Jalkapalloaiheiset kirjat

[Hasan Sas]

Onko kukaan täällä lukenut Miguel Delaneyn teosta States of Play: How Sportswashing Took Over Football? En löytänyt mainintaa haulla.

Luettu on. En aikanaan jaksanut raapustaa arviota, mutta tiivistettynä kirja on varsin erinomainen kuvaus nykyfutiksen huipputason taloudellis-poliittisesta touhusta. Jos haluat itsellesi pahan mielen, niin suosittelen lukemaan.

[Zazar]

Luettu on. En aikanaan jaksanut raapustaa arviota, mutta tiivistettynä kirja on varsin erinomainen kuvaus nykyfutiksen huipputason taloudellis-poliittisesta touhusta. Jos haluat itsellesi pahan mielen, niin suosittelen lukemaan.

Sama - joskin lukiessa tuli välillä hyväkin mieli, kun kulissien takaa oli kaiveltu niin tarkkoja taustatietoja PSG:n järjettömästä sekoilusta urheilullisella puolella, että se nauratti. Suositus tälle opukselle ja Delaneyn kirjoituksille muutenkin.

[Heppatiitti]

ERKKI ALAJA: MONSIEUR MAGIC – AULIS RYTKÖNEN. Ilmestymisvuosi 2009 ja sivuja 281.

Taustaa kirjoittajasta: Erkki Alaja oli jalka- ja käsipalloilija, tietokirjailija, urheiluvaikuttaja, mainostoimistonjohtaja ja urheilumarkkinoinnin pioneeri Suomessa. Jalkapallosta Alaja on kirjoittanut Auliksen elämäkerran lisäksi myös kirjat "Vielä yksi maali" joka kertoo Miklu Forssellin urasta ja elämästä, sekä "Bollis – Töölön Pallokentän 100 vuotta." Ymmärrettävistä syistä Erkki sekoitettiin monesti entiseen maajoukkueveskariin ja Palloliiton puheenjohtajaan Pertti Alajaan, joka oli Erkin identtinen kaksoisveli.

Nostoja kirjasta: Aulis Rytkönen syntyi saunassa Syväniemen pikkukylässä 1929. Syväniemi sijaitsee 33 kilometrin päässä Kuopiosta. Perheeseen kuului Auliksen ja vanhempien lisäksi isosisko. Perhettä kohtasi takaisku, kun isä Taavetti takasi ystäviensä lainan, mutta näiden yritys meni konkurssiin ja Rytköset menettivät kotitalonsa. Perhe muutti Kuopioon 1935 ja Aulis alkoi pelata Mölymäen (silloin vielä virallisesti Myllymäki) muiden poikien kanssa jalkapalloa. Kymmenvuotiaana syttyi talvisota, mutta Aulis sai lahjaksi oman jalkapallon, jolla pelattiin lumihangessakin. Aulis harjoitteli loputtomasti tekniikkaa, harhautuksia ja kehittyi pallotaituriksi sekä liittyi Kuopion Työväen Urheilijoihin. Kansakoulu päättyi 1942 ja Aulis meni heti sen jälkeen töihin. Juhannuksena 1945 pelasi Auli rannalla futista ja potkaisi pallolla vahingossa rannalla ollutta nuorta neitiä takaraivoon niin, että tämä menetti tajuntansa. Epäonni muuttui onneksi, kun neiti virkosi ja Aulis tapasi tulevan vaimonsa Annelin.

1945 Rytkönen siirtyi myös Kupsiin ja debytoi maajoukkueessa 19-vuotiaana 1948. Mieluisin pelipaikka oli välihyökkääjä, mutta muillakin pelipaikoilla tuli tulosta. 1949 Suomi voitti vieraskentällä Tanskan, joka oli Suomen ensimmäinen maaotteluvoitto yli kymmeneen vuoteen. 1950 armeijassa olleessaan Aulis meni naimisiin Annelin kanssa. Kustantaakseen hääkulut lainasi Aulis Kupsilta 2000 markkaa ja sitoutui pelaamaan seurassa vuoden 1952 kotiolympialaisiin asti. Tämä laina oli ainut korvaus, jonka Rytkönen koskaan sai Kupsilta. Italialainen värväri kiinnostui Rytkösestä, mutta kun konkreettista tarjousta ei tullut pysyi pelaaja Suomessa. Seuraava kiinnostunut seura oli nimekäs Stade Francais Red Star ja sopimuskin syntyi, mutta Suomen Palloliitto esti siirron. Pettynyt Rytkönen meni armeijan jälkeen töihin Osuusteurastamolle kassantarkastajaksi.

1950 Suomi voitti yllättäen sen ajan huippumaa Jugoslavian. Kotiolympialaisissa Suomi hävisi Itävallalle ja putosi jatkosta, mutta Aulis teki ottelussa kisojen upeimman maalin kuljettamalla pallon omalta rangaistusalueelta asti Itävallan verkkoon. Nyt liukkaasta ja luovasta välihyökkääjästä kiinnostui Ranskan Toulouse ja tällä kertaa Palloliitto ei asettunut poikkiteloin. Ensimmäinen suomalainen futisammattilainen sai sopimuksen allekirjoittamisesta 20.000 dollaria (nykyrahassa 134.000 euroa), lisäksi asunto, pinnarahat ja peruskuukausipalkka 80.000 frangia (nykyrahassa 1.531 euroa). Juuri kun sopimus oli allekirjoitettu, saapui kirje, jonka mukaan Atletico Madrid haluaisi neuvotella.

Ammattilaisuus käytännössä katkaisi Rytkösen maajoukkueuran. 1950-luvulla ammattilaisia pidettiin luopioina ja pettureina. Parhaina pelivuosinaan 1952-60 Rytkönen pelasi vain yhden maaottelun. Lisäksi oli kysymys rahasta. Köyhä Palloliitto joutui maksamaan kotimaaotteluiden bruttotuloista kymmenen prosentin leimaveron, mikäli joukkueessa pelasi ammattilainen. Rytköset viihtyivät Ranskassa mainiosti ja ranskalainen ruoka maistui. Myös peli kulku, vaikka tuohon aikaan ulkomaalaisia sai olla kentällä yhtä aikaa vain kaksi, eikä vaihtopelaajia tunnettu. Ensimmäisessä ottelussaan Aulis teki heti maalin ja syötti toisen. Kauden viimeisessä ottelussa Rytkönen ratkaisi maalillaan Toulousen nousun pääsarjaan.

Rytkönen oppi myös, että Ranskassa futarit nauttivat tiettyjä etuoikeuksia (lainaus kirjasta): Ajellessani kaupungilla jouduin pysäköimään autoni usein kiellettyihin paikkoihin, mikä tuntui olevan yleinen tapa. Kärppänä paikalle ilmestyneet polkupyöräpoliisit sakottivat heti. Olin onneksi tutustunut paikalliseen ylikomisario Jean Hirtzliniin. Keräsin aina saamani sakkolaput pinoon ja vein ne hänelle poliisin päämajaan. Kovasti anteeksipyydellen hän repi laput tuusan nuuskaksi ja pahoitteli, että poliisien joukossa on vielä niitä, jotka eivät erota TFC:n pelaajien autoja vaan ymmärtämättömyydessään syyllistyvät sakkolappujen kirjoittamiseen. Hirtzlinin mielestä Ranskan presidentille voidaan kyllä kirjoittaa sakkolappu, mutta jalkapalloilijalle ei (lainaus päättyy).

Toulouse sijoittui parhaimmillaan Ranskan pääsarjassa toiseksi, mutta voitti 1957 Ranskan cupin. Loppuottelussa Toulouse voitti 6-3 ja Rytkönen syötti maaleista neljä. Heti perään Toulouse voitti Englannin cupmestarin Aston Villan. 1958 Toulouse sparraa MM-kisoihin matkalla olevaa Brasiliaa pelaamalla tasan 4-4 ja mieleen jää 17-vuotias Pele. 1959 kenttien herrasmies saa uransa ainoan varoituksen (lainaus kirjasta): Sain ensimmäisen puoliajan lopulla upean keskityksen 20 metrin päässä maalista, otin pallon rinnalla alas ja anoin lapikkaan puhua välittömästi. Pallo meni maaliin yläriman alta. Maali oli varmasti elämäni upeimpia. Tuomari vihelsi kuitenkin vapaapotkun vastustajalle ja näytti minulle, että pallo oli koskettanut kättäni kuolettaessani pallon rinnalla. Reagoin tapojeni vastaisesti voimakkaasti tuomioon ja nimitin tuomaria hulluksi. "Tue est foux." Hän ajoi minut kentältä punaisella kortilla. Pelaajamme ryntäsivät tuomarin luokse ja painostivat muuttamaan tuomiota. Ihme ja kumma, tuomari kutsui minut takaisin kentälle. Sain elämäni ensimmäisen varoituksen, joka myös jäi elämäni ainoaksi (lainaus päättyy).

Loukkaantumiset alkoivat vaivata Aulista ja lihasrevähdyksiä tuli toistuvasti molempiin reisiin, väliin etu- ja väliin takareiteen. Lisäksi Auliksen vanhemmat Suomessa alkoivat olla huonossa kunnossa. Päätös Suomeen paluusta kypsyi, vaikka Toulouse olisi halunnut vielä jatkaa sopimusta. Jäähyväisottelussa Toulouse kohtasi kesäkuussa 1960 AC Milanin. Heti ottelun alussa Auliksen jalkapöytä murtui, mutta hän pelasi ottelun loppuun hammasta purren.

Paluu silloin byrokraattiseen ja patavanhoilliseen Suomeen oli Rytkösille kulttuurishokki Ranskan vuosien jälkeen. Aulis joutui myös savolaisen kateuden ja kostonhalun uhriksi. Hän uskoi tapaavansa Kupsin puheenjohtaja Väinö Heikkisen, mutta ei tiennyt, että tämä oli juuri riitautunut pahasti muun seurajohdon kanssa ja päättänyt kostaa seuralle. Heikkinen kertoi Aulikselle, ettei Kups ole enää kiinnostunut paluusta, eikä luvattua työpaikka ole olemassa. Heikkinen neuvoi kääntymään Valkeakosken Hakan mesenaatin Juuso Waldenin puoleen. Aulis matkasi Valkeakoskelle, mutta Walden oli saanut yllätysvieraita Englannista ja siirsi sopimusneuvottelut konttoripäällikölleen. Konttoripäällikkö koitti vetää välistä, eikä tarjotulla palkalla olisi maksanut edes asunnon vuokraa. Rytkönen poistui pettyneenä. Myöhemmin Walden raivostui konttoripäällikölle ja pyysi Rytköseltä anteeksi, mutta juna oli jo mennyt. Väliin oli ehtinyt iskeä HJK:n johtokunnan jäsen Jaakko Kahila ja seuran uusi mesenaatti Olli Lyytikäinen (eli Olliksen isä). Lyytikäinen oli myös Kustannusliike Apulehden omistaja. Aulikselle järjestetään asunto Kulosaaresta, hyväpalkkainen hankintapäällikön virka lehdestä, joten HJK:n pelaajavalmentajan pestistä ei tarvitse maksaa kuin nimelliset 25 markkaa kuukaudessa. 1960-luvulla Apu-lehti nousi Suomen laajalevikkisimmäksi viikkolehdeksi. Aulis yleni levikkipäälliköksi ja jäi lehdestä eläkkeelle 35-vuotisen uran jälkeen.

Jalkapallokentälläkin alkoi alkuvaikeuksien jälkeen sujua. Olosuhteet olivat Suomessa toista kuin Ranskassa, ja Pallokentän suihkuista sai lämmintä vettä vain poletilla. HJK oli pudonnut futiksen kärjestä ja joukkueessa oli liikaa vanhoja pelaajia. Ranskasta tuoduin valmennusopein ja uusilla värväyksillä HJK voitti ensimmäisen mestaruutensa 26 vuoteen 1964. Aulis lopetti pelaamisen 1966, mutta houkuteltiin vielä 1969 yhteen SM-sarjaotteluun, jossa 40-vuotiaana teki maalin. Rytkösen mukanaan tuoma hyökkäävä pelityyli ja Kai Pahlmanin temput saivat katsomot pullistelemaan. Rytkönen vetäytyi HJK:n miesten valmennustehtävistä 1971.

HJK:n naisten valmentajana Aulis toimi ensimmäisen kerran 1973 ja teki pioneerityötä naisfutiksen hyväksi. Viimeisen kerran Rytkönen valmensi HJK:n naisia vuonna 1996. Naisjoukkueen kanssa Aulis toimi 11 vuotta, jotka toivat seuralle 10 SM-kultaa. Auliksen neljästä tyttärestä kaksi voitti mestaruuksia isän opeilla. Hurjinta työtahti oli vuonna 1975, jolloin Rytkönen oli palannut HJK:n miesten valmentajaksi, hoiti työnsä Apu-lehdessä ja otti vastaansa vielä maajoukkueen managerin tehtävät, josta ei saanut muuta korvausta kuin maaotteluista päivärahat. Maajoukkueen managerin tehtävät Aulis lopetti 1978 ja juhli samana vuonna HJK:n kanssa Suomen mestaruutta.

Eläkkeellä Auliksen aika jakaantui tasan Espoon (jonne oli muuttanut) sekä neljän tyttären ja lastenlasten kanssa. Anneli vaimo kuoli 2006. Samana vuonna Aulikselle tehtiin neljä pallolaajennusleikkausta.

Kirjan arvostelu: Aikaa on kulunut tämänkin kirjan ilmestymisestä, mutta kun MM-kisavuodesta huolimatta on kustantajien uutuuskirjojen tarjonta niukkaa, niin kaivetaan hyllystä esiin vanhempia teoksia. Kirjan kirjoittamisen jälkeen Aulis Rytkönen kuoli 2014 ja kirjailija Erkki Alaja 2023. Kirja etenee mukavasti "jutustelutyyliin" eli Aulis muistelee ja Erkki kirjoittaa tarinat muistiin. Harvasta futarista voi tulla kolmen seuran – Kups, Toulouse, HJK – legenda. Myös kirjassa on selvät kolme osaa – eli nuoruus Kuopiossa, parhaat pelivuodet Ranskassa ja sen jälkeen vuosikymmenien valmennustyö Helsingissä.

Rytkönen on todellakin kirjansa ansainnut ja kuuluu heittämällä Suomen kaikkien aikojen kymmenen kovimman futarin joukkoon. Suomen ensimmäisen futisammattilaisen parhaan vuodet sattuivat valitettavasti aikaan, jolloin muut kuin amatöörit saivat otsaansa luopion leiman. 1950-luvulla tiedonsaanti ja mediat olivat toista kuin nykyään, eikä Rytkösen saavutuksista juuri tietoa kotimaahan tullut. Nykyään hän olisi arvostettu huippuliigassa pelaava tähti, jonka jokaista ottelua seurattaisiin täällä tarkasti. Rytkösen arvostuksesta Ranskassa kertoo, että hänen vieraillessaan Toulousessa 2008 isäntänä oli entisen pelikaverin ja ystävän Richard Boucherin lisäksi Just Fontaine, joka vuoden 1958 MM-kisoissa teki mahdollisesti lyömättömät 13 maalia yksissä kisoissa. Myös Ranskan televisio teki samassa yhteydessä jutun "Monsieur Magicistä."

Oikein mukava kirja kenttien gentlemanista ja positiivisestä ihmisestä, josta en ole kuullut kenenkään sanovan pahaa sanaa. Ilman muuta lukusuositus, jos kirja sattuu tulemaan divarissa vastaan. Arvostelu on neljä tähteä viidestä.

[Ylläpitäjä]

Savolaiselle kateudelle ja kostonhalulle

[Forester]

ERKKI ALAJA: MONSIEUR MAGIC – AULIS RYTKÖNEN. Ilmestymisvuosi 2009 ja sivuja 281.

Mainio teos supermukavasta ihmisestä. Itsellä löytyy kirjahyllystä Auliksen jo vähän vapisevalla käsialalla omistuskirjoituksella

[D mies]

Uutuuskirja | Keke Armstrong tarttui Aleksei Eremenko juniorin rinnuksiin kesken pelin: "Päässäni kilahti"
https://www.hs.fi/urheilu/art-2000011908228.html

[konttaava karhu]

Uutuuskirja | Keke Armstrong tarttui Aleksei Eremenko juniorin rinnuksiin kesken pelin: "Päässäni kilahti"
https://www.hs.fi/urheilu/art-2000011908228.html

Keijo oli aikaansa edellä. Foorumilla nimitettiin mm. Budjetti-Kekeksi ja Euro-Kekeksi. Nykyisin taas Transfermarkt-vertailut tulevat täällä ns. reaktionomaisesti.

[Käpylän Harakka]

Anton Monti: Ultrat – Väkivalta ja mafia Italian jalkapallokatsomoissa (S&S, 2026)


Tämä kirja kiinnosti, koska se lupasi otsikkonsa mukaisesti yhdistää kaksi teemaa, joista olen melko kiinnostunut ja lukenut muutaman erillisen kirjan kummastakin. Eli olin varmasti tämän kirjan kohderyhmää, mutta silti – vai juuri siksi? – jouduin pettymään.

Teksti oli kyllä ihan viihdyttävää, mutta sisältö enimmäkseen aika tuttua. Suurilta osin kerrottiin ultrista sellaisia juttuja, jotka ovat ennaltaan tuttuja esim. kirjoista 1312 (James Montague), Ultra (Tobias Jones) tai Pyhä peli (Esa Mäkijärvi). Toki tähän oli saatu sitten muutama tuore anekdootti päälle. Mafiaa ei käsitelty sen sijaan juurikaan erikseen ja ultriin liittyenkin lopulta aika vähän.

Kirjan ensimmäinen osa kävi läpi suurimpien seurojen ultrien historiaa mainiten kunkin kohdalla, millaisia yhteyksiä mafiaan on ollut tiedossa. Varmaan tällaisen wikipediamaisen lähestymistavan sijaan, olisi pitänyt upota kunnolla yhteen tapaukseen ja avata sitä kunnolla (kuten Jones teki keskittyessään Cozensan ultriin). Mutta joku kunnon undercover-hanke on toki helpommin sanottu kuin tehty.

Kirjan kahdesta osasta jälkimmäinen käy läpi ultraliikkeen historiaa laajempaan yhteiskunnalliseen kehitykseen nivoen. Tai jotenkin näin sille ladattiin odotuksia... Mutta vähän laihaksi jäi tämänkin anti, vaikka tässä tiedonhankinta olisi ollut varmasti paljon helpompaa ja Montin valmiudet vahvemmat. Sen sijaan homma jää sille tasolle, että vaikkapa 1970-luvulla oli väkivaltaa sekä ultraskenessä että poliittisissa liikkeissä. Ja esimerkiksi juuri 1970-luvusta olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmän, mutta kyseinen luku ei ollut mitaltaan kuin neljä sivua. Eli sitä ultratoiminnan ja muun yhteiskunnallisen kehitykse nivomista yhteen ei oikeastaan edes kunnolla yritetty.

Tuollainen käsittely olisi ollut varsin tervetullutta, sillä muistaakseni sellaista ei juurikaan ollut noissa edellämainituissa Montaguen, Jonesin ja Mäkijärven kirjoissakaan. Nykyisellä sisällöllään kirja olisi ollut huomattavasti loogisempi ja parempi, jos koko homma olisi tehty tuon kakkososan rakenteella vuosikymmen kerrallaan edeten ja siihen pudoteltu sitten joukkoon seurakohtaista historiaa ja mafia-yhteyksiä.

Kokonaisuudesta jäi kaiken lisäksi vähän hätäinen fiilis. Lähdeviitteet olivat kyllä muodollisesti käytössä, mutta niitä hyödynnettiin harvoin ja puutteita oli jopa ilmiselvissä paikoissa. Esimerkiksi yhdessä kohdassa viitataan Montaguen kirjaan, mutta ei kerrota viitteellä tai muutenkaan, mikä kirja on kyseessä. Tällaisessa populaarissa tietokirjassa ei musta ole mitenkään välttämätöntä lähteyttää, mutta jos viitteitä käytetään, voisi niitä käyttää kunnolla. Lisäksi heikosta kustannnustoimittamisesta kertoo se, että kirjassa on joitain tietoja (kuten San Siron kapasiteetti), jotka ovat yhdessä kohdassa oikein ja toisessa väärin. Kun mittaa on alle 200 sivua, niin tuollaisten helposti huomattavien yksityiskohtien johdonmukaisuuden pitäisi olla itsestään selvää.

Se jäi myös hämmentämään, että kun kirjan tiedotteen mukaan se "perustuu monivuotiseen tutkimukseen, haastatteluihin ja oikeudenkäyntiaineistoon", niin tämä duuni ei oikein käy ilmi mitenkään. Esipuheessa kyllä kerrotaan esimerkiksi, että jotain "Paavoa" on haastateltu ultrakulttuuriin liittyen, mutta tuon haastattelun anti jää mysteeriksi. Ja eihän sitä nyt tietenkään mikään pakko ole nostaa omaa häntää kertomalla, mitä kaikkea on käytännössä tehty ja ketä tavattu, mutta vähän hassulta tuo kustantajan mainospuhe kuulostaa, kun kirjaa lukiessa tuntui enemmän siltä, että on koko homma on tehty läppäriä vauhdikkaasti naputtaen melko rajallisen lähdemateriaalin perusteella. Lopun lähdeluettelossakin mainitaan vain 11 lähdettä, mutta ainakin Montague ja "Paavo" pitää laskea tuohon päälle.

Lopuksi on sanottava, että yli 30 euroa tällaisesta kirjasta on aivan liikaa. Vanhoina hyvinä aikoina tämä olisi ollut joku 15 euron Like-pokkari, jolloin ei olisi jäänyt lainkaan höynäytetty olo. Sillä enemmän tämä tuntui rahan kuin ajan haaskaukselta. Kirja oli kuitenkin suht viihdyttävä ja nopeasti luettu. Informatiivisenakin voi pitää, jos noita muita tässä mainittuja kirjoja ei ole sattunut lukemaan.

[Thouni]

Kiitokset arvostelusta, ja kirja näyttäisi vastaavan aikalailla omia ennakko-odotuksia. Jää siis ostamatta, jollei sitten tule vuoden päästä vastaan jossain Suomalaisen 4,99€-alekorissa.
Keith Armstrongin kirja sen sijaan taitaa mennä hankintalistalle, vaikka suurimpia SPOILEREITA tippuukin jo roskalehdistön kautta julki.

[Tango Rosario]

Monti oli Ylen aamussa puhumassa kirjansa aiheesta: https://areena.yle.fi/1-77772831

[Hasan Sas]

Joey D'Urso: More Than A Shirt: How Football Shirts Explain Global Politics, Money and Power (2025)

En tästäkään mitään kovin perusteellista arviota aio raapustaa, mutta muutama sana kuitenkin. Näitä jalkapallon ja politiikan/talouden suhteesta kertovia kirjoja on alkanut ilmestyä kohtuulliseen tahtiin ja ainakin ULKOMAILLA taso on lukemieni teosten kohdalla ollut hyvä. D'Urson kirja on genren kevyemmästä päästä ja tarkastelee edellämainittuja teemoja käyttäen aasinsiltana paitoja. Paidoissa voi olla monia mielenkiintoisia seikkoja, jotka omalta osaltaan kuvastavat aikansa henkeä. Erilaisia paitasponsoreita käsitellään paljon ja melkoisen iso osa käsittelyyn päätyneistä sponsoreista ovat olleet jollain tapaa kyseenalaisia: on valtiollista vaikuttamista, rikollisten rahanpesua, muuta rikollisten touhua, epämääräsiä vedonlyöntisivustoja, vielä epämääräisempiä kryptovaluuttahuijauksia sun muita. Mielenkiintoista on myös se, kuinka sponsorit pyrkivät kieltämään erilaisia markkinointirajoituksia esimerkiksi vedonlyönnin suhteen. Useissa tapauksissa paitasponsori mainostaa nimellisesti esimerkiksi uutissivustoa, jonka tosiasiallinen tarkoitus on toimia kulissina vedonlyöntifirmalle, jonka suora mainostaminen siis olisi laitonta. Samaa tekevät hieman eri muodossa erilaiset valtiolliset vaikuttajat. Kaava lienee kaikille tuttu: ostetaan valtavalla rahalla paikka valioliigajoukkueen paidasta ja lätkäistään siihen isolla jonkun firman nimi, jossa myös on osana ko. valtion nimi. Näin mainostetaan nimellisesti vaikkapa lentoyhtiötä tai telekommunikaatiofirmaa samalla, kun Qatar, Arabiemiraatit, Ruanda jne. saavat osakseen valtaisaa näkyvyyttä. Muutamissa tapauksissa D'Urso ryhtyy tonkimaan näiden kulissifirmojen taustoja, mutta harmillisesti itse jalkapalloseuroilta ei juuri kuulla kommentteja. Ilmeisesti melkoisen monille seuroille tuntuu olevan olennaista se, että rahaa tulee riippumatta siitä, mitä paskaa paidassa satutaan mainostamaan. "Mietaa", voisi joku tähän sanoa.

Sinänsä D'Urson kirja ei paljasta mitään kovin uutta ja ihmeellistä, mutta tarjoaa kuitenkin sujuvan ja mukavan lukukokemuksen ja toki entisestään vahvistaa käsitystä siitä, kuinka mädännäistä nykyjalkapallo on sen korkeimmalla huipulla. Aiheen käsitteleminen paitojen kautta on ihan innovatiivinen ratkaisu, joskin muutamissa kohdissa esimerkit ovat turhankin tuttuja ja joissakin tapauksissa myös hieman väkisin keksityn oloisia, jotta päästäisiin käsittelemään tiettyä teemaa. Hyvä kirja ja näin, mutta jos pitäisi valita vain yksi tuore jalkapallon ja yhteiskunnan suhdetta käsittelevä teos, niin melkein suosittelisin mieluummin tarttumaan tälläkin sivulla mainittuun Miguel Delaneyn States of Playhin (johon D'Ursokin useasti kirjassaan viittaa).

[Fjalle83]

Kuten yllä jo todettiin, Anton Montin kirja on ihan kaameaa scheissea. Wikipedia-tason alakoulun opinnäytetyö.

[Chino]

Kuten yllä jo todettiin, Anton Montin kirja on ihan kaameaa scheissea. Wikipedia-tason alakoulun opinnäytetyö.

Eipä siis tarvitse ostaa, vaikka tarkoitus oli.

[Rela]

Armstrongin kirjalle peukkua, ehdottomasti futiskirjojen paremmasta päästä. Hyvin kuvaa millaista puuhastelua suomifutis on ollut isoissakin seuroissa.

[aceman]

Armstrongin kirjalle peukkua, ehdottomasti futiskirjojen paremmasta päästä. Hyvin kuvaa millaista puuhastelua suomifutis on ollut isoissakin seuroissa.

Olin juuri tulossa kirjoittamaan samaa.
Kirjahan oli yllättävänkin mukaansatempaava ja ahnehdin sen parissa päivässä kun vauhtiin pääsi.
Ja jälkikäteen ajateltuna, olisi voinut olla pidempikin koska juttuja varmasti jäi varastoon paljon.
Muistelen että itsekin arvostelin Kekeä tuttaville joskus 20v. sitten mutta en kyllä silloin tiennyt kuinka ohuella mies veteli Suomen isoimman seuran puikoissa.
Enkä tiennyt miksi yhtäkkiä katosi TV:sta. Reilu peli Viaplay taas kerran.

[blgr]

Jep, Keken kirjalle kans kehut. Tykkäsin kovasti. Itse oisin toivonu enempi Hakan ajoista mut tuohon mittaan ei tietysti mahdollista. Keke on tosiaan erittäin hieno ja mukava mies ainakin pukukopin ulkopuolella!

[Heppatiitti]

RUY CASTRO: GARRINCHA – THE TRIUMPH AND TRAGEDY OF BRAZIL`S FORGOTTEN FOOTBALLING HERO. Ilmestymisvuosi 1995 ja sivuja 416.

Taustaa kirjoittajasta: Ruy Castro syntyi vuonna 1948. Hän on brasilialainen journalisti, maan suosituimpia kirjailijoita sekä Brasilian kirjallisuusakatemian puheenjohtaja. Valtavan laaja tuotanto faktaa ja fiktiota. Käsittelyssä oleva kirja ilmestyi 1995 portugaliksi, mutta kun se kieli ei oikein taivu on arvostelu tehty vuonna 2005 ilmestyneestä englanninkielisestä teoksesta.

Nostoja kirjasta: Garrinchassa oli intiaaniverta ja hänen isovanhempansa olivat entisiä orjia. Garrincha syntyi vuonna 1933. Garrinchan isällä oli vaimonsa Marian kanssa yhdeksän lasta ja huhujen mukaan 25 muuta lasta. Garrincha itse laittoi alulle 14 lasta viiden naisen kanssa ja lehtolapsien määrää voi vain arvailla. Garrinchan isä toimi Pau Granden kylän ja siellä olevan tekstiilitehtaan vartijana. Isä oli naisten mies ja alkoholisti. Erityisesti maistui cachaca – sokeriruokomehusta tislattu viina. Garrincha peri aikanaan kaikki isänsä huonot puolet. Garrinchalla oli syntyessään vääristynyt selkäranka, oikea jalka oli sisäänpäin kääntynyt ja vasen jalka kääntyi ulos ja oli monta senttiä oikeaa lyhyempi. Oli vaikea uskoa, että näistä lähtökohdista tuli futishistorian ylivoimaisesti paras harhauttelija, eikä kenestäkään muusta voi puhua samana päivänä ja seuraavanakin vain George Bestistä ja Ronaldinhosta.

Virallisesti hänen nimensä oli Manuel (tai Mane) mutta kaikki tunsivat hänet jo lapsena Garrinchana. Garrincha oli paikallinen pienikokoinen varpuslintu. Garrincha oli villi lapsi. Seksi alkoi kiinnostaa 12-vuotiaana ja kun tyttöjä ei ollut tarjolla, hän joutui tyytymään kylän vuohiin. Garrincha meni töihin 14-vuotiaana tekstiilitehtaalle, mutta sai potkut laiskottelun johdosta. Garrinchan jalkapallotaidot pelastivat hänet takaisin töihin ja paikalliseen joukkueeseen. Palkka oli 30 cruzeiroa ja lounas. Laihuuden takia Garrincha sai vapautuksen armeijasta. Garrincha oli valtava lahjakkuus ja Rion suurseura Vasco da Gama kiinnostui hänestä, mutta Garrincha ei ottanut testiin pelikenkiä mukaan. Garrinchalla oli jo tuolloin kaksi naista – Nair ja Iraci. 16-vuotias Nair tuli raskaaksi ja perheiden painostuksesta Garrincha meni naimisiin tytön kanssa. Kaikkiaan Nair synnytti Garrinchalle kahdeksan lasta (kaikki tyttöjä).

Suurista seuroista Botafogo kiinnostui Garrinchasta ja testiottelussa laittoi tätä vastaan maajoukkuepakki Nilton Santosin. Yksi puoliaika riitti ja Garrinchalle tarjottiin sopimusta. Kuten myöhemmin tavaksi tuli allekirjoitti Garrincha tyhjän sopimuspaperin, johon myöhemmin lisättiin palkaksi 300 cruzeiroa. Garrincha oli hyvin naiivi ja luottavainen. Hän uskoi kaikista ihmisistä hyvää ja joutui kärsimään siitä. Garrincha aloitti Botafogossa loistavasti ja rakasti harhauttamista. Garrincha harhautti puolustajan kerran, jäi odottamaan että tämä pääsi peliin mukaan ja harhautti tämän uudestaan ja jäi taas odottamaan, että pystyi harhauttamaan tämän kolmannen kerran. Vuoden 1954 MM-kisajoukkueesta Garrincha putosi viimeisten joukossa.

Botafogo alkoi tehdä tuottoisia ulkomaankiertueita ja Juventus oli kiinnostunut Garrinchasta, mutta Botafogo pyysi liikaa. Garrinchan palkkaa kuitenkin nostettiin, mikä tuli tarpeeseen, sillä Garrincha elätti koko sukunsa ja päälle vielä joukon kavereita. Garrincha jakoi elämänsä Rion ja Pau Granden välillä, mutta Nair ei halunnut muuttaa Rioon, mutta sen sijaan Garrinchan rakastajatar Iraci muutti. Meksikon kiertueella yleisö alkoi ensimmäinen kerran huutaa "Ole!" aina kun Garrincha harhautti ja sama huuto alkoi kuulua Maracanallakin.

Vuoden 1958 MM-kisojen harjoitusottelussa Pele ja Garrincha pelasivat ensimmäistä kertaa yhdessä. Kaikkiaan herrat esiintyivät yhdessä 59:ssä maaottelussa, joista Brasilia voitti 52 ja pelasti tasan seitsemän kertaa. MM-kisat pelattiin Ruotsissa. Brasilia majoittui ja harjoitteli Hindasissa. Joukkueenjohdon pyynnöstä hotellin 28 naistyöntekijää korvattiin miehillä, mutta läheisen nudistirannan käyttäjät eivät suostuneet laittamaan vaatteita päälle. Garrincha ja Pele eivät pelanneet kisojen kahdessa ensimmäisessä ottelussa, mutta molemmat pääsivät avaukseen tieteelliseen jalkapalloon nojaavaa Neuvostoliittoa vastaan. Tieteellinen jalkapallo murskautui vääräsäärisen maalaisen edessä, kun Garrincha nöyryytti puolustajia ja vain aikakauden suurimman maalivahdin Lev Jashinin ihmepelastukset pitivät numerot siedettävinä. Puolivälierissä kaatui Wales ja Garrinchan isä kutsuttiin kuuntelemaan matsi radiosta Brasilian presidentin kanssa. Välierissä kaatui Ranska 5-2 ja Pele teki toisella puoliajalla kolme maalia. Finaalissa Ruotsi meni johtoon, mutta Garrincha syötti tasoituksen ja johtomaalin. Brasilia voitti vaivattomasti ensimmäisen maailmanmestaruutensa ja juhlat jatkuivat pitkään.

Botafogo alkoi pelata entistä enemmän tuottoisia näytösotteluita ja kiertueita. Euroopan kiertueella Ruotsin Umeåssa tuli tyttö raskaaksi ja yhdeksän kuukautta myöhemmin syntyy Garrinchan ensimmäinen poika – Ulf Lindberg. Puolustajat antoivat Garrinchalle lahjoja ja pyysivät ettei hän nöyryyttäisi heitä. Samaan aikaan Garrinchan elämä oli täyttä vapaata pudotusta. Pau Grandessa hän törmäsi autolla ihmiseen ja lähti karkuun. Garrinchan onni oli, että uhri sattui olemaan hänen oma isänsä, eikä syytettä nostettu. Myös rakastajatar Iraci synnyttää Garrinchalle tyttären. Garrincha allekirjoittaa taas tyhjän kolmen vuoden sopimuspaperin, johon myöhemmin lisätään palkaksi 300 dollaria kuussa. Botafogo kieltäytyy myymästä Garrinchaa Real Madridiin.

Riossa järjestettiin äänestys kaupungin parhaasta pelaajasta. Ääniä ostettiin ja sai antaa vapaasti. Garrinchaa auttoi äänten kalastelussa laulajatähti Elza "bossa negra" Soares – Garrinchan elämän suuri rakkaus. Garrincha sai yli 300.000 ääntä. Elza oli lähtöisin todella köyhistä oloista. 13-vuotiaana hänet pakotettiin naimisiin raiskaajansa kanssa. Elza synnytti tälle kaikkiaan seitsemän lasta, joista kolme kuoli nälkään tai tuberkuloosiin. "Aviomies" kuoli 1958 ja Elza alkoi laulaa klubeilla. Hän löi läpi ja tuli tähdeksi.

1962 Chilen MM-kisoissa Brasilian pelaajille oli oma valtion suosittelema bordelli, jonka palveluksia pelaajat saivat käyttää. Avausottelussa Brasilia voitti Meksikon 2-0. Seuraavassa ottelussa Tsekkoslovakiaa vastaan Pele loukkaantui ja ottelu päättyi 0-0. Brasilia voitti silti seuraavassa pelissä Espanjan 2-1. Sen jälkeen Garrincha otti joukkueen reppuselkään. Puolivälierissä Brasilia voitti Englannin 3-1 ja Garrincha teki kaksi maalia ja syötti kolmannen. Välierässä kaatui kotijoukkue Chile 4-2. Garrincha teki taas kaksi maalia ja syötti yhden. Chilen puolustaja Rojas oli potkinut Garrinchaa koko ottelun ajan, mutta kotiyleisön pelossa perulainen erotuomari oli sallinut kaiken. Ottelun lopussa Garrincha lopulta kosti työntämällä chileläistä polvella. Tuomari ei nähnyt tilannetta. mutta linjatuomarin kertoman perusteella antoi Garrinchalle punaisen kortin. Garrinchaa heitettiin vielä kivellä päähän katsomosta. Nyt oli vaarana ettei kisojen suurin tähti pelaisi loppuottelussa. Siihen aikaan ei punainen kortti automaattisesti merkinnyt pelikieltoa. Erotuomarin raportti ratkaisi. Brasilialaiset kustansivat nopeasti linjatuomarin matkalle Pariisiin ja ilman tätä erotuomari perui päätöksensä. Finaalin Garrincha pelasi 39 asteen kuumeessa ja Tsekit kaatuivat 3-1.

Garrincha oli intohimoisesti rakastunut Elzaan. Hän jätti Nairin ja Iracin ja muutti Elzan ja tämän lasten luokse. Garrincha kärsi polvivaivoista, mutta ei suostunut menemään leikkaukseen, vaan luotti enemmän uskolla parantajiin ja vastoin lääkärien suositusta Botafogo peluutti Garrinchaa kiertueilla. Kun Nair kävi lapsineen itkemässä TV-lähetyksessä, syytettiin Elzaa kodin rikkojaksi. Häntä uhkailtiin ja hänen taloaan kohti ammuttiin. Elzan levyjä rikottiin TV:ssä suorassa lähetyksessä. Elza ja Garrincha joutuivat muuttamaan.

Polvi ja kivut vaivasivat Garrinchaa ja tämä alkoi ryypätä entistä enemmän. Juventuksen omistaja Gianni Agnelli tarjosi Garrinchasta miljoona dollaria, mutta kun tämän polvivaivat selvisivät italialaisille, he pudottivat tarjousta. Garrincha pelasi loukkaantuneena kiertueilla, koska ilman häntä Botafogon ottelupalkkio puolitettaisiin. Garrincha sanoi: "Itkin aina, kun koskin palloon." Ilmestyi myös elokuva nimeltä "Garrincha – Ihmisten ilo." Avioero-oikeudessa Garrincha nyljettiin ja hän menetti lähes koko omaisuutensa (myös tulevat ansiot). 1964 Brasiliassa tapahtui sotilasvallankaappaus. Elza oli tukenut syrjäytettyä presidenttiä ja häntä ja Garrinchaa kovistellaan. Vallan vaihtuminen tarkoitti, että Elzan työt loppuivat pitkäksi aikaa. Kukaan ei uskaltanut palkata häntä. Garrincha pelasi välillä, mutta kivut olivat kovat. Uuden sopimuksen mukaan Botafogo maksoi hänelle pelattujen otteluiden määrän mukaan. Rahat menivät Nairin ja lasten elatusmaksuihin, jotka maksettiin suoraan Nairin lakimiehelle, joka vei niistä valtaosan itselleen.

Vuosien lykkäyksien jälkeen Garrincha suostui leikkaukseen ja loppuvuosi 1964 meni kuntoutuksessa. 1965 Garrincha oli lihonut ylipainoiseksi ja pystyi pelaamaan hyvin vähän. Hänet myytiin 100.000 taalalla Sao Paolon jätti Corinthiansille. Elza oli taas alkanut saada keikkoja, mutta Sao Paolossa Garrinchan alkoholin käyttö lisääntyi entisestään. 1966 Garrincha ja Elza menivät naimisiin ja Garrincha valittiin MM-kisajoukkueeseen. Kisojen avausottelussa Pele ja Garrincha olivat viimeisen kerran yhtä aikaa kentällä. Molemmat tekivät maalin ja Brasilia voitti. Garrincha ei enää päässyt pelaamaan turnauksen muissa otteluissa ja Brasilia jäi alkulohkoon. Lokakuussa 1966 Garrincha pelasi viimeisen ottelunsa Corinthiansissa, joka laittoi hänet siirtolistalle, mutta mikään seura ei häntä halunnut. Garrincha kiersi pelaamassa näytösotteluita maakunnissa, mutta ei saanut palkkaansa kiertueen jälkeen. Hän oli lähellä joutua vankilaan elatusmaksurästien takia.

1968 Garrincha oli ylipainoinen ja juoppo. Hän pelasi yhden ottelun kolumbialaiselle joukkueelle, mutta oli niin huono, että omat kannattajat hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Garrincha ajoi kolarin, josta itse selvisi naarmuilla, mutta kyydissä ollut Elzan äiti kuoli. Garrincha sai kahden vuoden ehdollisen tuomion ja yritti kahdesti itsemurhaa. Elza oli lyönyt läpi Italiassa ja pariskunta muutti Roomaan. Garrincha ei löydä sieltäkään joukkuetta ja Elza alkoi kyllästyä kannattelemaan juoppoa. Brasilian kahvi-instituutti palkkasi Garrinchan keulakuvaksi ja toimimaan Euroopan "kahvilähettiläänä." Garrincha oli työssä yhtä huono kuin muissakin jalkapallon ulkopuolisissa töissään. Kun italialainen kysyi "kahvilähettiläältä" onko brasilialainen kahvi oikeasti hyvää? Vastasi Garrincha, joka ei osannut valehdella: "En tiedä. En koskaan juo sitä. Tiedän että brasilialainen cachaca on hyvää." Pariskunta palasi vuoden 1971 lopussa Brasiliaan.

Maracanalla järjestettiin ottelu, jonka tulot menivät Garrinchalle ja Nairin kahdeksalle tyttärelle. Garrincha pelasi näytösottelussa Brasilian vuoden 1970 maailmanmestarijoukkueen laitahyökkääjänä. Paikalle tuli yli 130.000 katsojaa ja tuotot olivat 230.000 taalaa. Garrincha osti rahoilla taloja tyttärilleen. 1974 Elza ja Garrincha ostivat yökerhon, mutta kumpikaan heistä ei osannut johtaa sitä ja konkurssi tulee jo vuotta myöhemmin. Rahat ovat melkein menneet. Nair kuolee 1975 ja Elza ja Garrincha ottavat tämän nuorimmat tyttäret hoiviinsa. Heidän kodissaan oli Elzan ja Garrincha lisäksi kahdeksan lasta, viisi sukulaista ja yli 200 lintua, joita Garrincha rakasti yli kaiken.

Garrincha liittyi ex-tähtien joukkueeseen, joka pelasi näytösotteluita maakuntien joukkueita vastaan. Elza tuli vielä kerran raskaaksi ja poika syntyi. Elzan vaatimus oli "viina tai lapsi." Garrinchan vastaus oli pahoinpitely, jolloin Elza otti omat lapsensa ja Garrinchan lapset palasivat Pau Grandeen. Garrincha tapasi elämänsä "viimeisen naisen" Vanderlean ja muutti Banguun tämän suvun luokse. Garrincha joutui toistuvasti sairaalaan alkoholin ja juoppohulluuskohtauksien takia. Vanderlea synnytti Garrinchalle vielä yhden tyttären, mutta Garrinchan kunto huononi entisestään. Hän itse sanoi:"En juo sen takia, että kaipaisin jalkapalloa. Ollakseni rehellinen, en tiedä miksi juon. Tiedän, että jos otan kaksi drinkkiä, haluan juoda neljä. Minä ryyppään ja te laitatte minut sairaalaan. Pääsen ulos ja ryyppään uudestaan ja te laitatte minut taas sairaalaan. Miksi haluatte minun palaavat tuohon paskaan elämään?" Piinattu ruumis/sielu antoi periksi tammikuussa 1983.

Kirjan arvostelu: Vanha kirja kuin mikä ja yritän tällä saada itseni edes vähän innostumaan tulevista MM-kisoista. Garrinchan panos vuoden 1962 MM-kisoissa oli yhtä ratkaisevaa kuin Rossin 1982 tai Maradonan 1986. Tähän lisäisi vielä mielellään Roberto Baggion 1994, mutta sitten tuli se yksi pilkku. Elza Soares ei "tangokansalle" paljoa sano, mutta jättiläismaalle hän oli "samban kuningatar", jonka levyjen myyntiä ei laskettu tuhansissa vaan miljoonissa. BBC Radio valitsi hänet viime vuosisadan merkittävämmäksi laulajaksi yhdessä Tina Turnerin kanssa. Soaresista tuli rasismin vastustajien ja naisten oikeuksien ikoni. Elza kuoli 91-vuotiaana 2022. Rioon julistettiin kolmen päivän suruaika. Castro on loistava kirjoittaja. Tarina etenee ja pohjatyöt on tehty huolella. Käytännössä kaikkia elossa olleita Garrinchan jollain lailla tunteneita ihmisiä on haastateltu. Laskin kirjan lopusta yli 200 haastateltua. Nyt tulee pitkästä aikaa annettua harvinainen viisi tähteä viidestä.

[Tango Rosario]

Joo, onhan tuo Garrinchan tarina vähintään pintapuolisesti tuttu. Tiesin kyllä, että 1962 finaalissa hänelle sattui vaisu peli, mutta se oli uutta tietoa, että  syynä oli korkea kuume. Maailma muuttuu, eikä samanlaisille luonnonlapsille ole enää sijaa ammattilaisjalkapallossa.

Asiasta kukkaruukkuun sen verran, että kun siirtyminen ja vitoselle näyttää nyt olevan vääjäämätön ja tämä paikka jäänee ennen pitää heitteille, pitäisikö keskustelu siirtää saman tien sinne, kun ketjukin on jo valmiina ja avausviestin toiveen mukaisesti keskustelua voitaisiin käydä vähän matalammalla kynnyksellä kuin täällä?

[John Rambo]

Morooooo

[blägi]

Kuten yllä jo todettiin, Anton Montin kirja on ihan kaameaa scheissea. Wikipedia-tason alakoulun opinnäytetyö.

Itselle tuli ensinnä mieleen, että kustannustoimittajana (tai kirjoittajana) on toiminut AI. Todella töksähtelevä kirjoitusasu.

[Piippu-Virtanen]

Kyllähän tässä on tullut lueskeltua vaikka mitä aihetta mukailevia kirjoja.

Vanhempina aikoina varsinkin oli myös kovassa luennassa nuo Rothmansin sponsoroimat Englannin jalkapalloiluun keskittyvät kausikirjat ja jonkin verran muidenkin maiden vastaavia.

FIFA kuten myös UEFA tuotti joskus myös todella hienoja vanhempien aikojen kausikirjoja, mutta sittemmin nekin hyytyivät maineeltaan ja loppuivat tiettyjen vastaavien kisojen jälkeen oikeastaan kuin seinään.

Tai vaihtoehtoisesti ne ohenivat ja viihteellistyivät vähän liikaakin omaan makuuni.