En voi kuin tuntea myötähäpeää suomalaisen jalkapallon puolesta kun katsoin meidän liigajoukkueiden tämän kesän Europelien taaperrusta. Ei tarvitse olla juuri muuta kuin ulkosuomalainen (pubi) joukkue tasosta riippumatta, niin pelit loppuu siihen. Vastustajat takovat itsensä jatkoon väkisin viimeistään pelin viime sekuntien maaleilla. Heidän ”henkinen kapasiteettinsa” on vain yksinkertaisesti niin paljon suurempi ja vahvempi kuin meidän. Myös ero ala ja keskitason eurooppalaisen ja suomalaisen liigajoukkueen välillä on suuri ,....olemme jäljessä joka osa alueella, niin taidossa, peliälyssä, ja varsinkin henkisellä puolella. Missä vika?
Nämä kaikki tuhothan on tehty jo varhaisvuosina junioreissa. Meillä Suomessa ei ole yksinkertaisesti niin tasokasta ja ammattimaista juniorivalmennusta kautta linjan että se tuottaisi taitavia pelaajia, vaikkakin juniorivalmentajakolutusta on vuosikymmenien aikana paljon kehitetty. Onko yhtälö sellainen että kun meillä ei ole huipputason pelaajia juniorivalmentajina ei meillä voi olla myös huipputason pelaajiakaan? Maailmalla jalkapallo kehittyy koko ajan, Suomessa poljemme vuosikymmenestä toiseen paikallamme.
Juniorivalmennuksen ensimmäinen ja tärkein kehityksen lähtökohta olisi se, että valmentajat olisivat kokopäivätoimisia. Vain siten saamme entisiä huippupelaajiamme mukaan juniorivalmennuksen piiriin ja sitä kautta valmennuksen laatua parannettua. Koko huippu juniorivalmennuksen nappuloista A- junioreihin pystyy seuroissa hoitamaan 5-6 kokopäivätoimista ammattivalmentajaa. Tiedän sen entisenä junnuvalmentajana kun olen useita opintomatkoja eri ammattiseuroihin Euroopassa tehnyt. Tämähän vaatii tietysti seurojen johdolta myös täysin uudenlaista ajattelua. Sijoitammeko tulevaisuuteen, vai vain tähän hetkeen?
Ihminen on kehdosta hautaan psykofyysinen kokonaisuus. Huippu urheilussa tämä tulee näkyviin kaikista selvimmin. Suomessa harjoittelemme määrällisesti paljon ja olemme ainakin hyvässä fyysisessä kunnossa, mutta mitäs sitten kun on huippusuorituksen aika ja paikka? Tiukoissa kilpailutilanteissa missä vastustajat tekevät usein ennätyksensä ja yltävät parhaaseen suoritukseensa, suomalainen urheilija (lajista riippumatta) liian usein alisuorittaa tai epäonnistuu. Tämä kertoo koruttomasti henkisen vahvuuden eroista. Henkisesti vahva urheilija näkee vain sen, mitä hän voi voittaa, epävarma pelkää ja näkee vain sen, mitä hän voi menettää. Tämä epävarmuuden tuoma epäonnistumisen pelko näkyi taas kerran hyvin selkeästi meidän kotimaisten liigajoukkueiden europeleissä kuin myös yleisurheilun EM kisoissa.
Mistä tämä kertoo?
Se kertoo selkeästi siitä että Suomessa henkinen valmennus on lajissa kuin lajissa täysin olematon ja osaamaton osa alue johon ei kiinnitetä mitään huomiota, ja näin lahjakkaidenkin urheilijoiden absoluuttiset kyvyt ja taidot jää huipulla hyödyntämättä. Henkinen valmennus jo juniori iässä on yhtä tärkeä osa alue kuin kaikki muukin valmennus. Epävarmasta urheilijasta aikuisena on vaikea tehdä enää vahvaa.
Miten lahjakkaasta juniorista huippupelaajaksi?
Jalkapallossa huipulle haluavaa lahjakasta junioria on seurassa valmennettava kuin yksilöurheilijaa. Valmentajien on seurattava juniorin kehitystä koko ajan, keskusteltava ja kuunneltava hänen toiveitaan ja haaveitaan (myös opiskelun) ja niiden pohjalta sovittava yhdessä tavoitteet taas kaudeksi eteenpäin. Kun nuori tietää ja kokee että hänestä ja hänen kehityksestään huolehditaan ja välitetään, kasvaa hänestä myös henkisesti vahva ja motivoitunut urheilija persoonallisuus jolla on kaikki mahdollisuudet päästä huipulle. Tämä ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, vaan käytännön esimerkki siitä miten Euroopan huippuseuroissa toimitaan. Suomessahan junioreissa rakennetaan kilpailuhenkisesti vain joukkueita joissa yksilö helposti unohtuu, vai miten sitten selittyy se, että aikuisena osaamme kaikkea vähän, mutta emme mitään kunnolla?
Miten parantaa valmennusta?
Monet vuosikymmenet on jo sen näyttänyt, että Suomalainen juniorivalmennuskoulutus ei tuota niin päteviä valmentajia kuin se edellyttäisi että taso Suomessa nousisi. Paras kehityksen mittarihan on se kun seuraa nuorten poikien maaotteluita. Jalkapallohan on taidon ja älyn peli, mutta MISSÄ ovat ne taitavat, älykkäät, ja luovat suomalaiset pelaajat joita muista mm. naapuri maista löytyy tukuttain?
Ainut tapa kehityksen muuttamiseksi Suomessa olisi kouluttaa meidän lahjakkaat ja motivoituneet junnuvalmentajat ulkomailla jalkapallon huippumaissa, joissa junnuvalmennustietämys on parasta mahdollista. Mitä kauemmin me leikimme yksikseen Suomi nimisellä hiekkalaatikolla omaa valmennusoppiamme kertaamassa sitä kauemmas meistä Euroopan muut maat itseään potkii.
Tuntuuhan tämä absurdilta ajatukselta meillä Suomessa….mutta ainahan sitä saa haaveilla, tai ehkä minä näin vaan unta?
Kari Korpihete Helsinki
[email protected]
