Jalkapalloaiheiset kirjat

[Reijo S.]

Kumpi oli parempi, englanninkielinen vai suomeksi käännetty?

Ai siihen oli jäänyt ensimmäinen yritys englanninkielisestä versiosta
Suomalaisen version tosiaan lukaisin läpi, ja ei jäänyt lapsenlapsille paljoa kerrottavaa. Herra käy läpi loppu-uransa kohokohtia, joista eniten taitaa saada palstatilaa eräs liukastuminen. Todella kuivaa luettavaa, eikä päähenkilön siviiliminästä paljasteta oikeastaan mitään.

[ALPPIK]

En itse ole lukenut, mutta muistaakseni Tenu - Jarmo Alatensiön elämäkerta -nimistä Jarmo Alatensiön elämäkertaa olisi jossain ihan kehuttu.

Tenu on ainakin nopealukuinen, muistaakseni luin yhdessä illassa. Eikä se vaatinut edes yrittämistä tai hampaat irvessä suorittamista.

[Hurten]

Mikä on paras suomalaisesta jalkapalloilijasta kerrottu omaelämänkerta? Pukin ja Litmasen olen lukenut ainakin puolittain, mutta kummatkin olivat lehtimiehen käsialaa ennemmin kuin romaanin muotoon kirjoitettu. Tyyliin Räikkönen (Hotakainen), Ruuskanen (Lehtolainen) jne. on sellaista mitä haen, jotka tuntuvat siltä, että lukee hyvää kirjaa ja eikä jotain urheilulehden erikoisnumeroa (en varsinaisesti kritisoi tyylivalintaa, lähinnä oman projektini tiimoilta kyselen).

Litmanen10 kirjassa oli kuitenkin jokseenkin poikkeuksellista se, että mies itse kirjoitti sen. Kirjan lukemisesta on aikaa jo ties kuinka kauan, mutta muistaakseni siinä oli ihan mielenkiintoista läpikäyntiä Ajaxin jälkeisistäkin siirroista.

[suomifutiksen Janne Tähkä]

Litmanen10 kirjassa oli kuitenkin jokseenkin poikkeuksellista se, että mies itse kirjoitti sen.

Puhui nauhalle, josta sitten joku kirjoitustaitoinen muotoili asiat paperille.

[tactico]

Puhui nauhalle, josta sitten joku kirjoitustaitoinen muotoili asiat paperille.

Oma muistikuvani on, että kustannustoimittajalta olisi kaivattu Litmas-kirjassa vähän jämäkämpää otetta. Ainakin omaa lukufiilistäni laski aikoinaan, että samoja juttuja kerrottiin useampaan otteeseen.

[Jinete]

Puhui nauhalle, josta sitten joku kirjoitustaitoinen muotoili asiat paperille.

Atik Ismail ja Jallu Ramtanen kirjoittivat kirjansa käsittääkseni oikeasti itse. En nyt mene vannomaan kuitenkaan.

[Roger Kuitti]

Kloppi-kirjasta ollut arvio Kuvalehdessä: https://suomenkuvalehti.fi/kulttuuri/arvio-jurgen-klopp-kirja-karsii-oudosta-suomennoksesta/#Echobox=1740895731

Se on tehtaan takuu, että kun kustantaja on Readme.fi, niin tietää kusen olevan juosten kustua.

Kun kirjan johdannossa mainitaan Jürgen Kloppin ”nyrkkipumppu”, se vielä naurattaa. ”Tarujen maksalintu” sen sijaan liihottaa kaiken absurdiuden yli. (The liver bird on Liverpoolin kaupungin symboli, merimetson tapainen lintu, joka komeilee myös Liverpool FC:n pelipaidan rinnassa.)

Käännöksen sijamuodot ovat kummallisia. Pitkät lauseet kompuroivat loppuun mitenkuten. Anglismit paistavat läpi: ”Benteke ja Firmino oli suljettu pois valinnasta.”

Ajattelevatko kustantajat, että tämmöinen riittää urheilukirjojen lukijoille?

[Gunner16]

Kloppi-kirjasta ollut arvio Kuvalehdessä: https://suomenkuvalehti.fi/kulttuuri/arvio-jurgen-klopp-kirja-karsii-oudosta-suomennoksesta/#Echobox=1740895731

Se on tehtaan takuu, että kun kustantaja on Readme.fi, niin tietää kusen olevan juosten kustua.

Kun kirjan johdannossa mainitaan Jürgen Kloppin ”nyrkkipumppu”, se vielä naurattaa. ”Tarujen maksalintu” sen sijaan liihottaa kaiken absurdiuden yli. (The liver bird on Liverpoolin kaupungin symboli, merimetson tapainen lintu, joka komeilee myös Liverpool FC:n pelipaidan rinnassa.)

Käännöksen sijamuodot ovat kummallisia. Pitkät lauseet kompuroivat loppuun mitenkuten. Anglismit paistavat läpi: ”Benteke ja Firmino oli suljettu pois valinnasta.”

Ajattelevatko kustantajat, että tämmöinen riittää urheilukirjojen lukijoille?

Tämä laiskuus käännöksissä jaksaa kyllä aina ihmetyttää, niin kirjoissa kuin liikkuvassakin kuvassa. Varsinkin kun kyse on jostain jalkapallon kaltaisesta suht geneerisestä aiheesta, jonka termit tuntevia ihmisiä löytyy pilvin pimein.

[Hasan Sas]

Tämä laiskuus käännöksissä jaksaa kyllä aina ihmetyttää, niin kirjoissa kuin liikkuvassakin kuvassa. Varsinkin kun kyse on jostain jalkapallon kaltaisesta suht geneerisestä aiheesta, jonka termit tuntevia ihmisiä löytyy pilvin pimein.

:mietaa: Kun ei noista käännöshommista haluta maksaa kunnolla, niin jälki on paskaa.

[toksikko]

Niin, ammattitaitoiset suomentajat eivät noita nykyisillä palkkioilla suostu tekemään.

[Heppatiitti]

NEIL ANDREWS: ZAIRE`74. THE RISE AND FALL OF MOBUTO`S LEOPARDS. Sivuja 225 ja ilmestymisvuosi 2022.

Taustaa kirjoittajasta: En tiedä tästä kirjoittajasta mitään muuta kuin, että hänen kirjoittamiaan artikkeleita on tullut vastaan ”When Saturday Comes” julkaisussa, mikä on laskettava ansioksi kenelle tahansa. Kirjan valmistelu on vienyt aikaa. Andrews kertoo aloittaneensa työn vuonna 2008 ja valmista on tullut 14 vuotta myöhemmin.

Nostoja kirjasta: 1885 Belgian kuningas Leopold II onnistui kahmaisemaan Länsi-Euroopan kokoisen Kongon henkilökohtaiseksi siirtomaakseen. Paikallisia kohdeltiin äärimmäisen julmasti ja maan luonnonvaroja riistettiin. 1900-luvun alussa kansainvälisen paheksunnan ansiosta maa siirtyi Belgian parlamentin inhimillisemmän hallinnon alaiseksi. Belgialaiset upseerit, viranomaiset ja munkit levittivät futista ja maan ensimmäinen mestaruus jaettiin jo 1918. Toisen maailmansodan jälkeen järjestettiin Saharan eteläpuolen turnauksia ja belgialaisia seuroja vieraili maassa. Myös jonkin verran kongolaisia pelaajia siirtyi belgialaisiin seuroihin. Maa itsenäistyi 1960 Patrice Lumumban johdolla, mutta ajautui pian Joseph-Desire Mobuton johtamaksi kleptokraattiseksi diktatuuriksi. Myöhemmin Mobutu nimesi maan uudestaan Zaireksi ja määräsi kaikki luopumaan kristityistä nimistä. Itselleenkin hän otti uuden afrikkalaisperäisen nimen Mobutu Sese Seko Kuku Ngbendu Wa Za Banga – eli ”Kaikkivoipa voitontahtoinen taistelija, joka kulkee valloituksesta toiseen tulta kylväen.” Arkikäytössä vain Mobutu Sese Seko.

Kongo hävisi Mobutun virkaanastujaisseremonioiden yhteydessä maaottelun Ghanalle, jossa jalkapalloa arvostettiin ja suosittiin. Tappio oli nöyryytys Mobutulle ja tämä määräsi, että Belgiassa olevat ammattilaiset ostetaan ulos sopimuksistaan ja näiden pitää palata Kongoon, josta oli pian tuleva Zaire. Valtio alkoi satsata jalkapalloon ja maassa kävivät vierailulla esim. Stoke ja Pelen Santos. Valmentajaksi tuli unkarilainen Ferenc Csanadi ja joukkueen lempinimeksi ”Leopardit.” Tulosta tuli nopeasti. 1968 Leopardit voittivat Afrikan mestaruusturnauksen finaalissa isäntämaa Etiopian tämän keisarin Haile Selassien silmien edessä. Mobutu riemuitsi ja julisti kansallisen vapaapäivän.

Hetkellinen alamäki alkoi, kun maan liitto unohti ilmoittaa maajoukkueen mukaan vuoden 1970 MM-kisojen karsintaan ja FIFA ei antanut armoa. Valmentaja Csanadi lähti ja maa romahti seuraavassa Afrikan mestaruusturnauksessa. Uusi nousu alkoi, kun valmentajaksi tuli jugoslavialainen Blogoje Vidinic, jonka johdolla Marokko oli selvinnyt Afrikan edustajaksi vuoden 1970 MM-kisoihin. Vidinic oli entinen huippumaalivahti, maailman mies ja ketjupolttaja, joka puhui viittä kieltä sujuvasti ja hallitsi median. Pelaajat kunnioittivat ja arvostivat valmentajaa, joka piti heidän puoliaan. Palkkaa Vidinic sai 1750 dollaria kuussa, joka voi tuntua nykyvalmentajien palkkoihin verrattuna pieneltä, mutta 70-luvun alussa palkka oli suurempi kuin Englannin maailmanmestarivalmentaja Alf Ramsaylla.

Menestystä seurasi. Zaire selvisi Afrikan MM-karsinoissa finaaliin Marokkoa vastaan. Mobutu vieraili ennen ottelua joukkueen luona ja lupasi voitosta kullekin pelaajalle huvilan, auton, matkoja ja rikkauksia. Zaire voitti ottelun 3-0. Helmikuussa 1974 tuli lisää menestystä. Zaire voitti Afrikan mestaruusturnauksen finaalin uusintaottelussa Sambian. Joukkueen sankari oli maalitykki Ndaye Mulamba, joka teki turnauksessa yhdeksän maalia, joka on edelleen kisojen ennätys. Joukkueen muita tähtiä olivat kissamainen maalivahti Kazadi Mwamba ja keskikentän Kembo Uba Kembo.

Joukkue lennätettiin kisoista kotiin presidentin koneella ja heitä juhlittiin sankareina. Mobuto piti osittain lupauksensa ja pelaajat saivat huvilan ja auton. Presidentti/diktaattori määräsi kansalaisille erillisen keräyksen, joka kulki nimellä ”futisvero” ja myös erityiseen ”Leopardi/jalkapallorahastoon” alettiin kerätä varoja. Mobutu ja maan urheiluministeri lupasivat pelaajille suuria palkintoja menestyksestä. Rahat maksettaisiin viimeistään MM-kisojen harjoitusleirillä, joka pidettiin Sveitsin Alpeilla. Pelaajat olivat ensimmäistä kertaa Euroopassa ja ihmettelivät kylmää ilmaa, outoa ruokaa ja eurooppalaisen futiksen tasoa, kun hävisivät harjoituspelejä paikallisille seuroille. Luvattuja rahoja pelaajat eivät saaneet.

Kisaisäntänä toimivaan Länsi-Saksaan zairelaiset siirtyivät kaksi viikkoa ennen turnauksen alkua. Samassa alkulohkossa pelasivat Skotlanti, Jugoslavia ja hallitseva maailmanmestari Brasilia. Myös FIFA piti MM-kisojen yhteydessä kokousta ja järjestössä kuohui. FIFAn presidenttinä oli toiminut pitkään englantilainen sir Stanley Rouse – entinen koulumestari ja perinteisiin arvoihin tukeutuva herra. MM-kisoihin pääsi vain 16 joukkuetta, joista yhdeksän tuli Euroopasta, neljä Etelä-Amerikasta, Pohjois- ja Keski-Amerikasta yksi, samoin Afrikasta sekä Oseaniasta. Aasialaisia maita ei kisoihin selviytynyt ollenkaan. Zaire oli ensimmäinen Saharan eteläpuolinen mustan Afrikan maa, joka selviytyi lopputurnaukseen. Kun karsinnoissa oli jäänyt rannalle sellaisia futismaita kuin Espanja, Ranska ja Englanti – kritisoitiin erityisesti Euroopassa Zairen ja myös Haitin mukanaoloa. Rouse oli kuitenkin saanut vahvan haastajan järjestön presidentin vaaliin. Haastajana oli brasilialainen Joao Havelange, joka Pelen avustamana oli vieraillut 86 maassa kampanjoimassa. Havelange lupasi kolmannen maailman maille lisäpaikkoja MM-kisoihin ja rahoitusta liitoille. Zairellakin oli pieni roolinsa vaaleissa. Valmentaja Vidinic oli kisojen pääsponsori Adidaksen toimitusjohtaja Horst Dasslerin ystävä ja sai tämän vaihtamaan puolta Rousesta Havelangeen. Äänestyksessä valta vaihtui ja FIFAn johtoon valittiin Havelange.

Ensimmäisessä alkulohkon ottelussa Zaire sai vastaansa Skotlannin, jolla oli vahva joukkue: Billy Bremner, Joe Jordan, Peter Lorimer, Kenny Dalglish, Denis Law jne…Zairella oli Saksassa suuri lähetystö, koska joukkueen lisäksi paikalle oli tullut ministeriöiden ja liiton edustajia, sekä Mobutun neuvonantajia ja jopa noitatohtoreita, joiden avusta valmentaja Vidinic tiukasti kieltäytyi. Zairen urheiluministeriö vaati muutoksia kokoonpanoon, mutta valmentaja ei tähän suostunut. Zaire selvisi pelistä kunniakkaasti. Skotit saivat pelata tosissaan 2-0 voiton eteen. Toisella jaksolla Frankfurtin stadionin valonheittimet hajosivat ja peli oli hetken keskeytyksissä. Zairelaiset saivat kehuja hyvistä otteista, mutta tunnelmaa latisti skottien rasistinen käytös. Erityisesti kapteeni Billy Bremner (kukapa muu) käytti N-sanaa ja sylki vastapuolen pelaajia kasvoihin.

Vielä enemmän pelaajien tunnelmaa latisti, ettei luvattuja bonuksia vieläkään kuulunut. Pelaajilla oli huvila ja auto, mutta ei tuloja. He eivät saaneet solmia sopimuksia ulkomaille ja joutuivat elämään liiton antamilla almuilla. ”Futisveron” tuotot olivat kadonneet. Samoin ”Leopardirahaston” varat. Myös Mobutun antama käyttötili kisoja varten oli tyhjentynyt. Vaikutti siltä, että pelaajien rahat oli siirtänyt itselleen Zairen urheiluministeri Sampassa Kaweto. Pelaajat uhkasivat lakolla ja kun Mobutu sai tästä tiedon, hän raivostui mutta lupasi, että lähettiläs toisi pelaajien rahat viimeistään seuraavan ottelupäivän aamuna. Kohtalon ivaa oli, että vastassa oli valmentaja Vidinicin kotimaa Jugoslavia. Pelipäivän aamuna liiton virkailijat ilmoittivat, että Mobutun lähettilään oli pitänyt palata Zaireen, mutta pelaajat saisivat rahat kisojen jälkeen kotimaassa. Pelaajat kieltäytyivät pelaamasta. Maalivahti Kazadi Mwamba kertoo (lainaus kirjasta): ” This time I think we really have to react, Since we are not getting paid, we are not going to play. I do not keep the goals of Zaire for zero dollars. They will just have to fend for themselves and put Sampassa Kaweta in goal, the witch doctors in defence, the officials of the Ministry of Sports in midfield and the advisors of the president in attack. Because all these guys, they are the ones who have filled their pockets during this World Cup while we have nothing at all.”

Tilanne pahenee entisestään, kun liiton virkailijat eristävät valmentaja Vidinicin joukkueesta. Virkailijat väittävät, että Vidinic oli välittänyt Zairen taktiikan kotimaalleen Jugoslavialle ja pettänyt Zairen. Pelaajat eivät tätä uskoneet, mutta liiton virkailijat ilmoittivat uuden kokoonpanon ja uuden taktiikan. Pelaajat kieltäytyivät menemästä kentälle ja nyt hätääntyivät kisajärjestäjät. FIFAn virkailijat maksoivat zairelaisille 3000 silloista D-markkaa per pelaaja. Sitten pukuhuoneeseen astui harmaakasvoinen valmentaja Vidinic. Hän oli saanut puhelun Mobutulta ja viesti oli seuraava: Jos ette astu kentälle, on turha palata kotimaahan. Ette tule enää löytämään sieltä vaimojanne, lapsianne tai omaisianne.

Totiset ja valmiiksi lyödyt leopardit marssivat kentälle. Seitsemännellä peliminuutilla Jugoslavia siirtyi johtoon ja 3-0 tilanteessa oiva maalivahti Kazadi vaihdetaan. Tämä ei ollut valmentajan päätös ja Kazadi näytti keskisormea Mobutun neuvonantajille. Katastrofi oli valmis. Maalille tuli vain yhden maaottelun pelannut Tubilandu Ndimbi, jolla oli pituutta vain 162 senttiä. Se oli 50-vuotta sittenkin vähän maalivahdille, kun vastassa olivat vielä kookkaat balkanilaiset. Tilanne paheni entisestään, kun Mwepu Ilinga turhautuneena potkaisee ottelun tuomaria. Ulosajo oli oikeutettu, mutta ulos ajetaan väärä pelaaja. Mwepu häipyy viattomana taka-alalle ja erotuomari nosti punaisen kortin joukkueen tähtihyökkääjä Ndaye Mulumballe. Pari jugoslaaviakin kävi kertomassa tuomarille, että kyseessä oli väärä mies. mutta kolumbialainen tuomari oli järkkymätön. Kyynelehtivä Mulamba ohjattiin ulos ja lisäksi hän sai FIFAlta vuoden pelikiellon. Maalivahti Ndimbi alkoi kaivaa palloja verkosta selkänsä takaa. Puoliajalla tilanne oli 6-0 ja lopputulos Jugoslavian 9-0 voitto.

Lehdistö mollasi Zairen esityksen. Maan lehdistö väitti, että Vidinic oli myynyt joukkueen Jugoslavialle ja Vidinic evakuoi perheensä Zairesta. Väitettiin myös, että noitatohtorit kostivat, kun Vidinic ei antanut heidän tehdä taikojaan. Mobutu oli ravoissaan ja liiton virkailijat välittivät presidentin viestin (lainaus kirjasta): ”You have all brought shame on the country of Zaire. You are scum, and sons of whores. The great leader says that if you concede more than three goals against Brazil in the final match, you will never see Zaire or your families again. Your leader is disgusted in all of you.” Joukkue tiesi pelaavansa turnauksen viimeisessä matsissa elämästä tai kuolemasta. Toisaalta Brasilian piti voittaa ottelu vähintään kolmella maalilla päästäkseen alkulohkosta jatkoon. Valmentaja Vidinic ilmoitti eroavansa heti viimeisen pelin jälkeen.

Alkusarjan viimeisessä ottelussa Jairzinho vei Brasilian johtoon, mutta Zaire sinnitteli ja taisteli samoissa lukemissa puoliajalle. Ei tiedetä tarkkaan mitä tauolla tapahtui. Väitetään että joukkueet sopivat Brasilian kolmen maalin voitosta, joka veisi brasilialaiset jatkopeleihin ja pelastaisi leopardit Mobutun raivolta. Muutamat pelaajat väittivät, että kyseessä oli myös kosto rasistisesti käyttäytyneille skoteille, jotka tässä tapauksessa putoaisivat jatkosta. Toisella puoliajalla Roberto Rivellino laukoi ohjuksen yläkulmaan ja 2-0 maalissa ei ollut mitään vilunkia. Myöhemmin Zairen maalivahti sai kovan potkun päähänsä ja päästi hetken kuluttua helpon maalin. Sitten tuli MM-futishistorian kuuluisin vapaapotku. Brasilialaiset vasta juonivat vapaapotkua, kun Mwepu rynnisti ulos muurista ja potkaisi pallon kentän toiseen päähän. Todellista syytä tekoon tuskin koskaan saadaan selville. Mwepu antoi vuosien kuluessa lukuisia eri vaihtuvia selityksiä teolleen. Ottelu päättyi lukemiin 3-0, joka sopi molemmille joukkueille.

Maajoukkue oli ollut kaksi kuukautta Euroopassa ja pelaajat saivat tarjouksia Euroopan sarjoista. Mobutu ilmoitti hävittävänsä Zairessa olevat omaiset, jos kaikki eivät palaa kotimaahan. Zairessa pelaajat vietiin presidentin eteen ja tämä ilmoitti, ettei kukaan heistä enää koskaan pelaa ulkomailla. Pelaajat viettivät neljä päivää arestissa kunnes pääsivät kotiin. Mobutu oli saanut tarpeekseen jalkapallosta. ”The Rumble in the Jungle” nyrkkeilyottelu oli tarkoitus järjestää Zairessa ja Mobutu kuittasi Muhammad Alin ja George Foremanin viiden miljoonan taalan ottelupalkkiot ”jalkapallorahastosta.” Zairen jalkapallon synkät vuodet alkoivat. Maajoukkueen uudella romanialaisella valmentajalla oli kokemusta vain nuorisojoukkueista ja hän hajotti maajoukkueen vanhan rungon. Menestystä ei tullut olympiakarsinnoissa eikä Afrikan mestaruuskisoissa. Maa vetäytyi vuosiksi lähes kaikesta kansainvälisestä jalkapallosta. Vuoden 1974 jälkeen Zaire ei ole selviytynyt uudelleen MM-kisoihin.

Miten heille kävi? Mobutun hirmuhallinto jatkui vuoteen 1997 asti, jolloin hänet syöstiin vallasta ja pian sen jälkeen Mobutu kuoli maanpaossa syöpään. Maan nimi muutettiin Kongon demokraattiseksi tasavallaksi. Vain viiden leopardin onnistui lähteä maasta Mobutun vallan aikana. Hallitsijan epäsuosio sulki ovet pelaajien edessä ja vuosien kuluessa lahjaksi saadut huvilat ränsistyivät ja autot lakkasivat toimimasta. Maalivahti Kazadi kuoli pennittömänä Kinshasan slummeissa. 1994 Afrikan liitto palkitsi maalitykki Ndayen kultaisella mitalilla tämän 20-vuotta aikaisemmin tekemästä lyömättömästä maalintekoennätyksestä. Zairen silloinen urheiluministeri lupasi henkilökohtaisesti toimittaa mitalin Mobutulle, koska pelaaja varmaankin halusi lahjoittaa sen presidentille, mutta Ndaye kieltäytyi antamasta mitalia. Myöhemmin neljä aseistautunutta miestä tunkeutui Ndayen kotiin vaatien tätä luovuttamaan rahat ja mitalin. Nujakassa Ndayea ammuttiin kahdesti jalkoihin ja hänen 11-vuotias poikansa lyötiin kuoliaaksi. Ndaye heitettiin sillalta alas rautatiekiskoille. Hän vietti kahdeksan kuukautta sairaalassa. Ndayen jalat onnistuttiin pelastamaan, mutta hän ontui loppuelämänsä. Ndayen pakeni Etelä-Afrikkaan, jossa hän eli anonyyminä. Valmentaja Vidinic putosi jaloilleen. Hän hyppäsi Horst Dasslerin kelkkaan ja perusti myöhemmin tyttärensä kanssa menestyvän urheilumarkkinointiyrityksen. Todellisuus on joskus ihmeellisempää kuin taru tai legenda. Kembo Uba Kembo lähetti poikansa Jiresin paremman elämän toivossa sisarensa luo, joka asui Bondyssä Pariisin lähiössä. Nuori futarin alku kiinnitti AS Bondyn valmentajan huomion siinä määrin, että tämä adoptoi Jiresin. Valmentajan sukunimi oli MBappe ja hänellä oli ennestään pojat nimeltä Kylien ja Ethan.

Kirjan arvostelu: ”Tango Rosarion” taannoinen ansiokas 1978 MM-kisojen muistelu sai minutkin palaamaan 70-luvulle ja jonkinlaiseen jalkapallon ”viattomuuden aikaan”. MM-kisat järjestettiin silloin vuorotellen Euroopassa ja Etelä- tai Keski-Amerikassa. FIFA oli vanhoillisten ja perinteisiin arvoihin nojaavien miesten herrakerho, joiden mielestä asiat olivat hyvin sillä lailla, kun olivat aina olleet. Kolmansien maiden tuella FIFAn johtoon tuli 1974 kisojen yhteydessä Joao Havelange, jonka motto oli: Olen tullut myymään tuotetta nimeltä jalkapallo. Jalkapallo kaupallistui ja nykyään kisoja voidaan järjestää eniten tarjoavassa roistovaltiossa.

Muistan miten katselin faijan kanssa, kun Mwepu teki ryntäyksensä vaparissa ja potkaisi pallon kentän toiseen päähän ja pyörittelimme päitä tyyliin ”eivätkö ne osaa edes sääntöjä?” Myöhemmin tietenkin nolotti, kun tuli tietoon missä paineessa joukkue pelasi. Hienoa että leopardien tarina on saatu kansien väliin, mikä on melkoinen työvoitto kirjailijalta. Ongelma on, ettei Andrews ole mikään erityinen sanataituri ja varsinkin ottelukuvaukset ovat aika monotonisia, kun jokainen pallon siirto pitää kertoa, vaikka tuolta ajalta on jo saatavissa täydet video/kuvatallenteet. Arvostelu on 3,5 tähteä viidestä. Jos aihepiiri kiinnostaa, niin samoilla vesillä kalastelee Jon Spurlingin kirja ”Death or Glory: The Dark History of the World Cup.”



 

[Hasan Sas]

NEIL ANDREWS: ZAIRE`74. THE RISE AND FALL OF MOBUTO`S LEOPARDS. Sivuja 225 ja ilmestymisvuosi 2022.

Muistan miten katselin faijan kanssa, kun Mwepu teki ryntäyksensä vaparissa ja potkaisi pallon kentän toiseen päähän ja pyörittelimme päitä tyyliin ”eivätkö ne osaa edes sääntöjä?” Myöhemmin tietenkin nolotti, kun tuli tietoon missä paineessa joukkue pelasi. Hienoa että leopardien tarina on saatu kansien väliin, mikä on melkoinen työvoitto kirjailijalta. Ongelma on, ettei Andrews ole mikään erityinen sanataituri ja varsinkin ottelukuvaukset ovat aika monotonisia, kun jokainen pallon siirto pitää kertoa, vaikka tuolta ajalta on jo saatavissa täydet video/kuvatallenteet. Arvostelu on 3,5 tähteä viidestä. Jos aihepiiri kiinnostaa, niin samoilla vesillä kalastelee Jon Spurlingin kirja ”Death or Glory: The Dark History of the World Cup.”

Kiitokset jälleen perusteellisesta kirja-arviosta. Ottelukuvaukset ovat oikeastaan teoksesta riippumatta puuduttavinta tekstiä, mitä futiskirjoista löytyy. Mukaansatempaavat ottelukuvaukset ovat kiven alla ja nekin harvat kuvailevat yleensä jotain muuta kuin itse pelitapahtumia.

Mwepun vaparisekoilu on kyllä niin hämmentävä tapaus, että piti taas pitkästä aikaa kaivaa se esiin. On tuo varmasti ollut telkkarista nähtynä jotain aivan käsittämätöntä. Sekin tuossa ihmetyttää, että potkuansa ennen Mwepu näyttää rauhoittelevan muita joukkuekavereitaan, jotka käyvät aika kuumana.

https://www.youtube.com/watch?v=81aH87YS4rQ

[Tango Rosario]

Jatketaan MM-kisateemalla ja hypätään Argentiinan kisoista kahdeksan vuotta eteenpäin; arvioitavana Steven Scraggin Meksikon 1986 MM-turnauksesta kertova In The Heat of the Midday Sun.
Vuoden 1986 MM-lopputurnaus oli alun perin myönnetty Kolumbialle. Valinta voi tuntua nykyisin hieman erikoiselta, mutta kun päätös tehtiin 1974, Fifassa oli vielä edellisessä arviossa mainittuna käytäntönä jakaa kisat Euroopan ja Latinalaisen Amerikan välillä sulle mulle, sulle mulle -periaatteella, eikä vaihtoehtoja ollut kovin monta. Meksiko oli järjestänyt edelliset kisat, ja Argentiinan vuoro olisi neljä vuotta myöhemmin. Myös Chilen ja Brasilian isännyyksistä oli kulunut suhteellisen vähän aikaa, eikä muissa Etelä-Amerikan maissa juurikaan ollut realistisia ehdokkaita. Kolumbian olikin tarkoitus järjestää 16 joukkueen turnaus, joka tosin sekin oli kunnianhimoinen tavoite. Viimeistään kisojen laajennus Havelangen johdolla 24 joukkueen turnaukseksi, Fifan ylimitoitetut vaatimukset sekä maan poliittinen ja taloudellinen tilanne saivat aikaan sen, että lokakuussa 1982 Kolumbian uusi presidentti Belisario Betancur ilmoitti maansa joutuvan luopumaan kisaisännyydestä.

Haaskalle ilmaantuu kolme maata: Meksiko, Yhdysvallat ja Kanada, joista Yhdysvalloilla on teknisesti paras kisahakemus, joskin sen NASL-liiga on parhaillaan menossa nurin, ja Fifassa muutenkin meritokratia on usein jäänyt sivurooliin. Päätös tehdään toukokuussa 1983 Tukholmassa. Televisan omistajan Guillermo Cañedon ja Fifa-pomo João Havelangen läheisten suhteiden ansiosta meksikolaisten tarvitsee lähinnä saapua paikalle, ja niin Meksikosta tulee ensimmäinen jalkapallon MM-kisat kahdesti järjestänyt maa. Tai kuten Antero Karapalo -vainaa aikoinaan totesi, kiitos kansainvälisen liiton liiallisen lempeyden lopputurnaus on jälleen 1986 Meksikossa. Syyskuussa 1985 Meksikoa ja etenkin sen pääkaupunkia ravistelee tuhoisa maanjäristys, joka surmaa ainakin noin 10 000 ihmistä, mutta kisajärjestelyt etenevät suunnitelmien mukaan. Azteca ja muut stadionit eivät ihme kyllä kärsi vaurioita.

Edellisissä kisoissa Espanjassa toteutetun kisojen laajennuksen myötä lopputurnauksessa on 24 joukkuetta. Fifa oli 1970-luvun alussa katsonut perinteisen alkulohkojen jälkeisen pudotuspeliformaatin vanhentuneeksi ja otti vuonna 1974 käyttöön jatkolohkot, joihin jokaisen alkulohkon kaksi parasta joukkuetta selvisi. Vuonna 1982 jatkolohkoja oli kahden sijasta neljä, mutta kussakin vain kolme joukkuetta, joista parhaat selvisivät välierään. Kolmen lohkon joukkueet olisivat mahdollistaneet tietenkin epäreilun taktikoinnin, vaikka sellaista ei lopulta käytännössä nähty. Hitaana oppijana Fifa ei vielä vuoden 1978 jatkolohkojen tapahtumien jälkeenkään ollut oppinut läksyään, mikä mahdollisti Saksan liittotasavallan ja Itävallan välisen surullisenkuuluisan Gijónin häpeän eli sopupelin, joka vei molemmat joukkueet jatkoon alkulohkosta ennen yllättäjäjoukkue Algeriaa. Meksikossa 1986 jatkolohkoista luovuttiin, mutta ongelmana oli turnauksen joukkuemäärä 24, jonka sovittaminen alkulohkojen parhailla joukkueilla käytävään perinteiseen pudotuspelimuotoon oli kuin neliön muotoisen palikan tunkemista kolmion muotoiseen reikään. Lopulta Fifa kehitti turnausjärjestelmän, jossa myös neljä parasta lohkokolmosta selvisi kunkin lohkon kahden parhaan joukkueen lisäksi jatkoon. Ratkaisu sekin, joskaan ei ongelmaton, kuten myöhemmin nähtäisiin.

Kesäkuussa 1985 Tanska ja Neuvostoliitto kohtasivat Kööpenhaminassa hyökkäävän jalkapallon näytöksessä, joka on kaikkien aikojen parhaita MM-karsintaotteluita. Viikko Heyselin tragedian jälkeen pelattu ottelu oli kuin raikas  alkukesäinen tuulahdus katsomoväkivallan, rapistuvien stadioneiden ja laskevien yleisömäärien sävyttämällä aikakaudella. Molemmat joukkueet selviävät Meksikoon, jossa ne voittavat alkulohkonsa iskettyään kertaalleen vastustajansa kanveesiin venyttämällä verkkoa kuudesti samassa ottelussa, Tanska Uruguayta ja Neuvostoliitto Unkaria vastaan. Polku näyttää johtavan uuteen kohtaamiseen Meksikon puolivälierissä, mutta yllättäen molemmat joukkueet putoavat neljännesvälierissä. Kisoihin takaoven kautta selvinnyt ja alkulohkostaan kolmantena selvinnyt Belgia voittaa Neuvostoliiton jatkoajan jälkeen 4‒3, kun taas Tanska romahtaa Espanjaa vastaan peräti 1‒5. Kirjoittaja olisi ehkä voinut analysoida suhteellisen keskinkertaisten Belgian ja Espanjan voittoja, joiden ilmeisimmät syyt eli Neuvostoliiton kärsimät tuomarivirheet ja Jesper Olsenin epäonnistunut syöttö maalivahdille johtoasemassa juuri ennen taukoa eivät ehkä riitä kokonaan selittämään tuloksia. Belgia ja Espanja joutuvat puolivälierissä ratkaiseman paremmuutensa rankkareilla, minkä jälkeen jatkoon selvinneet punaiset paholaiset ovat turnauksen päätösviikolla pelkkiä piruparkoja hävitessään selvästi välierässä Maradonan Argentiinalle ja pronssiottelussa varamiehiselle Ranskalle.

Jo edellisissä Espanjan kisoissa hurmannut ja vuonna 1984 kotikentällään Euroopan mestaruuden voittanut Ranska sekä edelliskisojen suursuosikki Brasilia tavoittelevat mestaruutta huippulahjakkailla mutta jo ikääntyvillä joukkueillaan, joille Meksiko on viimeinen mahdollisuus saavuttaa lajin suurin palkinto. Joukkueensa Euroopan mestaruuteen johtanut Michel Hidalgo on siirtynyt sivuun, ja hänen korvaajansa on nuori Henri Michel, joka on ollut mukana Argentiinan MM-turnauksessa 1978 pelaajana, mikä aiheuttaa joukkueen konkariosastossa hieman auktoriteettiongelmia. Brasiliaa johtaa puolestaan edelleen Telê Santana. Meksikossa keltapaitaiset kauniin pelin sanansaattajat kohtaavat puolivälierissä vanhan mantereen vastinparinsa Les Bleus’n. Ottelusta muodostuu yksi kaikkien aikojen MM-klassikoista, joka venyy Guadalajaran Jalisco-stadionilla aina rankkareille asti. Ranskalla on henkisenä taakkanaan edelliskisojen katkera rankkaritappio saksalaisia vastaan Sevilla välierästä, mutta tällä kertaa sinipaidat etenevät jatkoon, vaikka joukkueen tähti ja kapteeni Michel Platini laukoo pallon katsomoon. Kun välierässä vastaan asettuvat jälleen samat saksalaiset, useimmat puolueettomat odottavat ja toivonevat ranskalaisten kostavan neljän vuoden takaiset tapahtumat. Alitajuisesti monet osannevat kuitenkin odottaa, että toisin käy; saksalaiset ovat terävämpiä ja heillä on henkinen yliote. Kun Andreas Brehme laukoo vapaapotkusta joukkueensa johtoon Joel Batsin kainalon alta lipsahtavalla pallolla, Ranskan korttipakka hajoaa. Rudi Völler sinetöi voiton ottelun loppuhetkillä, joten Euroopan mestareiden kohtaloksi jää pronssiottelu, jossa varamiehinen Ranska kaataa yllättäjäjoukkue Belgian. Selityksiä välierätappioon voi hakea kuluttavasta Brasilia-ottelusta, mutta silloin unohtuu, että myös saksalaiset joutuivat urakoimaan 120 minuuttia isäntäjoukkue Meksikoa vastaan läkähdyttävässä Monterreyssä.

Syyskuussa 1984 Saksan liittotasavalta ja Argentiina kohtaavat harjoitusottelussa Düsseldorfissa. Ehkä enteellisesti kokovihreissä pelaavat isännät joutuvat 0‒3-tappiolle perinteisissä sinivalkoraitapaidoissa pelaavia vieraita vastaan. Argentiinan viimeisen maalin tekee Jorge Burruchaga ennen kotijoukkueen kavennusta kulmapotkusta. ”Harmaahapsi” Jupp Derwall on saanut lähtöpassit pettymykseen päättyneen Ranskan EM-turnauksen jälkeen, ja maajoukkueen valmentajaksi on noussut ”Keisari” Franz Beckenbauer, viralliselta nimitykseltään tosin vain joukkueen johtajana. Nuorekas, vielä alle nelikymppinen Beckenbauer näyttää olevan hieman hämillään uudessa roolissaan kameroiden ristitulessa. Argentiinan hän olisi vielä kohtaava neljästi, mukaan lukien myös maajoukkueuransa viimeinen ottelu.

Huonon kenraaliharjoituksen jälkeen Saksa aloittaa kuitenkin MM-karsinnat vahvasti; joukkue kaataa kertaalleen päävastustajansa Ruotsin, Portugalin ja Tšekkoslovakian ja lisäksi kahdesti Maltan. MM-kisapaikka on sinettiä vailla, kun joukkue matkustaa syyskuussa 1985 Tukholmaan. Vaikka Ruotsi nousee loppuhetkillä kahden maalin takaa-ajoasemasta 2‒2-tasapeliin, pistekin riittää varmistamaan saksalaisten kisaliput. Karsintojen kahdessa päätöspelissä tuleekin sitten lunta tupaan ihan kirjaimellisesti. Ensin Portugali aiheuttaa Stuttgartissa Saksan liittotasavallan kautta aikain ensimmäisen MM-karsintatappion, ja marraskuussa hyytävässä Münchenissä joukkue on lumikinosten keskellä lähellä hävitä jo uudelleen, ennen kuin Brehmen vapaapotku loppuhetkillä riittää pelastamaan ottelusta tasapelin. Kevätpuolella joukkueen kurssi oikenee jälleen, kun se kaataa harjoitusotteluissa Italian, Brasilian, Alankomaat ja pelaa tasan Jugoslavian kanssa.

Ennen turnausta Beckenbauer vähättelee aluksi joukkueensa mahdollisuuksia, mutta pyörtää sittemmin puheitaan ja ilmoittaa, että Saksan menestysmahdollisuudet ovat yhtä hyvät kuin millä tahansa muulla joukkueella. Pelaajat eivät pidä Beckenbauerista ja riitelevät lisäksi keskenään, ja varamaalivahti Uli Stein ansaitsee kommenteillaan aikaisen kotimatkan. Saksa on kuitenkin kentällä perisaksalaisen periksiantamaton ja kurinalainen ja rämpii esteiden yli loppuotteluun asti.

Jos on Saksan liittotasavallan tie lopputurnaukseen suhteellisen mutkaton, Argentiinalle se on jotain muuta. Espanjan kisojen pettymyksen jälkeen uudeksi valmentajaksi on valittu Carlos Bilardo, joka valitsee joukkueen kapteeniksi Diego Maradonan, vaikka tämä ei Espanjan kisojen jälkeen pelaa maajoukkueessa lähes kolmeen vuoteen otteluakaan. Neljän joukkueen karsintalohkossa Kolumbia ja Venezuela kaatuvat suhteellisen helposti, mutta Argentiinan edellisestä Meksikon MM-turnauksesta 1970 pudottanut Peru on kovempi pala. Punavalkoiset ottavat Limassa sinivalkoisista maalin voiton, mutta päätöskierroksella Argentiinalle riittää Buenos Airesissa tasapeli suoraan kisapaikkaan. 1–0-johto kääntyy 1–2-tappioasemaksi, ja 16 vuoden takaiset tapahtumat alkavat kummitella argentiinalaisten mielissä. Kymmenen minuuttia ennen loppua Ricardo Gareca ohjaa pallon maaliviivalta sisään Daniel Passarellan tolppavedon jälkeen. 32 vuotta myöhemmin samainen Gareca hyvittäisi tekonsa perulaisille luotsaamalla maan ensimmäistä kertaa 36 vuoteen lopputurnaukseen Venäjän vuoden 2018 kisoihin.
Huhtikuussa 1986 Argentiina häviää Oslossa Norjalle mutta voittaa Israelin 7–2 ennen matkaa Meksikoon, jonne se saapuu kisajoukkueista ensimmäisenä. Yleisestä pessimismistä ja vähäisistä odotuksista huolimatta Argentiina etenee lopulta suhteellisen suoraviivaisesti loppuotteluun. Diego Maradona hallitsee turnausta tavalla, johon kukaan yksittäinen pelaaja ei ole kyennyt ennen eikä jälkeen.

Ennen loppuottelun alkua Maradona tsemppaa Azteca-stadionin käytävillä joukkuetovereitaan, ja José Luis Brown uhoaa, kuinka he olisivat maailmanmestareita kahta tuntia myöhemmin. Uho ei osoittaudu katteettomaksi, vaikka saksalaiset onnistuvat loppuhetkillä nousemaan tasoihin kahden maalin takaa-ajoasemasta, ennen kuin Maradona vapauttaa Jorge Burruchagan läpijuoksuunsa.

Meksikon onnistui lopulta järjestää vaikeista lähtökohdista huolimatta monin osin onnistunut lopputurnaus, joka on jäänyt historiaan ennen kaikkea Diego Armando Maradonan näytöksenä mutta myös monien muiden pelaajien, joukkueiden ja ikimuistoisten otteluiden ansiosta. MM-turnauksen järjestäminen oli Meksikolle erittäin vaativa tehtävä jo vuonna 1986, ja sen kisainfrastruktuuri venyi ajoittain äärimmilleen; kentät olivat kuoppaisia, toisinaan viestintäjärjestelmät pettivät ja kirjan nimen mukaisesti ottelut pelattiin jälleen tv-yhtiöiden vaatimuksesta keskipäivän paahteessa. Koska osasta lohkoja jatkoon selvisi kolme joukkuetta, toisella kierroksella nähtiin myös aneemisen Bulgarian ja kovaotteisen Uruguayn kaltaisia joukkueita, joilla ei ollut pelillisesti juuri mitään tarjottavaa.

Vuonna 1974 syntynyt Steven Scragg on ollut kisojen aikaan 12-vuotias ja kirjoittanut nostalgia- ja hieman fanitushenkisenkin kirjan. Kisatapahtumat lienevät monilla sen verran hyvin muistissa tai muuten tiedossa, että turnauksen kulkua on turha kerrata kovin tarkasti. Scragg esittelee ansiokkaasti kaikki 24 joukkuetta samassa järjestyksessä kuin ne putosivat pelistä. Kun huomio eri turnauksia tarkastellessa yleensä on kohdistunut isoihin jalkapallomaihin, on mielenkiintoista lukea Kanadan, Irakin, Etelä-Korean jne. kaltaisten vähemmän tunnettujen joukkueiden taustoista ja edesottamuksista. Tällainen rakenne ei tosin tuo kovin hyvin esille turnauksen draamankaaren etenemistä. Lisäksi tätäkin kirjaa vaivaavat pikkutarkat ottelutapahtumien kuvaukset ja yksittäisten pelaajavalintojen käsittely. Scragg on kirjoittanut kirjan kustakin kolmesta alkuperäisestä eurocup-kilpailusta eli Euroopan cupista, Cup-voittajien cupista ja UEFA-cupista, ja edelliskesän EM-kisojen alla häneltä ilmestyi edellistä (Länsi-)Saksan järjestämää vuoden 1988 EM-turnausta käsittelevä teos. Näissä arvoturnauskirjoissa hänen kirjoitustyylinsä on vielä siedettävä, mutta kun aiheena on jopa lähes 40 vuotta kestänyt seurajoukkuekilpailu, ja kirjassa kerrataan jotain kolmannen kierroksen ottelutapahtumia vuodelta 1975, rakenne ei vain toimi vaan tuntuu väistämättä puuduttavalta. Niinpä ainakin kyseinen Cup-voittajien cup -aiheinen kirja jäi sivuun kirjoittaneelta kesken.

Siitä fanituspuolesta vielä, että englantilaisuudestaan huolimatta Scragg ei jumitu esim. Jumalan käteen vaan myöntää Englannin selvinneen tässä ja yleensä muissakin turnauksissa suunnilleen niin pitkälle kuin sen rahkeet ovat kulloinkin riittäneet. Muutenkaan hän ei vaikuta erityisesti arvostavan Bobby Robsonin Englantia ja tämän kuivan tehotonta tyyliä. Englannin MM-karsinnoissa tekemistä 21 maalistakin vain kaksi tuli pääkilpailijoita Romaniaa ja Pohjois-Irlantia vastaan ja loput Suomesta ja Turkista otettujen murskavoittojen ansiosta. Lisäksi Scragg kiinnittää poikkeuksellisen suurta huomiota joukkueiden pelipaitoihin. Jos hän ei erityisesti piittaakaan Englannista, Tanska on Meksikon kisoissa ollut Scraggin suuri suosikki, ja kirjan päätöslauseessa hän ilmoittaakin suoraan, että olisi suonut mestaruuden mieluiten juuteille.

Fifan virallinen kisaelokuva Hero

[Heppatiitti]

MIGUEL LOURENCO PEREIRA: BRING ME THAT HORIZON – A JOURNEY TO THE SOUL OF PORTUGUESE FOOTBALL. Ilmestymisvuosi 2024 ja sivuja 286.

Taustaa kirjoittajasta: Miguel Lourenco Pereira syntyi vuonna 1984 Portossa. Pereira on toimittaja, tv-kommentaattori ja jalkapallokirjailija, joka on tunnettu kotimaansa lisäksi Brasiliassa ja Espanjassa. Pereira on kirjoittanut portugaliksi mm. Toni Kroosin ja Johan Cruyffin elämäkerrat. Tämä kirja on hänen ensimmäinen englanniksi kirjoittamansa kirja. Lisää on tulossa, sillä jo tässä kuussa julkaistaan seuraava: ”Pasion: A journey to the soul of spanish football”.

Nostoja kirjasta: Vuosisatoja sitten portugalilaiset löytöretkeilijät ja valloittajat purjehtivat etsien horisontista uusia merireittejä ja maita. 1900-luvun alussa loiston päivät olivat kaukainen muisto ja maa oli Euroopan köyhimpiä. Maassa oli Salazarin sisäänpäin kääntynyt sotilasdiktatuuri. Toisin kuin esim. Mussolini; ei Salazar valjastanut futista hallintonsa aseeksi – päinvastoin. Jalkapallosta oli tullut Portugalissa 1920-luvulla suosittua, mutta Salazar näivetti pelin vuosikymmeniksi kieltämällä pelaamisen kouluissa sekä nuorten joukkueet ja ammattilaisuuden. Salazar puritaanina pelkäsi kaikkea mikä herätti kansassa intohimoja ja voisi kiihdyttää väkijoukkoja.

Salazarin nuivuudesta huolimatta jokin on pysynyt vuosisadan muuttumattomana portugalilaisessa jalkapallossa: Kolmen suuren ikuinen taistelu valtaistuimesta. On sanottu, että Lissabon on Portugali ja muu pelkkää maaseutua. Sporting tulee kaupungin vauraalta alueelta. Se on aatelisten perustama. Vieläkin seuran jäsenen pitää olla arvostetusta perheestä ja hyvämaineinen. Benfica nousi vaatimattomasta alusta työväestön suosikiksi. Kolmas suuri on pohjoisen voimakeskus ja kestomenestyjä Porto. Kolme suurta ovat Portugalin jalkapallon siunaus, mutta samalla myös kirous. Kolme jättiläistä imevät kaiken huomion, rahan ja parhaat pelaajat. Portugalilainen harvoin kannattaa oman kaupungin tai lähialueen seuraa, vaan fanittaa jotain kolmesta suuresta. Tämä keskittyneisyys näkyy tuloksissa. Koko historian aikana mestaruus on mennyt vain kahdesti kolmen suuren ulkopuolelle, eikä koskaan muualle kuin Lissaboniin tai Portoon.

Eusebio syntyi Mosambikissa. Hänen isällään oli portugalilaiset juuret ja äiti oli afrikkalainen. Yksi kaikkien aikojen suurimmista futareista siirtyi Lissaboniin 1960, eikä portugalilainen futis sen jälkeen ollut entisellään. Alkoi Benfican dominointi. Seura voitti 11 mestaruutta 15 vuodessa ja kahdesti Eurooppa Cupin. Eusebio oli ensimmäinen portugalilainen ja ensimmäinen afrikkalainen, joka voitti Ballon d`Orin. Eusebion johdolla Portugali sai pronssia vuoden 1966 MM-kisoista. Pelkästään vapaapotkuista Eusebio paukutti yli sata maalia. Eusebion edessä puritaanin Salazarinkin piti reagoida, ja kun Inter halusi ostaa maalitykin julisti diktaattori tämän kansallisaarteeksi ja esti siirron.

Kaikki paha päättyy aikanaan ja Salazar kuoli 1970. Vanha hallinto korisi henkitoreissaan ja päättyi vuoden 1974 neilikkavallankumoukseen. Maahan alkoi virrata väkeä Portugalin entisistä Afrikan siirtomaista. Paikoista nimeltä Angola, Mosambik, Guinea, Cape Verde, Sao Tome & Principe. Asuinpaikkansa he löysivät Lissabonin köyhistä lähiöistä ja jalkapallo oli se seikka, joka yhdisti heidät kantaväestöön. Jalkapallo oli tulokkaille väylä arvostukseen ja mahdollisuus menestykseen.

80-luvulla koettiin Porton nousu. Seuran presidenttinä toimi yli 40-vuotta Jorge Nuno Pinto da Costa. Pitkällä valtakaudellaan hänestä tuli futishistorian eniten pokaaleja – 69 kappaletta – voittanut seurajohtaja. Joukossa Sieniliigan lisäksi mm. 23 liigamestaruutta. Pohjat maajoukkueen nousulle loi Carlos Queiroz, joka sai aikaan harjoittelumuutoksen taktiikassa ja valmennuksessa. Queiroz valmensi Portugalin nuorten maajoukkueen kahteen peräkkäiseen maailmanmestaruuteen ja oli luomassa Portugalin ”kultaista sukupolvea”. Maahan alkoi myös tulvia brasilialaisia jalkapalloilijoita, joita houkutteli vaurastuminen ja nopeasti Portugalin kautta saatava EU-passi. Maajoukkuekin sai pikakansalaisuuden ansiosta vahvistuksia mm. Deco ja Pepe. 2004 Portugali selvisi EM-kotikisoissaan finaaliin, mutta koki siinä kirvelevän tappio Kreikalle.

Nykyään Portugalin akatemiat kukoistavat, kehittävät ja tuottavat pelaajia isoihin ja pienempiin liigoihin kaikkialle maailmaan. Kaivattu ja puuttuva mestaruus tuli vuoden 2016 EM-kisoista ja maa toimii yhtenä vuoden 2030 MM-kisaisännistä.

Kirjan arvostelu: Pereiralla on sana hallussa ja kirja toimii hyvänä johdatuksena portugalilaiseen futikseen ja osaksi myös maan historiaan. Kuitenkin muutama kritiikin sana. Vaikka teksti on hyvinkin sujuvaa ja paikoitellen jopa maalailevaa, on teokseen eksynyt muutama asiavirhe, joka on tietokirjoissa vähemmän suotavaa. Lisäksi joistakin lauserakenteista huomaa, ettei englanti ole kirjailijan äidinkieli. Näihin olisi pitänyt tiukan kustannustoimittajan puuttua. Kustantajana on toiminut tällä palstalla aikaisemmin parjattu Pitch Publishing. Myönnän osittain kritiikin aiheellisuuden, mutta itse annan Pitch Publishingille tunnustusta. Mikään muu kustannusliike ei tällä hetkellä tuota markkinoille yhtä paljon urheilu- ja ennen kaikkea jalkapallokirjoja kuin Pitch. Näistä kirjoista kohtuullinen määrä on vähän ”oudompaa kamaa” joista itse olen kiinnostunut, eikä normikustantajien Messi tai Ronaldo elämäkertoja koreissa kansissa. Pitch on alkanut antaa mahdollisuuden myös muille kuin brittien saarilta tuleville futiskirjoittajille ja luulisi, että enemmin tai myöhemmin löytyy uusi Hamilton, Hesse tai Kuper jalkapallokirjailijoiden kärkikaartiin.

Vielä pieni kritiikki. Kirjailija näyttää katselevan maailmaa ”kelta-vihreä-punaisten” silmälasien läpi ja ottaa Jumalalta saatuna itsestään selvänä etuoikeutena entisten Portugalin siirtomaiden pelaajien oikopolun Portugalin kautta Euroopan suurimpiin sarjoihin. Kun näitä entisiä siirtomaita on mm. Brasilia, niin joka vuosi Portugaliin saapuu yli sata teini-ikäistä, nuorta tai vanhempaa futaria akatemioihin ja seuroihin ja heidät lasketaan ulkomaalaiskiintiössä kotimaisiksi, minkä lisäksi he voivat saada kansalaisuuden kuuden maassa asumisen vuoden jälkeen. Sitten pelaajalla on käytössää EU-passi, jonka avulla he voivat siirtyä vapaasti ilman työlupia tai pelata rasittamatta ulkomaalaiskiintiötä eri Euroopan liigoissa. Lisäksi Cristiano Ronaldo on saanut kirjassa oman luvun. Myönnän Ronaldon taidot ja saavutukset, mutta on täysin kritiikitöntä kutsua futaria ”Supermaniksi” koko luvun ajan, mutta tämä tietysti korostaa Ronaldon merkitystä portugalilaisille – onhan meilläkin ”kuningas”. Kirjan arvostelu on kolme ja puoli tähteä viidestä.

[Hasan Sas]

MIGUEL LOURENCO PEREIRA: BRING ME THAT HORIZON – A JOURNEY TO THE SOUL OF PORTUGUESE FOOTBALL. Ilmestymisvuosi 2024 ja sivuja 286.

Kirjan arvostelu: Pereiralla on sana hallussa ja kirja toimii hyvänä johdatuksena portugalilaiseen futikseen ja osaksi myös maan historiaan. Kuitenkin muutama kritiikin sana. Vaikka teksti on hyvinkin sujuvaa ja paikoitellen jopa maalailevaa, on teokseen eksynyt muutama asiavirhe, joka on tietokirjoissa vähemmän suotavaa. Lisäksi joistakin lauserakenteista huomaa, ettei englanti ole kirjailijan äidinkieli. Näihin olisi pitänyt tiukan kustannustoimittajan puuttua. Kustantajana on toiminut tällä palstalla aikaisemmin parjattu Pitch Publishing. Myönnän osittain kritiikin aiheellisuuden, mutta itse annan Pitch Publishingille tunnustusta. Mikään muu kustannusliike ei tällä hetkellä tuota markkinoille yhtä paljon urheilu- ja ennen kaikkea jalkapallokirjoja kuin Pitch. Näistä kirjoista kohtuullinen määrä on vähän ”oudompaa kamaa” joista itse olen kiinnostunut, eikä normikustantajien Messi tai Ronaldo elämäkertoja koreissa kansissa. Pitch on alkanut antaa mahdollisuuden myös muille kuin brittien saarilta tuleville futiskirjoittajille ja luulisi, että enemmin tai myöhemmin löytyy uusi Hamilton, Hesse tai Kuper jalkapallokirjailijoiden kärkikaartiin.

Mullakin on tämä kirja hankittuna ja odottamassa lukemista. Kiva kuulla, ettei kyseessä ole mikään aivan kelvoton tekele.

Mutta sitten tämä Pitch. Selvästi tällä kustantamolla on oma paikkansa ja tarkoituksensa, kun itsekin olen hankkinut ison kasan heidän julkaisemiaan kirjoja ja varmasti tulen jatkossakin hankkimaan, kun muut kustantamot julkaisevat sen verran vähän minua kiinnostavia futiskirjoja. Olen kuitenkin kahden vaiheilla sen suhteen, tekeekö Pitch lutuurityötä julkaisemalla muille kustantamoille aiheensa puolesta liian vaikeaa marginaalikamaa ja pitäisikö kirjailijan olla vain iloinen, että edes joku taho suostuu heidän tekstinsä julkaisemaan, vai onko kyseessä pelkkä kirjailijan hyväksikäyttöön perustuva riistolafka. Pitchin kustannussopimusten perusteella olisin melkein taipuvainen jälkimmäiselle kannalle, vaikka eivät asiat tietenkään todellisuudessa näin mustavalkoisia ole. Vaikeat ajat ja inflaatio ja paperin hinta ja hankalaa on ja pieni firma ja näin, mutta kymmenen prosentin rojalti kustantajan nettomyynnistä ei ole järin paljon, ja käytännössä se tarkoittaisi ehkä yhtä puntaa per kirja, jos kirja maksaisi pallokorvien kirjakaupassa 20 puntaa, mitä se ei tietenkään maksa, vaan paljon vähemmän. Ja kun painoskoot oletettavasti ovat pieniä, Pitch itse puhuu 1000-3000 kappaleesta, niin eipä tuosta kyllä kovin kummoista korvausta jää käteen. Että kirjoita kirja, kustannustoimita se itse ja hoida itse myös markkinointi, niin kyllä me kustannetaan. Ja tämä on se, mihin kritiikkini ensisijaisesti suuntaan: hoitaisi nyt edes sen kustannustoimittamisen kunnolla ja pitäisi muutenkin huolta siitä, että julkaistavat käsikirjoitukset olisivat kielellisesti ja laadullisesti hyviä eikä pelkästään tyytyisi painattamaan kirjoja ja myymään niitä. Mikään ei vituta niin paljon kuin lukea periaatteessa hyvää tietokirjaa, joka kuitenkin on pilattu huonolla kustannustoimittamisella. Tai no, kai niitä vieläkin vittumaisempia asioita löytyisi, jos oikein jaksaisi miettiä. Mutta olivat ehdot kuinka huonot tahansa, niin pakkohan ne on hyväksyä, mikäli haluaa nähdä työnsä jäljen julkaistuna. Ja sekin on vielä sanottava, että ihan samaa kirjailijan työn polkumyyntiä se on kaikkialla muuallakin eikä ongelma missään nimessä rajoitu Pitchiin ja urheilukirjallisuuteen, vaan taitaa valitettavasti olla arkipäivää käytännössä kaikille tietokirjailijoille aiheesta ja kielialueesta riippumatta. Toimeentulo saadaan jostain aivan muusta kuin kirjoittamisesta, jollei sitten onnistu apurahalotossa voittamaan. Ja ei, en myöskään tässä väitä, että kustannustoiminta olisi itsessään kultakaivos, tiedän vallan hyvin, että ei se ole, jollei jotain Elsevierejä, Springereitä ynnä muita tiedemaailman totaaliseen riistoon perustuvia lafkoja oteta huomioon.  

https://www.pitchpublishing.co.uk/sites/default/files/media/PITCH%20STYLE%20GUIDE%20AND%20AUTHOR%20GUIDELINES.docx  

[Heppatiitti]

Mutta sitten tämä Pitch. Selvästi tällä kustantamolla on oma paikkansa ja tarkoituksensa, kun itsekin olen hankkinut ison kasan heidän julkaisemiaan kirjoja ja varmasti tulen jatkossakin hankkimaan, kun muut kustantamot julkaisevat sen verran vähän minua kiinnostavia futiskirjoja. Olen kuitenkin kahden vaiheilla sen suhteen, tekeekö Pitch lutuurityötä julkaisemalla muille kustantamoille aiheensa puolesta liian vaikeaa marginaalikamaa ja pitäisikö kirjailijan olla vain iloinen, että edes joku taho suostuu heidän tekstinsä julkaisemaan, vai onko kyseessä pelkkä kirjailijan hyväksikäyttöön perustuva riistolafka. Pitchin kustannussopimusten perusteella olisin melkein taipuvainen jälkimmäiselle kannalle, vaikka eivät asiat tietenkään todellisuudessa näin mustavalkoisia ole. Vaikeat ajat ja inflaatio ja paperin hinta ja hankalaa on ja pieni firma ja näin, mutta kymmenen prosentin rojalti kustantajan nettomyynnistä ei ole järin paljon, ja käytännössä se tarkoittaisi ehkä yhtä puntaa per kirja, jos kirja maksaisi pallokorvien kirjakaupassa 20 puntaa, mitä se ei tietenkään maksa, vaan paljon vähemmän. Ja kun painoskoot oletettavasti ovat pieniä, Pitch itse puhuu 1000-3000 kappaleesta, niin eipä tuosta kyllä kovin kummoista korvausta jää käteen. Että kirjoita kirja, kustannustoimita se itse ja hoida itse myös markkinointi, niin kyllä me kustannetaan. Ja tämä on se, mihin kritiikkini ensisijaisesti suuntaan: hoitaisi nyt edes sen kustannustoimittamisen kunnolla ja pitäisi muutenkin huolta siitä, että julkaistavat käsikirjoitukset olisivat kielellisesti ja laadullisesti hyviä eikä pelkästään tyytyisi painattamaan kirjoja ja myymään niitä. Mikään ei vituta niin paljon kuin lukea periaatteessa hyvää tietokirjaa, joka kuitenkin on pilattu huonolla kustannustoimittamisella. Tai no, kai niitä vieläkin vittumaisempia asioita löytyisi, jos oikein jaksaisi miettiä. Mutta olivat ehdot kuinka huonot tahansa, niin pakkohan ne on hyväksyä, mikäli haluaa nähdä työnsä jäljen julkaistuna. Ja sekin on vielä sanottava, että ihan samaa kirjailijan työn polkumyyntiä se on kaikkialla muuallakin eikä ongelma missään nimessä rajoitu Pitchiin ja urheilukirjallisuuteen, vaan taitaa valitettavasti olla arkipäivää käytännössä kaikille tietokirjailijoille aiheesta ja kielialueesta riippumatta. Toimeentulo saadaan jostain aivan muusta kuin kirjoittamisesta, jollei sitten onnistu apurahalotossa voittamaan. Ja ei, en myöskään tässä väitä, että kustannustoiminta olisi itsessään kultakaivos, tiedän vallan hyvin, että ei se ole, jollei jotain Elsevierejä, Springereitä ynnä muita tiedemaailman totaaliseen riistoon perustuvia lafkoja oteta huomioon.  

Myönnetään että yllä oleva pitää paikkansa ja käyn kiertämässä sakkoringin. Tosin sen jälkeen saatan tilata Pitchiltä marginaalikamaa, jota en muilta kustantajilta saa. Ostakaa ja lukekaa kirjoja. Ei niitä muuten kohta kukaan julkaise.

[Tango Rosario]

Hyvä arvostelu jälleen ja myös hyviä huomioita julkaisutoiminnasta. Pitää tietysti paikkansa, että pitäisi myös ostaa välillä erikseen kirjoja painettuna tai vähintään sähköisenä versiona. Etenkin lukuaikapalvelut ovat tehneet lukemisesta puoli-ilmaista, mutta herää kysymyksiä, tekeekö se pitkällä aikavälillä kirjoittamisesta pelkkää harrastustoimintaa, pois lukien suurimmat myyntimenestykset.

Pereiran teoksen olin huomannut jo aiemmin, ja se herätti jonkinlaista mielenkiintoa, mutta tällaiset kirjat menevät vähän ottia tuota -luokkaan, josta ei oikein osaa sanoa, onko kyseessä hitti vai huti. Portugalissa on selvästi pelaaja- ja valmentajakasvatuksessa tapahtunut jonkinlainen harppaus suunnilleen 80-luvulta alkaen, mutta kiinnostaisi eniten tietää, miten se tehtiin. Vielä pitkälle 1990-luvulle Portugali oli maajoukkueena ennemminkin alisuorittaja verrattuna esim. Belgian, Ruotsin ja Tšekkoslovakian kaltaisiin keskikokoisiin jalkapallomaihin. Viime vuosisadalla Portugali ei todellakaan ollut mikään arvokisojen vakiovieras ja pääsi MM-kisoihinkin vain kahdesti, mutta 2000-luvulla se on Espanjan ja Saksan ohella ainoa Euroopan maa, joka on ollut mukana jokaisessa arvoturnauksessa ja on yhtä poikkeusta (2002) lukuun ottamatta myös selvinnyt aina jatkopeleihin.

[Heppatiitti]

DAVID WINNER: BRILLIANT ORANGE – THE NEUROTIC GENIUS OF DUTCH FOOTBALL. Julkaisuvuosi 2000 ja sivuja 261.

Taustaa kirjoittajasta: David Winner syntyi vuonna 1956. Hän on englantilainen kirjailija ja journalisti. Winner on julkaissut muutakin kuin jalkapallosta kertovia kirjoja, mutta pysytään futiksessa. Winnerin futiskirjoja ovat ”Those Feet: An Intime History of English Football”, ”Around the World in 90 Minutes (plus extra time and penalties)” sekä Dennis Bergkampin ja Rio Ferdinandin elämäkerrat. Winner hurahti jo nuorukaisena hollantilaiseen futikseen, alkoi opetella kieltä ja lopulta muutti Amsterdamiin. Hän on myös kääntänyt hollantilaisia futiskirjoja englanniksi. ”Brilliant Orange” on Winnerin suosituin teos ja oli ehdolla ”The William Hill Sport Book of the Year” palkinnon saajaksi. Kirja oli melkoinen menestys ja Winner julkaisi siitä päivitetyn laitoksen vuoden 2010 MM-kisojen jälkeen. Tässä kuitenkin keskitytään alkuperäiseen teokseen.

Nostoja kirjasta: Hollanti oli vuosikymmenet toisen luokan jalkapallovaltio. Maa yritti turhaan karsia MM-kisoihin välillä 1938-70. Ammattilaisuus sallittiin vasta vuonna 1954. Maassa oli vaikuttanut jonkun verran englantilaisia valmentajia, mutta seurat ja maajoukkue olivat taktisesti vuosikymmeniä jäljessä maailman huipusta. Sodan jälkeinen Hollanti ja Amsterdam oli muutenkin varsin tylsä paikka. Jalkapallo kehittyi samaan tahtiin, kun maa muuttui 60-luvulla takapajulasta vapaamielisyyden keitaaksi. Naiset menivät töihin, luokkayhteiskunta murtui, nuoriso- ja opiskelijaliikkeet nousivat varsinkin Amsterdamissa. Kaupungista tuli taiteilijoiden, seksin, huumeiden ja rock`n rollin pääkaupunki.

Jalkapallossa muutos alkoi, kun Ajaxin valmentajaksi tuli 1965 Rinus Michels. Ensimmäisellä täydellä kaudellaan Michels voitti jo Hollannin mestaruuden. Michels tunnettiin lempinimellä ”kenraali” ja parhaimmillaan tai pahimmillaan veti viisi harjoitusta päivässä. Kentällä muutosta ilmensi nuori Johan Cruyff, joka oli uuden ajan symboli ja kapinallinen. Cruyff oli ensimmäinen jalkapalloilija, joka tajusi olevansa yhtä paljon artisti ja taitelija kuin urheilija. Michelsin pelityyli oli aggressiivinen, jossa pelaajat vaihtoivat paikkaa ja hyökkäsivät joka suunnasta, Michelsin systeemi yhdistyi kentällä Cruyffin luovuuteen. 4-2-4 järjestelmä muuttui 4-3-3 muodostelmaksi ja Ajaxin puolustajat ja keskikenttä nousivat mukaan hyökkäyksiin. Myöhemmin pelityyliä alettiin kutsua nimellä ”totaalvoetbal.”

Hollannin pinta-alasta yli 50 prosenttia on merenpinnan alapuolella ja he ovat vuosisatoja tottuneet patoamaan merta ja valloittamaan vedeltä pinta-alaa itselleen. Myös futiksessa he pyrkivät tekemään kentän mahdollisimman suureksi ja prässäämään vastustajaa. Feyenoord voitti Eurooppa Cupin 1970 ja UEFA-Cupin 1974. Ajax voitti Eurooppa Cupin kolme kertaa peräkkäin 1971,72 ja 73. Ensin Michelsin ja sitten Stefan Kovacsin johdolla.

Vuoden 1974 ja 1978 MM-kisoissa Hollannilla oli kisojen paras joukkue, mutta silti se hävisi molempien turnausten finaalin. Erityisen katkera oli vuoden 1974 finaalin tappio Länsi-Saksalle. Hollantilaisilla oli trauma vuosien 1940-45 natsimiehityksestä. Maassa ei ollut sodan aikana juurikaan vastarintaliikettä, mutta sitäkin enemmän yhteistyöhön natsien kanssa taipuvaisia. Kovimmin sen koki maan juutalaisväestö. Esimerkiksi Amsterdamin 80.000:sta juutalaisesta oli sodan jälkeen jäljellä vain 5.000. Vuoden 1974 MM-finaalissa Hollanti siirtyi nopeasti johtoon ja hallitsi peliä mielin määrin. Hollantilaiset halusivat nöyryyttää saksalaisia, mutta unohtivat tehdä toisen maalin. Ärsytetyt saksalaiset pääsivät peliin mukaan ja lopputulos on kaikkien tiedossa. Hollantilaiset saivat finaalista uuden trauman.

Suuri ja mahtava Ajax hiipui ja hajosi, kun uusi valmentaja päätti, että joukkueen kapteenista äänestetään harjoitusleirin yhteydessä. Joukkueen valinta ei ollutkaan Johan Cruyff vaan Piet Keizer. Äänestyksen jälkeen Cruyff käveli huoneeseensa ja sanoi kaiken olevan kunnossa, jonka jälkeen soitti appiukko managerilleen ja käski tämän järjestää siirron Barcelonaan, jossa loi pohjan katalonialaisten dynastialle.

Hollantilaiset perustavat toimintansa yhteisöön, kollektiiviin, yhteistyöhön, demokratiaan ja keskusteluun. Tässä esimerkki demokratiasta. Marseille halusi ostaa Feyenoordin Wim van Hanegemin ja tämän palkka olisi siirrossa moninkertaistunut. Hanegem ei osannut päättää ja keskusteli asiasta vaimonsa ja parhaan ystävänsä ja tämän vaimon kanssa. Keskustelu kesti tunteja ja lopputulos oli tämä (lainaus kirjasta): The four of them took a picnic to the beach and mulled over the pros and cons for hours. Finally, van Hanegem called for a show of hands: two votes to go; two to stay. So he turned to his dog: ”We can`t decide. It`s up to you now. If you want to go to Marseille, bark or show me.» For several minutes the dog and van Hangem stared at each other. The dog didn`t move. ”Ok,” said Wim, ”he doesn`t want to go. We`re staying.”

Pienemmän trauman hollantilaiset saivat vuoden 1978 MM-finaalissa kotijoukkue Argentiinaa vastaan. Vihamielisen kotiyleisön edessä peli oli viime hetkillä tasan, kun Robbie Rensenbrink osui tolppaan ja jatkoajalla Argentiina vei voiton. Hyvityksen, lunastuksen ja ainoan arvokisavoittonsa Hollanti sai vuoden 1988 EM-kisoissa. ”Kenraali” Michels palasi eläkkeeltä vetämään maajoukkuetta, jossa vilisi sellaisia tähtiä kuin Ruud Gullit, Marco van Basten, Frank Rijkard ja Ronald Koeman. Välierässä tuli jälleen vastaan kotijoukkue Länsi-Saksa. Katsomoon päässeet hollantilaiset lauloivat ”Ein Reich, Ein Volk, Ein Gullit!” Van Basten teki voittomaalin ja koko maa lähti kaduille kansanjuhlaan. Sanomalehden otsikko ottelusta oli yksinkertaisesti: ”KOSTO!” Finaalissa kaatui Neuvostoliitto van Bastenin unohtumattomalla maalilla. Kiitolliset pelaajat antoivat kenraali Michelsille kultakellon ja tuleva kapinakenraali Gullit sanoi Michelsin olevan paras valmentaja, jonka hän on tuntenut.

Ajax palasi maailman huipulle vielä kerran 90-luvulla Louis van Gaalin johdolla ja tämän kehittämän systeemin ja pelijärjestelmän ansiosta. Joukkue sai myös nauttia lahjakkaista pelaajista, joiden juuret olivat Brasilian vieressä sijaitsevassa Surinamissa, joka kauan sitten tunnettiin Hollannin Guyanana. Surinamilaiset juuret ovat mm. sellaisilla tähdillä kuin Gullit, Rijkaard. Davids, Seedorf, Kluivert, Reiziger ja Winter. Nykyään Hollannin seurafutikset kierto menee siten, että maan pikkuseurat menettävät lahjakkaat pelaajat Ajaxille, PSV:lle ja Feyenoordille, jotka menettävät ne Englantiin, Espanjaan, Italiaan tai Saksaan.

Kirjan arvostelu: Kirja pyrkii selittämään, miksi Hollanti pelaa kaunista ja silmiä hivelevää jalkapalloa, mutta pystyy lähes poikkeuksetta häviämään tärkeimmät ottelunsa. Aikaahan kirjan kirjoittamisesta on jo kulunut, mutta kun mitään uutta kiinnostavaa ei ole tarjolla, niin tarkastellaan vanhoja. Mikään ei ole muuttunut ja Hollanti häviää edelleen arvokisojen tärkeät ottelut viimeistään rangaistuspotkukilpailussa. Kirja on paljon muutakin kuin jalkapalloa. Winner yhdistää jalkapallon hollantilaiseen taiteeseen, arkkitehtuuriin, maalauksiin ja elämäntapaan. Huomaa että Ajax ja Amsterdam ovat kirjoittajalle rakkaita ja esim. Feyenoordia tai PSV:tä tuskin mainitaan.

Ajaxin ”juutalaisuutta” kirjoittaja käsittelee paljon ja kirjan lopussa selviää, että Winner on itse juutalainen. Ajaxillahan on jonkun verran juutalaista taustaa, mutta juutalainen seura se ei ole, eikä Winner sellaista väitäkään. Voisi sanoa, että monet Ajaxin fanit ovat tehneet ”kulttuurillista omimista” ja nimittävät itseään juutalaisiksi, vaikka eivät sitä ole. Ei-juutalaisilla Ajax faneilla on tatuoituja Daavidin tähtiä ja pelissä heilutellaan Israelin lippua. Ottaen huomioon Maccabi Tel Avivin fanien käytöksen viime vuonna Amsterdamissa ja Israelin valtion parhaillaan Gazassa tekemän kansanmurhan/etnisen puhdistuksen, niin aihe särähtää nyt lukijan korvaan (ainakin minun). Jos aihepiiri kiinnostaa, niin Simon Kuperin kirja ”Ajax, the Dutch, the War” on oiva teos. Oiva kirja on Winnerin teoskin. Kestänyt hyvin aikaa ja ansainnut pienoisklassikon maineensa. Arvostelu on neljä ja puoli tähteä viidestä.

[Tango Rosario]

Eräs asia, jota moni ei tiedä tai tule huomioineeksi on, että toisessa, ei niin kaukaisessa, todellisuudessa Alankomaat ei olisi edes pelannut vuoden 1974 MM-turnauksessa. Joukkueen ei periaatteessa olisi kuulunut päästä kisoihin, sillä karsintojen päätösottelussa oranssit kohtasivat naapurinsa Belgian loppusyksystä 1973 Amsterdamin Olympiastadionilla. Alankomailla oli tasapisteissä etu paremman maalieronsa ansiosta. Ottelun lopussa Belgia sai vapaapotkun ja teki siitä puskumaalin, joka tuomittiin virheellisesti paitsiona. Ottelu päättyi maalittomana, ja kotijoukkue selvisi lopputurnaukseen.

MM-turnaukset 1974 ja 1978 joukkue olisi voinut voittaa, mutta vuoden 1988 EM-turnauksessa Alankomailla oli mielestäni hieman tuuriakin myötä, kun se pääsi jatkoon alkulohkosta Irlantia vastaan Wim Kieftin onnekkaalla päämaalilla Ronald Koemanin epäonnistuneen volleypotkun kimmokkeesta syntyneen tilanteen seurauksena. Hyvällä joukkueella on tietysti myös onnea, ja sitäkin yleensä tarvitaan turnausten voittamiseen. Välierä isäntiä vastaan oli ikään kuin peilikuva vuoden 1974 finaalista; kaikki maalit toisella jaksolla, saksalaiset menivät johtoon rankkarista, minkä hollantilaiset tasoittivat myös pilkulta, ennen kuin Van Basten teki aivan loppuhetkillä voittomaalin.

Jostain syystä Winnerin kirjaa en ole koskaan lukenut, vaikka se jo kuuluukin ysärin ja vuosituhannen vaihteen uuden (englanninkielisen) futiskirjallisuuden klassikoihin. Lukulistalle sen voisi ehdottomasti ottaa, sillä vaikka jalkapallokirjoja paljon julkaistaankin, varsinaiset laatuteokset ovat valitettavan harvassa.

[kilon_paino]

Itse tilasin just Shades of Green - A Journey into Irish Football. Futisaiheisia kirjoja on tullut viime vuosina tilattua ja lueskeltua muutamia, joten topikki samalla seurantaan.

[ALPPIK]

Finlandia-ehdokas, lasten ja nuorten kategoria: https://www.tammi.fi/kirja/jukka-behm/ihmepoika-leon/9789520452223

Onko kirjailija selvittänyt, miksi on sijoittanut teoksen Englantiin?

Jos kirjakaupassa eilen katsoin oikein, niin tälle on ilmestynyt jatko-osa ja netin mukaan kesäkuussa ilmestyy kolmososa. En toki ole lukenut.

[Heppatiitti]

RICHARD HOUGH: VERONA CAMPIONE – THE MIRACLE OF 85. Ilmestymisvuosi 2025 ja sivuja 286.

Taustaa kirjoittajasta: Italia on vetänyt brittejä puoleensa jo vuosisatoja ja näihin italialaistuneisiin britteihin kuuluu myös Veronassa asuva Richard Hough, joka on kirjoittanut kirjoja alueen historiasta, kulttuurista, viinistä ja nyt jalkapallostakin. Houghilla on ollut Hellas Veronan kausikortti jo vuosia ja ”Verona Campione” on hänen ensimmäinen futiskirjansa.

Nostoja kirjasta: Leicesterin Valioliigamestaruus kaudella 2015-16 järkytti futismaailmaa. Samanlainen miellyttävä pommi oli Hellas Veronan scudetto kaudella 1984-85. Saavutuksen arvoa nostaa vielä se, että Italia oli silloin jalkapallon Mekka. Maa oli voittanut maailmanmestaruuden 1982. 70-luvun lyijyvuodet ja sisäinen terrorismi ja kidnappaukset olivat tauonneet ja maan talous elpynyt. Seuroilla oli rahaa palkata kotimaisten tähtien lisäksi parhaat pelaajat ulkomailta. Voitosta sai silloin vain kaksi pistettä ja myös kahteen oli rajoitettu ulkomaalaisvahvistusten määrä, mutta ne olivat sitäkin laadukkaampia. Kaikki suuret pelasivat silloin Italiassa: Maradona, Rummenigge, Platini, Boniek, Falcao, Dirceu, Socrates, Passarella, Souness, Francis, Junior, Brady, Hateley, Wilkins jne…Jopa Udinesen kaltainen pikkuseura pystyi hankkimaan riveihinsä Zicon.

Hellaksen nousu alkoi jo vuonna 1981, kun seuran valmentajaksi tuli Osvaldo Bagnoli, joka 50-luvun lopulla oli edustanut seuraa pelaajana ja löytänyt Veronasta puolison. Bagnoli oli vähäpuheinen, introvertti mörökölli, jonka murteesta oli italialaistenkin vaikeaa saada selvää. Bagnoli kuitenkin ymmärsi futista ja pelaajia, ja vaikka Bagnoli vannoi kollektiivin ja yhteistyön nimiin, hän ymmärsi antaa poikkeusyksilöille vapauksia kentällä. Heti ensimmäinen kausi oli menestys, kun Verona nousi Serie B:stä Serie A:han.

1981 seuraan tuli luova pelintekijä Antonio De Gennaro ja maalivahti Claudio Garella. Seuraavaksi kaudeksi löytyi Domenico ”Il Dottore” Volpati, joka oli suorittanut lääketieteen tutkinnon ja vielä tämän jälkeen Juventuksessa penkille juuttunut Guiseppe Galderisi – lempinimeltään ”Nanu” = kääpiö, sekä ennenaikaisesti kaljuuntunut laitahyökkääjä Pietro Fanna. Joukkueessa oli jo luottokapteeni ja puolustuksen lukko Roberto Tricella. Jotain vielä puuttui, mutta kesällä 1984 seuran urheilutoimenjohtaja ja entinen pelaaja Emiliano Mascetti teki urotekoja. Seuran sponsoriksi oli tullut elektroniikkateollisuusjätti Canon, joka mahdollisti kahden ulkomaalaisvahvistuksen – josta Verona ei olisi muuten pystynyt unelmoimaankaan – värväyksen.

Nämä kaksi miestä toivat Hellakseen valtavasti italialaisten arvostamaa ”grintaa”. Ensimmäinen heistä oli Hans-Peter Briegel. Mahdollisesti kaikkien aikojen fyysisin futari. Voimakas, nopea, armoton, väsymätön. Briegel oli entinen kymmenottelija, joka oli juossut satasen aikaan 10,8, hypännyt pituutta 750 ja kolmiloikannut 16,50. Nämä tulokset 16-vuotiaana! Toinen oli ketjupolttaja, sarjamyöhästelijä ja naisten mies Preben Elkjäer. Tavoistaan huolimatta oli Elkjäer kentällä Briegelin tavoin taistelun ruumiillistuma. Briegel ja Elkjäer asuivat Garda-järvellä naapureina ja viihtyivät hyvin.

Bagnolin neronleimaus oli siirtää Briegel laitapakista keskikentälle. Kauden avausmatsissa Veronalla oli vastassa Maradonan Napoli ja Briegel pimensi argentiinalaisen täysin ja ehti vielä maalintekoonkin. Verona sai kauteen lentävän lähdön. Itse asiassa Hellas piti sarjajohtoa kauden ensimmäisestä kierroksesta viimeiseen. Kaikki asiantuntijat ennustivat provinssijoukkueen notkahtavan jossain vaiheessa ja alkavan kerätä tappioita. Sitä notkahdusta ei koskaan tullut. Ensimmäisen tappionsa Verona koki vasta kierroksella numero 15 ja hävisi koko kaudella vain kaksi ottelua. Veronan mestaruus ei ollut missään vaiheessa todella uhattuna ja varmistui hyvissä ajoin ennen kauden loppua.

Syrjäänvetäytyvä valmentaja Bagnoli ei viihtynyt julkisuudessa, mutta tuli toimeen pelaajien kanssa. Aikaisemmin epävarmana pidetty maalivahti Garella oli itse varmuus ja liukas ja luova laitahyökkääjä Fanna sai valmentajalta vapaat kädet liikkua kentällä ja alkoi kukoistaa. Italian maajoukkueeseen nousivat kauden aikana Di Gennaro, Tricella, Fanna ja pienikokoinen Guiseppe Galderisi. Hyökkäyksen ”taskuterminaattori” teki tasaisesti maaleja koko kauden ajan.

Sarjan ikimuistoisin hetki sattui otteluun Juventusta vastaan. Preben ”Un Cavallo Pazzo” Elkjäer lähti kuuluisaan rynnistykseensä kohti maalia ja puolustajat jäivät jalkoihin. Viimeinen toppari koitti rapata Elkjäerin nurin, mutta sai astuttua tältä vain kengän jalasta. Kengätön Elkjäer jatkoi juoksuaan ja latasi sukkasillaan pallon vastustamattomasti maaliin ja sai toisen lempinimensä ”Tuhkimo”. Hellas päästi kauden aikana vain 19 maalia ja muuten Bagnolin filosofian mukaan pelattiin nopeasti eteenpäin ja pallo toimitettiin ”puntalle” joka alkoi tehdä taikojaan.

Kaupunki juhli mestaruutta viikkoja, mutta krapula iski nopeasti. Joukkueen runko alkoi hiljalleen hajota ja seuraavalla kaudella sarjasijoitus oli kymmenes. Talousvaikeuksien lisäksi seuran ultraryhmittymä ”Brigate Gialloblu” julistettiin rikollisjärjestöksi 1987. Viisi kautta mestaruuden jälkeen Hellas putosi sarjasta, Bagnoli lähti joukkueesta ja seura meni konkurssiin 1991. Seurasta tuli tyypillinen hissijoukkue, mutta kaudesta 2019-20 lähtien Verona on pelannut yhtäjaksoisesti Serie A:ssa.

Kirjan arvostelu: Pelästyin hiukan, kun kirjan sisällysluettelossa näkyi, että joka Serie A:n kierros käsiteltäisiin ottelujärjestyksessä. Pelkäsin puuduttavaa otteluiden selostusta, jossa kerrottaisiin jokainen pallonliike. Onneksi tämä oli turhaa, sillä joka kierrokseen kirjailija oli lisännyt anekdootin jostain pelaajasta, valmentajasta tai tapahtumasta, joka väritti ja laajensi kerrontaa mukavasti. Ylipäätään kerronta oli sujuvaa, vaikka Hough on noviisi futiskirjailijana, näki ettei hän ole mikään noviisi kirjailijana.

Mainittakoon että kausi 1984-85 oli Serie A:n historian ensimmäinen, jolloin otteluiden erotuomarit arvottiin randomisti. Ensimmäinen kausi jäi myös viimeiseksi, eikä arvontaan ole sen jälkeen palattu. Syy jääköön lukijan pääteltäväksi. Kirja on harvinaisempaa marginaalikamaa, joten kustantaja on Pitch Publishing. Mukava kirja, miellyttävä lukea. Arvostelu on neljä tähteä viidestä.

[Heppatiitti]

DAVID ARROWSMITH: KOKAIINIKENTTÄ – RAKKAUS, KUOLEMA JA JALKAPALLO PABLO ESCOBARIN KOLUMBIASSA. Ilmestymisvuosi 2024, suomennos 2025 ja sivuja 314.

Taustaa kirjoittajasta: Englantilais-kolumbialainen David Arrowsmith on työskennellyt yli 20 vuotta tv-käsikirjoittajana- ja tuottajana. ”Kokaiinikenttä” on ollut melkoinen myynti- ja arvostelumenestys ja Arrowsmithillä on jo työn alla seuraava kirja: ”Killing Maradona – How Cocaine, the Camora, Cartels and Crime Corrupted Football`s Greatest Talent.” Kuulostaa lupaavalta. Turhana tietona, että Arrowsmithin edesmennyt isoisosisä toimi Kolumbian presidenttinä.

Nostoja kirjasta: ”Pablo Escobar tappaisi kenet tahansa voittaakseen jalkapallo-ottelun.” Fernando Rodriguez Mondragon. Calin kartellin pomon Gilberto Rodriguez Orejuelan poika.

Pablo Esocbar syntyi vaatimattomiin oloihin 1949. Maassa riehui sisällissota. Perhe muutti Medelliniin ja nuori Pablo alkoi kannattaa Atletico Nacionalia. Viha viranomaisia ja auktoriteetteja kohtaan syttyi jo nuorena, kun poliisi takavarikoi pallon, jolla hän pelasi kaduilla futista veljensä kanssa. 60-luvulla Pablosta tuli pikkurikollinen ja väkivalta ja otteet alkoivat koveta. Escobar kompensoi lyhyen vartensa (163 senttiä) päättäväisyydellä ja häikäilemättömyydellä. Escobar nousi rikollisportaassa ylöspäin ja sai lempinimensä ”El Patron.” Pablo alkoi seurustella yläluokan tytön Tatan kanssa ja meni naimisiin 1976, kun Tata oli vain 15-vuotias.

Escobar tienasi jo tuolloin miljoonia marihuanan salakuljetuksesta, joka vaihtui vielä tuottoisampaan kokaiiniin. Tuolloin Escobar pidätettiin ensimmäisen kerran, mutta pakeni alemman turvaluokan vankilasta kesken jalkapallo-ottelun, kun meni muka etsimään palloa kentän vieressä olleesta pöpeliköstä. Escobar siirrettiin toiseen vankilaan, mutta pian hänet vapautettiin ja hänet pidättäneet poliisit murhattiin. Escobar löysi reitit salakuljettaa kokaiinia Miamiin ja alkoi tavoitella myös poliittista vaikutusvaltaa. Escobar rakensi futiskentän toimistonsa viereen ja alkoi syytää rahaa köyhille. Kaikkiaan Escobar rakensi Kolumbiaan noin 800 futiskenttää. Köyhille Escobar oli pyhimys ja hänen sicarionsa tulivat slummeista ja barrioista. Escobar valittiin kaupunginvaltuustoon, mutta hän tavoitteli enemmän. Mikäli hänet valittaisiin Kolumbian edustajainhuoneeseen, hän saisi parlamentaarisen koskemattomuuden ja syytesuojan, eikä häntä voitaisi luovuttaa USA:han. Escobarin motto oli: Mieluummin hauta Kolumbiassa, kuin selli USA:ssa.

Tämä oli myös ”narcofutiksen” alku. Kaikilla kartellijohtajilla oli oma seura. Escobar tuki hänelle rakasta Atletico Nacionalia, joka voitti mestaruuden 1981. Sitten Calin kartellin tukema America voitti mestaruuden viisi kertaa peräkkäin. Huumeparonit huomasivat futiksen olevan oiva tapa pestä rahaa. Escobar kylvi rahaa köyhille, jotka äänestivät hänet edustajainhuoneeseen ja Escobar sai tavoittelemansa syytesuojan, joka esti luovutuksen USA:han. Tämä ei riittänyt Escobarille. Hän rakensi lisää stadioneita ja tähtäsi Kolumbian presidentiksi. Escobarin mielestä kaikki ja jokainen oli ostettavissa. ”Plata o plomo” = hopeaa tai lyijyä. Tarkoitti lahjusta tai kuolemaa.

Escobar koki takaiskun, kun uusi oikeusministeri Lara sai kumottua Escobarin parlamentaarisen koskemattomuuden ja tämä joutui jättämään edustajainhuoneen. Kolumbian poliisi ja DEA (Yhdysvaltain huumeiden valvontavirasto) tuhosivat yli miljardin dollarin arvoisen kokaiinivaraston. Escobar vastasi julistamalla sodan ja maksoi 700 dollarin tapporahan poliisista ja murhautti oikeusministeri Laran. Escobar piileskeli jonkun aikaa ulkomailla, kunnes palasi salaa Kolumbiaan. Yksi Escobarin kartellin johtajista ja Atletico Nacionalin johtokunnan puheenjohtaja luovutettiin USA:han ja tätä syytettiin 57 miljoonan dollarin rahanpesusta. Escobar kutsui kartellien johtajat ja näiden edustamien seurojen johtajat koolle ja seurat ja liiga olivat viikon lakossa.

Escobar järjesti maatiloillaan näytösotteluita ja painostuksena hallitusta kohtaan tappoi päätoimittajia ja lehtimiehiä sekä kidnappasi mahtihenkilöiden omaisia painostaakseen heitä ja maan johtoa. Kolmen vuoden jälkeen Kolumbian korkein oikeus kumosi luovutuksen ja Escobarin pakoilu päättyi. Maan neljä parasta futisjoukkuetta olivat huumeparonien omistuksessa. Pablon liikekumppanin ”El Mexicanon” omistama Millonarios voitti mestaruudet 1987 ja 88. Escobarin omistamassa Atletico Nacionalissa pelasivat mm. maalivahtipersoona Rene Higuita ja nuori lupaus Andres Escobar. Sarjan erotuomarit olivat saaneet tarpeekseen uhkauksista ja kidnappauksista ja menivät lakkoon. Forbes-lehden mukaan Escobar oli maailman seitsemänneksi rikkain ihminen. Erotuomarien lahjonta ja uhkailu tasoitti tietä, jotta Nacional voitti ensimmäisenä kolumbialaisena seurana Copa Libertadoresin. Tosin Conmebol (Etelä-Amerikan jalkapalloliitto) kielsi Nacionalilta vastaisuudessa kotiottelut Kolumbiassa ja seura pelasi ne Chilessä.

Escobar murhautti presidenttiehdokas Galanin, joka kannatti luovutuksia ja toteutti pommi-iskuja ympäri maata. Presidentti julisti Kolumbiaan kansallisen hätätilan ja luovutussopimus tuli taas voimaan. Kolumbia selvisi 28 vuoden tauon jälkeen vuoden 1990 MM-kisoihin, mutta Escobar murhautti erotuomarin, jonka tuomiot eivät olleet miellyttäneet häntä. Erotuomareiden liitto meni lakkoon, jalkapallotoiminta jäädytettiin ja mestaruutta ei jaettu. Escobar räjäytti Bogotassa matkustajakoneen, jonka matkustajana piti olla Galanin seuraaja Gaviria (110 kuollutta) ja pommin salaisen poliisin päämajassa (58 kuollutta). Gavirian onnistui silti voittaa presidentinvaalit.

1990 Escobar aloitti ”Operaatio pistoolin” jonka seurauksena satoja poliiseja kuoli, kun Escobar tarjosi 2 miljoonaa pesoa tapetusta poliisista. Medellinissä oli käynnissä avoin sota. Huumekauppiaat ajoivat panssariautojen kolonnissa ja vastassa olivat helikopterit ja tankit. Escobarin miehet surmasivat 19 Calin kartellin jäsentä kesken futisottelun ja jatkoivat kidnappauksia. Uusi presidentti taipui väkivallan edessä ja ilmoitti luopuvansa luovutuksista USA:han, jos Escobar tunnustaisi jonkun lievän rikoksen ja menisi vankilaan. Näin tapahtui ja Escobar siirtyi itse suunnittelemaansa ”luksusvankilaan” nimeltä La Catedral, joka myös Hotel Escobarina tunnettiin. La Catedralissa oli täysimittainen futiskenttä. ”Vankila” oli rakennettu Escobarin vaatimusten mukaan kaikilla mukavuuksilla. Escobar maksoi ”vartijoiden” palkan eivätkä viranomaiset saaneet tulla 20 kilometriä lähemmäksi.

Nacional ja muut huippujoukkueet vierailivat pelaamassa ”vankeja” vastaan. Huippu saavutettiin vuonna 1991, kun näytösotteluun tuli mukaan Diego Maradona, joka sai palkkioksi käteistä ja luksushuoria, joita vankilassa riitti. Myös Kolumbian maajoukkue tuli vierailulle ja Pablon ystävä maalivahti Rene Higuita koitti turhaan neuvotella rauhasta Calin kartellin kanssa. Kun Escobar erehtyi tappamaan La Catedralissa alipäälliköitään, joiden epäili huijanneen rahantilityksessä, oli Kolumbian hallitus nolattu ja siellä alettiin suunnitella Escobarin siirtoa oikeaan vankilaan. Maan apulaisoikeusministeri teki virheen ja meni vierailulle vankilaan, jolloin Escobar otti hänet panttivangiksi. Vangit ja ”vanginvartijat” taistelivat hyökkäävää armeijaa vastaan, mutta Escobarin onnistui paeta lähimpien miestensä kanssa.

Silmukka alkoi kiristyä, kun USA:n presidentti Bush antoi 2,7 miljoonan taalan vihjepalkkion Escobarista ja tämä siirtyi Medellinissä turvatalosta toiseen. Hänellä oli enää yksi sicario turvanaan. Silti Escobar livahti katsomaan Nacionalin matseja naamioituneena peruukkiin, tekopartaan ja silmälaseihin. Escobarin ystävä Rene Higuita vangittiin ja sai seitsemän kuukauden tuomion, kun ei suostunut yhteistyöhön. Kolumbia varmisti paikkansa vuoden 1994 MM-kisoissa voittamalla Argentiinan vieraskentällä 0-5. Higuita katsoi pelin bogotalaisessa vankisellissä.

Takaa-ajajat saivat radiosuuntimella selville Escobarin olinpaikan ja hyökkäsivät. Escobar pakeni talon katolle, mutta sai kolme osumaa ja kuoli. Hautajaisissa Escobarin arkun peitti Atletico Nacionalin lippu.

Escobarin kuolema ei lopettanut väkivaltaa Kolumbiassa, mutta Escobar ei ollut enää suojelemassa jalkapalloilijoita, jotka lähtivät suurin odotuksin vuoden 1994 MM-kisoihin. Kolumbia hävisi yllättäen ensimmäisen ottelunsa Romanialle ja kartellipomot menettivät miljoonia, koska olivat lyöneet vetoa Kolumbian voitosta. Joukkue oli peloissaan ja hävisi myös toisen ottelunsa USA:lle ja Andres Escobar ohjasi keskityksen omaan maaliin. Lainaus kirjasta: Kotona Kolumbiassa Andresin yhdeksänvuotias sisarenpoika kääntyy kyyneleet silmissä äitinsä puoleen. ”Äiti, hehän tappavat Andresin!” Äidin lohduttavat sanat: ”Ei, kultaseni, ei ihmisiä tapeta erehdysten takia. Kaikki Kolumbiassa rakastavat Andresia.” Kolumbia ei edennyt pudotusotteluihin.

Kisojen jälkeen Andres Escobar lähti Medellinin kaupungin yöhön ja häntä ammuttiin kuusi kertaa. Ampuja kuului Calin kartelliin. Kolumbian futis oli saanut lähtemättömän tahran ja valtiovalta kävi kovalla kädellä futispiirien rikollisuuden kimppuun. 1995 Calin kartellin johtajat Orejuelan veljekset pidätettiin. Kaikki neljä suurinta ”kokaiinijoukkuetta” menettivät tukijansa. Kolumbian jalkapalloliiton johtaja sai kuusi vuotta vankeutta, kun ei osannut selittää miten hänellä oli kaksi 100 miljoonan peson shekkiä Orejuelan veljeksiltä.

Escobarin leski Tata asuu nykyään Argentiinassa. Atletico Nacional voitti Copa Libertadoresin toisen kerran 2016. Voiton myötä seura pääsi mukaan vuoden 2016 Copa Sudamericanaan, jossa se selvisi loppuotteluun. Kaksiosaisessa loppuottelussa oli vastassa brasilialainen Chapecoense, Ensimmäinen osa oli tarkoitus pelata Medellinissä, mutta lento-onnettomuus vaati 19 Chapecoensen pelaajan hengen ja ottelu peruttiin. Nacional ehdotti Conmebolille, että turnauksen voitto annettaisiin Chapecoenselle. Ele keräsi kiitosta ympäri maailman ja Nacional palkittiin Conmebolin reilun pelin palkinnolla. Ehkä se karkotti vuoden 1994 MM-kisojen, Escobarin, kartellien ja kokaiinikenttien aaveen.

Kirjan arvostelu: Mainio kirja, joka yhdistää rikostarinan ja jalkapallon. Ei tarvitse olla futisfani pitääkseen tästä kirjasta. Tarina on tosi, mutta jos joku kirjoittaisi tällaisen fiktiona, sitä pidettäisiin epäuskottavana ja epärealistisena. Arrowsmith on tehnyt taustatutkimukset perusteellisesti ja on sujuva kirjoittaja. Jo ensimmäisten sivujen jälkeen ajattelin, että tässä on viimeinkin viiden tähden tai vähintään neljän ja puolen tähden kirja. Arvostelu on kuitenkin neljä tähteä seuraavasta syystä: Suomennos on huono. Jätetään suomentajan nimi kertomatta. Suomentaja pärjää siihen asti, kunnes kirjassa päästään itse jalkapalloon, jolloin selviää, että termistö ja käsitteistö on hukassa. Kolumbian liigan Apertura ja Finalizacion-formaatti menee yli kääntäjän käsityksen. Johnny Kniga on ollut kustantaja ja kirja olisi kaivannut tiukkaa kustannustoimittajaa tai edes oikolukua.

Kiitokset kuitenkin Johnny Knigalle, että on julkaissut tämän kirjan, mutta vähän ammattiylpeyttä pitäisi olla. Jos ei futisosaamista ole, niin sitä voi varmasti ostaa. Tässä esimerkki käännöskukkasesta: ”Hyökkääjinä Pacho parittaa Adolfo ”El Tren” Valencian raa`an voiman – joka juuri auttoi joukkuettaan Bayern Muncheniä saamaan takaisin Bundesliiga tittelinsä Saksassa, päättäen kauden jaetulla ykkösmaalintekijäsijalla yhdessä Franz Beckenbauerin kanssa…(lainaus päättyy). Mitä tämä mahtaa tarkoittaa? Vuosi on 1994. Täysin jalkapalloa tuntematon tuulari, joka on ostanut kirjan Escobarin nimen takia saattaa ajatella, että Adolfo Valencia jakoi Bundesliigan maalikuninkuuden Franz Beckenbauerin kanssa. Vähän futista tunteva tietää, että Beckenbauer oli tietenkin Bayern Munchenin valmentaja, eikä liki 50-vuotiaana jakanut maalipörssin voittoa Valencian kanssa. Foorumisti tietää, että Valencia ei voittanut tuolla kaudella Bundesliigan maalipörssiä. Sen voiton jakoivat Stefan Kuntz ja Tony Yeboah 18 maalilla. Valencia jakoi Bayern Munchenin sisäisen maalipörssin voiton Mehmet Schollin kanssa. Molemmilla 11 maalia. Vuosia olen näitä arvosteluja kirjoitellut, mutta ensimmäisen kerran jouduin laskemaan arvosanaa käännöksen takia. Petratkaa sen tulevan Maradona kirjan kanssa, pliis!

[Tango Rosario]

Valitettavasti huonot suomennokset jalkapalloaiheisissa kirjoissa tuntuvat olevan ennemmin sääntö kuin poikkeus. Käsitykseni on, että etenkin tietokirjallisuuden suomentamisesta maksetaan ainakin pienkustantamoissa niin huonosti, että tekijäksi voidaan ottaa kuka tahansa, jolle ehdot kelpaavat, asiantuntemuksesta viis. Escobar-kirja on näköjään ainakin eräässä lukuaikapalvelussa, joten siihen voisi joskus tutustua. Vaikka jalkapallokirjallisuutta on syytä tukea mahdollisuuksien mukaan ostamalla teoksia erikseen, en ole valmis maksamaan kelvottomasta suomennoksesta. Lisäksi Escobar ja sen aikainen Kolumbia on ollut lukuisten dokumenttien ja tietysti Narcos-sarjan aiheena, joten se on sikäli tullut jo melko tutuksi.

RICHARD HOUGH: VERONA CAMPIONE – THE MIRACLE OF 85. Ilmestymisvuosi 2025 ja sivuja 286.


1981 seuraan tuli luova pelintekijä Antonio De Gennaro ja maalivahti Claudio Garella. Seuraavaksi kaudeksi löytyi Domenico ”Il Dottore” Volpati, joka oli suorittanut lääketieteen tutkinnon ja vielä tämän jälkeen Juventuksessa penkille juuttunut Guiseppe Galderisi – lempinimeltään ”Nanu” = kääpiö, sekä ennenaikaisesti kaljuuntunut laitahyökkääjä Pietro Fanna. Joukkueessa oli jo luottokapteeni ja puolustuksen lukko Roberto Tricella. Jotain vielä puuttui, mutta kesällä 1984 seuran urheilutoimenjohtaja ja entinen pelaaja Emiliano Mascetti teki urotekoja. Seuran sponsoriksi oli tullut elektroniikkateollisuusjätti Canon, joka mahdollisti kahden ulkomaalaisvahvistuksen – josta Verona ei olisi muuten pystynyt unelmoimaankaan – värväyksen.

Kyseisen kauden ”Canon-paita” on näyttäytynyt minulle jonkinlaisena klassikkona, ja olin sattumoisin keväällä juuri Veronassa, jossa kohdalle osui seuran fanituotemyymälä. Myynnissä oli myös mestaruusvuoden retropaitoja, mutta nykyisen paitasponsorin logolla. Alkuperäisen Adidaksen mallin olisin ehkä voinut jopa ostaa mukaani. Aikoinaan Italian mestarijoukkueiden listaa tutkiessa Verona oli erikoinen poikkeus suurseurojen joukossa. Mieleen on jäänyt jostain syystä Interin ja Sampdorian välinen keväällä 1991 pelattu ja Kolmoskanavalla esitetty Serie A:n ratkaisuottelu, jonka selostanut Jukka Pakkanen tokaisi, että mestaruuden voittaa yleensä jokin kolmesta suuresta, mutta vuonna 1985 yllättäjä oli Verona. Sitä ennen oli tosin pikkuseuroista yltänyt mestaruuteen ainakin Cagliari 1970, toistaiseksi vielä ainoana saarelaisena.

[Heppatiitti]

Aikoinaan Italian mestarijoukkueiden listaa tutkiessa Verona oli erikoinen poikkeus suurseurojen joukossa. Mieleen on jäänyt jostain syystä Interin ja Sampdorian välinen keväällä 1991 pelattu ja Kolmoskanavalla esitetty Serie A:n ratkaisuottelu, jonka selostanut Jukka Pakkanen tokaisi, että mestaruuden voittaa yleensä jokin kolmesta suuresta, mutta vuonna 1985 yllättäjä oli Verona. Sitä ennen oli tosin pikkuseuroista yltänyt mestaruuteen ainakin Cagliari 1970, toistaiseksi vielä ainoana saarelaisena.

Sardiniassa muistellaan edelleen tuota vuoden 1970 mestaruutta lämmöllä. Se oli ensimmäinen kerta, kun Rooman eteläpuolinen seura voitti Italian mestaruuden. Professori John Footin loistavan "Calcio" kirjan mukaan scudetton ratkaissutta peliä seurasi stadionilla ja ympäristössä neljännesmiljoona ihmistä. Kaksi virkavaltaa paossa ollutta pidätettiin stadionilla, mutta koska kyseessä oli Italia, saivat karkurit katsoa matsin loppuun käsiraudoissa. Cagliarin ikoni oli Luigi "Rombo di Tuono" Riva, joka pysyi seuralle uskollisena pelaajauransa loppuun asti, vaikka Juventus parhaimmillaan tarjosi Rivasta kassillisen liiroja ja kuutta omaa pelaajaansa. Riva on  edelleen Italian maajoukkueen maalintekijätilaston kärjessä.