyneen huumoriosaston sarjakuvissa seikkaili Clemente-niminen lintuhahmo, joka esitti monologejaan ja kävi dialogeissaan väittelyjä erilaisten hahmojen kanssa, mukaan lukien esim. valmentaja "Masotti" ja selostaja "Murioz". Clementestä muodostui turnauksen epävirallinen maskotti. Itse asiassa monet jopa kuvittelivat sen olleen virallinen maskotti. Väittely "Muriozin" kanssa paperisilpusta käynnistyi jo edellisenä vuonna ja kiihtyi Argentiinan avausottelun jälkeen Clementen innostuttua joukkueen saamasta vastaanotosta. Oikea Muñoz huolestui paperisilppusotkun aiheuttamasta kansainvälisestä imagohaitasta Argentiinalle siinä määrin, että keksi hädissään Fifan mahdollisesti rankaisevan isäntäjoukkuetta pistemenetyksillä. Clemente puolusti paperisilppua kansallisena erityispiirteenä, joka toisi turnaukseen lisäväriä ja erottuvuutta. Suuri yleisö asettui selvästi Clementen puolelle.

Myös Fifa kiinnostui oikeasti asiasta ja puuttui peliin. Muutama Fifa-pomo uhkasi isäntäjoukkuetta mahdollisilla pistemenetyksillä, jos paperin heittelyä ei saataisi suitsittua. Jatkolohkon otteluissa Brasiliaa ja Perua vastaan yleisöä kehotettiin toistuvasti stadionin kaiuttimista pidättäytymään paperin heittämisestä, mutta kuulutukset peittyivät korviahuumaavaan vihellyskonserttiin, ja Argentiinan joukkueen ilmestyessä kentälle paperia lensi ilmoille entiseen malliin. Tietoon Fifan harkitsemista mahdollisista pistevähennyksistä yleisö reagoi laulamalla Clementen nimeä. Kun Argentiinan paikka loppuottelussa oli varmistunut, Fifa joutui kuitenkin taipumaan ja tunnustamaan tappionsa. João Havelange 24.6.1978:
"Tapa ei ehkä ole kaikkein siistein, mutta se on kuitenkin näyttävä. Se ei häiritse mitenkään peliä, eikä paperin heittely muodosta ongelmaa."
Loppuottelun alun lähestyessä hieman ennen klo 15.00 paikallista aikaa valotaululle ilmestyikin sitten Clementen hahmo ja kehotus "Tiren papelitos" eli "heittäkää paperinpalat".

(Asiaan liittyvänä anekdoottina sopinee mainita ns. oranssin pallon ottelu eli huhtikuussa 1986 pelattu superclásico, jossa mestaruuden jo aiemmin varmistanut River päätti tehdä kunniakierroksen verivihollisensa stadionilla. Bocan maalivahti Hugo Gatti oli omien sanojensa mukaan pelannut kymmenen vuotta aiemmin "elämänsä ottelun" maajoukkuevahtina lumisessa Kiovassa Neuvostoliittoa vastaan ja pyysi paperisilppua vasten paremmin erottuvan värillisen pallon käyttöä. Erotuomarin suostumuksesta ottelun ensimmäisellä puoliajalla käytössä olikin oranssi pallo.)

Fifa halusi kieltää paperisilpun heittämisen, mutta yritys epäonnistui.

JATKUU...

[Hasan Sas]

Vähän erilainen futiskirja tällä kertaa. Ottelumanipuloinnista tuomittu Moses Swaibu kertoo true crime -henkisessä kirjassaan elämäntarinansa ja kuvaa, kuinka järjesteli ottelufiksauksia kaudella 2012-2013.

Ugandalaistaustaisen Swaibun kotiolot olivat todella karut, katujengielämä houkutti, mutta samalla janari osasi pelata palloa niin hyvin, että pääsi lopulta Crystal Palacen akatemiaan. Alussa sujui hyvin, mutta ihan ei kuitenkaan riittänyt, joten matka kävi kohti alasarjoja. Alussa sielläkin meni paremmin, mutta lopulta Swaibu päätyi Englannin kutostasolle. Häntä oli jo aiemmin houkuteltu mukaan manipulaatioon ja nyt hän siihen myös ryhtyi. Homma oli aluksi helppoa ja kivaa ja rahaa tuli ovista ja ikkunoista. Pian Swaibu rupesi kuvittelemaan itsestään liikoja ja hieman koomisen oloisesti hän ajatteli voivanss itse ryhtyä joksikin isoksi pomoksi, joka pyörittää koko Euroopan laajuista fiksausrinkiä. Noh, ahneella on paskainen loppu ja niinhän siinä Swaibullekin kävi, että kiinni jäi ja tuomittiin vankeuteen. Vankilassa koetaan jonkunlainen herätys ja vapauduttuaan hän rupeaa taistelemaan matsifiksausta vastaan ja tekee yhteistyötä viranomaisten ja jalkapallopiirien kanssa.

Aihe on oikein kiinnostava ja teksti vetävää ja helppolukuista, joskin jatkuvasti jää sellainen fiilis, että Swaibu ei kerro ihan kaikkea. Rivien välistä olen lukevinani, että viranomaiset olisivat esittäneet Swaibulle tarjouksen että tee yhteistyötä tai sinua kohtaan nostetaan uudet syytteet. Ilmeisesti Swaibua siis ei syytetty läheskään kaikista touhuista, joita hän oli tehnyt ja jotka olivat viranomaisten tiedossa. Lisäksi kontekstin ohuus on hieman häiritsevää. Swaibu kertoo tehneensä hommia tamperelaisillekin tutulle Dan Tan -nimiselle ketkulle, joka kuvataan eräänlaisena pomojen pomona. Myös Wilson Raj Perumalin nimi vilahtelee siellä täällä, mutta näiden kahden sankarin aiempia edesottamuksia, keskinäistä suhdetta, tuomioita tai muutakaan ei avata lainkaan. Ei siis kerrota, että Perumal oli jo tuossa vaiheessa tuomittu Suomessa eikä myöskään sitä, että Dan Tan pidätettiin myöhemmin vuonna 2013. Kaikki jätetään täysin auki. Swaibu myös väittää, että käytännössä koko Conference Southin kausi 12-13 oli manipuloitu ja kaikesta päätellen fiksauksiin osallistui useita kymmeniä pelaajia. Syystä tai toisesta tätä ei kuitenkaan ole enempää tutkittu, vaan tuomittuja oli vain muutamia. Yhden pelikaverinsa osalta Swaibu vaikuttaa tuntevan huonoa omaatuntoa, kun veti aiemmin täysin nuhteettoman kaverin mukaan hämärähommiin. Samalla hän kuitenkin jättää kertomatta että sama janari tuomittiin melko pian vapautumisensa jälkeen huumetouhuista ja näemmä syksyllä 2025 hän sai pitkän tuomion, taas huumeisiin liittyen.

Muitakin ihmetyksen aiheita herää. Manipulaatiossa liikkuu valtavan suuria summia rahaa, käytetään uusinta teknologiaa jne, mutta samalla touhu on kummallista puuhastelua ja riskinotto aina vain räikeimmillä fiksauksilla (tyyliin kotijoukkue päästää kolme maalia ekan vartin aikana) johtaa siihen, että kenellekään peliä katsoneelle ei jää epäselväksi, että kyseessä on fiksaus. Ehkä näistä on opittu jotain ja nykyään fiksaukset ovat kaiketi vähän vähemmän läpinäkyviä.

Tarkoitus ei kritiikistä huolimatta ole sanoa että kirja olisi huono. Päin vastoin. Kannattaa ilman muuta tarttua Swaibun teokseen, jos se jossain tulee vastaan. Liikaa ei ole kuvauksia akatemiahylkiöiden todellisuudesta, alasarjojen karusta arjesta ja ruohonjuuritason ottelumanipulaatiosta.

[Heppatiitti]

Etelä-Amerikan jalkapalloon tutustuminen jäänyt suhteessa Eurooppaan itsellä suht vähäiseksi, erityisesti kirjallisuuden muodossa. Lähinnä jotain osuuksia kirjoissa, joissa on käsitelty eri derbyjä tms. maailmalla. Mitäs kirjaa foorumistit suosittelisivat erityisesti jalkapallokulttuuri-kärjellä, toki voi suositella enemmän itse peliin keskittyviäkin, mutta ehkä suurin kiinnostus nimenomaan jalkapallokulttuurin kautta. Eikä tarvitse siis olla mitään yleisteoksia, jotka käsittelevät useita alueita/maita Etelä-Amerikasta, vaan voi liittyä vaikka yhteen seuraan, otteluun tai ihmiseenkin. Kielinä luistavat molemmat englanti ja suomi. Espanja ja portugali eivät valitettavasti sillä tasolla luista, että kirjaan uskaltaisi tarttua.

Palaan vielä tähän ja puffaan etukäteen David Arrowsmithin ensi keväänä ilmestyvää kirjaa: Killing Maradona - How cocaine, the camora, cartels and crime corrupted footballs greatest talent. Saman kirjailijan tuore "Kokaainiikenttä" oli mainio teos Kolumbian "narcofutiksen" noususta ja tuhosta (valitettavasti vain suomennos oli kehno).

[Tango Rosario]

Historia Oral del Mundial, osa 5 – Sotilashallinnon vastainen kampanjointi ja Euroopan boikottihankkeet

Sotilasjuntta pyrki tuomitsemaan kaiken sitä kohtaan esitetyn ulkomaisen kritiikin yleisenä "Argentiina-vastaisuutena". Ensimmäisten kahden vuoden aikana ulkomailta tullut kritiikki oli ollut suhteellisen vaimeaa, ja siitä vastasivat lähinnä argentiinalaiset maanpakolaiset. Huhti- ja heinäkuun 1978 välisenä aikana juntan ihmisoikeusloukkaukset saivat kuitenkin enemmän huomiota, ja niitä käsiteltiin eri maissa niin lehdistössä kuin radiossa ja televisiossa toistuvasti. Jos juntta pyrki MM-turnauksen avulla kiillottamaan kilpeään ja esittelemään saavutuksiaan, kävi pikemmin päinvastoin ja kansainvälinen huomio nosti hallinnon rikokset päivänvaloon.

MM-turnauksen boikottihankkeiden keskus oli Pariisissa. Ranska oli ensimmäistä kertaa 12 vuoteen mukana MM-lopputurnauksessa, mikä hillitsi osaltaan boikottipuheita. Todellisuudessa vain Dominique Rocheteau oli pelaajista valmis edes hieman harkitsemaan boikottia, mutta luopui täysin ajatuksesta. Michel Platini oli, yllätys yllätys, sitä mieltä, että "jalkapalloa ja politiikkaa ei pidä sotkea keskenään".

Ranskassa laadittiin "toinen Ranskan joukkue" eli lista 22:sta Ranskan kansalaisesta, jotka oli vangittu Argentiinassa. Ranskan joukkue tapasi Argentiinan hallinnon edustajia ja esitti vetoomuksensa kyseisten 22 henkilön puolesta. Sen seurauksena osa heistä vapautettiin.  

Le Nouvel Obsérvateur -lehden toimittaja, intellektuelli Bernard-Henri Lévy matkusti Argentiinaan MM-turnaukseen. Hän vieraili Ranskan joukkueen leiripaikassa ja tapasi muutamia joukkueen jäseniä ja esitti näille neljän kohdan toimintaehdotuksen: 1) Plaza de Mayon (kadonneiden uhrien) äitien luona vierailu; 2) mahdollisista voitetuista mitaleista kieltäytyminen ja sotilasjuntan jäsenten kättelemättä jättäminen; 3) virallisiin banketteihin osallistumatta jättäminen ja hallinnon edustajien ja siihen liittyvien henkilöiden tapaamatta jättäminen; 4) mustan käsivarsinauhan käyttäminen otteluissa. Pelaajat kuuntelivat kohteliaasti mutta kieltäytyivät ehdotuksesta.

Lévyn kuvauksessa Argentiinan diktatuuri ei edustanut perinteisiä ja ilmeisimpiä sorron mielikuvia, joita siihen ulkomailla liitettiin, vaan se toimi huomaamattomalla tavalla piilossa katseilta ja saattoi siksi vaikuttaa "laimealta". Lévyn mukaan Videlan johdolla maanosan diktatuurit modernisoituivat ja ottivat käyttöön uusia poliisivalvonnan menetelmiä, jotka toimivat varjoissa ja hiljaisuudessa.

Alun perin boikottialoitteet syntyivät kansainvälisen solidaarisuuden ja ihmisoikeuksien suurvallassa Ruotsissa, missä valtava vaikutus oli 17-vuotiaana Argentiinassa kadonneella Dagmar Hagelinilla, jonka isä Ragnar Hagelinin pyrkimykset löytää tyttärensä olivat jatkuvasti esillä. Maajoukkueen selvittyä kisoihin maassa alkoi voimakas debatti siitä, voisiko Ruotsi osallistua turnaukseen maassa, jossa ihmisoikeuksia rikottiin niin brutaalisti. Ruotsin hallitus ja Argentiinan-suurlähetystö painostivat Argentiinan hallintoa voimakkaasti, mutta tuloksetta. Pelaajat ja valmennusjohto eivät halunneet ottaa kantaa ja välttelivät aihetta, vaikka heiltä jokaiselta kysyttiin Hagelinista ja odotettiin vähintään Argentiinan hallinnon vastaisia kannanottoja.

Päävalmentaja Aby Eriksson (26.5.1978): "Matkustamme Argentiinaan ainoastaan pelaamaan jalkapalloa."
Eriksson (12.6.1978): "En ole nähnyt kaduilla yhtään ruumista. Argentiina vaikuttaa suorastaan Ruotsia turvallisemmalta paikalta."

Alankomaissa erään koomikkokaksikon boikottiehdotukset tulkittiin aluksi, vitsiksi mutta hitaasti ne nousivat yhteiskunnalliseksi keskustelunaiheeksi. Johtotasolla aihetta käsiteltiin kuitenkin varovasti ja asian kanssa edettiin hitaasti. Erään kyselyn mukaan enemmistö kansalaisista ei halunnut boikottia. Boikottiehdotusten suosio ja yleinen kannatettavuus ei kuitenkaan johtanut mihinkään konkreettiseen vaan osallistuminen turnaukseen nähtiin liian houkuttelevana vaihtoehtona. Alankomaiden liitto painotti pelaajille keskittymistä jalkapalloon, poliittisista kannanotoista ja kontakteista pidättäytymistä ja puolueetonta asennetta.

Oeki Hoekema (kisojen aikaan 29-vuotias hyökkääjä, joka oli pelannut myös yhden maaottelun):
"Maajoukkuepelaajat olivat kuplassaan, eikä heillä ollut omia mielipiteitä. Lehdistökin piti heidät etäällä kaikesta. MM-turnaus on tärkeä näyteikkuna pelaajalle. Minulle sanottiin 'sinun on helppo vaatia boikottia, sillä sinua ei valittu joukkueeseen'. Tiedän, että olisin kuitenkin jäänyt kotiin."

Johann Neeskens (20.5.1978): "Urheilua ja politiikkaa ei pidä sotkea keskenään. Muuten olisi mahdotonta pelata ainoatakaan ottelua. Kaikkialla tapahtuu jotain paskaa."

Willem van Hanegem (huhtikuu 1978): "Jos boikotin järjestelijät soittavat minulle, annan puhelimen koiralleni."

Alankomaiden joukkue jätti saapumatta loppuottelun jälkeen illalla järjestettyyn turnauksen päätöstilaisuuteen. Virallisen selityksen mukaan joukkueen bussi ei voitonriemun aiheuttamassa väentungoksessa päässyt liikkumaan hotellilta. Jotkut selittivät sen olleen tapa ottaa kantaa junttaa vastaan. Argentiinalaiset tulkitsivat poissaolon huonon häviäjän käytökseksi.

René van der Kerkhof: "Me pelaajat halusimme vain voittaa MM-pokaalin, vaikka meidän olisi pitänyt ottaa se vastaan itse Hitleriltä."

Saksan liittotasavallassa boikottipuheet aiheuttivat muita maita vaimeamman reaktion. Pelaajat jakautuivat kahteen leiriin: niihin, jotka vastustivat täysin kaikkia boikottihankkeita, ja toisiin, jotka kannattivat varovasti Amnestyn kampanjointia.

Päävalmentaja Helmut Schönin ja kapteeni Berti Vogtsin kaltaiset johtohahmot suhtautuivat kielteisesti boikottiaikeisiin Merkittävässä asemassa oli myös DFB:n puheenjohtaja Hermann Neuberger, joka oli korkealla Fifan hierarkiassa. Neuberger toimi lisäksi Fifassa turnauksen järjestelykomitean puheenjohtajana. Neuberger maaliskuussa 1978: "Matkustamme Argentiinaan pelaamaan jalkapalloa. On oltava erittäin varovaisia käytettäessä sanaa 'diktatuuri'."

Erich Beer (huhtikuu 1978): "Joka päivä käytän 200 markkaa ruokaan ajattelematta Intian nälkäänäkeviä. Lähden Argentiinaan pelaamaan, voittamaan otteluita ja ansaitsemaan rahaa."
Berti Vogts (toukokuu 1978): "Kysyttäisiinkö minulta samaa, jos turnaus pelattaisiin Neuvostoliitossa?"
(Kuinka sitten muuten kävikään Moskovan olympiakisojen kanssa kahta vuotta myöhemmin?)

JATKUU...

[Roger Kuitti]

Schildts & Söderströmsin uutuusluettelosta bongattu (ilmestyy huhtikuussa):
https://kustantamo.sets.fi/kirja/ultrat/?attribute_pa_format=kovakantinen
[uutinen]Anton Monti: Ultrat – Väkivalta ja mafia Italian jalkapallokatsomoissa


Mafia ja jalkapallon pimeä puoli: korruptiota, huumekauppaa ja palkkamurhia.

Jalkapallon intohimoisimpia faniryhmiä kutsutaan ultriksi. Nimitys tarkoittaa äärimmäistä. Ultrat arvostavat lojaaliutta, yhteisöllisyyttä ja riippumattomuutta, ja he pitävät itseään jalkapalloseurojensa sieluna. Italiassa heitä joutuvat kuuntelemaan seurapomotkin.

Pahimmillaan ultrien välisissä yhteenotoissa kuolee ja loukkaantuu ihmisiä. Pian pandemian jälkeen Italiassa ultrien katsomonosiin ilmestyi kuitenkin uusia, entistä vaarallisempia toimijoita. Mafian edustajat olivat huomanneet, että ultrilla oli valtaa. Sen he halusivat itselleen – keinoja kaihtamatta.

Anton Montin hyytävä tietokirja paljastaa, miten korruptio, väkivalta ja huumekauppa pesiytyivät italialaiseen jalkapalloon, ja kuinka mafia soluttautui kaiken sen keskelle.[/uutinen]

[Heppatiitti]

Schildts & Söderströmsin uutuusluettelosta bongattu (ilmestyy huhtikuussa):
https://kustantamo.sets.fi/kirja/ultrat/?attribute_pa_format=kovakantinen
[uutinen]Anton Monti: Ultrat – Väkivalta ja mafia Italian jalkapallokatsomoissa


Mafia ja jalkapallon pimeä puoli: korruptiota, huumekauppaa ja palkkamurhia.

Jalkapallon intohimoisimpia faniryhmiä kutsutaan ultriksi. Nimitys tarkoittaa äärimmäistä. Ultrat arvostavat lojaaliutta, yhteisöllisyyttä ja riippumattomuutta, ja he pitävät itseään jalkapalloseurojensa sieluna. Italiassa heitä joutuvat kuuntelemaan seurapomotkin.

Pahimmillaan ultrien välisissä yhteenotoissa kuolee ja loukkaantuu ihmisiä. Pian pandemian jälkeen Italiassa ultrien katsomonosiin ilmestyi kuitenkin uusia, entistä vaarallisempia toimijoita. Mafian edustajat olivat huomanneet, että ultrilla oli valtaa. Sen he halusivat itselleen – keinoja kaihtamatta.

Anton Montin hyytävä tietokirja paljastaa, miten korruptio, väkivalta ja huumekauppa pesiytyivät italialaiseen jalkapalloon, ja kuinka mafia soluttautui kaiken sen keskelle.[/uutinen]

Anni Sinnemäen puoliso näköjään laajentaa jalkapallon puolelle. Italian järjestäytyneestä rikollisuudestahan on kirjoittanut paljon.

[Thouni]

Onhan mafia ollut mukana katsomoissa jo kauan ennen pandemiaa. Aiheena kyllä mielenkiintoinen, ja toivottavasti asiaan syvennytään kunnolla eikä puolet kirjasta ole sitä että tavan tietokirjojen lukijoille selitetään mitä tarkoittaa ultra.

[Tango Rosario]

Montin aiempia tietokirjoja on valitettavasti leimannut enemmän tai vähemmän huolimattomuus ja viimeistelyn puute. Viimeisin miehen tuotannosta lukemani kirja oli muutama vuosi sitten ilmestynyt joku mafia-aiheinen teos, joka olisi kaivannut parempaa kustannustoimittamista ja perusoikolukua.

[Heppatiitti]

GUNNAR PERSSON: HAKOAH – TÄHDET PAOSSA. Ilmestymisvuosi 2004 ja suomennos 2006. Sivuja 271.

Taustaa kirjailijasta: Gunnar Persson on ruotsalainen jalkapalloon erikoistunut toimittaja ja kirjailija. Nyt käsiteltävän kirjan lisäksi Persson on kirjoittanut 1996 ilmestyneen teoksen "De första proffsen" joka kertoo ruotsalaisista jalkapalloilijoista New Yorkissa 1918-39, sekä 2008 ilmestyneen "Nacka" Skoglundin elämäkerran.

Nostoja kirjasta: Kuten lähes kaikkialle; tuovat brittiläiset vierastyöläiset jalkapallon Wieniin 1896. Nuori Fritz "Beda" Löhner innostuu jalkapallosta. Samoihin aikoihin Max Nordau tuo sionismiin uuden ulottuvuuden. Hän halusi päästä eroon yleisestä karikatyyristä, jonka mukaan juutalaispoika oli kalpea, mulkosilmäinen, pihtipolvinen ja pulleamahainen. Hänen mukaansa juutalaistenkin olisi osallistuttava kasvavaan urheiluliikkeeseen. Syntyi käsite "Muskeljudentum" (muskelijuutalaisuus), sillä uuden juutalaisvaltion perustamiseen Palestiinaan tarvittiin vahvoja ihmisiä.

Edellä mainitun innoittamana Wieniin perustettiin vuonna 1909 urheiluseura, johon kuului vain juutalaisia ja puheenjohtajaksi valittiin Fritz Löhner. Seuran nimeksi tuli Hakoah, joka tarkoittaa hepreaksi voimaa. Hakoah oli alusta lähtien yleisseura ja jalkapallon lisäksi vahvoja lajeja olivat mm. uinti ja paini. Toimintaa rahoitettiin kuukausimaksujen lisäksi suosituilla kabareeilloilla, joihin ei ollut vaikeuksia saada nimekkäitä esiintyjiä, sillä Löhner oli mm. operettikuningas Franz Leharin libristi.

Ensimmäinen maailmansota katkaisi Hakoahin nousun. Sarjat keskeytettiin ja osa pelaajista kutsuttiin armeijaan. Sodan jälkeen seuraan liittyi paljon pakolaisia, joista erityisesti Unkarin juutalaiset olivat oivia futareita. Heistä tunnetuin oli tuleva valmentajalegenda ja Eusebion "löytäjä" Bela Guttmann. Kauden 1919-20 jälkeen Hakoah nousee pääsarjaan. Oman stadionin rakentaminen vie seuran vararikon partaalle. Seura ottaa riskin ja maksaa takuusumman, jolla maineikas West Ham saadaan pelaamaan näytösottelu Wienissä. Ottelua tulee seuraamaan 40.000 katsojaa ja kassakriisi on ohi. Ottelu päättyi 1-1. Lontoon vastavierailulla Hakoah voittaa kovasti varamiehiset lontoolaiset 0-5. Hakoah alkaa tehdä Itä-Euroopan ja Baltian pelikiertueita ja seurasta tulee paikallisten juutalaisten suosikki ja innoittaja. Ammattilaisuus virallistetaan vuonna 1924 ja esim. arvonsa tietävä tähti Bela Guttmann saa palkkana neljäsosan Hakoahin tuloista.

Kausi 1924-25 on Hakoahin paras. Joukkue voittaa silloin ensimmäisen ja ainoan liigamestaruutensa. USA:ssa siirtolaiset rakastavat futista ja maassa on tuolloin kukoistava futisliiga. Hakoah lähtee Pohjois-Amerikan kiertueelle. Pelkästään New Yorkissa on tuolloin kaksi miljoonaa juutalaista ja kiertue on suuri taloudellinen menestys. Turneella kuitenkin kylvetään Hakoahin urheilullisen lopun siemenet. Peräti yhdeksän pelaajaa siirtyy makeamman elämän houkuttelemana pelaamaan jenkkien sarjaan kiertueen jälkeen.

1927 Hakoah lähtee toiselle USA:n ja Kanadan kiertueelle, mutta joukkue on heikentynyt ja tulokset huonoja. Lisää pelaajia jää jenkkeihin ja kiertue tuottaa tappiota. Seura myös putoaa Itävallan liigasta ja joukkueesta tulee hissijoukkue, joka nousee pudotakseen taas sarjaporrasta alemmas. Seuran eri osat jaetaan erillisiksi yhdistyksiksi. Poliittinen ilmasto kovenee ja Saksassa Hitler nousee valtaan 1933.

Saksalaiset marssivat 1938 Itävaltaan ilman, että laukaustakaan ammutaan. Tämä on Hakoahin ja muiden juutalaisseurojen loppu. Seuran omaisuus takavarakoitiin ja Hakoah pyyhittiin pois sarjataulukosta. Monet Hakoahin futarit poistuvat maasta mm. Palestiinaan. Itävallan paikka vuoden 1938 MM-kisoissa jäi käyttämättä ja parhaat pelaajat yhdistettiin Saksan joukkueeseen.

Natsin kutaleet käynnistivät juutalaisten järjestelmällisen sorron ja puolet Itävallan juutalaisväestöstä muutti maasta pois vuoden sisällä. Toisen maailmansodan aikana perustettiin keskitysleirit ja kaikkiaan 41 Hakoahin jäsentä menetti henkensä natsien toimesta. Fritz "Beda" Löhner luotti, että vanha ystävä Franz Lehar, joka oli yksi Hitlerin lempisäveltäjistä, pelastaisi hänet. Jos Lehar yritti vaikuttaa libristinsä puolesta, sillä ei ollut vaikutusta. Löhner potkittiin ja piestiin hengiltä Auschwitzin tuhoamisleirillä, kun hän ei SS-vartijoiden mielestä työskennellyt tarpeeksi ahkerasti. Hakoah perustettiin uudestaan 1945. Seura pelasi Itävallan alemmissa divisioonissa, kunnes toiminta loppui uudestaan 1948. Osa futareista perusti tämän jälkeen joukkueen "Klub der Hakoah-Freunde" mutta sekin lopetti pian toimintansa.

Kirjan arvostelu: Aika kultaa muistot ja romantisoi jopa menestyksen. Tämä voi kuulostaa häijyltä, mutta Hakoah voitti tasan yhden Itävallan mestaruuden. Yksittäisistä otteluista on nostettu kaanoniin West Hamin pöllyttäminen Lontoossa, mutta unohdetaan, että West Ham oli toissa päivänä pelannut cupin finaalissa, eikä joukkueessa ollut montaa vakiopelaajaa. Tätä kirjaa mainostettiin aikanaan, että Hakoah olisi ollut Real Madridin, Barcan tai Juventuksen kaltainen voittokone. Myönnetään, että Itävalta oli 20- ja 30-luvuilla varmasti yksi maailman parhaista futismaista, mutta Hakoah todellakin voitti vain yhden mestaruuden ja sen jälkeen taantui hissijoukkueeksi.

Ottaen huomioon Gazan nykyisen tilanteen, niin "Muskeljudentum" särähtää tällä hetkellä pahasti korvaan. En mitenkään väheksy holokaustia, mutta kun Hakoahissa oli noin 6.000 jäsentä, joista 41 menetti henkensä natsin kutaleiden toimesta toisen maailmansodan aikana, niin esim. Petäjäsaaren taistelussa 1940 kuoli pelkästään yhden päivän aikana enemmän rantasalmelaisia. Kirja on saavuttanut pienoisklassikon maineen ja tunnustan, että luin sen vasta nyt, vaikka julkaisusta on parikymmentä vuotta. En mielelläni lyttää mitään teosta, mutta itselleni tämä oli melkoinen pettymys. Persson on tehnyt kulttuuriteon keräämällä kaiken kirjaan liittyvän aineiston, mutta lukemista haittaa, että kirjassa pompitaan ajassa edestakaisin jatkuvasti ja lukijan pitää keskittyä mistä vuosikymmenestä nyt kerrotaan. Arvostelu tälle pienoisklassikolle on vain 2,5 tähteä viidestä eikä lukusuositusta. Mikäli aihepiiri kiinnostaa, niin myös Franklin Foer on kirjassaan "Jalkapallon maailmanselitys" käsitellyt Hakoahia ja perustaa tekstinsä pitkälti Perssonin aineistoon, sillä erotuksella, että Foer kertoo tarinan paljon lyhyemmin, sujuvammin ja selvemmin.

[Hasan Sas]

Kieltämättä aika pöljää verrata Hakoahia nykyfutiksen huippujoukkueisiin, kun selvästi parempi vertailukohta olisi Athletic Bilbao (tai suomalaisittain Stjärnan/Makkabi Helsinki, joka sen yhden kauden taisi pääsarjaa pelata aikanaan). Mutta ehkä Athleticin nimi kirjan selässä tai mainospuheissa ei olisi yhtä vetoava kuin Rellun tai Parsan.

[Chino]

DAVID ARROWSMITH: KOKAIINIKENTTÄ – RAKKAUS, KUOLEMA JA JALKAPALLO PABLO ESCOBARIN KOLUMBIASSA. Ilmestymisvuosi 2024, suomennos 2025 ja sivuja 314.

Tulipa luettua tämä kun täältä bongasin.
Oli loistava kirja mutta tosiaan aivan järkyttävän huono suomennos, josta iso miinus. Pelaajien nimetkin oli välillä kirjoitettu miten sattuu.
Arvosana silti 4/5.

[Porokara]

Tää tuli nyt mieleen, onko jotain tiettyä, esim radikaalisesti ajattelevista vaikuttajista ? Neville southall on varmaan päähenkilönä omassa teoksessaan.
Cantona varmaan myös aika hyvä.
Itse muutaman kerran ostanut Louie Van Gaalin kirjan, mulla on nyt se himassa.
Jotain psykoloogista, hyvää vuorovaikuttajaa hakiessa, täytyy olla joku maailman tähti, mut, ei välttämät.
Mitä ite toivoisit esim sebastian deislerin, mark vidukan, patrice lokon, aaron lennonin, clarke carlilsen tai marko suosteen kirjaan ?
Millaisia kuvia ?
Itse luin viime talvena scarletin kirjoittaman nettijutun lisanne froenista ja kris kremmeristä, se oli tehty niin että samaa sivua pääsi alusta loppuun asti, se tietenkin jollekkin hyvä raha, hyvään tarkoitukseen.
Äänikirjoissa on tietty lukijansa sitten ja monella kielellä kirjoja luetaan ja varsinkin monelle kun se on ilmainen ja lukija saa tunteen olla olosuhteisiin nähden tosi hyvä ihminen.
Fanikamaa tuollaisen teoksen ympärille niin ite en lähtis tuottaa esim tekstiilejä koska ne vie tosi paljon vettä.
Mitä ihminen tuollaisesta teoksesta haluaa, miten se suomalaisessa kulttuurissa on vaikuttajana meidän jokaipäiväiseen toivoon, kirja että se itsessään jo lämmittää ja avaa sen hauraimmankin mahdollisuuden olla ylpeitä itsestämme, jatkaa matkaamme tässä hienossa lahjassa nimeltä elämä.

[Puruveden Kurko]

Oisko Heppatiittilla, tai jollakulla muulla, antaa vinkkiä mikä noista Diego Maradonan (suomen kielelle käännetyistä) kirjoista on ns. paras.

Pääkaupunkiseudun kirjastossa olisi kolme eri vaihtoehtoa, mistä valita:

1. Maradona: maailman paras jalkapalloilija?
2. El Diego
3. Jumalan käsi: voittajan tarina Meksikon MM-kisoista 1986

[Ylläpitäjä]

Oisko Heppatiittilla, tai jollakulla muulla, antaa vinkkiä mikä noista Diego Maradonan (suomen kielelle käännetyistä) kirjoista on ns. paras.

Pääkaupunkiseudun kirjastossa olisi kolme eri vaihtoehtoa, mistä valita:

1. Maradona: maailman paras jalkapalloilija?
2. El Diego
3. Jumalan käsi: voittajan tarina Meksikon MM-kisoista 1986

Burnsin ja Arcuccin kirjat olen lukenut (tosin englanniksi), ja suosittelenkin nimenomaan molempia: El Diegossa on Maradona itsekin mukana ja tuloksena on kiinnostava, mutta vailla itsekritiikkiä oleva teos; Burnsin kirja puolestaan on tehty ilman Maradonan osallistumista/lupaa joten varjopuolia käsitellään enemmän. Täydellinen Maradona-elämäkerta olisi varmaankin näiden yhdistelmä.

[Cafffkaff]

Montin aiempia tietokirjoja on valitettavasti leimannut enemmän tai vähemmän huolimattomuus ja viimeistelyn puute. Viimeisin miehen tuotannosta lukemani kirja oli muutama vuosi sitten ilmestynyt joku mafia-aiheinen teos, joka olisi kaivannut parempaa kustannustoimittamista ja perusoikolukua.

Tämä koskee mielestäni juuri näitä viimeisimpiä mafiakirjoja. 70-lukujen poliittista väkivaltaa käsitelleet Punaiset prikaatit ja Mustat vuodet olivat sitä vastoin oikein hyviä kokonaisuuksia.

[Tango Rosario]

Historia Oral del Mundial, osa 6 – Argentiina MM-turnauksessa 1978 ja historiallinen jatkumo

Argentiinan MM-turnausta on usein pidetty esimerkkinä räikeästä kotiinpäin vedosta, olipa kyse sitten tuomaritoiminnasta, otteluiden alkamisajoista tai suoranaisesta sopupelaamisesta. Totuus on kuitenkin huomattavasti monitahoisempi. On sinänsä tietenkin totta, että MM-isännät ovat usein saneet jopa kohtuuden ylittävää kotietua alkaen arvonnoista, joissa niille on käytännössä järjestelty riittävän suosiolliset vastustajat. Argentiinan kohdalla huomioitavaa onkin historiallisesti poikkeuksellisen kova alkulohko.

Avausotteluunsa Unkaria vastaan Argentiina lähti hermostuneena ja MM-tasolle kokemattomana; vain kolme pelaajaa oli ollut mukana neljä vuotta aiemmin Saksan turnauksessa. Kaiken lisäksi joukkue jäi heti alussa tappiolle, mikä nosti muistiin aiemmat epäonnistumiset, mutta melko nopeasti tullut tasoitus auttoi purkamaan suurimpia paineita. Toisella puoliajalla Unkari keskittyi tasatilanteessa rikkomaan peliä edellisvuonna harjoitusottelussa kärsimänsä 1–5-tappio mielessään. Unkarin kaksi ulosajoa saattavat antaa vaikutelman räikeästä isäntien suosimisesta, mutta ne olivat perusteltuja kovan pelin takia. Ottelun jälkeen Unkarin valmentajakin pyysi anteeksi pelaajiensa kovia otteita.

Alkulohkon päätösottelu Italiaa vastaan oli tehottomuudessaan turhauttava koitos isännille, jotka kärsivät 0–1-tappion. Yleisö ja lehdistö pyrkivät kuitenkin suhtautumaan asiaan myönteisesti.
Diego Lucero: "Kun Bettega päihitti Fillolin, kumea yhtenäinen huuto kaikui katsojien kurkuista, mutta se oli lähtöisin suoraan sydämistä; ¡Ar-gen-ti-na, Ar-gen-ti-na! Se oli kuin uskonvahvistus, uuden toivon avautuminen, varmuus lopullisesta voitosta ja kiintymyksen osoitus kentällä kamppailevia nuoria miehiä kohtaan. MM-turnaus on jo kokonaisuutena menestys, mutta saavutamme menestyksen myös pelikentällä."

Israelilainen erotuomari Abraham Klein sai kansainvälisessä mediassa osakseen ylistystä järkähtämättömästä suorituksestaan, mutta Bauso suhtautuu hänen tuomarointiinsa kriittisemmin. Kleinista voidaan kuitenkin sanoa, että ainakaan hän ei viheltänyt isäntiä suosien ja jätti viheltämättä ainakin yhden, ellei jopa kaksi selvää rankkaria Argentiinan hyväksi. Molemmat joukkueet olivat jo varmistaneet jatkopaikan, mutta otteluohjelma oli laadittu niin, että lohkovoittajana Argentiina olisi saanut pelata kaikki ottelunsa Buenos Airesin Monumental-stadionilla samaan tapaan kuin Englanti oli 1966 pelannut kaikki ottelunsa Wembleyllä.

Siirtyminen Rosarioon jatkolohkon otteluita varten oli joukkueelle lisärasitus. Jälkikäteen se saattoi kuitenkin olla onni onnettomuudessa, sillä Argentiina pääsi eteläamerikkalaisten lohkoon, jonka ainoa eurooppalaisjoukkue Puola oli Euroopan edustajista kaikkein "eteläamerikkalaisin". Puolaa vastaan Argentiina esittikin turnauksen siihen asti parasta peliään ja voitti 2–0 Kempesin avattua maalitilinsä. Rosariolaisyleisön innostus sekä Gigante de Arroyito -stadionin arkkitehtuuri ja akustiikka saivat alusta asti merkittävän roolin. Noustuaan yllättäen pääosaan Rosario ei halunnut menettää tilaisuuttaan loistaa valokeilassa.

Clarín 15.6.1978: "Välittömästi Passarellan astuttua kentälle innostus ja hulluus purkautuivat tulivuoren lailla. Argentiinan joukkueen ilmestyminen näkyviin liikutti täydellisesti 45 000 katsojan muodostamaa yleisömerta, joka odotti 11 miehen antavan kaikkensa. Stadion vaikutti peittyvän hetkessä tuhansiin ja tuhansiin lippuihin. Lippumeren muodostaman sinivalkoisen peiton keskeltä kuuluviin nousivat kiihkeät, tunteikkaat ja innostuneet huudot."

Ottelu oli tunteikas ainakin rosariolaiselle Menottille ja entisellä kotikentällään pelanneelle Kempesille.

Menotti: "Kentälle astuminen oli järisyttävä kokemus. En liioittele sanoessani, että jalkani tärisivät kuin olisin ollut Etelämantereella. Koin jotain jalkapallourallani täysin ainutlaatuista. Muistot tulvivat mieleeni. Muistin lapsuuteni, ensimmäisen maalini samalla stadionilla. Olin siinä helvetillisessä hornankattilassa, keskellä huutomyrskyä, joka nosti niskakarvat pystyyn."

Mario Kempes: "Arroyitolla pelaaminen antoi meille uutta voimaa. Vaikka Monumental-stadion olisi kuinka täynnä, se on tunnelmaltaan kylmempi. Tulee kyllä tunne kuin olisi leijonahäkkien vieressä, mutta Rosariossa leijonat ovat suoraan yläpuolella."

Jacek Gmoch, Puolan päävalmentaja (15.6.1978): "Puolassa ei ole samanlaisia stadioneita, joilla katsomot olisivat yhtä lähellä kenttää. Yleisön paine vaikeutti tehtäväämme huomattavasti. Kannattajien tuki ratkaisi ottelun Argentiinan hyväksi. Heidän laulunsa ja huutonsa ovat vaikuttavia."

Robert Neuber, saksalainen toimittaja (15.6.1978): "Yleisön kannatus oli vaikuttavaa, kerrassaan mahtavaa. Missään muualla maailmassa ei ole mitään vastaavaa."

Rikkonaisen Brasilia-ottelun jälkeen päästään ratkaisupeliin Perua vastaan. Bauso kutsuu sitä historian pisimmäksi jalkapallo-otteluksi, joka alkoi 21.6.1978 kello 19.15 paikallista aikaa ja jatkuu edelleen. Spekulointi ottelun ympärillä ei ole loppunut tähänkään päivään mennessä, ja aiheesta lienee kirjoitettu hyllymetreittäin artikkeleita ja kirjojen lukuja, jos ei jopa kokonaisia kirjoja. Eräs paljon korostettu seikka on aina ollut otteluiden alkamisajat ja se seikka, että Argentiina pelasi ottelunsa aina illalla muiden jälkeen. Nykyajan näkökulmasta se vaikuttaa kohtuuttomalta ja epäreilulta edulta, mutta aikoinaan se ei ollut mitenkään erityisen poikkeavaa. Esimerkiksi vuoden 1970 turnauksessa saman alkulohkon pelit pelattiin yhdellä ja samalla stadionilla, joten otteluita ei pelattu edes samana päivänä. Argentiinan tapauksessa alkamisajoista oli päätetty jo paljon aikaisemmin yhteisymmärryksessä Fifan kanssa, ja tarkoituksena oli välttää yleisökatoa muissa otteluissa, jos ne pelattaisiin samanaikaisesti isäntien otteluiden kanssa.

Luultavasti äänekkäin sopupeliteorian puolesta puhujista on ollut Ezequiel Fernandes Moores. Suurimmat epäilyt puolestaan ovat kohdistuneet maalivahti Quirogan lisäksi ennen kaikkea puolustaja Rodulfo Manzoon, joka solmi turnauksen jälkeen sopimuksen Vélez Sarsfieldin kanssa mutta ei pelannut seuran paidassa lopulta kuin kolme ottelua. Sittemmin hän siirtyi Ecuadorin Emeleciin ja pelasi ammattilaisena vuoteen 1989 asti. Siirtoa Véleziin pidettiin yleisesti palkkiona sopupeliin osallistumisesta, mutta Manzo on kiistänyt aina jyrkästi osallisuutensa ja on pitänyt itseään syntipukkina, jota oli helppoa syyttää nimekkäämpien pelaajien sijasta.

Usein unohtuu tai jää huomiotta, että Peru ei ollut niin vahva joukkue kuin sen alkulohkovoitosta voisi päätellä. Joukkue oli varsin onnekas saavuttaessaan Skotlantia ja Alankomaita vastaan voiton ja tasapelin, jotka auttoivat sen lohkovoittoon. Jatkolohkossa Peru hävisi Brasilialle tyylipuhtaasti 0–3 ja oli jälleen onnekas Puolan huonon viimeistelyn ansiosta, mikä tuotti vain 0–1-tappion.

Aiemman MM-historiansa takia Argentiinassa kaikki eivät välttämättä odottaneet suurta pelillistä menestystä, ja vähimmäisvaatimukset kohdistuivat ennen muuta turnauksen järjestelyjen onnistumiseen. Voittojen myötä odotukset kuitenkin nousivat ja mestaruus alettiin nähdä realistisena tavoitteena.

Loppuottelun pääsylippujen kysyntä ylitti luonnollisesti kaikki rajat, ja edeltävinä päivinä sanomalehtien osto ja myynti -palstoilla niistä tarjottiin vaihdossa mm. henkilöautoja ja liikehuoneistoja. Finaalin virallinen yleisömäärä oli alle 72 000, mutta arvioiden mukaan katsojia saattoi todellisuudessa olla jopa 90 000. Pitkien suorien varrella olleiden istumakatsomoiden käytävät olivat täynnä väkeä, ja päätyjen seisomakatsomoissa yleisö oli tavallista tiiviimmin pakkautunutta.

Loppusanat:

Bauso on tehnyt viisivuotisen kirjoitustyönsä aikana monumentaalisen (no pun intended) urakan. Pelkästään kirjan kirjallisuusluettelo on lähes 15 sivun pituinen, mutta tärkeintä taustamateriaalin keruussa on ollut sanoma- ja aikakauslehtien arkistojen koluaminen turnausta edeltävien vuosien ja itse turnauksen ajalta sekä kirjaa varten tehdyt yli 150 haastattelua. Teos on ajoittain kuin aikamatka 70-luvulle, ja Bauso kutsuukin sitä arkeologiseksi tutkimukseksi, joskin hän myös varoittaa anakronistisesta tarkastelusta ja muistuttaa, kuinka vaikeaa ellei mahdotonta on samaistua 1970-luvulla eläneiden ihmisten mentaliteettiin ja ymmärtää näiden kaikkia toimia nykyajan näkökulmasta.

Nimensä mukaisesti kirja on ennen muuta suullinen historia eli se koostuu suureksi osaksi lehdistä ja haastatteluin kerätyistä suorista kommenteista, joista olen valikoinut kirjaesittelyyni esimerkkejä. Tällaisen toteutustavan voisi mahdollisesti olettaa tuottavan hajanaisen ja jopa sekavahkon vaikutelman, mutta Bauso onnistuu rytmittämään kirjan mestarillisesti suorien lainausten ja perinteisen tyylisten kerronnallisten osien välillä, joten lopputulos on yhtenäinen ja johdonmukainen. Kirja on runsaan kuva-aineistonsa ansiosta visuaalisesti hieno mutta kaunis myös kielellisesti, toisin kuin ilmaisultaan varsin latteat jalkapalloaiheiset kirjat yleisesti.  Ajoittain tiedon määrä tuntuu lähes hengästyttävältä. On tietenkin selvää, että kun kirjassa on lähes 900 sivua ja 65 lukua, kaikki aiheet eivät ole yhtä kiinnostavia, mutta ei voi olettaakaan, että niistä jokainen olisi kaikille lukijoille yhtä merkityksellinen.

Teos on vaikuttavin lukemani jalkapalloaiheinen kirja, ja ainoastaan Simon Kuperin klassikkoasemaan nousseesta esikoiskirjastaan tehty vuonna 2000 lukemani silloin tuore suomennos "Matka pallon ympäri" voi vaikuttavuudessaan nousta sen lähelle. Sen sanottuani on välittömästi todettava, että Bauson kirja ei sovi kaikille. Sitä tuskin valitettavasti käännetään milloinkaan millekään muulle kielelle, mutta ei välttämättä riittäisi, vaikka espanja olisi lukijan äidinkieli, vaan aihetta kohtaan vaadittavan riittävän kiinnostuksen lisäksi olisi tärkeää tuntea vähintään perusteet Argentiinan jalkapallokulttuurista, lähihistoriasta, maantieteestä jne. Kirja on tehty ensisijaisesti argentiinalaiselle yleisölle, ja se käsittelee uskomuksia, tarinoita ja myyttejä, joita maassa on kotikisoihin liitetty ja jotka ovat vuosien varrella alkaneet osin elää omaa elämäänsä. Turnauksen muita joukkueita käsitellään kokonaista yhden luvun verran. Mikään yleisesitys se ei todellakaan siis ole, toisin kuin reilu vuosi sitten arvioimani Blood on the Crossbar :The Dictatorship's World Cup.

Näin ollen en odota, että tämän arvion lukijat ryntäisivät lukemaan Bauson teoksen, joten mikä merkitys tällä esittelyllä voisi olla? Koska en ole tasavallan presidentti, minulla on lähinnä kaksi pointtia. Ensinnäkin Argentiinan MM-turnaus on ainakin toistaiseksi kuulunut historian kiistellyimpiin suuriin urheilutapahtumiin, josta on Argentiinan lisäksi myös Suomessa ja kansainvälisesti elänyt monia legendoja ja uskomuksia. Monia turnaukseen liittyviä aiheita on käsitelty usein pinnallisesti, puutteellisesti tai suorastaan virheellisesti.

Toinen seikka on mestaruuden merkitys Argentiinan myöhemmille saavutuksille. Päivitetyssä esipuheessaan Bauso korostaa kotikisojen voiton merkitystä Qatarissa 2022 saavutetulle kolmannelle mestaruudelle. Ne muodostavat jatkumon, joka käynnistyi Menottin aikakaudesta. Vuosituhannen vaihteessa vuoden 1978 maailmanmestaruus valittiin yleisöäänestyksessä maan suurimmaksi urheilusaavutukseksi selvällä erolla kakkoseksi yltäneeseen saavutukseen. Aikojen muuttuessa suhtautuminen ensimmäiseen mestaruuteen on kuitenkin vaihdellut suuresti. Parikymmentä vuotta myöhemmin samanlainen äänestystulos olisi ollut hyvin epätodennäköinen, ja jos vuoden 1986 mestaruus heitti varjon ensimmäisen mestaruuden ylle, 2022 nosti sen jälleen valoon.

Itse lisäisin, että eräänlainen ketsuppipulloefekti ei rajoitu pelkästään Argentiinaan, vaan ensimmäinen mestaruus on nostanut muutaman muunkin maan uudelle tasolle. Näin kävi Ranskalle vuoden 1998 kotikisojen mestaruuden myötä, minkä jälkeen maasta tuli kestomenestyjä. Espanja sen sijaan  jatkoi korpivaellustaan vielä yli parin vuosikymmenen ajan flopattuaan täydellisesti kotikentällään 1982. Olisiko menestys tuonut lisää menestystä jo aiemmin, mene ja tiedä, kuten futisforumilla sanottaisiin. Toisaalta Englannille maailmanmestaruus saattoi olla kaksiteräinen miekka, joka jumiutti maan jälkeenjääneisiin käytäntöihinsä, mistä se kärsii jossain määrin vielä tänäkin päivänä. Pienemmille maille ensimmäinen lopputurnaus on puolestaan usein toiminut jonkinlaisena henkisen kynnyksen ylittämisenä, minkä jälkeen niistä on tullut arvoturnausten vakiovieraita.

Vuoden 2024 lopulla julkaistiin Bauson teokseen perustuva neliosainen dokumenttisarja Argentina '78, joka on VPN-kikkailulla nähtävissä ainakin Disney+:sta ja Apple TV:stä. En tosin tiedä onko siihen saatavissa mistään muita kuin espanjankielisiä tekstityksiä.

Lopuksi Bauso spekuloi vaihtoehtoishistorialla, jossa Argentiina olisi hävinnyt finaalin tai pudonnut jo aiemmin. Hänen mukaansa putoaminen ensimmäisellä tai toisella kierroksella olisi nostanut pintaan aiempien vuosikymmenten aikana esitetyn kritiikin, mutta ei olisi aiheuttanut yksittäisiin pelaajiin kohtuvia syytöksiä. Sen sijaan, jos joukkue olisi hävinnyt loppuottelun, syntipukiksi olisi luultavasti valikoitunut pari kolme pelaajaa. Joukkue ja Menotti olisivat kärsineet siitä lopun ikäänsä. Se kohtalo saattoi olla muutaman senttimetrin päässä Rob Rensenbrinkin tiukattua pallon normaalin peliajan viimeisellä minuutilla tolppaan.

Marcela Mora y Araujo: "Argentiinalaisille turnaus tarjosi ainakin lyhyen, kuukauden mittaisen rauhan jakson pitkän väkivaltaisen kauden keskellä. On syytä tuntea kiitollisuutta sekä rauhasta että mestaruudesta. Minua harmittaa suuresti pelaajien puolesta ja heidän saamansa arvostelu, he kun hoitivat tehtävänsä hyvässä uskossa."

Kirja päättyy osuvasti Ubaldo Fillolin sanoihin: "Mitä olisikaan tapahtunut, jos Rensenbrink olisi tehnyt maalin? Jos olisimme hävinneet, uramme olisivat olleet ohi. Olen varma siitä, että kaikki olisi mennyt kannaltamme paljon huonommin."

"Pitkäaikainen unelma toteutui, maailmanmestaruus Argentiinalle"

La Nación 26.6.1978

LOPPU

[Tango Rosario]

Tämä koskee mielestäni juuri näitä viimeisimpiä mafiakirjoja. 70-lukujen poliittista väkivaltaa käsitelleet Punaiset prikaatit ja Mustat vuodet olivat sitä vastoin oikein hyviä kokonaisuuksia.

Voi olla. Ainakin mafiakirjasta jäi sellainen maku, että ei huvittanut jatkaa muihin aihetta käsitteleviin opuksiin. Montin muista kirjoista olen lukenut ainakin yleisesityksen Italiasta ja ainakin vielä jonkun muun lisäksi, mutta en muista minkä. Ne taisivat olla ainakin vähän paremmin toimitettuja.

Maradona-aiheisista kirjoista on vielä mainittava kuntovalmentaja Fernando Signorinin Diego, desde adentro, joka on käännetty ainakin englanniksi.

[Puruveden Kurko]

Burnsin ja Arcuccin kirjat olen lukenut (tosin englanniksi), ja suosittelenkin nimenomaan molempia: El Diegossa on Maradona itsekin mukana ja tuloksena on kiinnostava, mutta vailla itsekritiikkiä oleva teos; Burnsin kirja puolestaan on tehty ilman Maradonan osallistumista/lupaa joten varjopuolia käsitellään enemmän. Täydellinen Maradona-elämäkerta olisi varmaankin näiden yhdistelmä.

Kiitti vinkistä.

Täytyy lukea ensin tuo El Diego, niin saa Maradona itse puhua ensin.

Sen jälkeen luen tuon Burnsin kirjan, jossa on ikään kuin kolikon toinen puoli kerrottuna.

[Heppatiitti]

Burnsin ja Arcuccin kirjat olen lukenut (tosin englanniksi), ja suosittelenkin nimenomaan molempia: El Diegossa on Maradona itsekin mukana ja tuloksena on kiinnostava, mutta vailla itsekritiikkiä oleva teos; Burnsin kirja puolestaan on tehty ilman Maradonan osallistumista/lupaa joten varjopuolia käsitellään enemmän. Täydellinen Maradona-elämäkerta olisi varmaankin näiden yhdistelmä.

Se on juuri niin kuin "Virallinen" kirjoitti. Noiden kahden kirjan yhdistelmä olisi paras. El Diegossa kuuluu Maradonan oma ääni, mutta mitään kritiikkiä ei kirjaan sisälly. Burnsin kirjassa kritiikkiä riittää ja Maradonahan lyttäsi Burnsin kirjan (tosin lukematta sitä). Kirjan pidempi arvio löytyy sivulta 61. Mainitaan vielä, että loppukeväästä ilmestyy mainion "Kokaiinikenttä" kirjan tekijän David Arrowsmithin "Killing Maradona". Odotuksen sen suhteen ovat korkealla.

[Heppatiitti]

Historia Oral del Mundial, osa 6 – Argentiina MM-turnauksessa 1978 ja historiallinen jatkumo

LOPPU

Kiitokset! Tätä on ollut ilo lukea!

[Heppatiitti]

CHRISTOPHER JAMES EVANS: LOS LEONES. THE UNIQUE STORY OF ATHLETIC CLUB BILBAO. Ilmestymisvuosi 2024 ja sivuja 380.

Taustaa kirjoittajasta: En tiedä kirjoittajasta muuta kuin, että kyseessä on Etelä-Walesista kotoisin oleva toimittaja. Kirja on hänen debyyttiteoksensa. Kirjassa ei valoteta, miksi aiheeksi on valikoitunut juuri Baskimaan ylpeys. Kyseessä kuitenkin ensimmäinen seurasta englanniksi kirjoitettu teos.

Nostoja kirjasta: Baskimaalla ja baskeilla on aina ollut vahva identiteetti, perinne, historia ja kieli, jota puhuu noin 750.000 ihmistä. Brittiläiset siirtotyöläiset toivat futiksen Bilbaoon ja ensimmäinen ottelu pelattiin 1892 nykyisen Guggenheim-museon paikalla. Athletic Club perustettiin 1898 ja 1910 seuran pelipaidaksi vakiintui nykyinen punavalkoinen. 1912 otettiin käyttöön "La Cantera", jonka mukaan seuran pelaajisto koostuu vain seitsemän baskimaakunnan alueella syntyneistä tai tämän alueen seurojen kasvattamista pelaajista. La Cantera ei koskenut valmentajia, eikä ole estänyt Athletic Clubia kuppaamasta muiden baskimaakuntien seurojen ja akatemioiden pelaajia. Toisaalta tarjonnan ollessa etnisesti ja väestöllisesti rajattua on moinen ymmärrettävää. Baskimaakunnissa on asukkaita reilut kolme miljoonaa ja muita baskijoukkueita ovat mm. Real Sociedad, Osasuna, Eibar ja Alves.

Athletic oli Espanjan seurafutiksen alkuvuosikymmenien kestomenestyjä ja siihen vaikuttivat pitkälti brittivalmentajat William Barnes, knallihattuinen Frederick Pentland ja William Garbutt. 1911 seuraan liittyi pelaajalegenda Rafael Moreno Aranzadi, joka tunnettiin paremmin nimellä Pichichi. Pichichin isä oli Bilbaon pormestari; pituutta pelaajalla oli vain 154 senttiä ja hänen tavaramerkkinsä oli päälaelle sidottu valkoinen nenäliina. Pichichi oli fanien rakastama ja lyhyestä varrestaan huolimatta armoitettu maalintekijä. Pichichi lopetti uransa 29-vuotiaana ja samana vuonna kuoli lavantautiin.

Espanjan sisällissota syttyi 1936 ja katkaisi Athleticin urheilullisen voittokulun. Sota kesti kolme vuotta ja vaati puolimiljoonaa uhria. Tasavaltalaisten puolella olleen Bilbaon puolustus murtui ja 150.000 baskia evakuoitiin ulkomaille. Englantiin saapui 4.000 baskisotalasta. Yksi lapsista oli tuleva maalivahtisuuruus Raimundo Lezema, joka sodan jälkeen pelasi 16 kautta Bilbaon maalilla. On kuitenkin vain sattumaa, että Bilbaon kuululla akatemialla ja harjoituskeskuksella on sama nimi kuin veskarilla. Lezema on Bilbaon vieressä olevan kylän nimi, jossa harjoituskeskus sijaitsee.

Franco vihasi baskeja ja yritti yhtenäistää maan. Baskien kieli, filmit, musiikki, lippu ja etniset symbolit kiellettiin. "Valkoisessa terrorissa" sodan jälkeen teloitettiin arviolta 21.780 baskia ja Athleticin piti luovuttaa voittamansa pokaalit fasistihallinnolle. 1940 seurassa aloitti loistava maalitykki Telmo Zarra. Zarra teki 335 maalia 354 ottelussa ja voitti La Ligan maalikuninkuuden kuudesti, joka pysyi ennätyksenä, kunnes Messi rikkoi sen. Urheilullisesti Athletic oli edelleen huipulla ja sodan jälkeinen menestys auttoi baskeja taas löytämään ylpeytensä ja identiteettinsä. Erityisen katkeraa Francolle oli Bilbaon voitto cupissa 1958, kun baskit peittosivat "valtion joukkueen" Real Madridin ja Franco joutui ojentamaan voittopokaalin Athleticin kapteeni Piru Gainzalle.

Symbolinen vapaus koitti 5.12.1976 Francon kuoleman jälkeen, kun paikallisessa derbyssä Athletic Bilbaon ja Real Sociedadin kapteenit Jose Iribar ja Inaxio Kortabarria kantoivat ennen pelin alkua välissään kentälle "Ikurrinan" - baskien kielletyn lipun. Joukkueen viimeinen mahtiaika oli 80-luvun alussa, kun valmentajana oli Javier Clemente. Huippulahjakas Clemente loukkaantui vakavasti jo 19-vuotiaana, eikä koskaan toipunut kunnolla ja ryhtyi valmentajaksi jo nuorella iällä. Oppi-isänä oli Bobby Robson. Brittityylillä Athletic voitti mestaruuden 1983 ja 1984. Jälkimmäisenä vuonna voitettiin myös cup. 1983 aloitettiin "La Gabarra" traditio. Athleticin voitettua mestaruuden tai cupin vedettiin "La Gabarraa" pitkin Bilbaon läpi virtaavaa jokea. La Gabarra oli ponttoonilautta ja koko kaupunki kerääntyi joen varrelle juhlimaan lautalla olevaa joukkuetta. Vuoden 1984 juhlien jälkeen saatiin seuraavaa kertaa odottaa 40 vuotta.

Joukkueen kotistadion San Mames rakennettiin uudelleen 2013 ja kapasiteetti on 53.000. Kilpailu on koventunut ja niukoista pelaajaresursseista ammentava Athletic ei ole 80-luvun jälkeen enää taistellut mestaruudesta. Kuuden peräkkäisen tappiollisen cupfinaalin jälkeen pitkä kuiva kausi katkesi 2024, kun seura voitti cupin. "La Gabarra" soljui pitkin jokea ja arviolta yli miljoonaa katselijaa juhli voittajajoukkuetta.

Kirjan arvostelu: Bilbaossa Evansin kirjaa on ilmeisesti pidetty oikein hyvänä juttuna, koska lähes kaikki elossa olevat seuralegendat Jose Angel Iribar, Javier Clemente, Julen Guerrero ja Joseba Etxeberria antavat haastattelun. Lisäksi kirjan esipuheen on kirjoittanut itse Andoni Goikoetxea, joka Baskimaalla on valtavan arvostettu ja tunnetaan lempinimellä "Alonsoteguin jätti" mutta muualla muistetaan vain "Bilbaon teurastajana" joka murskasi Maradonan nilkan.

Evans on selvästi innostunut aiheestaan ja ihailee poikkeuksellista ja kieltämättä ainutkertaista seuraa. Evans etenee kirjassaan puhtaasti urheilu ja seura edellä, ja esimerkiksi Bilbao jää kirjassa melko vieraaksi kaupungiksi. Evans ei myöskään sorru sosiaalipornoon, vaikka Espanjan sisällissodasta ja Francon terrorista baskeja kohtaan olisi varmasti saanut kirjoitetuksi monta lukua. Myös Baskimaan itsenäisyyttä lähinnä pommi-iskuilla ajanut terrorijärjestö ETA mainitaan vain ohimennen. Asiallinen ja tärkeä kirja poikkeuksellisesta perinneseurasta, mutta ehkä hieman tylsä ja tavanomainen. Arvostelu on 3,5 tähteä viidestä.

[Kardooni]

Onko kukaan täällä lukenut Miguel Delaneyn teosta States of Play: How Sportswashing Took Over Football? En löytänyt mainintaa haulla.