Manchester United F.C. 2014/15 – van Era Begins
Kausi 2013/14 – The Chosen One
Kuten on jo moneen kertaan aiemmin todettu, kauden 2012/13 jälkeen Manchesterin punaisessa jalkapalloleirissä puhalsivat muutoksen tuulet. Käsittämättömät 26 vuotta seuraa manageroinut ja tänä aikana peräti 38 pokaalia voittanut Sir Alex Ferguson päätti astua sivuun 71 vuoden ikäisenä. Fergusonin manttelinperijäksi Unitedin manageriksi valittiin 11 kautta Evertonia luotsannut David Moyes, joka oli osittain myös Fergusonin itsensä valinta. Miehissä olikin paljon samaa: molemmat olivat skotlantilaisia vanhan liiton jalkapallomanagereita, jotka olivat luotsanneet omia seurojaan jo pitkään. Manchester Unitedissa uskottiin ja edelleen uskotaan pitkäjänteiseen työhön, joten Moyes oli näiltä kantimilta oiva valinta seuraavaksi manageriksi. Sir Alex Ferguson antoi julkisen luottamuslauseen manttelinperijälleen, ja pyysi myös joukkueen faneja seisomaan tulevan managerin – The Chosen Onen – takana.
Ennen kuin jatketaan edellisen kauden kertaamista yhtään tätä pidemmälle, on mielestäni syytä luoda nopea katsaus viime kauden viestiketjun avausviestiin. Haluan tässä kohtaa lainata Henskiä, sillä seuraavan pitkän katkelman referoiminen omiksi sanoiksi veisi pois osan sen sanoman tehokkuudesta.
“I was confident in my own ability. OK, the club was bigger than I was used to. But I was experienced and the object of the exercise is the same wherever you manage: you want to win”
- Frank O’Farrell (vuonna 2011) -
Tuntuuko edellinen lausunto kovinkin sopivalta tähän hetkeen? Kyllä vaan, mutta se ei ole Moyesin suusta vaan Frank O’Farrellilta, joka seurasi 1971 Sir Matt Busbyä, toista Unitedin dinosauruksista, Unitedin peräsimessä. Historian kertauksena, MUFC on pelannut Englannin sarjoissa tällä nimellä rapiat 110 vuotta jona aikana melkein 50 % kokonaisajasta Unitedia on manageroinut joko Sir Matt tai SAF. Monien mielestä ensimmäinen on vieläkin se kaikkien aikojen MUFC-manageri.
O’Farrell ei onnistunut tehtävässään. Hyvän alun jälkeen tappiot alkoivat seurata toisiaan ja lopulta 18 kuukauden palveluksen jälkeen kalossi heilahti. Ja taatusti siihen aikaan Sir Mattin jättäessä tehtävässä puhuttiin, kuinka ”aikaa annetaan” ja ”United on erikoistapaus”. Syitä toteutuneeseen epäonnistumiseen oli varmasti monia, kuten se, että Busby jätti jälkeensä aika ikääntyneen joukkueen. Tässä suhteessa nyt n. 40 vuotta myöhemmin tilanne on monessakin mielessä vähän toinen vaikkakin muutamilta keskeisiltä osin runko on vähän iäkästä ja osa avainpelaajista on muuten vaan halunnut ajatutua sivuraiteelle (Rooney).
On toki vielä erikseen korostettava, että O’Farrell on muutamissa haastatteluissaan aika katkeraan sävyyn purkanut tuntojaan tuosta ajasta, joten kaikkea ei pidä tietenkään mennä aivan ilman filtteröintiä uskomaan. Toisaalta hän on mielenkiintoinen figuuri asetelman tietyn samankaltaisuuden vuoksi.
Yksi (ainakin) iso yhteinen tekijä kuitenkin löytyy tuohon aikaan nähden. Sir Matt jäi keskeiseksi tekijäksi Unitedin organisaatioon. Sir Alex on päätynyt samaan ratkaisuun. Kuulostaa alustavasti vähän vaaralliselta, mutta ans kattoo nyt. Sir Mattin aikana pelaajien väitettiin edelleen totelleen häntä vaikka muut miehet olivatkin ruorissa. Juuri siihen tapaan kuin loistavassa elokuvassa Damned United Brian Cloughin Leeds-visiittiä kuvattaessa…
Moyesin kannalta yksi kaikkein isoimmista kysymyksistä on, miten SAF onnistuu pitämään itsensä erossa joukkueen ytimestä. SAF on voittanut kaiken ja useampaan kertaan. Hän on Paras, hän Legendoista suurin, ylivoimainen, hän on puolijumala ja kovimmille faneille Jumala on puoli-SAF. Silti, hänen elämäntyönsä, Manchester Unitedin, kannalta aivan ratkaisevaa on jatkossa se miten hän onnistuu tukemaan Moyesia hänen jo valmiiksi lähes mahdottomassa tehtävässä. SAF on (tn:sesti) eläköitynyt lopullisesti toimestaan, mutta kenties yksi hänen kaikkein suurimmista tehtävistä on siis vielä jäljellä.
“If he wins, everything will be fine. But I can tell him this: the moment he starts losing, then the comparison with Alex will start”
- Frank O’Farrell (jo vuonna 2011) –
Tätä tekstikatkelmaa lukiessa näin jälkikäteen nousevat ainakin allekirjoittaneella selkäkarvat pystyyn. Tietenkään kaikki edellä mainitut kauhukuvat eivät David Moyesin aikakautena toteutuneet, mutta aika paljon samaa on löydettävissä Frank O’Farrellista 40 vuoden takaa ja David Moyesistä viime kaudella. Jälkiviisaus on tietenkin aina helppoa, mutta puheet siitä miten Moyesille annetaan aikaa ja pitkä sopimus tuntuvat nyt ylimitoitetuilta.
Monet fanit olivat pettyneitä kauden alla pelattujen harjoituspelien antiin, sillä United pelasi ailahtelevasti ja pääasiassa Aasiassa pelattujen rahankeräysotteluiden saldoksi jäikin 2-2-3. Toiset fanit taas muistuttivat, kuinka harjoituspelit ovat harjoituspelejä ja niiden tuloksiin ei kannata luotta. Lisäksi huolta fanien keskuudessa herätti joukkueen epäonnistuminen kesän siirtoikkunassa. Kovien puheiden ja uudistushalujen jälkeen seura onnistui hankkimaan ainoastaan belgialaisen Marouane Fellainin, joka oli Moyesin luottopelaaja viimeisiltä Everton kausilta. Vaikka afro olikin antanut hyvät näytöt valioliigaosaamisestaan jo edellisellä kaudella Evertonissa, tuntui monien mielestä 27,5 miljoonaa puntaa miehen osaamisesta liian suurelta summalta. Lisäksi lehdistö antoi ymmärtää, ettei seuran operoinnista vastuun ottanut Ed Woodward ollut siirtotoiminnasta läheskään yhtä hyvin perillä kuin edellisen kauden jälkeen Fergusonin tapaan sivuun vetäytynyt David Gill.
Kausi 13/14 alkoi kuitenkin voitokkaasti. Ensimmäinen virallinen peli David Moyesin alaisuudessa käytiin kuitenkin Community Shieldissä FA Cupin voittajaa Wigania vastaan. Tässä pelissä nähtiin jo Fergusonin aikakaudelta tuttua Unitedia – ei mitään hienouksia, mutta varma 2-0 voitto van Persien maaleilla. Jälkikäteen lienee syytä muistuttaa, että Wiganin mestarillisesti FA Cupin voittoon manageroinut Roberto Martinez oli lähtenyt seurasta kesän aikana, joten liikaa johtopäätöksiä ei tästäkään tuloksesta kannattanut ottaa.
Myös joukkueen liigakausi alkoi voitokkaasti. Vakuuttava 4-1 voitto edellisellä kaudella liigassa pirteästi esiintyneestä Swanseasta oli monelle riittävä näyttö Moyesin osaamisesta. Tämän jälkeen pelatut Chelsea (0-0) ja Liverpool (0-1) kamppailut muistuttivat pitkälti vanhaa Unitedia – varmaa ja riskitöntä pelailua, vaikka totta kai Liverpool tappio sattuikin. Varsinainen näytönpaikka Moyesilla oli syyskuun lopussa pelatussa Manchesterin derbyssä, jossa kuokkaan tuli ilkeästi lukemin 4-1. Tuloksen lisäksi muutamat fanit alkoivat olla epäluuloisia siksi, että joukkue näytti kentällä haluttomalta ja organisoimattomalta. United ei ehtinyt kerätä rivejään edes seuraavaan kamppailuun, vaan se hävisi syyskuussa myös West Bromwich Albionille maalein 2-1.
Unitedin kausi jatkui ailahtelevasti. Muutaman pelin voittoputkia ja liiga johtanutta Arsenalia vastaan otettua voittoa varjostivat tasapelit ja häviöt ennakkoon heikommillekin joukkueille. Joulukuun alussa koettu neljän pelin voitoton putki tiputti Unitedin aina yhdeksännelle sijalle asti. Vaikka ennen uutta vuotta otettiinkin kauden pisin neljän liigavoiton putki, ei kuudes sija vuodenvaihteessa ollut sitä, mitä fanit ja jalkapalloileva maailma Manchester Unitedilta odottivat.
Siinä missä liigapelit sujuivat ailahtelevasti, oli joukkue mestareiden liigan alkulohkossa sanalla sanoen vakuuttava. Neljä voittoa ja kaksi vähämaalista tasapeliä toivat Unitedille ylivoimaisen voiton omasta lohkostaan. Tämän lisäksi fanien mieltä varmasti lämmitti lohkossa toiseksi tulleen Bayern Leverkusenin verkkoon kahdessa pelissä tehdyt yhdeksän maalia.
Tammikuun siirtoikkunassa Chelseassa sivuraiteille joutunut pelintekijä Juan Mata liittyi Unitedin vahvuuteen piristämään joukkuetta. Vuoden vaihteen jälkeen joukkueen peli jatkui kuitenkin yhtä ailahtelevana kuin siihenkin asti. Muutamaa voittoa varjosti aina tappio, eikä pisteitä tuntunut kertyvän tasaiseen tahtiin. Tämä ailahtelevaisuus siirtyi myös mestareiden liigan otteluihin. Ensimmäisellä pudotuspelikierroksella United oli lähellä tippumista hävitessään Olympiakosille vieraissa 2-0. Tästä sillasta United kuitenkin vielä nousi voittaen kotonaan van Persien hattutempulla 3-0. Toisella kierroksella tasainen kyttäily ei kuitenkaan enää riittänyt hallitsevaa mestaria Bayern Munchenia vastaan, vaan Bayern voitti kotipelinsä 3-1 ensimmäisen osan päätyttyä suhteelliseen tylsään 1-1 tasapeliin. Manchesterissa pelatussa pelissä näytti vielä siltä, että United on otteluparissa mukana, mutta kotonaan Bayern oli vakuuttava aneemista Moyesin miehistöä vastaan. Liigassa erityisen kipeää tekivät esityksen pahimpia arkkivihollisia vastaan: Manchester Cityä vastaan kaksi tappiota maalierolla 7-1 ja Liverpoolia vastaan kaksi tappiota maalierolla 4-0.
FA Cupissakin United tippui ensimmäisessä ottelussaan. Alkuvuodesta pelatussa ottelussa Swansea oli parempi maalein 2-1. Vähäpätöisimmässä cupissa – League Cupissa – United sentään taisteli itsensä tammikuun semifinaaleihin asti tiputtaen ensimmäisellä kierroksella pahimman vihollisensa Liverpoolin. Semifinaalissa Sunderland kuitenkin tiputti Unitedin loppujen lopuksi rangaistuspotkuilla – sama Sunderland, joka oli pitkään mukana putoajaspekuloinneissa ja sijoittui lopulta sarjassa sijalle 14.
Pitkin kevättä 2014 alkoi Unitedin fanileirissä usko The Chosen Oneen – David Moyesiin siis – loppua. Joukkueen peliesitykset eivät yksittäisistä voitoista huolimatta parantuneet. Sir Alex Fergusonin sanat seuraajan takana seisomisesta ehtivät kevään aikaan moneen kertaan unohtua. Kauden alussa fanikatsomossa nähdyt bannerit olivat muuttuneet lentokoneen vetämiksi iskulauseiksi, joissa vaadittiin Moyesin erottamista. Peliesitysten lisäksi talvella liikkui huhuja Unitedin huonosta pukukoppihengestä ja pelaajien epäluottamuksesta Moyesiin. Tällaiset asiat on kuitenkin syytä jättää Unitedista puhuttaessa huhujen tasolle.
Viimeinen naula Moyesin arkkuun oli kevään 2-0 tappio miehen entiselle seuralle Evertonille. Everton oli nyt ensimmäistä kertaa vuosikausiin voittanut kauden molemmat ottelunsa Unitedia vastaan, eikä liene sattumaa, että molempien joukkueiden valmentaja oli vaihtunut kesän aikana. Puheet pitkäjänteisyydestä ja ajan antamisesta unohdettiin, kun David Moyesille näytettiin ovea kaksi päivää jälkimmäisen Everton tappion jälkeen.
Seuralegenda Ryan Giggs nousi David Moyesin jälkeen managerin tontille. Hänen tehtäväkseen jäi katsoa, että kauden viimeiset pelit hoidettaisiin kunnialla. Monet fanit ottivat seuralegendan avosylin vastaan epäonnistuneen David Moyesin tilalle. Ensimmäinen peli Giggsin alaisuudessa alkoi jännittyneesti Unitedin pitäessä 1-0 taukojohtoa Norwich Cityä vastaan. Toisella puoliajalla joukkue kuitenkin jyräsi 4-0 voittoon ja monet ehtivät jo puhua siitä, kuinka paljon paremmalta peli näytti Giggsin kuin Moyesin alaisuudessa. Kuherruskuukautta ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä jo seuraavassa pelissä Sunderland oli parempi 1-0 lukemin. Ryan Giggsin manageriajan saldoksi jäi 2 voittoa, 1 tasapeli ja 1 tappio – huomioitavaa on, että kaikki nämä pelit olivat ennakkoon heikompia joukkueita vastaan suhteellisen paineettomassa tilassa.
Toukokuun aikana Manchester Unitedin ympärillä kävi kova kuhina. 19. toukokuuta julkistettiin joukkueen tulevan kauden managerin nimi. Kesällä 2014 jalkapallon MM-kisoissa Hollantia luotsaava Louis van Gaal valittiin joukkueen manageriksi kolmen vuoden sopimuksella. Hänen apulaisekseen palkattiin kukapa muukaan kuin seuraikoni Ryan Giggs.
Nyt jälkiviisauden vallitessa voitaisiin ryhtyä spekuloimaan David Moyesin osaamista valmentajana. Moyesin voidaan sanoa olevan tyyliltään melko samanlainen vanhan koulukunnan jalkapallovalmentaja kuin Sir Alex Fergusonkin. Tämä näkyi kentällä, eikä joukkueen peli ollut yhtä modernia kuin pahimmilla kilpailijoilla. Esimerkiksi Fulhamia vastaan pelatussa 2-2 tasapelissä United vyörytti yhteensä 81 keskityspalloa – enemmän kuin yksikään joukkue valioliigassa 2006 vuoden jälkeen. Moyesin pelitapa tuntui siis olevan kunnon vanhanaikaista kalinaa, joka ei välttämättä istu Manchester Unitedin tasoisen suurseuran imagoon.
Miehen luottomies Marouane Fellaini pelasi myös surkeasti Unitedin keskikentällä. Tulosta tuntuikin tulevan vain silloin, kun afro istutettiin hyökkäyspäähän kukkupalloja voittamaan. Jälkikäteen voidaan huomioida, että Moyes peluutti lähes koko Everton aikakautensa ajan Tim Cahillia tai Marouane Fellainia hyökkäyksen alapuolella voittamassa pääpalloja tarpeen tullen. Kärjistäen sanottuna miehen pelikirja perustui siis jo Evertonissa kukkupalloon ja kalinaan, vaikka keskinkertaista paremmat tulokset antoivatkin osviittaa muusta. Evertonin kokoisessa seurassa Moyesin pelikäsitys tuntui riittävän tarpeeksi pitkälle, mutta Manchester United nimisessä seurassa hänen pelikirjansa olisi vaatinut radikaalia modernisointia. Siihen Moyesilla ei välttämättä riittänyt eväitä. Ei liene sattumaa, että Manchester United sijoittui valioliigassa David Moyesin alaisuudessa huonoimmalle sijalleen kauden 1990 jälkeen samalla kun miehen entinen seura Everton sijoittui modernin lyhytsyöttöpelin nimeen vannovan Roberto Martinezin alaisuudessa parhaalle sijalleen viimeiseen viiteen vuoteen.
Ryan Giggs – Seuralegenda
Mitä voidaan sanoa Manchester Unitedin numerosta 11, jota ei olisi aiemmin jo sanottu? Tuskin paljon mitään.
Vuodesta 1991 edustusjoukkueessa pelannut Fergie’s Fledglings ikäryhmään kuuluva ikinuori Ryan Giggs voitti Manchester United urallaan 22 pokaalia ja toimi tarpeen niin vaatiessa myös joukkueen kapteenina ja managerina. Giggsillä on myös 271 maalisyöttöä valioliigassa – enemmän kuin kenelläkään muulla pelaajalla. Paul Scholesin – yhden kaikkien aikojen parhaan keskikenttäpelaajan – lopettaessa Ryan Giggs jäi Manchester Unitediin ainoaksi 1990-luvun legendaarisen sukupolven edustajaksi. Giggsin saavutukset ovatkin vertaansa vailla. Mies on pelannut eniten otteluita niin Manchester Unitedissa, valioliigassa kuin mestareiden liigassakin. Ainoa tahra miehen uralla on maajoukkueuran rajoittuneisuus, mikä johtuu pitkälti Walesin maajoukkueen keskinkertaisesta tasosta. Maajoukkueessakin miehelle annettiin mahdollisuus Lontoon olympialaisissa Iso-Britannian maajoukkueen kapteenina, mutta nuo kisat päättyivät paikallisten suruksi eräänlaiseen floppiin.
Allekirjoittanut haluaisi tässä kohtaa verrata Ryan Giggsiä ehkäpä legendaarisimpaan suomalaisurheilijaan ikinä, Teemu Selänteeseen. Ne, jotka kokevat tämän pyhäinhäväistykseksi, voivat hypätä suoraan seuraavaan osioon. Mielestäni miehiä yhdistää kuitenkin samanlainen palava halu ja ylivertainen pelikäsitys. Molempien uran jatkuminen 40-vuotiaaksi asti oli eräänlainen fyysinen ihme. Giggsiä ja Selännettä yhdistää eniten se, että molempien peli perustui alun perin nopeuteen. Juuri nopeushan on se ominaisuus, joka iän myötä häviää eniten. Silti molemmat pelasivat pitkään senkin jälkeen, kun tärkein ominaisuus oli jo hävinnyt. Tämä kertoo eräänlaisesta muuntautumiskyvystä, jota urheilupiireissä suodaan vain harvoille. Muuntautumiskykyä tarvittiin myös siinä, että molemmat lajit ovat muuttuneet radikaalisti siitä, kun miehet aloittivat 25 vuotta sitten. Itse en osaa sanoin selittää, miten molemmat näistä urheilijoista ovat pystyneet pelaamaan omalla tasollaan niin pitkään, varsinkin kun maailma heidän ympärillään on muuttunut niin paljon. Veikkaisinkin, että siihen tarvitaan juuri palavaa halua, ylivertaista pelikäsitystä sekä tietenkin myös rahtunen onnea.
Ryan Giggsiä on vaadittu Sir Alex Fergusonin tapaan aateloitavaksi jo muutaman vuoden ajan ainakin Manchester United fanien toimesta. Tämä lieneekin paikallaan, jos miehen valmentajaura on läheskään yhtä menestyksekäs kuin hänen pelaajauransa. Ryan Giggs valittiin vuonna 2011 Manchester Unitedin kaikkien aikojen pelaajaksi – siitä suurempaa kunnianosoitusta hän ei voi enää faneilta saada.
Lopetetaan tulevan kauden apulaismanagerista puhuminen yhteen sanaan, johon luultavasti kaikki Manchester United fanit voivat yhtyä:
KIITOS!
Nemanja Vidic, Rio Ferdinand ja Patrice Evra – 2000-luvun kovin puolustus?
Manchester Unitedin mestaruusvuosista päällimmäisenä ovat jääneet mieleen pelaajat kuten Cristiano Ronaldo, Dimitar Berbatov, Wayne Rooney ja viimeisimpänä Robin van Persie. Sir Alex Fergusonin aikakaudella joukkueen peli perustui kuitenkin ennen kaikkea tiiviiseen puolustuspeliin. Tämän puolustuspelin ytimessä oli itseoikeutetusti topparipari Nemanja Vidic – Rio Ferdinand. Tästä parivaljakosta voidaan hyvinkin puhua yhtenä 00-luvun parhaana toppariparina. Tämän lisäksi Nemanja Vidic toimi viimeiset neljä kautta Manchester Unitedin kapteenina, päästen tänä aikana myös nostamaan valioliigan voittopystiä kohti taivaita kaksi kertaa. Siinä missä serbi Vidic nousi pienoisesta tuntemattomuudesta yhdeksi maailman parhaista puolustajista United aikanaan, saapui Rio Ferdinand Manchesteriin kovan kohun ja muhkean 30 miljoonan punnan siirtosumman saattelemana. Jälkikäteen katsottuna mies oli kuitenkin joka punnan väärti.
Allekirjoittanut haluaa toivottaa molemmille miehille onnea uusiin koitoksiin. Tämä parivaljakko jäänee historian kirjoihin yhtenä parhaista ja menestyksekkäimmistä topparipareista, mitä Manchesterin punaisissa on nähty. Varsinkin Nemanja Vidic toi viimeisinä kausina mieleen Unitedin 90-luvun Captain Fantasticin, Roy Keanen. Mies oli periksi antamaton ja johti joukkoja omalla esimerkillään. Tarpeen vaatiessa tilanteisiin mentiin vaikka pää edellä – yleensä vastustajaan sattui kuitenkin enemmän.
Kiitos molemmille ja onnea tulevaisuuteen!
Tätä tekstiä kirjoittaessa on käynyt ilmi, että myös Patrice Evra jättää seuran. Mies ansaitsee vähintäänkin samanlaisen kunnianosoituksen kuin Rio Ferdinand ja Nemanja Vidic. Vuodesta 2006 seuraa edustanut Evra on ollut yksi menestyksen tärkeimmistä takuumiehistä. Mies on pelannut uskomattoman varmasti ja yksinvaltiaan lailla vasemman puolustajan tontilla jo monen vuoden ajan. Patrice Evra on myös todella tärkeä United-hengen kantaja - mies on pukukoppipelaajana täysin omaa luokkaansa ja hän tietää mitä tarkoittaa vetää Unitedin punainen paita päälle. Tästä syystä Evra toimikin viimeisinä vuosinaan myös Unitedin varakapteenina, ja Vidicin ollessa loukkaantuneena miltei täysipainoisena kapteenina. Jokaiselle fanille tulee varmasti lämmin mieli muistellessa kaikkea sitä, mitä Patrice Evra Manchesteriin toi. Tähän kohtaan on vielä pakko lainata Patrice Evran omia sanoja:
Joining and playing for Manchester United has been a privilege, a dream come true and my time here has been so memorable. Through the good times and the bad times we have all stuck together and remained loyal. I have always said you don’t just join Manchester United, you join the family and long may that tradition continue.
Tämä lausahdus kertoo siitä uskomattomasta lojaaliudesta, mitä Evra on seuraa kohtaan kaikkina näinä vuosina osoittanut. Myös se fakta, että mies on pelannut yli 80% kaikista Unitedin peleistä viimeisen seitsemän vuoden aikana kertoo kuinka tärkeä Patrice on ollut Manchesterin punaisille.
Suuri kiitos myös Patrice Evralle kaikista näistä vuosista ja onnea tuleviin koitoksiin!
Louis van Gaal – Nero vai hullu?Itsevarma, ylimielinen, dominoiva, rehellinen, kovaa työskentelevä ja innovatiivinen.
Näillä sanoilla Louis van Gaal kuvaa itse itseään. Unitedin tuleva manageri on yksi jalkapallomaailman räiskyvimpiä valmentajapersoonia. Mies tuntuu tasapainottelevat nerouden ja hulluuden rajamaastossa ja osoittavan samalla todeksi sen, että nämä kaksi ominaisuutta kulkevat yleensä käsi kädessä.
Suuri osa Manchester United faneista otti miehen avosylin vastaan penkin alle menneen David Moyesin kauden jälkeen. Olihan miehen manageriuran saldo vakuuttava: CV:stä löytyi sekä Barcelona että Bayern Munchen ja liigavoittoja oli tullut jo kolmesta eri maasta.
Itse olin kuitenkin aluksi hieman epäileväinen. Pokaalien varjopuolena mieleeni oli pinttynyt kuva Bayern Munchenista, jossa muun muassa Franck Ribery valitti Louis van Gaalin aikaisesta jalkapallosta. Oma muistikuvani oli, että Jupp Heynckes – van Gaalin seuraaja Bayernissa – otettiin avosylin vastaan, joukkue piristyi ja tuloksena oli vakuuttava tripla Euroopassa. Omat muistikuvani saattavat kuitenkin olla vääristyneitä, sillä bundesliiga tietouteni oli ainakin ennen vain pintaraapaisun tasoa.
Allekirjoittanut, kuten varmasti loputkin epäileväiset United fanit, vakuuttui kuitenkin Louis van Gaalin taidoista viimeistään kesän 2014 MM-kisoissa. Taktinen osaaminen, pelaajien iloisuus kentällä ja Hollannin menestys olivat asioita, jotka saivat minut uskomaan van Gaaliin. Varsinkin miehen puheet pelaajien kohtaamisesta yksilöinä ja ihmisinä lämmitti sydäntäni – pitkäaikaisena jalkapalloilijana olen huomannut, että joukkuehenki saattaa joskus olla taitoakin tärkeämpää. Tarkemmin aiempia ennakkoluulojani pohtiessa tulin siihen tulokseen, että Bayern Munchen ei välttämättä ole helpoin paikka van Gaalin tapaiselle dominoivalle valmentajalle, sillä joukkueessa on muutama suorastaan diivan elkeet täyttävä pelaaja. Manchester Unitedissa sen sijaan joukkuehenki on arvo ylitse muiden – esimerkiksi pitkään Unitedin tärkeimpiä pelaajia ollut Wayne Rooney on joukkuepelaaja henkeen ja vereen. Jo Sir Alex Ferguson painotti Manchesterissä sitä, että kukaan pelaaja ei ole seuraa suurempi.
Louis van Gaal on varmasti positiivinen tuulahdus Manchesterin punaiseen leiriin. Siinä missä Sir Alex Fergusonin aikakautena tulosta tuli, ei miehen peluuttama jalkapallo ollut enää viimeisinä kausina sieltä moderneimmasta päästä. David Moyesin aikana punainen lanka tuntui olevan suurimman osan ajan hukasta, mutta myös hän peluutti suhteellisen vanhanaikaista kentällistä. Van Gaalin voidaan odottaa ajavan Unitediin modernisointia niin kentälle kuin sen ulkopuolellekin. Mies ei pelkää myöskään kokeilla uusia taktisia kuvioita, joten tuleva kausi on varmasti tältäkin kantilta mielenkiintoinen kaikille jalkapallon ystäville. Modernissa peliryhmityksessä ja taktisissa asioissa Manchester United onkin tuntunut antavan enemmän kuin tarpeeksi tasoitusta pahimmille kilpakumppaneilleen viimeisten kausien aikana. Louis van Gaalin soisi kurovan tätä etumatkaa umpeen.
Kausi 2014/15 – JoukkueanalyysiMaalivahdit: David De Gea, Anders Lindegaard, Ben Amos
Tässä vaiheessa lienee selvää, että David De Gea on itseoikeutetusti Unitedin pelaava maalivahti. Haparoivan ensimmäisen kauden jälkeen mies on nostanut tasoaan tasaiseen tahtiin ja viime kaudella mies oli puolustuksen loukkaantumisien ja huonon organisoinnin takia alapään tärkein pelaaja. Viime kaudella De Gea nousi jo tilastojen valossakin yhdeksi valioliigan parhaista maalivahdeista. Itseäni pitkän linjan maalivahtina lämmittää De Gean suhteellisen moderni tyyli: mies on hyvä avaamaan peliä eikä myy omaa asemaansa helposti yksi vastaan yksi tilanteissa. Miehen erityisominaisuus on ketteryys ja venyvyys – välillä tuntuu siltä, että kumiukon käsi ehtii yläkulmaan mahdottomissakin tilanteissa. Keskityspallot ovat edelleen De Gean heikkous. Tämä saattaa olla yksi tulevan kauden kynnyskysymyksistä joukkueen puolustusta organisoidessa, sillä edessä on Nemanja Vidicin tasoisen pelaajan jättämä aukko pääpalloissa.
Juutti Anders Lindegaard tuurailee De Geaa tarvittaessa. Mies on omaan silmääni ollut tasaisen varma, eikä hänellä ole varsinaisia heikkouksia. Mies ei kuitenkaan pysty voittamaan pelejä yksin De Gean tapaan. Lindegaard olisikin sopiva maalivahti valioliigan keskikastin joukkueille, mutta sopii myös Unitedin vaihtopenkille. Oma kasvatti Ben Amos toiminee maalivahtiosaston täydentävänä lenkkinä.
Puolustus: Rafael, Luke Shaw, Jonny Evans, Phil Jones, Chris Smalling, Guillermo Varela, Marnick Vermijl, Michael Keane
Puolustus on varmasti se Unitedin osasto, joka herättää eniten epäilyksiä ja kaipaa vahvistuksia ennen kauden alkua. Nemanja Vidicin, Rio Ferdinandin ja Patrice Evran poistuminen jättäisivät ison aukon minkä tahansa joukkueen puolustukseen, niin myös Manchester Unitediin. Keskuspuolustajista ainoastaan Jonny Evans on osoittanut olevansa valioliigatasoinen pelaaja. Phil Jones ja Chris Smalling ovat molemmat väläytelleet, mutta molemmat ovat myös olleet loukkaantuneina ja ovat vieläpä varsin nuoria. Jonny Evans lieneekin siis itseoikeutetusti tällä hetkellä Unitedin ykköstoppari, mutta vahvistuksia on varmasti tulossa. Näiden kolmen topparin takaa löytyykin tällä hetkellä vain enää omia junnuja tai tarpeen vaatiessa keskikenttäpelaajia.
Laitapuolustajiakin on tällä hetkellä joukkueessa vain yksi molemmille puolille ennen junnupelaajia. Vasemmanpuolen hankinta Luke Shawkin on kauden alkaessa vain 19 vuoden ikäinen. Mies on kuitenkin osoittanut tasonsa valioliigassa. Oikealle selkeä ykkösvaihtoehto on Rafael, jonka loukkaantumisherkkyys jättää kuitenkin kysymyksiä. Kun takaa löytyy vain junnupelaajia, saattaa laitalinkki Antonio Valencia joutua jälleen pelaamaan myös laitapuolustajana. Laitapuolustajaosastollekin vahvistukset olisivat tervetulleita, mutteivät niin elintärkeitä kuin keskuspuolustukseen.
Keskikenttä: Juan Mata, Michael Carrick, Nani, Ashley Young, Tom Cleverley, Darren Fletcher, Antonio Valencia, Shinji Kagawa, Wilfried Zaha, Marouane Fellaini, Nick Powell, Jesse Lindgard, Adnan Januzaj, Ander Herrera, Anderson
Keskikentällä Manchester Unitedilla tuntuu olevan klassinen dilemma: pelaajia löytyy määrällisesti paljon, mutta laadullisesti vähän. Ainoastaan Juan Mata, Michael Carrick ja Adnan Januzaj pelasivat viime kaudella odotusarvojensa mukaisesti. Nani, Ashley Young, Antonia Valencia, Shinji Kagawa ja pienin varauksin myös Tom Cleverley, Marouane Fellaini ja Anderson ovat kaikki väläytelleet osaamistaan myös Unitedin paidassa, mutta viime kaudella kukaan heistä ei pelannut riittävän hyvin. Näiden miesten pidemmästä onnistuneiden otteluiden putkesta alkaakin olla jo miltei liikaa aikaa, eikä heitä voida viimeisimpien näyttöjen perusteella laskea varmoiksi avauskokoonpanon pelaajiksi.
Varsinainen ongelma Unitedille on keskikentän keskusta, ja varsinkin puolustussuuntaan orientoituneen pelaajan puute. Tämän puutteen voi nähdä alkaneen jo Owen Hargreavesin loukkaantumiskierteestä, joka alkoi kaudella 2008/09. Hargreavesin jälkeen kyseistä roolia on pelannut vakuuttavasti ainoastaan Darren Fletcher, joka hänkin joutui vakavaan loukkaantumiskierteeseen kaudella 2011/12. Fletcher on edelleen mukana Unitedin organisaatiossa, mutta entiselle tasolleen mies ei ikävä kyllä taida koskaan palata.
Michael Carrick onkin noussut Unitedin keskikentän tärkeimmäksi palaseksi syöttötaidollaan ja sijoittumisellaan. Miehen vierelle ei ole kuitenkaan löydetty sopivaa pelaajaa. Seuran oma kasvatti Tom Cleverley on hyvä pelaaja, mutta hän ei taida koskaan nousta varsinaiseksi tähdeksi tai avauskokoonpanon pelaajaksi. Viime kesänä hankittua Marouane Fellainia yritettiin myös istuttaa keskikentän rikkovaan rooliin, mutta siinä mies epäonnistui surkeasti niin Manchester Unitedissa kuin myös Belgian maajoukkueessa kesän 2014 MM-kisoissa. Uusi hankinta Ander Herrera ei taida myöskään olla sopiva ratkaisu keskikentän puolustavaan rooliin. United kaipaa siis edelleen keskikentälleen puolustavaa pelaajaa – tämä ongelma on jatkunut jo niin kauan, että se tuntuu saavan tragikoomisia piirteitä.
Keskikentän hyökkäävällä kaistalla huomio kiinnittyy erityisesti laiturimateriaaliin. Juan Mata, Adnan Januzaj ja Shinji Kagawa tuntuvat olevan tällä osastolla tärkeimpiä pelaajia, mutta kukaan heistä ei ole koulutukseltaan varsinainen laituri. Ashley Young, Nani ja Antonio Valencia pelasivat vahvaa laitapeliä Sir Alex Fergusonin aikana, mutta viime kaudella jokainen heistä enemmän tai vähemmän epäonnistui. Miehet ovat väläytelleet aina silloin tällöin, mutta nähtäväksi jää onnistuuko kukaan heistä nousemaan enää avauskokoonpanon vakiokasvoksi. Sääli sinänsä, sillä jokaiselta mieheltä muistuu mieleen huikeita United hetkiä. Valencia on kuitenkin tärkeä pelaaja siinäkin mielessä, että hän voi tarpeen vaatiessa ja paremman vaihtoehdon puutteessa pelata myös laitapuolustajana.
Juan Mata on tasonsa valioliigassa näyttänyt ja hän lieneekin selvä avauskokoonpanon valinta. Adnan Januzaj pelasi loistavan debyyttikauden, ja vasta 19-vuotias belgialainen nousikin rytinällä kokeneempien pelimiehien ohi Unitedin hierarkiassa. Toivottavasti nuorukainen pystyy jatkamaan tulevalla kaudella vähintään samalla tasolla kuin ennenkin. Dortmundista hankittu Shinji Kagawa herättää edelleen kysymysmerkkejä. Bundesliigassa äärettömän hyvin pelannut japanilainen ei ole kahden kauden aikana löytänyt peli-iloaan United paidassa. Mies ei ole myöskään löytänyt itselleen sopivaa roolia Unitedin kenttämiehityksestä. Toivottavasti Kagawa onnistuu paremmin tulevalla kaudella, sillä miehellä on todistetusti potentiaalia paljon parempaan kuin mitä punanutussa on nähty.
Hyökkäys: Wayne Rooney, Javier Hernandez, Danny Welbeck, Robin van Persie, Angelo Henriquez
Manchester Unitedin hyökkäys on paljon paremmin kasassa kuin alempi kenttäryhmitys. Wayne Rooney ja Robin van Persie ovat selviä avauskokoonpanon miehiä ja kyseessä onkin yksi parhaista kärkiduoista koko maailmassa. Kysymyksiä herättää ainoastaan van Persien loukkaantumishistoria ja ikä, mutta viime kausien perusteella mies kykenee pelaamaan ainakin vielä yhden kauden maailman absoluuttisella huipulla. Rooney on kenties Unitedin tärkein kenttäpelaaja, sillä hänen työmoraalinsa ja esimerkkinsä on vertaansa vailla. Hän on myös imagollisesti Unitedin eräänlaiset kasvot. Rooney ja van Persie täydentävät myös toistensa pelaamista juuri sopivalla tavalla.
Kärkikaksikon takaa hyökkäyksestä löytyy Javier Hernandez, Danny Welbeck ja juniorijoukkueen kasvatteja niin kuin Angelo Henriquez. Hernandez ja Welbeck ovat jo näyttäneet kykenevänsä pelaamaan valioliigatasolla. Hernandez on maalintekijänä hyvää tasoa ja hänen löytymisensä ainakin vaihtopenkiltä tuo lisää vaihtoehtoja Unitedin hyökkäysarsenaaliin. Vaikka seuran omaa kasvattia Danny Welbeckiä on kritisoitu kliinisyyden puuttumisesta, on myös hän hyvää valioliigatasoa ja miehen työmoraali on moitteeton. Hyökkäykseen United tuskin tulee tulevallakaan kaudella kaatumaan.
VIESTI JATKUU
