Hyvää ensimmäistä päivää jälkeen mestaruuden vaan kaikille tasapuolisesti. Eipä mennä nyt vielä ronkkimaan niitä kesän siirtoja, vaan nautitaan nyt tästä ja odotellaan cup-finaalia, jossa kaudesta voidaan tehdä täydellinen, vaikka jo sinänsä tämäkin riittää enemmän kuin hyvin. Ja kyllähän niitä mestaruusmitaleita kai nyt jo uskaltaa laskeskella.
Kuten kaikki varmaan tietävät (
) , niin eilen varmistui jo 9. valioliigatitteli kiistatta brittein saarten menestyneimmälle seurajoukkueelle viimeisten 15 vuoden aikana. Eikä kaikkien aikojen tilastossakaan Liverpool enää ole kovin kaukana. Ennen kaikkea Unitedin voitto merkitsi sitä, että kahden viime kauden aikana vahvan otteen valioliigasta ottanut, ja täysin ylivoimainen mestarisuosikki, Chelsea jäi taakse. He eivät siis onnistuneet voittamaan kolmatta peräkkäistä titteliään, mihin United on pystynyt 1999-2001. Muista valjumestareista Arsenal ei koskaan kyennyt uusimaan voittoaan ja esim. Leeds on jo lähetetty kolmannelle sarjatasolle.
Valitan, että oma nostalgiankaipuu taas pääsi ryöpsähtämään eilen illalla. Tähän lisätään vielä aamun inspiraatio, niin seuraavassa ovat ulkomuistista omat fiilikset aiemmista ja toki myös tuoreimmista tittelistä lyhykäisyydessään. Ratkaisuhahmoiksi valitsin kyseisille kausille jollain tavalla ominaisen ratkaisijan. Mielenkiintoista olisi kuulla muiden ajatuksia myös näihin muihin kausiin liittyen. Mitä on jäänyt mieleen. Pahoittelen mustamisvirheitä jo etukäteen.
1992-1993 Jättiläinen herätetäänPitkä odotus palkitaan kun 26 vuoden tauon jälkeen Alex Ferguson onnistuu ryhmänsä kanssa siinä, mitä häneltä oli jo odotettu muutaman kauden ajan. Vuoden 1990 Cup-mestaruuden ja vuoden 1991 Cup-voittajien cupin voiton jälkeen United ei onnistunut voittamaan sitä kaikkein eniten hamuamaansa titteliä vasta kuin tällä kaudella. Varsinkin ilmeisesti tätä edeltäneeltä kaudelta jäi hapan maku suuhun Leedsin viedessä kannun Yorkshireen mm. erään ranskalaisen Eric Cantonan johdolla.
Ferguson vetikin tästä omat johtopäätöksensä, ja hankki ranskalaistähden kesken kauden marraskuussa 1992 Old Traffordille. Ja mikä kauppa siitä lopulta tulikin!
Mestaruuskamppailu oli kaiken kaikkiaan hyvin mielenkiintoinen sillä aina kauden lopulle asti United taisteli kovasti tittelistä Aston Villan ja Norwich kanssa. Lopulta Unitedin kotivoitto Sheffield Wednesdayta vastaan Steve Brucen yliaikamaalilla vei Unitedin siihen asemaan, että Aston Villan jäädessä (olikohan sunnuntaina) tasapeliin Oldhamin kanssa toi Unitedille tittelin. Tähän aikaan ei vielä esim. urkkaruudusta maaleja nähty, mutta muistaakseni toimittaja kuitenkin mainitsi ehkäpä viimeisenä uutispläyksenä mestaruuden varmistumisesta.
Ratkaisuhahmo:
Eric Cantona. Kiistatta tämän ”ensimmäisen sukupolven” suurin tähti Unitedissa. Loistavia maaleja ja johtajuutta muiden suurten persoonien seassa. Ajatelkaapa vaikkapa joukkoa: Schmeichel, Bruce, Robson, Ince, Hughes. Cantona muodostikin Mark Hughesin kanssa erinomaisen tutkaparin, jota sitten vielä Brian McClair taustoitti sopivasti.
1993-1994 Aseman betonointi tuplallaMestaruuskauden jälkeen odotukset olivat jälleen korkealla. Ja joukkue venyikin tuplamestaruuteen varsin suvereeniin tyyliin voittamalla liigan sekä cup-finaalissa Chelsean 4-0. Joukkue ei olennaisesti muuttunut ensimmäisestä mestaruuskaudesta, mutta yksi ratkaiseva muutos myös tulevia kausia ajatellen tapahtui.
Ratkaisuhahmo:
Roy Keane. Vaikka tähän kohtaan voisi nimetä myös jonkin muunkin miehen, kuten vaikka nuoren supertähti-Giggsin, niin valitsin kuitenkin Nottingham Forestista siihen aikaan isolla rahalla (noin 3 milj.) ostetun tulevan suuren kapteenin. Hän korvasi Middlesbroughoon pelaajavalmentajaksi siirtyneen Bryan Robsonin keskikentän keskustassa. Paul Incen kanssa hän muodostikin alkuaikoina todella dynaamisen keskustaparin, johon sopivat erinomaisesti laidoilla kirmanneet Giggs ja Ukrainen pikajuna Andrei Kanchelskis.
Edellisen kauden mestaruus vei Unitedin mukaan myös mestareiden liigaan, mutta siellä ei menestystä vielä tullut. Muutenkin Unitedin menestysmahdollisuuksia rajoitti siihen aikaan hyvin tiukka ulkomaisten pelaajien rajoitteet.
1995-1996 Lapset nousevat pääosiin tuplakaudellaEi tällaisilla lapsilla mitään mestaruuksia voiteta (Alan Hansen). Tuo vuosien 1973-1975 suuri sukupolvi, joka on varmaan yksi kaikkien aikojen junioripolvista maailman jalkapallossa, lyö itsensä läpi kaikkien hämmästykseksi. Kautta edeltäneenä kesänä SAF antoi kaikkien tyrmistykseksi kenkää niin Hughesille, Incelle kuin Kanchelskisille. Kaikki pitivät manageria täytenä pöljänä, mutta tuokin tapahtuma vain osoittaa kuinka koviin toimenpiteisiin Gaffer on ollut valmis. Jopa erottamisesta huhuiltuun tuolloin, mutta erityisesti kannattaja olivat lojaaleja managerilleen hämmästystä aiheuttaneista myynneistä huolimatta. Ja harvassa ovat ne epäonnistuneet ulkoistukset, kun niihin on managerin mielestä ollut aihetta.
Tämän kuuluisan lausahduksen lisäksi kausi muistetaan monesta muustakin seikasta. Cantonan hyppy katsomoon edellisellä kaudella nosti tietenkin kysymysmerkkejä ilmaan, mutta ranskalainen onneksi palasi tasolleen. Edellisen kauden mestari Blackburn ei kyennyt ennakko-odotuksista huolimatta uusimaan titteliään. Suurin uhkaaja tulikin pohjoisesta Newcastlen muodossa, jolla taisi olla vielä siinä tammi-helmikuun aikaan 15 pisteen johto. Mutta sen he hukkasivat Unitedin loppukirissä, ja lopulta Keeganin hermo paloi radiolähetyksessä SAF:n vain epäiltyä muiden joukkueiden voitontahtoa harakoita vastaan.
Kausi huipentui tuplaan Liverpoolin kaaduttua Wembleyllä Cantonan taidokkaan maalin jälkeen.
Ratkaisuhahmo: Nimitettäköön tämän kauden hahmoksi punapää
Paul Scholes. Tuohon aikaan vielä voimakkaasti hyökkääjän paikalla viihtynyt parrunpätkä oli varmaankin kaikkein näkyvin nuori pelaaja näistä ”lapsista” tuohon aikaan.
1996-1997 Cantonan viimeinen show Suuren ranskalaisen viimeinen kausi Unitedissa päättyi totutuissa merkeissä pokaalin nostoon. Muuten muistikuvat kaudesta ovat vähän hatarat. Varsinkin tähän aikaan tuntui siltä, että aina voitiin pari kertaa kauden aikana hävitä joillekkin Coventryille ja Leicestereille, mutta aina se pokaali vaan sieltä napsahti.
Ratkaisuhahmo:
Ole Gunnar SolskjaerLapsenkasvoinen teloittaja. Kysykääpä vaikka saksalaisilta kun olut väärään kurkkuun mulahti 26 päivä toukokuuta 1999. Kun tässä nyt käydään läpi nimenomaan valjua, niin tällaisia pelaajia aina tarvitaan, jotka hyväksyvät oman roolinsa, mutta ovat aina tarvittaessa valmiit huippusuoritukseen kun kutsu käy. Kuka ihmeen Solskjaer varmaan moni ihmetteli jo 1996, kun ekan kerran tekstariin maalintekijäksi merkattiin.
Tällä kaudella Ole taisi muistaakseni tehdä mm. neljä vierasmaalia Forestin vieraana (?), ja pelasi erinomaisesti Cantonan kärkiparina, kun Coley taisi olla ison osan kaudesta loukkaantuneena.
1998-1999 The TrebleJos tuo kausien 1992-1994 joukkue oli se ensimmäinen sukupolvi, niin tämän ajan joukkuetta voidaan sitten pitää sinä ”toisen” sukupolven yhdistelmänä. Ehkä ihan yhtä paljon ei tässä yhdistelmässä ollut sitä suurista persoonista lähtenyttä loistoa ja asennetta, mutta sitäkin enemmän pelillistä osaamista ja loppuun asti pusertamista. Tätä kuvaa hyvin myös kauden hahmon valinta. Ilmeisesti aiemmin niin Feyenoord kuin Celtic ovat kyenneet vastaavaan triplaan, mutta he nyt pelaavatkin vähän eritasoisissa sarjoissa.
Valioliigakausi meni täpärälle kun mestaruus ratkaistiin kauden viimeisellä kierroksella. Unitedin kotivoitto Tottenhamista, ja jälleen tappioasemasta nousu, varmisti pokaalin paluun edellisen kauden turhauttavan loppukauden jälkeen takaisin kotiin.
Ratkaisupelaaja:
David Beckham. Kuten Ronaldo tällä kaudella, niin loistava kausi mm-kisoista aiheutuneen kohinan jälkeen. Ratkaisevia syöttöjä maaleihin vaikka kuinka paljon. Loistavia vapareita.
1999-2000 Silmitöntä ylivoimaa krapulan helpotettua Brasilian auringossaNiin huikean kauden jälkeen mitä edellinen kausi oli, lähtökohdat eivät varmasti olleet helpoimmasta päästä. Siitä huolimatta SAF onnistui luotsaamaan pokaalin kotiin ylivoimaisella piste-erolla. Peräti 18 pinnaa jäi eroa Arsenaliin. Veikkaajassakin kirjoitettiin, että muiden seurojen pitäisi yhdistää voimansa, jotta jokin muutos trendiin saataisiin.
Seurajoukkueiden MM-turnauksen vuoksi väliin jäänyt F.A.Cup nostatti kuumia tunteita saarilla, mutta monen kommentaattorin mielestä tuo breikki sinänsä epäonnistuneesta turnauksesta huolimatta oli eduksi Unitedille siihen saumaan.
Ratkaisuhahmo: Kärkipari
Yorke&Cole, 39 maalia valjussa.
2000-2001 Kukaan ei vaan voi mitäänTästä kaudesta ei jäänyt valjun osalta oikein mitään ihmeempää mieleen. Tietenkin yksi kohokohta sinne mahtui. Samaan aikaan kun Lahdessa suomalaiset laahaajat kusivat hemohessiä purkkiin, niin United pöllytti rakasta vihollista Arsenalia 6-1 OT:lla. Aikainen ulkoistus UCL:ssä ja cupista lähtö West Hamia vastaan (?) paitsiomaalilla merkitsivät vain valjumestaruuden varmistelua pitkin kautta.
Ratkaisuhahmo:
Ryan Giggs. Kun kausi muuten oli vähän ”harmaa”, niin olkoon kauden hahmo näissä kaikissa valioliigamestaruuksissa vahvasti mukana ollut Giggsy.
2002-2003 Takaa-ajomestaruus Pitkään näytti siltä, että Arsenal vie toisen peräkkäisen mestaruutensa, mutta ei. Loppukausi oli täydellistä Unitedin juhlaa. Kauden ratkaisupelissä ei auttanut edes linjatuomarin sokeus, kun kotijoukkueen 2-1-johtomaalin jälkeen Ole tarjoili loistavan keson takanurkalle Giggsin päähän, ja 2-2 toi Unitedin jälleen sillasta mukaan kuvioihin. Lopulta Arsenalin kompastelu loppukaudesta ja Unitedin jyräys vastustajien yli toi mestaruuden. Olikos tämä se kausi kun voikkaan suuripoika sai marssikäskyn jo kolmannella minuutilla OT:lla. Neljämuna meni lopulta.
Edellisillä kausilla pahasti hakoteillä ollutta puolustusta vahvistettiin maailmanennätyssiirrolla puolustajien kategoriassa kun Ferdinand ostettiin Leedsistä. Jälleen kerran SAF teki oikean liikkeen, vaikka hinta olikin kova. Sitten Stamin päivien, puolustus oli ollut pahan kerran hukassa.
Ratkaisuhahmo:
Ruud van NistelrooyAivan selvä kauden hahmo. Kovalla rahalla PSV:stä ostettu hyökkääjä lunasti kaikki odotukset. Itse epäilin hintaa ja vähän laatuakin pahan polvivamman jälkeen, mutta turhaan.
2006-2007 Walkin in a Fergie wonderlandYllätysmestaruus. Tätä kiistatta tämä on. ”Kolmas” sukupolvi nousi tasolle, joka mahdollisti mahdotoman: ylivoimaisen mestarisuosikin nujertamisen pitkässä 38 pelin sarjassa. Nykyään näissä huippumaiden sarjoissa nähdään enää harvoin mestareita, jotka olisivat edes jonkin verran yllättäviä. Vaikka monet voivatkin sanoa, että maailman yhden rikkaimmista seuroista pitäisikin tällä tasolla liikkua, niin asetelmat kauteen lähdettäessä eivät kuitenkaan tätä lupailleet.
Kausianalyysin vuoro on sitten cup-finaalin jälkeen. Keskiviikkona on odotettavissa todennäköisesti vahvasti reservipitoiselle porukalle kunniakuja Bridgellä. Se on hienoa nähtävää. Samoin sunnuntainen pokaalinnosto. Toivottavasti vaan canal järjestää asiat niin, että nostoa päästään katsomaan.
Ratkaisuhahmo:
Cristiano RonaldoHuikea kehittyminen edellisistä kausista. Vaikka monet olivat kesällä jo valmiita, tai ainakin henkisesti valmistautuneita kultapojan myyntiin mm-kisojen tapahtumien jälkeen, niin Cristianon bounce back oli Beckham-luokkaa, mitä nähtiin 1999. Ronaldo oli nimenomaan ratkaiseva lenkki talvella kun esim. Rooneylla ei kulkenut ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Kausi oli henkilökohtaisten palkinnoista päätellen varsin täydellinen, mutta vastustajien kauhuksi toivon mukaan vielä on vara parantaa. Näin ainakin itse uskon.
Mikä näistä mestaruuksista on sitten se mieluisin. Tietenkin tuorein on aina kova. Se kliimaksi on kuitenkin vielä kokematta, kun pokaali saadaan käsiin vasta myöhemmin. Koko kausi on ollut niin hermoja raastavaa selvitymistä kireässä kilpailutilanteessa, vaikka toisaalta pelillisestikin peli on parhaimmillaan ollut todella nautittavaa katsoa. Mestaruus on myös ensimmäinen, jota olen canalin kautta seurannut pelistä toiseen kuvan kanssa suorana. Ja pistemäärä saattaa lopulta ylittää aiemman Unitedin ennätyksen. On siis korkealla listalla.
Nostaisin kuitenkin esille muutamia muitakin. Tuo ensimmäinen oli tietenkin tärkeä, ja itselleni hyvin läheinen, koska se käytännössä sinetöi oman rakkaussuhteeni. Toinen maininnan arvoinen on tuo 95-96, jossa SAF:n erinomaisuus tuli hyvin esille. Triplaan tarvittiin myös mestaruus, ja se on siksi tärkeä. Mutta myös 02-03 oli kovasti mieltä lämmittävä. Eli jos järjestykseen nyt pitäisi väkisin laittaa niin:
1. 1992-1993
2. 2006-2007
3. 1995-1996
4. 1998-1999
5. 2002-2003
Mutta kaksi tekijää on ja pysyy. SAF ja Giggs, kaikissa mestaruuksissa vahvasti mukana.
