Ensinnäkin, yleisötulot eivät millään liigaorganisaatiolla ole kovinkaan kummoinen osa tulonmuodostusta(hihavakioni on 10-15%), joten yleisömäärien tulisi nousta kaksin- tai kolminkertaisiksi, jotta voitaisiin edes haaveilla Euroopassa menestymisestä. En näe tuota skenaariota realistisena, tarkemmin olen asiasta kirjoittanut jossain toisaalla(olikohan yleisömäärätopikki?).
Niin, taloudellisilla resursseilla tarkoitan tietysti koko pakettia, jossa yleisömäärät ovat yksi osatekijä. Paremmat pelaajat --> parempi liiga - jatkumossa resurssit paranevat myös mm. paremman euromenestyksen, pelaajista saatavien parempien myyntitulojen sekä suuremman kiinnostavuuden tuomien sponsoritulojen myötä, muutaman mainitakseni.
Suomen mestaruus olisi JJK:n tasoiselle organisaatiolle sekin jo niin kova juttu, etten usko senkään toteutuvan ainakaan seuraavan 20 vuoden aikana.
Oikeastaan ei pitäisi puuttua yksittäisiin pointin kannalta epärelevantteihin heittoihin, mutta Veikkausliigassa, jossa nousijat ovat voittaneet mestaruuden, mestarit pudonneet seuraavana kautena suoraan ja KuPS parilla oikeaan osuneella vahvistuksella voi nousta heittopussijoukkueesta lähes mestaruustaistoon, 20 vuotta on pirun pitkä aika. Jopa joku Ypäjän Palloveikot saattaa voittaa mestaruuden sinä aikana.
Ensimmäinen tavoite pitkällä aikajänteellä olisikin vakiinnuttaa liigapaikka ja sitten mahdollisuuksien mukaan talouden stabiloituessa tähdätä korkeammalle.
Tästä tuskin on epäselvyyttä kenelläkään. Kyse on enemmän niistä keinoista, joilla se liigapaikka ja talous vakiinnutetaan. Ostetaanko joka kaudeksi uudet ulkomaalaiset, parkkeerataan bussi ja säilytään maalierolla, vai onko joku viisivuotisstrategia, joka ei ehkä tuota hedelmää heti tässä ja nyt? Uskalletaanko siitä pitää kiinni, jos putoaminen uhkaa, vai pistetäänkö se samantien romukoppaan ja keksitään uusi tilalle?
Taktisuus ja oikeiden ratkaisujen valitseminen varmasti linkittyvät pelitapaan, mutta taktisuus voi kehittyä myös puolustusvoittoisessa pelitavassa(katkominen, sijoittuminen, syöttölinjojen peittäminen, rikkominen oikeissa tilanteissa jne). Tulosvalmentajatkin antavat hyökkäyspäässä vapauksia pelaajilleen ja määrittelevät hyökkäyspelaamisen pitkälti sen mukaan millaisia pelaajatyyppejä on käytettävissä. Jos on hyvä target-pelaaja niin silloin pelataan todennäköisesti pitkiä kohdepalloja enemmän, ellei niin sitten pelataan jotenkin muuten. Itseluottamus taas kiistatta kehittyy parhaiten voittavassa ilmapiirissä, vertaa vaikkapa Hongan ja HJK:n pelaajia.
Tästä sitten hiukan enemmän:
Kun tekstissäsi toistat aika paljon Hjelmin sanomisia Urheilulehdessä, niin oletan että itseluottamuksella tarkoitat tässä nyt Hjelmin peräänkuuluttamaa henkistä kovuutta. Itseluottamushan syntyy siitä havainnosta, että ”minä osaan” ja tuo havainto taas syntyy silloin, kun pelaaja on riittävän hyvä. Eli tekniset, taktiset, fyysiset ja henkiset valmiudet riittävät ko. sarjatasolle. Itseluottamus ei sinällään voi kehittyä mihinkään, vaan on koko ajan suhteessa ympäristöön ja olosuhteisiin ja saattaa vaihdella suurestikin, sama pelaaja saattaa viikon sisään loistaa maajoukkueessa ja olla surkea seurassaan. Yleisesti ottaen kuitenkin hyvällä pelaajalla on hyvä itseluottamus. Eli viime kädessä tullaan taas niihin kehitettäviin ominaisuuksiin.
Henkinen kovuus on taas hiukan eri asia. Väittäisin heti kärkeen, että suomalainen kulttuuri ei kunnolla tue henkisesti kovien yksilöiden syntyä – asia linkittyy vahvasti myös siihen, että vuosisadan aikana olemme tuottaneet 1,5 kunnollista hyökkäyspään pelaajaa jalkapallossa. Tuotamme kyllä kelvollisia toppareita ja puolustavia keskikenttäpelaajia, eli niitä nöyriä joukkuepelaajia, jotka ovat tottuneet rouhimaan, jotta muut voivat hoitaa sen pelien ratkaisemisen, mutta jopa jo hyvien laitapakkien tuottaminen on meille suuri ongelma, puhumattakaan laitureista tai hyökkääjistä. Yhteiskunnallisesti ja inhimillisesti ottaen nöyryys on hyvä asia ja antaa ihmisille tilaa olla oma itsensä, mutta jalkapallokentällä tarvitaan myös kusipäisyyttä. Sellaista, mitä Nam näytti JJK:ssa viime kaudella ja jota meillä haukutaan heti itsekkyydeksi ja sanotaan että Hyyrynen on parempi, kun se on nöyrä joukkuepelaaja. Tässä ilmapiirissä ei yksinkertaisesti henkisesti kovia pelaajia helpolla synny, eikä vallankaan ratkaisijayksilöitä.
Se, mitä Veikkausliigassa opitaan tai ei opita, ei suoranaisesti ollut pointtini aiemmassa kirjoituksessani. Toin vain esimerkin kautta esille tulos- ja kehitysvalmentamisen eroa ja sitä, kuinka tulosvalmentaminen voi syödä yksilön kehitystä - mielestäni Veikkausliigassa pelataan yleisesti ottaen aivan liian tulosorientoituneesti. Vähätellä ei sovi sitäkään, millaisen signaalin se antaa kohti ruohonjuuritasoa mentäessä, jossa tulokset pitäisi lopullisesti heivata romukoppaan ja keskittyä nimenomaan siihen, että lapsille&nuorille kehittyisi niitä työkaluja käsitellä palloa eri tilanteissa sen sijaan, että aina potkitaan rajoilta yli, koska se on joukkueen kannalta järkevämpää. Jos Veikkausliigan johtavana arvona olisi tosiaan aidosti tämä slogan ”peliä, jossa tähdet syttyvät”, niin se jo itsessään johtaisi junioritoiminnassakin ajatukset oikeille urille ja nostaisi tasoa siellä. Veikkausliiga on globaalissa jalkapallossa vain varhainen välivaihe. Tuloksesta pelataan ihan muissa sarjoissa.
Voittaminenhan ei sinällään kehitä ketään – se, kimpoaako pallo Shefkin perseestä maaliin viidennellä lisäaikaminuutilla vai ei, ei vaikuta siihen, kuinka paljon Teemu Pukki ko. ottelussa kehittyi. Toki voittamaan tottuneessa organisaatiossa yleinen ilmapiiri voi olla erilainen ja ruokkii voittamista, kenties jopa pelaajien kehittymistä. Mikään ratkaiseva tai edes kovin tärkeä tekijä se ei kuitenkaan ole – parhaat pelaajat keskimäärin päätyvät lopulta parhaisiin organisaatioihinkin ja tullaan taas siihen, mistä tämän koko kirjoittelun alun alkaen aloitinkin: Pelaajan taso ratkaisee viime kädessä kaiken ja Suomessa meidän pitäisi tehdä kaikkemme, jotta se taso saataisiin mahdollisimman korkeaksi. Vaikka se lyhyellä tähtäimellä söisikin seuran menestystä.
Lisäksi vielä bonuskommenttina nykyiseen pistemäärään vs. viime kausi. On täysin epärelevanttia verrata eri kausien pistemääriä, sillä hypoteettisesti samalla pistemäärällä voi voittaa mestaruuden tai pudota.
Itse asiassa se on ainoa relevantti mittari, jos mitataan joukkueen omaa suoriutumista kauden aikana. Sarjataulukko on aina vain suhteessa muihin ja siihen miten muut pelaavat, emme mitenkään voi vaikuttaa.
