Tässä kaiken kurjuuden keskelle tuli selailtua vanhaa Veikkaajan 2008 Em-futis liitettä ja sieltä silmiini osui Kjell Westö:n hieno kolumni.
Pitkä vaellus
Eräänä alkukesän aamuna vuonna 1980 lojuimme isolla porukalla helsinkiläisellä mattolaiturilla, umpijurrissa ja ja tuoreet valkolakit päässä, ja puhuimme alkaneesta 80-luvusta ja loistavasta tulevaisuudesta, joka meillä oli edessämme. Taisipa joku hoilata Queen-yhtyeen kappalettakin: We are the champions, we are the champions of the world...
Suomi oli esiintynyt edukseen menneissä EM-karsinnoissa. Kreikka ja Unkari oli lyöty Olympiastadionilla, 3-0 ja 2-1. Meistä oli tulossa futismaa. EM-unelma oli kyllä murentunut rumaan 1-8 vierastappioon Kreikalle, mutta hienot tasapelit (1-1 ja 2-2) Neuvostoliittoa vastaan lohduttivat. Seuraavalla kerralla sitten, ajattelimme. Lopputurnauksessa Länsi-Saksan sentterikolossi Horst Hrubesch ratkaisi kahdella tahtomaalilla finaalin, vastustaja oli Belgia ja ottelu pelattiin Rooman Stadio Olimpicolla.
Vuoden 1984 lopputurnaus nosti EM-futiksen suureksi mediatapahtumaksi koko Euroopassa. Kiitos ei kuulunut koko joukkueelle, vaan isäntäjoukkue Ranskan Michel Platinille. Tuo kesä oli Ranskan 80-luvun joukkueen tähtihetki, ja kaikki henkilöityi elemänsä kunnossa olleeseen, kymppipaikan mieheen. Platini teki hattutemput sekä Belgiaa (5-0) että Jugoslaviaa (3-2) vastaa, hän ratkaisi Ranska-Portugali-välierän jatkoajan 119. minuutilla ja teki varmuuden vuoksi lopputurnauksen ensimmäisen maalin Espanjan verkkoon.
Suomen EM-taival oli mennyt pieleen heti karsintojen alkukierroksilla. Suomi-Puola 2-3, Suomi-Portugali 0-2, Neuvostoliitto-Suomi 2-0, ja se oli sillä taputeltu. Mutta kyllä se siitä, ajattelimme, seuraavalla kerralla sitten.
Jotenkin tuntuu siltä, että tämä 2000-luvun alku on ollut se etsikkoaika, jolloin Suomen olisi pitänyt ottaa se viimeinen askel ja mennä kisoihin.
Eikä kukaan voi väittää, etteikö yritystä ja läheltä piti -tilanteita olisi ollut, Suomen jalkapallomaajoukkue pelasi huhtikuusta 2001 maaliskuuhun 2002 kymmenen ottelua häviämättä kertaakaan. Noiden vuosien Suomi meni 2-0 johtoon kotonaan Saksaa vastaan, se johti vieraissa Englantia vastaan Aki Riihilahden maalilla, se pelasi Saksan kanssa tasan vieraissa. Noiden vuosien Suomi rökitti kotikentällään kaikki Norjat ja Belgiat mennen tullen, ja keväällä 2002 se löi kestomenestyjä Portugalin vieraissa lukemin 4-1.
Mutta kun vuoden 2004 EM-turnauksen karsintavaihe alkoi, Olympiastadionilla oli vastassa Wales, joka yllätti Suomen 0-2. Seuraava peli oli Belgradissa Jugoslaviaa vastaan. Näin ottelun teeveestä, enkä ole koskaan nähnyt sellaista Suomea kuin tuon ensimmäisen 45-minuuttisen aikana. Joukkue pelasi maailmanluokan futista, mutta jätti maalit tekemättä. Toisella puoliajalla Jugoslavia kiitti ja karkasi 2-0 voittoon.
Kreikka vei vuoden 2004 Euroopan mestaruuden kerrassaan yksinkertaisella reseptillä: raudanluja puolustus, hyvät pääpelaajat kärjessä, hyvä valmennus, hyvä henki. Syyskuussa 2001 Suomi oli lyönyt Kreikan Olympiastadionilla 5-1, ja 27 000-päinen yleisö oli hoilannut kappaletta "Simply The Best" kun Jari Litmanen otettiin vaihtoon. Kreikan nöyryytetyssä joukkueessa oli monta pelaajaa, joista tuli kolme vuotta myöhemmin Euroopan mestareita. Suomi ei taaskaan ollut mukana.
Mitä lähemmäs nykyaikaa tulemme, sitä yhtenäisempiä ovat muistot. Menneet vuodet ovat jotain muuta, niistä on vain tulkintoja, yksilön psyyken värittämiä muistoja.
Viime EM-karsinnoista on siis turha jauhaa, ne oli äsken. Mutta olen muistavinani, että Forselilla, Kalliolla ja Roman Eremenkolla oli viimeisen karsintaottelun viimeisen vartin aikana puolittaiset paikat. Tuurimaali - kirjoitan niin, koska rehellisyyden nimissä Portugali oli tuossa ottelussa perempi - olisi vienyt kisoihin, niin lähellä se oli, tällä kertaa.
En enää muista, mitä kukin tuore ylioppilas sanoi maatessaan mattolaiturilla tuona kesäkuun aamuna 1980. Mutta tiedän jo mitä meistä tuli: meistä tuli duunareita, taiteilijoita, johtajia, juoppoja, näkymättömän työn tekijöitä, vähän niin kuin siinä Anssi Kelan paljon myöhemmässä laulussa. Ja saattaapi olla, että joku meistä puskee jo horsmaa.
Vaellus tuntuu joskus pitkältä, mutta on itse asiassa aika lyhyt. Kolmekymmentävuotta vuotta menee yhdessä hujauksessa, ja maailmassa on paljon omituisen sitkeitä, tuskastuttavan pysyviä asioita. Kuten se, että ihmiset eivät saa ansionsa mukaan. Tai se, että kieli ei tahdo totella kirjoittajaansa. Tai se, että Suomen miehet eivät selviä jalkapallon lopputurnauksiin.
On haettävä lohtua filosofiasta. Älä aseta tavoitteita, vaan nauti vaelluksesta. Siitä, että jalkapallo on niin kaunis peli. Ja siitä, että se heräättä niin paljon tunteita.
