Jalkapalloaiheiset kirjat

[Eom92]

Onko joku lukenut Sarajärven ja Savolaisen Progressaon? Jonkun verran olen herrojen podia kuunnellut ja keskustelu on sinällään ihan mielenkiintoista, mutta välillä hieman "tieteellisten termien" värittämää. Ehkä kirjakin on vähän samaa maata, liiankin teoreettinen katsaus valmentamiseen ja jalkapalloon ilmiönä?

Toisaalta kaksikko suhtatuu jalkapalloon hyvin intohimoisesti, joten kirja pitäisi tilata pelkästään jo kannatuksen vuoksi.

Tässä on pöydällä..pienellä tutkimisella toistaiseksi ainakin minun makuun riittävästi antia mikä tarkoittaa, että vaikka on tätä ns. teoreettista juttua tässä niin löytyy joukosta kyllä helmikohtia aivan tarpeeksi. JP Savolaisen kohdat "jonka meille kertoo nyt JP Savolainen" ovat herkkupaloja..
Asiat on sanoisin näin siis nopeasti vilkaistuna ainakin minulle tuttuja, kun nämä on ennestään tuttuja ja laji tältä kulmalta itselle se läheisin. Eri tavalla futista katsoville..ei tämä ns. viihdekirja ole, mutta voin korjata arviota, kun tutkin tarkemmin.

[Heppatiitti]

PIERO TRELLINI: LA PARTITA / THE MATCH. Alkuperäisteos ilmestyi italiaksi 2019 ja englanninkielinen laitos 2023. Sivuja 511.

Taustaa kirjoittajasta: Piero Trellini on vuonna 1970 syntynyt italialainen kirjailija, journalisti ja käsikirjoittaja. Trellini on palkittu kirjailija ja nyt käsittelyssä oleva kirja on voittanut lähes kaikki mahdolliset urheilukirjalle myönnettävät palkinnot sekä Italiassa että Britanniassa. Jalkapallokirjaksi teos on ollut myös poikkeuksellinen myyntimenestys ja käännetty jo yli 20:lle kielelle. Ei kuitenkaan suomeksi.

Nostoja kirjasta: Britannian lisäksi ei missään muualla julkaista niin paljon jalkapallokirjoja kuin Italiassa, eikä missään paineta niin paljon urheilulle omistettuja sanomalehtiä, jotka pääasiassa käsittelevät jalkapalloa, kuin saapasmaassa. Laadukkaita italialaisia futiskirjoja ei juuri käännetä suomeksi. Piero Trellini ei ole varsinaisesti urheilutoimittaja eikä urheilukirjailija, vaikka maan eturivin kirjailijoihin kuuluukin, mutta italialaiseen tapaan on imenyt rakkauden ja ymmärryksen futikseen jo äidinmaidossa. Yli 500-sivuisessa kirjassa Trellini kertoo vain yhden ottelun tarinan ja se ottelu on kenties MM-kisahistorian hienoin ottelu; 1982 MM-kisojen matsi Italia vastaan Brasilia. Mahdollisesti hienoin jalkapallo-ottelu koskaan.

Itse otteluun päästään vasta kirjan sivulla 360. Sitä ennen Trellini rakentaa mosaiikkimaisen palapelin ottelun taustoista sekä pelaajien, valmentajien ja erotuomareiden historiasta. Lisäksi Trellini kertoo mielenkiintoista nippelitetoa tyyliin ”entä jos?” Miltä moderni jalkapallo mahtaisi näyttää, jos Joao Havelangen isä ei olisi myöhästynyt Titanicin neitsytmatkalta? Tiesittekö että vuoden 1982 MM-kisojen järjestelykomitean presidentti, pankkiiri ja Santiago Bernabeun oikea käsi Raimundo Saporta kertoi koko elämänsä syntyneensä Pariinsa ja hänen isänsä olleen espanjalainen ja äidin ranskalainen. Mikään tuosta ei pitänyt paikkaansa. Saporta ei syntynyt Pariisissa; hänen isänsä ei ollut espanjalainen eikä äiti ranskatar. Minäkin muistan, että aikanaan muka läpinäkyvyyden vuoksi laitettiin pikkulapset arpomaan MM-kisojen lohkot. mutta en tiennyt/muistanut, että vuoden 1978 Argentiinan MM-kisojen lohkot arponut kolmevuotias pikkupoika oli Joao Havelangen pojanpoika. Tai että toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaiset miehitysjoukot olivat räjäyttämässä tulevien futiksen MM-kisojen ja olympialaisten suurimman sponsoritukijan Dasslerin (myöhemmin Adidas ja Puma) tehtaan. Räjäytyksen esti Adi Dasslerin Käthe-vaimo kaivamalla esiin valokuvan mustasta Jesse Owensista Berliinin olympialaisissa 1936. Adi oli lahjoittanut Owensille suunnittelemansa piikkarit vastoin Rudi-veljen tahtoa ja kansallissosialistien ohjeistusta.

Trellinin kirjan kolme sankaria ovat pilkattu valmentaja Enzo Bearzot, joka ainoana jaksaa uskoa vuoden 1980 vedonlyöntiskandaalissa kahden vuoden pelikiellon syyttömänä saaneeseen Paolo Rossiin ja 40-vuotiaaseen maalivahti Dino Zoffiin. Bearzot sai jo aktiivipelaajana-aikanaan lempinimen ”vanha mies.” Piippua polttava Bearzot oli Espanjan MM-kisojen aikana 54-vuotias. Vanhus keräsi kisoihin yhtenäisen joukkueen pelaajia, joilla valmentajansa tapaan oli korkea moraali, työteliäisyys ja halu pelata joukkueen edestä.

Italian lehdistö arvosteli ankarasti valmentajaa, joukkuetta ja Rossia. Alkusarjassa Italia pelasi kolme tasapeliä Puolaa, Perua ja Kamerunia vastaan ja kompuroi lohkokakkosena jatkoon päätyen kolmen joukkueen ”kuolemanlohkoon” josta vain paras pääsee välieriin. Lohkon muut joukkueet ovat hallitseva maailmanmestari Argentiina Maradonan johdolla sekä ”dreamteamin” koonnut Tele Santanan Brasilia, joka murskasi alkulohkossa vakuuttavalla pelillä kaikki vastustajat.

Kovinta arvostelua saa juuri pelikiellosta vapautunut Rossi, joka Italian lehdistön mukaan on ”ruumis” ja ”saa kaikki itkemään.” Lohkon ensimmäisessä pelissä Italia kuitenkin yllättää ja voittaa Argentiinan 2-1, kun Gentile pimentää Maradonan, mutta myös Brasilia voittaa Argentiinan luvuin 3-1, joten sille riittäisi viimeisessä ottelussa tasapeli Italiaa vastaan selvitäkseen välieriin. Brasilialla on keskikentällä ”kultainen neliö” Socrates, Falcao, Zico ja Cerezo. Tele Santana sanoo, ettei Brasilia lähde hakemaan tasapeliä, vaan Brasilia lähtee aina voittamaan. Ainoastaan toppari Oscar varoittaa, että voi olla virhe lähteä hyökkäämään juuri Italiaa vastaan, mutta Santana mukaan Brasilia voittaa 4-0.

Ottelu pelattiin Barcelonassa Sarria-stadionilla, jossa katsomot ovat aivan kiinni kentän laidoissa. Pelipäivänä oli varjossa 34 astetta. Rossi missasi ensimmäisen paikkansa, mutta sitten ”ruumis” heräsi eloon ja tekee maalin. Rossin edellinen maali oli tehty 777 päivää sitten. Socrates tasoittaa 1-1, mutta Rossi juoksee ja laukoo 2-1. Italia kestää, vaikka puolustuksen lukko Fulvio Collovati loukkaantuu ja tilalle tulee vain 18-vuotias Guiseppe Bergomi. Gentile hyydyttää tällä kertaa Zicon, mutta Falcao laukoo 2-2. Hurmiossa oleva Rossi tekee 3-2 ja Antognoni jo 4-2, mutta maali hylätään virheellisesti paitsiona, mitä se ei ollut.

Ottelun viime hetkillä Brasilia saa kulman, jonka Eder lähettää suoraan loistavalle pääpelaaja Oscarille, jonka pusku ohjautuu vastustamattomasti kohti Italian maalin alanurkkaa. Jostain tyhjästä tulee kuitenkin maalivahti Dino Zoffin käsi ja pysäyttää pallon. Brasilialaiset viittoilevat maalia, mutta Zoff ei nouse, eikä liikuta palloa. Kaikki katsovat ottelun israelilaiseen erotuomari Kleiniin ja aika pysähtyy. Klein tekee päätöksensä ja näyttää jatkamaan peliä. Kotona Brasiliassa saadaan sydänkohtauksia ja tehdään itsemurhia. Seuraava maassa riehunut flunssaepidemia saa nimen ”Paolo Rossi.”

Kaikki tietävät, että tämän jälkeen Italia jyräsi Rossin johdolla maailmanmestaruuteen. Brasilian joukkueesta kahdeksan futaria pelasi myöhemmin Italiassa. Tele Santana erosi heti putoamisen jälkeen ja lähti vapaaehtoiseen maanpakoon valmentamaan Saudi-Arabiaa, mutta kutsuttiin hätiin, kun näytti ettei Brasilia selviä vuoden 1986 MM-kisoihin. Santanan johdolla Brasilia pääsi kisoihin, mutta siellä kohtaloksi tuli Platinin Ranska. Enzo Bearzot kuoli 2010. Hautajaisissa arkkua kantoivat vuoden 1982 maailmanmestarit.

Kirjan arvostelu: Mielipidekysymys onko tämä kuvattu ottelu vai 1970 MM-kisojen välierä Länsi-Saksa vastaan Italia, vai joku muu matsi kaikkien aikojen paras pelattu ottelu. Trellini kertoo nähneensä matsin 12-vuotiaana ja siitä eteenpäin keränneensä leikkeitä ja uutisia ottelusta liki 40-vuotta, ennen kuin kirjoitti kirjan. Olin viime keväänä pidemmän aikaa Italiassa ja kysyin kolmelta paikalliselta futisniilolta, mikä on heidän mielestään viime vuosien paras jalkapallokirja ja kaikki nimesivät tämän.

Trellini pitää mestarillisesti mosaiikkinsa kasassa ja kirjan edetessä kaikki irralliset palat alkavat napsua paikoilleen. Olin unohtanut, että Falklandin kriisin takia Iso-Britannia puuhasi kisoille boikottia, jolla olisi ollut tehoa, sillä kisoihin olivat selviytyneet sekä Englanti, Skotlanti että Pohjois-Irlanti. Se oli lopulta tunnettu futiksen vihaaja pääministeri Margaret Thatcher, joka päätti, ettei boikottia tule. Nyt oli harvinainen viisi tähteä lähellä, mutta lopullinen arvosana on neljä ja puoli tähteä. Loistava kirja.

[Hasan Sas]

Kiitos taas kirja-arviosta! Herätti kyllä mielenkiinnon, että josko kirjan jopa lukaisisi, mutta näen omalla kohdallani tässä myös riskin, kun olen sen verran jonne, että en ollut matsin aikaan edes syntynyt ja tuon ajan pelaajistostakaan ei ole omakohtaisia kokemuksia jotain Maradonan ysineljä dopingkohua lukuunottamatta. Voiko kirjasta saada riittävästi irti, kun mainittuihin otteluihin ja pelaajiin ei ole minkäänlaista sidettä, mitään nostalgiaa ei voi herätä, vaan kaikki vanha olisi ikäänkuin "uutta"? 

[Heppatiitti]

Kiitos taas kirja-arviosta! Herätti kyllä mielenkiinnon, että josko kirjan jopa lukaisisi, mutta näen omalla kohdallani tässä myös riskin, kun olen sen verran jonne, että en ollut matsin aikaan edes syntynyt ja tuon ajan pelaajistostakaan ei ole omakohtaisia kokemuksia jotain Maradonan ysineljä dopingkohua lukuunottamatta. Voiko kirjasta saada riittävästi irti, kun mainittuihin otteluihin ja pelaajiin ei ole minkäänlaista sidettä, mitään nostalgiaa ei voi herätä, vaan kaikki vanha olisi ikäänkuin "uutta"? 

Minunlaiselleni boomerille ja jalkapalloromantikolle tuo ottelu oli sukupolvikokemus ja aina parin vuoden välein pitää matsi katsoa uudestaan. Olisin myös valmis maksamaan kohtuullisen summan, jos saisin nähdä tuon matsin vielä uudestaan ensimmäisen kerran neitseellisin silmin. Riski kannattaa ottaa, sillä vielä tuolloin pelaajat olivat oikeita persoonallisuuksia eivätkä nykyisiä jargonia höpöttäviä muotinukkeja.

[toksikko]

Mielestäni hieman erikoinen näkemys, että kaiken pitäisi olla omin silmin koettua ja nähtyä. Opiskelevathan ihmiset jotain Rooman valtakunnan historiaakin. Samoin jostain Puskasin Unkaristakin, Pelestä yms. kirjoitetaan kirjoja. Hyvin harva niitä aikoja enää muistaa.

[Hasan Sas]

Mielestäni hieman erikoinen näkemys, että kaiken pitäisi olla omin silmin koettua ja nähtyä. Opiskelevathan ihmiset jotain Rooman valtakunnan historiaakin. Samoin jostain Puskasin Unkaristakin, Pelestä yms. kirjoitetaan kirjoja. Hyvin harva niitä aikoja enää muistaa.

Tämä on tietenkin vain oma mielipiteeni, mutta selostukset ja kuvailut takavuosien urheilutapahtumista ja urheilijoista ovat liki poikkeuksetta äärimmäisen epäkiinnostavia, joskin kuvailut tapahtumien taustoista ja jälki- tai oheisvaikutuksesta voivat olla hyvinkin mielenkiintoisia. En myöskään välttämättä välittäisi lukea Pelen tai Puskasin, tai kotimaisista esimerkeistä vaikka Aulis Rytkösen tai Juhani Peltosen elämäkertoja, vaikka kuinka olivat aikakautensa merkittävimpiä pelaajia. Mitään nostalgiaa en voi tuntea eikä pelaajien jälkivaikutus ole niin suuri, että heitä välttämättä muistettaisiin muuten kuin takavuosien pelaajasuuruuksina, joita lopulta on tullut ja mennyt aina, niin ikävältä ja vähättelevältä kuin se kuulostaakin. Vertaisin tätä enemmänkin siihen, että harva kaiketi tulisi lukeneeksi sellaisen näyttelijän tai muusikon elämäkertaa, jonka ei ole koskaan nähnyt tai kuullut esiintyvän. Urheilijatkin kuitenkin ovat eräänlaisia esiintyviä taiteilijoita, joiden urheilun ulkopuoliset ansiot harvoin nousevat kovinkaan kiinnostaviksi. Joidenkin poikkeusyksilöiden kohdalla yhteiskunnalliset ilmiöt ja jälkivaikutus voivat nousta Maradonan tapaan hyvinkin suureksi, mutta onko tällöinkään Maradona itsessään erityisen kiinnostava hahmo? Sanoisin, että ei ole. Kiinnostavaa on nimenomaan Maradonaan liittyvät ilmiöt. Harmi vaan, että valtaosa Maradonaa käsittelevistä kirjoja on nimenomaan mieheen itseensä keskittyviä elämäkertoja.

[Vorssander]

Saksan jalkapallokultuurista kiinnostuneille tiedoksi. Goethe Instituutti järjestää Helsingissä mielenkiintoisen seminaarin 28.11.

https://www.aue-stiftung.org/de/ajankohtaista/seminar-am-28-11-2025-fussballkultur-und-geschichte-in-deutschland-und-finnland/

Kiitos tästä vinkistä, ja oli myös mukavaa vaihtaa muutama sana siinä kahveen lomassa.

Saksalainen jalkapallo on sen verran tuttua, että aika vähän uutta asiaa seminaari lopulta tarjosi, mutta kaiken kaikkiaan hienoa jalkapallokulttuurin edistämistä.

[TPS100]

Kiitos tästä vinkistä, ja oli myös mukavaa vaihtaa muutama sana siinä kahveen lomassa.

Saksalainen jalkapallo on sen verran tuttua, että aika vähän uutta asiaa seminaari lopulta tarjosi, mutta kaiken kaikkiaan hienoa jalkapallokulttuurin edistämistä.

Jep, samat sanat. Seminaarin ilmapiiri oli kiva ja tuo yhteisöllisyys tuli hyvin esille. Toivottavasti vastaavia tulisi jatkossa lisää.

[Tango Rosario]

Yllätyin positiivisesti Seppisen kirjasta, vaikka brittifutiksesta on paljon kirjoitettu, eikä varsinkaan Valioliiga ole enää vuosikausiin kiinnostanut pätkän vertaa. Urheilulehteäkään en ole aktiivisesti lukenut todella pitkään aikaan, joten jutuissa ei tuntunut olevan kertauksen makua. Ennen kaikkea kirja oli kielellisesti sujuvaa eikä aiheuttanut ärsytystä millään tönkköyksillä, mitä ei valitettavasti muutamista muista viime vuosien suomalaisista futiskirjoista voi sanoa.

[Tango Rosario]

Esittelyssä Historia Oral del Mundial ´78. Matías Bauson 864-sivuinen teos on kaikkien aikojen kattavin vuoden 1978 MM-turnauksesta tehty kirja, joka julkaistiin alun perin 2018 Venäjän MM-kisojen alla, kun Argentiinan ensimmäisestä maailmanmestaruudesta oli tulossa kuluneeksi 40 vuotta. Saamani uusintapainos on onneksi sen verran tuore, että sen esipuheeseen on ehtinyt myös maininta sekä Qatarissa saavutetusta kolmannesta mestaruudesta että César Menottin poismenosta. Kirjan kirjoittaja Matías Bauso on Buenos Airesissa 1971 syntynyt toimittaja-kirjailija-asianajaja, joka on kotikisojen aikaan ollut ekaluokkalainen.

Osa 1: Turnauksen hakeminen ja järjestelyt

Argentiina ryhtyi tavoittelemaan MM-kisoja jo varhain. Maa oli valmiina liittymään Uruguayn kanssa vuoden 1934 turnauksen boikottiin eurooppalaisten jätettyä enimmäkseen saapumatta Uruguayn 1930 järjestämään ensimmäiseen MM-turnaukseen, mutta koska se olisi haitannut vuoden 1938 turnauksen hakua, maa lähetti Italiaan amatöörijoukkueen. Iäkäs Jules Rimet junaili kuitenkin turnauksen kotimaahansa Ranskaan, mistä alkoi Argentiinan yli kaksi vuosikymmentä kestänyt MM-boikotti. Vuoden 1942 kisat jäivät saamatta, kun turnausta ei toisen maailmansodan takia järjestetty lainkaan, ja ensimmäiset sodanjälkeiset kisat 1950 menivät puolestaan naapurimaa Brasiliaan. Vuoden 1962 turnausta Argentiina tavoitteli voitonvarmana suosikkina, mutta kansainvälinen eristäytyneisyys ja ylimielisyys kostautuivat etenkin muiden eteläamerikkalaisten maiden suuntaan, ja turnaus myönnettiin Chilelle. Vuoden 1970 kisat sai puolestaan paremmin hakukampanjaan valmistautunut Meksiko. Sen lisäksi Buenos Aires tavoitteli muutamaan otteeseen turhaan olympiakisoja, mistä täpärin tapaus oli tappio Melbournelle yhden äänen erolla vuoden 1956 kisahaussa. Toistuvat tappiot eivät antaneet aihetta itsetutkiskelulle argentiinalaisten jalkapallojohtajien keskuudessa, vaan heille ominaista oli ”synnynnäinen, lähes hillitsemätön ylpeydentunne, järjetön ja perusteeton optimismi, puutteellinen taito hurmata ja olemattomat diplomaattiset lahjat”.

Fifan kongressissa Lontoossa 1966 Argentiina sai lopulta vuoden 1978 turnauksen järjestelyoikeudet, kun ainoa vastaehdokas Meksiko oli jo saanut vuoden 1970 kisaisännyyden. Fifa jakoi sulle mulle -periaatteella turnauksen vuoronperään Euroopan ja Latinalaisen Amerikan välillä, ja samalla Saksan liittotasavalta ja Espanja käytännössä päättivät jakaa keskenään vuosien 1974 ja 1982 turnaukset. MM-turnaus oli Argentiinan vaihtelevien hallitusten asialistalla, mutta maan valtiollisen byrokratian tehottomuuden takia hanke ei edennyt käytännön tasolla, vaikka kaikki pyrkivät keräämään poliittisia irtopisteitä. Vuoden 1970 lopulla aiemmin samana vuonna Meksikon MM-turnauksen järjestelyorganisaation johtajana toiminut Guillermo Cañedo saapui kutsusta Argentiinaan ja hämmästyi järjestelyjen puutteellisuutta. Vuodesta 1971 alkaen perustettiin lukuisia järjestelykomiteoita, jotka olivat lähinnä paperiorganisaatioita vailla varsinaisia toimipisteitä ja määritettyjä tavoitteita.

Kansainvälinen kritiikki kasvoi vuoden 1974 aikana, ja eri maiden tiedotusvälineissä alettiin vaatia MM-turnauksen siirtämistä muualle. Fifa lähetti Argentiinan liitolle kutsun tulla tutustumaan Saksan liittotasavallan MM-turnauksen järjestelyihin. AFA ei vastannut kutsuun eikä lähettänyt yhtään edustajaansa Saksaan. Saksan turnausta ennen valittu Fifan tuore puheenjohtaja João Havelange matkusti lokakuussa 1974 Argentiinaan ja vakuutti, että turnausta ei siirrettäisi muualle, vaikka Argentiinaan kohdistui valtava paine, jollaista ei ollut ilmennyt minkään aiemman kisaisännän kohdalla. Havelange oli koko ajan Argentiinan vankka tukija eikä esittänyt vaatimuksia turnauksen siirtämisestä toiseen maahan. Havelange oli noussut valtaan pitkälti kolmannen maailman äänillä, joten turnauksen siirtäminen Eurooppaan olisi näyttänyt tätä taustaa vasten pahalta ja lisäksi rikkonut Euroopan ja Latinalaisen Amerikan välisen vuorottelukäytännön. Siirto Brasiliaan olisi puolestaan vaikuttanut räikeältä kotiinpäin vedolta. Ennen kaikkea Argentiina toimi sopivana alustana panna toimeen Havelangen kaavailemia (kaupallisia) uudistuksia ja saavuttaa eniten henkilökohtaista hyötyä.

Pian Havelangen jälkeen Argentiinaan saapunut Fifan tarkastuskomitea ei ollut asiasta yhtä varma. Argentiinalaiset pitivät lähinnä puheita ja esittelivät pienoismalleja vailla varsinaisia suunnitelmia, rakennussopimuksia tai työmaita. Paljon puheita, vähän villoja. Argentiinalaisten alkuperäisenä aikomuksena oli käyttää MM-kisoissa Mendozan ja Mar del Platan vanhoja ja pieniä, MM-tasolle puutteellisia stadioneita. Argentiinalaiset havaitsivat Fifan jäsenten epäuskon esitellessään Mendozassa suunnitelmiaan. Seuraavana päivänä vieraiden kuljetukseen käytetyssä lentokoneessa ilmaantui yllättäen toimintahäiriö, joten rantakaupunki jäi näkemättä. Rosariossa puolestaan paikallisten Centralin ja Newell’sin edustajat ajautuivat Fifa-vieraiden edessä käsirysyyn asti kiistellessään siitä, kumman seuran stadion tulisi valita MM-näyttämöksi. Kun Rosario Centralin stadion valittiin MM-näyttämöksi, Centralin puheenjohtaja riemuitsi seuransa saavuttavan ”sadan vuoden etumatkan Newell'siin”.

Siirtovaatimuksiin ja kansainväliseen kritiikkiin argentiinalaiset reagoivat joka kerta samalla tavoin – närkästyksellä ja syytteillä ”Argentiina-vastaisuudesta”. Pitkän soutamisen ja huopaamisen jälkeen Fifa vahvisti Argentiinan isännyyden vuoden 1975 lopulla. Reaktio oli odotetun kaltainen. Urheiluministeri Pedro Eladio Vázquez: ”Maanpetturit sekä kotimaassa että ulkomailla haluavat uskotella, ettei MM-turnausta järjestetä Argentiinassa. Minun on kuitenkin pakko ilmoittaa, että MM-turnausta 1978 ei pelkästään järjestetä Argentiinassa, vaan siitä tulee jalkapallohistorian upein tapahtuma. Me argentiinalaiset emme pidä itseämme muita parempina mutta emme myöskään huonompina.”

Todellisuudessa kisaisännyys oli edelleen kaikkea muuta kuin varma, ja maaliskuussa 1976 DFB:n puheenjohtaja ja Fifan varapuheenjohtaja Hermann Neuberger matkusti Argentiinaan aikomuksenaan ilmoittaa turnauksen siirtämisestä toiseen maahan. Samassa kuussa vallan kaapanneen sotilasjuntan johtohahmoihin kuulunut laivastomies Carlos Lacoste vakuutti kuitenkin Neubergerille kotonaan tulkin välityksellä käydyssä viisituntisessa keskustelussa, että tämän tulisi odottaa elokuuhun asti, jolloin järjestelyt olisivat edistyneet merkittävästi. Maaliskuussa 1976 tapahtuneen juntan valtaannousun jälkeen perustettiin erillinen järjestelyorganisaatio Ente Autárquico Mundial, jonka johtoon valittiin ensin kenraali Omar Actis, mutta tämän tultua salamurhatuksi muutamaa kuukautta myöhemmin päävastuuseen nousivat uusi puheenjohtaja kenraali Antonio Luis Merlo ja edellä mainittu Lacoste. Vuoden 1976 lopulla saatettiin havaita stadioneiden rakennustöiden edenneen huomattavasti. Lopulta stadionit valmistuivat ajallaan, vaikkakin parissa tapauksessa pelikentän huono kunto aiheutti ongelmia. Arkkitehti Sebastián de Elía: ”Ideologiset erot sikseen, järjestelyorganisaatio teki valtavan urakan saattaessaan rakennustyöt ajoissa valmiiksi, se oli todellinen voimannäyte. Moni projekti oli sitä paitsi tarpeellinen, sillä infrastruktuurimme oli jäänyt jälkeen ajastaan.”

Kesäkuussa 1978 Havelange saattoi patsastella uusilla stadioneilla turnauksen ollessa käynnissä:
”Muistan, kuinka lokakuussa 1974 minulle esiteltiin pelkkiä tonttimaita ja erinäisiä suunnitelmia Mar del Platassa, Córdobassa ja Mendozassa. Nyt näissä kaupungeissa on stadionit, jotka herättävät kateutta monissa maissa.”

Hinta oli kuitenkin kova; budjetit paisuivat moninkertaisiksi ja rakennustyöt  maksoivat lopulta 700 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Vertailun vuoksi Espanja selvisi neljä vuotta myöhemmin 150 miljoonalla dollarilla, vaikka turnaus laajeni 24 joukkueen kisoiksi, joita pelattiin 17 stadionilla 14 kaupungissa. Stadionit olivat toki Espanjassa jo olemassa yhtä lukuun ottamatta, mutta kaikki vaativat mittavia laajennus- ja remonttitöitä.

Uusien stadioneiden kohtalo muistutti monia sen jälkeisiä turnauksia ja suurkisoja. Jo muutama kuukausi turnauksen päättymisen jälkeen saatiin ensimmäisiä ilmoituksia puutteellisesta ylläpidosta ja rapistumisen merkeistä. Stadionit olivat liian suuria paikallisiin tarpeisiin kaupungeissa, joissa ei ollut pääsarjaseuroja. Argentiinassa ei ollut aiemmin kunnallisia tai julkisin varoin ylläpidettyjä stadioneita, vaan kaikki areenat olivat jonkin seurajoukkueen koteja.

JATKUU…

[Heppatiitti]

Esittelyssä Historia Oral del Mundial ´78. Matías Bauson 864-sivuinen teos on kaikkien aikojen kattavin vuoden 1978 MM-turnauksesta tehty kirja, joka julkaistiin alun perin 2018 Venäjän MM-kisojen alla, kun Argentiinan ensimmäisestä maailmanmestaruudesta oli tulossa kuluneeksi 40 vuotta.

JATKUU…

Loistava aloitus! Jatkoa odotellen...

[Tango Rosario]

^Kiitos, nämä tarinoinnit venyvät väkisinkin niin pitkiksi, että päätin julkaista ne aihealue kerrallaan vähän joulukalenterimaiseen tapaan.

Osa 2 – César Luis Menotti

Nuori, vielä alle nelikymppinen César ”El Flaco” (laiheliini) Menotti aloitti maajoukkueen valmentajana vuoden 1974 lopulla luotsattuaan vanhojen ukkojen silmät kosteina luultavasti vieläkin muisteleman Huracánin mestaruuteen vuonna 1973.  Aluksi on hyvä kuvata, millaisessa tilanteessa Menotti otti maajoukkueen johtaakseen. Saksan liittotasavallan MM-turnauksessa 1974 Argentiina oli niukasti edennyt toiselle kierrokselle, mutta jäi jatkolohkon jumboksi. Johan Cruyffin johtaman Alankomaiden antama 4–0-kylvetys Gelsenkirchenin kaatosateessa osoitti eron maailman huipulle olleen valovuoden mittainen. Sitä edeltävä MM-historia ei ollut muutenkaan erityisen menestyksekäs historian ensimmäisessä turnauksessa Uruguaylle vuonna 1930 kärsityn finaalitappion jälkeen. Omaehtoisen MM-boikottinsa vuonna 1958 päättänyt Argentiina matkusti Ruotsin kisoihin suurin odotuksin, mutta ”maailman parhaan jalkapallon” maa koki täydellisen mahalaskun. Tuloksena oli alkulohkon jumbosija ja aallonpohjana 1–6-tappio päätösottelussa Tšekkoslovakialle. Neljä vuotta myöhemmin pelattiin kotimantereella, mutta tulos naapurimaa Chilessä ei ollut merkittävästi parempi, vaan Unkari ja Englanti painelivat jatkoon alkulohkosta. Vuonna 1966 Englannissa esitys oli jo lupaavampi, mutta turnauksesta jäi katkera maku Wembleyn puolivälierän kariuduttua kapteeni Antonio Rattínin kiisteltyyn ulosajoon isäntäjoukkuetta vastaan ja Englannin valmentajan Alf Ramseyn syytöksiin eläimellisestä käytöksestä. Meksikoon 1970 Argentiina ei selvinnyt lainkaan jäätyään karsinnoissa Perun taakse. Kun pokaalit kiersivät Argentiinan kaukaa, maassa keksittiin (perusteeton) moraalisen mestarin käsite.

Menottin kauden alkaessa neljä vuotta oli Argentiinan maajoukkuetoiminnassa aevan mahottoman pitkä aika, ja maajoukkueen arvostus vaihteli miten sattui. Vuoden 1974 karsinnoissa valmentajana toimi Enrique Omar Sívori, mutta lopputurnauksessa vastuussa oli Vladislao Cap. Argentiinan jalkapallon organisatorisia puutteita kuvaa kyseisen vuoden alussa Chilessä pelattu nuorten Etelä-Amerikan mestaruusturnaus, jossa 15 argentiinalaisen havaittiin lähetetyn pelaajaluettelon perusteella olleen yli-ikäisiä, joten heidän piti palata pikaisesti kotiin ja tilalle kutsua korvaavat pelaajat, heidän joukossaan tulevat MM-kisavalmentajat Marcelo Bielsa ja Alejandro Sabella.

Menottin ensisijainen tehtävä oli luoda maajoukkuetoimintaan rakenne ja järjestelmällisyyttä, joka kantaisi vähintään nelivuotiskauden ajan. Menotti oli alusta asti napit vastakkain seurajohtajien kanssa, nämä kun eivät olisi halunneet luovuttaa pelaajiaan maajoukkueen käyttöön. Jo ensimmäisessä ottelussaan loppuvuodesta 1974 hän jäi vaille Independienten pelaajia, jotka pelasivat samaan aikaan Copa Libertadores -turnausta. (Bocan puheenjohtaja) Alberto J. Armando huhtikuussa 1976 maajoukkueen tehtyä muutamaa viikkoa aiemmin kolmen harjoitusottelun kierroksen rautaesiripun taakse, ml. talviseen Kiovaan: ”Nyt riemuitaan maajoukkueen voitoista Venäjää ja Puolaa vastaan pakkasessa. Onko MM-turnaukseen luvassa lumisateita? Ainoastaan, jos otteluita pelataan Barilochessa. Koko homma on pelkkää ajan ja rahan tuhlausta. Seurat kärsivät pelaajien poissaolosta. Vastustajamme eivät edes yrittäneet voittaa. Kyseiset maat haluavat parantaa mainettaan tällä puolella maailmaa ja tekevät kaikkensa sen eteen.”

Argentiinalainen jalkapallo ei 1970-luvulla elänyt mitään kultakauttaan painiessaan talousongelmissa ja poliittisen epävakauden oloissa. Vaikka nykyisen kaltaista massamuuttoa Eurooppaan ei esiintynyt, pelaajavirta ulkomaille alkoi kiihtyä. Aikakaudelle tyypillistä oli, että eri maissa maajoukkuevalinnoissa hyljeksittiin ulkomailla pelaavia. Brasilian mallia seuraten Argentiinassa laadittiin vuonna 1976 pitkä luettelo pelaajista, joiden siirtymistä ulkomaille ei sallittu, mikä tuntuu nykyajan näkökulmasta tietenkin aivan käsittämättömältä perusoikeuksien rajoittamiselta.

AFA:n huonoa taloudellista tilannetta kuvastaa se, että Menottin lähtiessä 1976 Eurooppaan kansainväliseen valmentajasymposiumiin ja tarkkailumatkalle EM-lopputurnaukseen hän joutui  maksamaan 1 700 dollarin matkakulut omasta pussistaan.
Raha- ja vastustajapulassaan AFA päätti maajoukkueen osallistumisesta helmikuussa 1977 Mar del Platassa pelattuun perinteiseen kesän harjoitusturnaukseen, jonka muut osallistujat olivat argentiinalaisia seurajoukkueita. Turnauksen päätösottelussa Boca Juniorsia vastaan koettiin absurdi tilanne, kun koko stadion kannusti raivokkaasti Bocaa ja maajoukkue sai tuntea edustavansa vierasta maata omalla maaperällään.
Tärkeässä osassa valmistautumista oli kesä–heinäkuussa 1977 Bocan stadionilla pelattu seitsemän maaottelun sarja eurooppalaisia joukkueita vastaan. Tuloksena oli kolme voittoa ja kolme tasapeliä, mitä pidettiin vähimmäisvaatimuksena, mutta ainoa tappio, 1–3-tulos hallitsevaa maailmanmestaria Saksan liittotasavaltaa vastaan, osoitti eron Euroopan terävimpään kärkeen.

Erään radiolähetyksen takia Argentiinassa on sattumoisin elänyt virheellinen uskomus, että Menottin arvostelu olisi ollut jotenkin ”kiellettyä”. Kansainväliseen maineeseen ja lähes myyttiseen asemaan hän nousi varsinaisesti vasta maailmanmestaruuden jälkeen, minkä takia ulkomaillakin moni voi yllättyä siitä, kuinka epävakaa Menottin asema oli ensimmäisten neljän vuoden aikana. Todellisuudessa Menotti sai osakseen voimakasta kritiikkiä, ja hänen erottamistaan vaadittiin usein, minkä lisäksi Menotti ilmoitti useaan otteeseen omista erohaluistaan. Kertaalleen hän oli jo kiikuttamassa erokirjettään liiton puheenjohtajalle, joka sai kuitenkin puhuttua miehen ympäri.

Vuoden 1977 aikana kritiikki Menottia kohtaan yltyi, ja suosituin nimi hänen korvaajakseen oli Bocan valmentaja, Atlético Madridin Euroopan cupin finaaliin 1974 luotsannut ja maajoukkuetta vuosien 1962 ja 1966 MM-turnauksissa valmentanut Juan Carlos Lorenzo. Lehdistö pyrki luomaan miesten välille (keinotekoista) vastakkainasettelua. Se toimisi pohjana sittemmin Menottin ja Carlos Bilardon välille kehkeytyneelle ihan aidolle vastakkainasettelulle. Lorenzo ei omien sanojensa mukaan kuitenkaan ollut kiinnostunut tehtävästä.

Helmikuun 1978 puolivälissä Menotti sai valitsemansa pelaajat käyttöönsä, joten joukkue oli lopulta yhdessä yli neljän kuukauden ajan (pl. Valenciassa pelannut Kempes).

Pelaajat suorastaan jumaloivat Menottia.
Leopoldo Luque: ”Ihailen Menottia, ja kun puhun hänen kanssaan, muutun tunteelliseksi, ihoni menee kananlihalle. El Flaco merkitsee ennen ja jälkeen -hetkeä Argentiinan maajoukkuetoiminnassa.”
Humberto Bravo: ”Minulle Menotti oli eräänlainen jumalhahmo. Sanon näin, vaikka hän pudotti minut joukkueesta. Kun hän ilmoitti valitsemansa pelaajat, tunsin tuskaa, mutta en ollut katkera häntä kohtaan.”
Jorge Olguín: ”Heinäkuussa 1978 syntynyt poikani sai nimekseen César kunnianosoituksena valmentajallemme, joka antoi kaikkensa pelaajiensa puolesta.”

Víctor Bottaniz kuului kolmen viime hetkellä pudotetun pelaajan joukkoon. Bottaniz päätti kuitenkin jäädä kisajoukkueen pariin ja osallistui myös tarvittaessa harjoituksiin. Turnauksen jälkeen Menotti lahjoitti oman kultamitalinsa Bottanizille.

Maailmanmestaruuden jälkeen Menottin asema oli luonnollisesti täysin kyseenalaistamaton. Japanissa vuonna 1979 Maradonan ja Ramón Díazin tähdittämällä joukkueella saavutetun nuorten maailmanmestaruuden jälkeen Menottin suurimmat voitot oli kuitenkin jo saavutettu. Espanjassa 1982 Argentiinalla oli paperilla kovempi ja kokeneempi joukkue kuin kotikisoissa konsanaan, mutta mestaruuden puolustaminen lässähti lähes alkuunsa.

Saamani vaikutelman mukaan Menotti suhtautui arvosteluun liian lepsusta suhtautumisestaan sotilasjunttaa kohtaan hieman kaksijakoisesti. Hän koki ehkä huonoa omaatuntoa siitä, ettei ottanut voimakkaammin kantaa hallintoa vastaan, mutta ei toisaalta pitänyt suuren yleisön kaksinaismoralistisesta asenteesta, joka näyttäytyi suurin piirtein siten, että ”voiton hetkellä moni oli valmis hyppäämään menestyksen vankkureille, mutta demokratian palattua he olivat yhtä valmiita jäämään välittömästi pois kyydistä ja kieltämään osallisuutensa”.

JATKUU...

[Heppatiitti]

^Kiitos, nämä tarinoinnit venyvät väkisinkin niin pitkiksi, että päätin julkaista ne aihealue kerrallaan vähän joulukalenterimaiseen tapaan.

JATKUU...

Tämä joulukalenteri paranee luukku luukulta! Eteläamerikkalaisesta futiksesta kirjoitetaan ja julkaistaan muutenkin liian vähän kirjoja, vaikka maanosa on Euroopan kanssa jakanut aika tasapäisesti kaikki maailmanmestaruudet, eikä muille mantereille ole jäänyt mitään. Arrowsmithin "Kokaiinikenttä" oli tuore mukava poikkeus ja valotti Kolumbian futiksen taustoja, mutta heikko suomennos vei osan ilosta, vaikka kirja itsessään oli todella hyvä. "Tangon" innoittamana päätin kaivaa kirjahyllystä yhden vanhan Etelä-Amerikan futisklassikon ja laitan siitä tänne arvostelun ensi viikolla.

[John Rambo]

Samaa mieltä.

Jonathan Wilsonin Angels With Dirty Faces: The Footballing History of Argentina löytyy hyllystä ja on tietty luettuna. Vaikka Wilsonin maneereista osa ärsyttää, voin kirjaa kuitenkin suositella.

[Thouni]

Samaa mieltä.

Jonathan Wilsonin Angels With Dirty Faces: The Footballing History of Argentina löytyy hyllystä ja on tietty luettuna. Vaikka Wilsonin maneereista osa ärsyttää, voin kirjaa kuitenkin suositella.

Tämä on puhtaasti pelistä kertovana teoksena tosiaan aika perusteellinen. Uudessa painoksessa mukana myös kappale Argentiinan edellisestä maailmanmestaruudesta. Tänään toi posti Tears at La Bomboneran, joka olisi ehkä ollut parempi lukea ennen omaa visiittiä Argentiinaan mutta kovat on odotukset kirjalle joka tapauksessa.

[Hasan Sas]

Erinomaista sisällöntuottoa Tango Rosariolta. Kiitos tähänastisista ja jatkoakin lienee kaikesta päätellen tulossa.

Tämä joulukalenteri paranee luukku luukulta! Eteläamerikkalaisesta futiksesta kirjoitetaan ja julkaistaan muutenkin liian vähän kirjoja, vaikka maanosa on Euroopan kanssa jakanut aika tasapäisesti kaikki maailmanmestaruudet, eikä muille mantereille ole jäänyt mitään. Arrowsmithin "Kokaiinikenttä" oli tuore mukava poikkeus ja valotti Kolumbian futiksen taustoja, mutta heikko suomennos vei osan ilosta, vaikka kirja itsessään oli todella hyvä. "Tangon" innoittamana päätin kaivaa kirjahyllystä yhden vanhan Etelä-Amerikan futisklassikon ja laitan siitä tänne arvostelun ensi viikolla.

Itse olen kiinnittänyt näissä Etelä-Amerikan futista käsittelevissä kirjoissa huomiota siihen, että sikäläistä jalkapalloa mystifioidaan ihan eri tavalla kuin eurooppalaista ja monesti kerrontaan liitetään myös maagisen realismin elementtejä. Onhan siihen toki omat perusteensa varsinkin kaunokirjallisemmissa teoksissa (Galeano: Jalkapallo valossa ja varjossa, Ruffato: Pilkun paikka jne.), mutta vähän päälleliimatulta kliseeltä se alkaa tuntua pitemmän päälle. Sen sijaan Väli-Amerikan futis on jäänyt futiskirjallisuudessa aivan totaaliseen pimentoon, vaikka luulisi, että siltäkin suunnalta riittäisi tarinointia. Ei tule äkkiseltään mieleen ainuttakaan teosta, joka näihin alueisiin keskittyisi.

[Wissi]

Palloilulegenda ja naatiskelukulttuuri tallentuivat kansien väliin

Kuopion Palloseuran seuralaulussa Banzai mainitaan yksi nimi, joka on monelle KuPSin kannattajalle tuttu vain sävelestä:

– Muistaa jotkut menneen polven Hyväristä, Hiltus-Hilimaa ja Aalista.

Hiltus-Hilima on oikealta nimeltään Matti ”Hilima” Hiltunen, kuopiolainen jalkapalloilun legenda. Nykyisin 92-vuotiaan miehen tarinan noin 200-sivuiseksi kirjaksi on koonnut siilinjärveläinen opettaja ja tietokirjailija Mikko Vehviläinen.

https://www.savonsanomat.fi/urheilu/9060989

[Heppatiitti]

Itse olen kiinnittänyt näissä Etelä-Amerikan futista käsittelevissä kirjoissa huomiota siihen, että sikäläistä jalkapalloa mystifioidaan ihan eri tavalla kuin eurooppalaista ja monesti kerrontaan liitetään myös maagisen realismin elementtejä. Onhan siihen toki omat perusteensa varsinkin kaunokirjallisemmissa teoksissa (Galeano: Jalkapallo valossa ja varjossa, Ruffato: Pilkun paikka jne.), mutta vähän päälleliimatulta kliseeltä se alkaa tuntua pitemmän päälle. Sen sijaan Väli-Amerikan futis on jäänyt futiskirjallisuudessa aivan totaaliseen pimentoon, vaikka luulisi, että siltäkin suunnalta riittäisi tarinointia. Ei tule äkkiseltään mieleen ainuttakaan teosta, joka näihin alueisiin keskittyisi.

Etelä-Amerikan futiksen mystifioimista voi pitkälti selittää, että tuolla suullinen perimä ja ilmaisu on niin paljon vahvempaa ja vanhempaa kuin kirjallinen. Tähän historiallinen syy on varmaan ollut pitkälti luku- ja kirjoitustaidon puute. Eikö jo sanataituri Galeano sanonut valitsevansa aina mehevän legendan tai myytin, jos vaihtoehtona on tylsä fakta?  Kuten 1900-luvun merkittävin amerikkalainen filosofi ja lauluntekijä Johnny Cash sanoi: Älä koskaan pilaa hyvää tarinaa turhilla tosiasioilla.

Väli-Amerikan futis on todellakin unohtunut kokonaan, vaikka siellä on esim. Meksikon kaltainen suuri valtio, joka hengittää futista. Luotan että "Hasan Sas" joka on erikoistunut normaalin jalkapallotutkan alla lentäviin aiheisiin hoitaa tämän puutteen kuntoon. Kiitos jo etukäteen!

[Gunner16]

Etelä-Amerikan jalkapalloon tutustuminen jäänyt suhteessa Eurooppaan itsellä suht vähäiseksi, erityisesti kirjallisuuden muodossa. Lähinnä jotain osuuksia kirjoissa, joissa on käsitelty eri derbyjä tms. maailmalla. Mitäs kirjaa foorumistit suosittelisivat erityisesti jalkapallokulttuuri-kärjellä, toki voi suositella enemmän itse peliin keskittyviäkin, mutta ehkä suurin kiinnostus nimenomaan jalkapallokulttuurin kautta. Eikä tarvitse siis olla mitään yleisteoksia, jotka käsittelevät useita alueita/maita Etelä-Amerikasta, vaan voi liittyä vaikka yhteen seuraan, otteluun tai ihmiseenkin. Kielinä luistavat molemmat englanti ja suomi. Espanja ja portugali eivät valitettavasti sillä tasolla luista, että kirjaan uskaltaisi tarttua.

[Heppatiitti]

Etelä-Amerikan jalkapalloon tutustuminen jäänyt suhteessa Eurooppaan itsellä suht vähäiseksi, erityisesti kirjallisuuden muodossa. Lähinnä jotain osuuksia kirjoissa, joissa on käsitelty eri derbyjä tms. maailmalla. Mitäs kirjaa foorumistit suosittelisivat erityisesti jalkapallokulttuuri-kärjellä, toki voi suositella enemmän itse peliin keskittyviäkin, mutta ehkä suurin kiinnostus nimenomaan jalkapallokulttuurin kautta. Eikä tarvitse siis olla mitään yleisteoksia, jotka käsittelevät useita alueita/maita Etelä-Amerikasta, vaan voi liittyä vaikka yhteen seuraan, otteluun tai ihmiseenkin. Kielinä luistavat molemmat englanti ja suomi. Espanja ja portugali eivät valitettavasti sillä tasolla luista, että kirjaan uskaltaisi tarttua.

Tässä muutama ehdotus: Alex Bellos: Futebol - Brasilialainen elämäntapa. Keskittyy futiksen rooliin ja merkitykseen Brasiliassa. Matkustetaan maata ristiin rastiin ja tutustutaan maan kaoottiseen sarjajärjestelmään ja seuroihin.

David Arrowsmith: Kokaiinikenttä. Kolumbian "narcofutiksen" nousu ja tuho. Huonon suomennoksen takia suositellaan alkuperäistä versiota.

Eduardo Galeano: Jalkapallo valossa ja varjossa. Uruguaylaisen suurmestarin lyhyitä ja melkeinpä lyyrisiä lukuja jalkapallosta Etelä-Amerikka painotuksella.

Ian Hawkey: Di Stefano. "La nuestran" alku Argentiinassa ja "piraattiliigan" synty. Sitten tietysti Real-vuodet Euroopassa ja kidnappaus Venezuelassa. Piraattiliiga on erityisen mielenkiintoinen, kun FIFA on yrittänyt vaieta tuon merkillisen kapinan itseään vastaan kuoliaaksi, vaikka kapinoitsijoiden motiivit olivatkin puhtaasti kaupallisia.

[Hasan Sas]

Heppatiitin listaamien lisäksi esim. tällä sivullakin mainittu Christopher Hyllandin Tears at La Bombonera on lukemisen arvoinen. Käsittelee eteläamerikkalaista futista ja elämänmenoa expatin silmin.

[Tango Rosario]

Historia Oral del Mundial, osa 3 – Argentiinan pelityyli ja pelaajavalinnat MM-lopputurnauksessa 1978

Menottin seuraajan ja toisen maailmanmestarivalmentajan Carlos Bilardon välille muodostunut menottismo vs. bilardismo -vastakkainasettelu on perinteisesti pelkistänyt miesten tyylilliset erot dikotomisen selvästi käsitepareihin, kuten idealismi–pragmatismi, luovuus–kurinalaisuus, hyökkäysvoittoisuus–puolustusvoittoisuus jne.  Eräässä suomalaisessa MM-kisa-aiheisessa teoksessa Argentiinan pelityyliä Menottin alaisuudessa vuoden 1978 turnauksessa kuvailtiin peräti ”iloiseksi, luovaksi ja hyökkääväksi”, mikä aiheutti jo lievän naurunpyrskähdyksen. Menottin suurin pelillinen muutos oli Argentiinan ikiaikaisen eurooppalaisia kohtaan kokeman alemmuudentunteen aiheuttajan eli fyysisyyden puutteen korjaaminen. Jos katsoo joukkueen otteluita kotikisoissaan, niissä korostuu ainakin aikakauteen suhteutettuna voimakas prässi ja juoksuvoima. Jos argentiinalaisessa jalkapallossa aiemmin joukkueen tähden ei tarvinnut perinteisesti liikaa juosta, kunhan vain ”osasi pelata palloa”, Menotti toi asiaan muutoksen.

Sekä Menottin (1982) että Bilardon (1986) alaisuudessa MM-turnaukseen osallistunut Jorge Valdano vertasi valmentajia:
”Bilardo puhui aina työnteon merkityksestä, mikä voi hämätä. Bilardo on ominut kovan työn käsitteen, koska hänen puheessaan joka neljäs sana on ”työnteko” tai ”uhrautuvaisuus”. Kyllä Bilardokin teki kovasti töitä, mutta prosessi oli täysin kaoottinen. El Flacon alaisuudessa ohjelmaa noudatettiin pilkulleen, ja kokonaisuus oli hyvin organisoitu. Menotti on hahmona romanttinen, joten hänestä välittyy mielikuva myös pelillisestä spontaaniudesta ja luovuudesta.”

Myös Menotti puhui jatkuvasti kovan työn merkityksestä, ja erityisen luovan pelin mielikuva on suurelta osin myöhempien aikojen luomus. Sen sijaan totta on, että Argentiina pelasi hyökkäävästi, ja esim. Italian valmentaja Enzo Bearzot arvosti rohkeaa peliä, jota joukkue esitti hänen mukaansa kaikissa alkulohkon peleissä alusta loppuun, vaikka näkikin Argentiinan pelissä joitakin taktisia puutteita.

Argentiinan pelaajavalinnoissa on luonnollisesti myöhempien tapahtumien takia kansainvälisesti korostunut (liikaa) aina Diego Maradonan jättäminen ulos joukkueesta. En pidä Maradonan valitsemattomuutta erityisen mielenkiintoisena tapauksena, mutta sekin lienee  hyvä käsitellä. Ennen MM-turnausta Diego ei ollut vielä pelannut kuin neljä maaottelua ja vain yhden avauskokoonpanossa. En toisaalta osaa sanoa, tiesikö Menotti lopulta koskaan itsekään tekikö hän Maradonan kanssa virheen. Erään teorian mukaan kyse olisi ollut myös egosta. Jos joukkueen peli ei olisi kulkenut, kuten alkulohkossa kävikin, yleisö ja lehdistö olisivat voineet alkaa vaatia Maradonaa kentälle. Eräs Menottin peruste oli myös se, että hän näki Diegon saavan vielä uusia mahdollisuuksia, mikä osoittautui paikkansapitäväksi ennusteeksi, siinä missä useimmille muille pelaajille kyseessä oli ainutkertainen tilaisuus. Maajoukkueen vakiokalustoon Maradona nousi todella vasta seuraavana vuonna 1979, jolloin hän myös johti Argentiinan nuorten joukkueen maailmanmestaruuteen Japanissa.

Argentiinalaista jalkapalloa tuntevat tietävät kymppipaikan pelaajan, ”enganchen”, perinteisen merkityksen maan pelikulttuurissa. Huomionarvoista on, että vaikka Menottin puheissa korostui jatkuvasti paluu argentiinalaisen jalkapallon juurille ja perinteiden kunnioittaminen, hänen joukkueensa oli korostuneen kollektiivinen vailla varsinaista pelinrakentajaa. Taiteilijoiden sijasta Menotti suosi joukkueessaan Kempesin, Passarellan, Leopoldo Luquen ja Américo Gallegon kaltaisia tyyliltään varsin taistelutahtoisia ja fyysisiä pelaajia. Kriittisimpien äänien mukaan Menotti suorastaan petti ”La Nuestran”, Argentiinan ”Meidän pelin” periaatteet.

Vahvimmin kymppipaikalle olivat ehdolla Independienten Ricardo Bochini ja River Platen historian ehkä suosituin pelaaja Norberto ”Beto” Alonso. Alonso pelasi vuosina 1976–77 Marseillessa, mutta hänen visiittinsä Ranskaan tuotti pettymyksen, ja mies palasi Argentiinaan. Suurin yleisön ja lehdistön paine kohdistui nimenomaan Alonson eikä Maradonan valinnan puolesta. Ratkaisevaa Alonson valinnalle oli vahvojen ja uskottavien huhujen mukaan lopulta järjestelyorganisaation johtoon kuuluneen ja aiemmin mainitun River Platen kannattajan, laivastoamiraali Carlos Lacosten vaikutus (etenkin jos asiasta kysytään Bochinilta). Menotti puolestaan närkästyi aina asiasta kysyttäessä ja kielsi asian, vaikka näyttää ilmeiseltä, että hän taipui Alonson valintaan lopulta Lacosten, yleisön ja lehdistön aiheuttaman paineen alla.

Kotikisoihin Alonso lähti joka tapauksessa suurin odotuksin. Hänen tavoitteenaan oli nousta turnauksen parhaimmistoon ja sitä kautta maailmantähdeksi. Argentiinan erikoisen aakkosjärjestykseen perustuneen numeroinnin seurauksena Alonso ei saanut kymppipaitaa vaan pelasi numerolla yksi. Turnauksen ykköspelaajaa hänestä ei kuitenkaan tullut, vaan kisojen tähdeksi nousi Mario Kempes, jolle sattumoisin osui kymppipaita keskushyökkääjän roolistaan huolimatta. Alonso pääsi kentälle vaihdosta ensimmäisessä ottelussa Unkaria vastaan ja oli mukana rakentamassa voittomaalia. Ranskaa vastaan hän tuli jälleen sisään vaihdosta, mutta loukkaantui ja jouduttiin vaihtamaan pian pois kentältä. Alonso pääsi vielä avaukseen jatkolohkossa Brasiliaa vastaan, mutta ei pelannut taaskaan koko ottelua. Sen jälkeen hän ei pelannut turnauksessa enää minuuttiakaan. Kisojen päätyttyä Alonso purki turhautumistaan lehdissä ja väitti Menottin pettäneen hänet. Alonso syytti Menottia ja maajoukkueen lääkäriä Rubén Olivaa loukkaantumisestaan, koska oli saanut mielestään liian vähän aikaa lämmittelyyn. Menottin vastaus: ”Olen valmentanut vuosien varrella lukemattomia pelaajia täällä ja Euroopassa, ja 99-prosenttisesti he ovat olleet tyytyväisiä. Alonso kuuluu prosentin vähemmistöön. Mitä voinkaan sanoa Alonson tapauksesta? Se on harmillista, se on todella harmillista.”

(Aihetta sivuten: Bochini ei jostain syystä ollut milloinkaan Menottin suosiossa eikä päässyt myöskään Espanjan kisoihin 1982, vaikka hänen uransa huippuvuodet osuivat juuri 1970-luvun jälkipuoliskolle ja 80-luvun alkuun. Sen sijaan Bilardon alaisuudessa ”Bocha” pääsi ”vanhoilla päivillään” vielä kokemaan MM-turnauksen Meksikossa 1986, tiettävästi Maradonan pyynnöstä. Bochini pääsi kentälle muutamaksi minuutiksi välierän lopussa Belgiaa vastaan, jolloin tarinan mukaan Maradona toivotti nuoruudenidolinsa kentälle sanoin ”dibuje, maestro” eli ”näyttäkää taitonne, mestari”. Tai ehkä ei, mene ja tiedä. Tärkeintähän on tarina.)

JATKUU…

[Gunner16]

Tässä muutama ehdotus: Alex Bellos: Futebol - Brasilialainen elämäntapa. Keskittyy futiksen rooliin ja merkitykseen Brasiliassa. Matkustetaan maata ristiin rastiin ja tutustutaan maan kaoottiseen sarjajärjestelmään ja seuroihin.

David Arrowsmith: Kokaiinikenttä. Kolumbian "narcofutiksen" nousu ja tuho. Huonon suomennoksen takia suositellaan alkuperäistä versiota.

Eduardo Galeano: Jalkapallo valossa ja varjossa. Uruguaylaisen suurmestarin lyhyitä ja melkeinpä lyyrisiä lukuja jalkapallosta Etelä-Amerikka painotuksella.

Ian Hawkey: Di Stefano. "La nuestran" alku Argentiinassa ja "piraattiliigan" synty. Sitten tietysti Real-vuodet Euroopassa ja kidnappaus Venezuelassa. Piraattiliiga on erityisen mielenkiintoinen, kun FIFA on yrittänyt vaieta tuon merkillisen kapinan itseään vastaan kuoliaaksi, vaikka kapinoitsijoiden motiivit olivatkin puhtaasti kaupallisia.

Kiitos tästä paketista (sekä samoin Hasan Sas lisäyksestä)! Kokaiinikenttä ja Tears at La Bombonera lähtivätkin jo tähän hätään tilaukseen, kun löytyivät helposti muun kirjatilauksen kylkeen. Eiköhän näillä alkuun päästä.

[zanetti4]

Tears at La Bombonera ja Angels with Dirty Faces kuuluvat jalkapallokirjallisuuden eliittiin. Vaikka ihan erilaisia teoksia ja aivan eri näkökulmista kirjoitettuja ovatkin. Alex Bellosin kirjan olinkin vallan unohtanut, taitaa olla jo yli 20 vuotta kun sen luin mutta muistikuvat erittäin hyvät.

Luin äskettäin Jorge Knijnikin Tales of South American Football. Ei nyt samalle tasolle pääse em. kanssa mutta ihan ok. Hyllyssä odottelevat Luciano Wernicken Dark Side of the Copa Libertadores ja Rodrigo Barneschin Outsiders ja lisäksi näyttäisi ilmestyneen Will Dalton - nimiseltä hepulta teos Oh, San Lorenzo - Journey through Argentine Football Culture. Tämäkin ostoslistalle.

Meksikon futiksesta olisi tosiaan kiinnostavaa lukea myös, eipä ole vastaan tullut oikein mitään (ainakaan englanninkielellä).

Onko La Scalonetasta käännetty englanniksi mitään? Kiinnostaisi kovasti lukea Argentiinan maajoukkueen noususta 2020-luvulla...Alejandro Wall on näemmä kirjoittanut Revolucion Scaloni - nimisen teoksen mutta eipä taida löytyä lontooksi...

Kiitos muuten kaikille jotka jaksavat tehdä arvioita tänne ja muillekin jotka tässä topikissa kommentoiville!

[Zazar]

Tears at La Bombonera oli matkapäiväkirjana todella mielenkiintoinen, mutta omaan makuuni teoksen kirjoittaja tarkasteli Etelä-Amerikkaa - ja jalkapallomaailmaa yleensä - turhan vahvojen lädilasien läpi, eikä siis osannut reflektoida kulttuurillisia havaintojaan edes Manner-Euroopan futikseen. Luin heti perään Pilkun paikan, joka jalkapallonovellikokoelmana luonnollisesti oli huomattavasti kauempana jalkapallon todellisuudesta kuin edellinen kirja, mutta se auttoi samalla ymmärtämään brassifutista ja brasilialaisuutta paremmin kuin mikään muu ennen lukemani teos.